Nimi: Lapaluut
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: slash, pahaenteinen draama
Paritus: Konsta/Miko
Haaste: Vuosi raapalehtien V
A/N: Tämä on kirjoitettu viime vuoden lokakuussa, kun tahdoin kirjoittaa kokopitkän kauhutarinan. Mahdollinen kesken jäämisen tunne selittyy sillä, että harjoittelin näillä tunnelmaa, hahmoja ja sitä, miten vihjaista, mitä on tulossa. Itse tarinankin voisi vielä joskus kirjoittaa, mutta tällä hetkellä nämä raapaleet ovat ainoat, mitä näistä hahmoista on.
Lapaluut
Lapaluut.
Se sana ponnahtaa Mikon mieleen, kun hän herää, avaa silmät ja hapuilee lattialla olevaa kännykkää. 8:42. Se on liian aikaista sunnuntaille, mutta silmien takana heittää kuvotus. Ehkä se on nälkää, ehkä pientä sunnuntaikrapulaa. Pakko nousta.
Hampaita pestessään Miko on jo unohtanut, mitä ajatteli herätessään, kunnes muistaa. Se on melkein kuin läimäytys kasvoilla, yhtä äkkinäinen ja epämiellyttävä. Hän ei ymmärrä miksi. Mitä lapaluista?
Miko kääntyy ja peilaa selkäänsä. Luomet ovat paikoillaan ja lapaluut liikkuvat ihon alla, kun hän kääntelee käsiään. Kaikki on kuten pitääkin, ja silti jokin on vialla. Miko ei muista näkemäänsä unta, johon kaikki tuntuu kytkeytyvän. Se tuntuu painajaiselta.
Alitajunnan jekkuja, unohda, Miko komentaa itseään, sylkäisee vaahdon ulos ja huuhtelee harjan. Hän palaa sängylle, jossa nukkuu alaston Konsta. Miko hieroo peiton alta kurkistavaa nilkkaa ja kumartuu suutelemaan poikaystävänsä olkapäätä. Mies nytkähtää, mutta ei se tuosta nouse ainakaan pariin tuntiin. Miko tuhahtaa ja menee keittämään kahvit.
Jännitys kiristää niskalihaksia.
”Sä näytät huolestuneelta”, Konsta huomauttaa kymmeneltä, kun jaksaa viimein nousta. ”Onks joku kuollut?”
Äänensävy on vähän pilkallinen viimeisten sanojen kohdalla. Mitähän se tuumaisi, jos vastaisin myöntävästi, ottaisiko se sitäkään tosissaan? Miko miettii ja häntä melkein houkuttaa valehdella Konstalle, mutta ei hän sitten jaksa.
Miko on ottanut aamupalatarvikkeet valmiiksi esille, mutta tietenkään Konsta ei näe syytä olla kiitollinen. Mies ottaa pari keitettyä kananmunaa, lämpimiä karjalanpiirakoita ja kinkkusiivut. Lasiin kaatuu appelsiinimehua, kuten aina viikonloppuaamuina. Miko näprää kahvimukin korvaa. Häntä ottaa päähän.
”Hei?” Konsta kysyy hetken kuluttua kärsimättömän näköisenä. ”Mikä sua vaivaa?”
Miko tuhahtaa kaikkea muuta kuin ystävälliseen sävyyn esitetylle kysymykselle.
”Ei mikään”, hän mutisee.
”Ja vitut”, Konsta murahtaa ja pyöräyttää silmiään.
”Sulle tekeekin mieli avautua, kun oot niin ymmärtäväinen”, Miko napauttaa.
”Mutta mähän kysyin – ”
”Kivaan sävyyn kysyitkin.”
”Rauhoitu, nainen”, Konsta pärskähtää.
”Vittu, sä oot välillä niin kusipää”, Miko hermostuu ja sulkee Konstan suun. Kumpikaan heistä ei kuitenkaan lähde. Dramaattiset poistumiset eivät kuulu heidän parisuhteensa toimikaavaan.
Miko ottaa lisää kahvia, Konsta syö piirakkansa ja huuhtoo ne alas mehullaan.
”Näin painajaista”, Miko lopulta sanoo luovuttaen. Konstan katse muuttuu.
”Aww”, Konsta äännähtää hellästi ilman ivan häivääkään, ”sori, en tiennyt. Tuu muru tänne.”
Miko istuu Konstan syliin ja saa tiukan halauksen. Kaikki tuntuu heti paremmalta.
Hän saa elävän takauman, kun poikkeaa lenkillä rautatien ylittävään putkisiltaan. Sillalla on valot, reunoilla vaaniva pimeä hallitsee tilaa. Miko pysähtyy, kun unesta muistuu pätkiä. Siinä ei oltu sillalla, mutta jossakin rajatussa tilassa. Pitkä, pimeä käytävä, laitosmainen muovilattia ja molemmilla puolilla ovia tasaisissa riveissä. Se muistutti asuntolaa.
Miko seisoo kahden ensimmäisen oven kohdalla. Hän ei näe pimeässä paria metriä pidemmälle. Keskellä käytävää seisoo paljasselkäinen mies. Lapaluut muljahtelevat ihon alla, vaikka mies seisoo aivan paikoillaan. Miehessä on jotakin vikana. Hänen selässään. Miko kävelee lähemmäs ja tutkailee, vaikka ei haluaisi. Mies tuntuu tutulta ja silti pelottavalta. Miko ei halua nähdä hänen kasvojaan.
Sydän takoo. Ahdistuksensekainen pelko kiemurtelee kurkkua pitkin vatsaan ja kouraisee. Miko kääntyy pois sillalta ja juoksee toista, pidempää reittiä kotiin. Hän ei osaa selittää itselleen, mitä hän pelkää. Miksi se uni vaivaa häntä niin paljon?
Hän tahtoo vain unohtaa koko miehen ja tämän paljaan selän, jonka lapaluilla tuntuu olevan jotakin kerrottavaa.
Miko ei ehdi käynnistää autoa, kun puhelin soi. Se on Konsta.
”Hei?” Miko vastaa, katsoo taustapeiliin ja antaa työkavereidensa mennä ensin. Eihän tässä kiirettä ole.
”Hei rakas”, Konsta sanoo, ”voisitko piipahtaa kotimatkalla apteekissa ja tuoda sieltä jotakin kutinarasvaa? Mulla kutisee aivan mielettömästi yläselästä eikä perusrasva tee vittuakaan.”
Mikoa hymyilyttää poikaystävänsä kiroaminen.
”Joo, totta kai”, hän vastaa.
”Olet ihana. Millainen työpäivä oli?” Konsta kysyy.
”Ihan hyvä. Paljon taulukoita, tuotantosuunnitelmia ja lamaspekulaatioita”, Miko naurahtaa. ”Entä sulla?”
”Pysähtynyt, vetelä, tylsä”, Konsta tiivistää, ”tän päivän kohokohta oli se, kun kävin kaupassa. Jee.”
”No ehkä sun päivän kohokohta on vielä edessä”, Miko hymähtää tahallisen vihjailevaan äänensävyyn.
”Aijaa?” Konsta myhäilee syöttiin tarttuen. ”Tuu ihmeessä äkkiä kotiin.”
”Eka sinne apteekkiin”, Miko muistuttaa. ”Älä karkaa minnekään.”
”Enhän minä koskaan”, Konsta lupaa haudanvakavalla äänellä, mutta sanojen takaa kuuluu pidätelty nauru. Miko hymyilee ja pudistelee päätään. Konsta on hyvin rakastettava idiootti.
”Nähdään kohta. Oot rakas”, Miko sanoo.
”Säkin oot. Nähdään.”
