Nimi: Ritaritaru
Kirjoittaja: hedge14
Ikäraja: K-11
Fandom: Dragon Age: Inquisition (Liittyy myös kakkospeliin.)
Genre: Draama, Angst?
Hahmot: Samson (Madox, Hawke, Cullen, Meredith, Corypheus, Inkvisiittori)
Summary: "Raleigh, ystäväni." Millainen mies Samson on?
A/N: Pahishaaste x 3-haasteessa mukana. Sanasto: Tranquil= seijas (vanha suomen sana "seesteinen") Chantry=Kappeli. Muut ovat ymmärrettävissä. Toivottavasti.
-Ritaritaru-Eihän hän paha ole. Kuljettaisiko paha mies rakkauskirjeitä kuunvalossa? Ei. Niin ei paha mies tekisi, mutta Samson ei ole paha mies. Hän on pehmeä mies rautaisessa haarniskassa, hänellä on makeisia vaatteidensa laskoksissa. Hän hymyilee, kun hänen suojattinsa saa uuden kirjeen. Puree huultaan, jottei nauraisi. Maagi on pentu, on poika. Sotkeutuu melkein kaapuunsa, kun ryntää kirjoituspöydän luo. Rakastunut ja lapsellinen.
Ja hänessä se pahuus asuu.
Tai ainakin Kappeli sanoo niin. Maageista. Mätiä omenia, kyitä. Demoneita ja palavia viattomia, riivatun maagin repeytyvää ihoa. Ja Samsonilla on miekka, millä iskeä maagi maahan, vankilan vankkaan lattiaan.
Hän ei ikinä satuttaisi Madoxia.
"Raleigh, ystäväni." Madox sanoo, painaa kirjeen sinetillä kiinni. "Voisitko viedä tämän?"
-
Samson ei ole paikalla, kun ritarit murhaavat Madoxin. Hän istuu Kirkwallin sataman pölyisillä portailla, tuijottaa kohti lahden toista puolta. Onhan se murha. Ei muuta. Jotain suunnattoman pahaa, eikä Samson ole sitä ennen ymmärtänyt. Ennen Madoxia.
Samsonin mielessä välähtää hämäriä kasvoja, heitä, jotka hän on jo unohtanut. Lapsia, miehiä, naisia, vanhuksia. Vapisevia käsiä, rimpuilevia kehoja, tukahtuneita huutoja. Kirkaisuja ja kyyneleitä. Yhdenkään nimeä hän ei muista, tai ainakin hän haluaisi, että asia olisi niin.
Lahti on tyyni.
Hiljainen.
Rauhallinen.
Samson ei ole.
-
Hawken tukassa on tuulta ja kasvoilla myrskyä. Hän sylkee verta hiekkaan ja Samson on melkein vihainen siitä, miten vapaana Hawke saa kulkea ja elää. Entä muut? Niin hän haluaisi kysyä, turhaan. Kyllä Samson tietää, missä Hawken lojaalisuus lepää. Hawke katsoo häneen ja Samson takaisin. Värähtää, sillä tietää, mitä Hawke ajattelee ritareista heidän ympärillään.
Muisto, välähdys.
"Minulla oli aurinkokilpi. Sain sen ritarikomentaja Guylianilta. Paskiaiset.""Harkitkaa Samsonin ottamista takaisin temppeliritareihin. Hän on näyttänyt, missä hänen sydämensä todella on."
Samsonin ei olisi pitänyt koskaan puhua kilvestään. Hänen ei olisi pitänyt... Mutta nyt on myöhäistä ja Cullen kääntyy hänen puoleensa. Puhuu ja Samson hengittää, miettii. Ihmettelee, miksi harkitsee liittymistä ollenkaan. Hänen paikkansa ei ole näiden miesten joukossa. Sokeiden, aivopestyjen petojen riveissä. Cullen kysyy, haluaako Samson takaisin.
"Haluan sitä enemmän kuin mitään muuta, ritarikomentaja. Ser."
Samson voisi kirota Hawkea. Sen sijaan hän antaa kiitoksen.
-
Lyrium.
Sen takia Samson palasi. Sen takia hän kantaa jälleen haarniskaansa, miekkaansa. Mutta nyt hänellä on lisää. Vihaa, epävarmuutta. Katkeruutta. Keneen hänen tulisi luottaa? Temppeliritareihin? Maageihin?
Ritareissa ei ole mitään jaloa. He ovat pelkureita, jotka säikkyvät omia varjojaan. Petoja, jotka vaanivat heikompiaan. Katkeria miehiä. Vanhuksia, joiden ajatukset ovat madonsyömiä ja rytmittömiä.
Maageissa on liikaa verta. Liikaa pelkoa. He ovat nurkkaan ajettuja eläimiä, jotka purevat ensin itseään, vasta sen jälkeen muita.
Samson elää itselleen.
Ja Madoxille.
-
Kaikki syttyy tuleen. Samson työntää Madoxin liinavaatekaappiin ja jatkaa matkaa. Iskee pään irti nuorelta maagilta ja imee demonin taikuuden käytävältä ennen kuin iskee sitä napakalla potkulla päähän. Muutama hänen kollegansa, entinen kollegansa, juoksee hetken kuluttua hänen ohitsensa. Toivottavasti he eivät kurkista liinavaatteiden sekaan.
Ulkona kaikki tietävät Hawken katseesta Orsinon kuolleen. Samson seisoo varjoissa, pohtii, miten hänen tulisi toimia. Hawke on legenda, mutta ei hänkään voisi selvitä tästä, näistä ritareista, heidän tuimista katseistaan.
Samson ei aio auttaa. Hän ei ole Hawkelle mitään velkaa.
Mutta Meredith on punainen. Niin punainen. Edes auringonlasku tai rovio eivät voi kokeilla tuota väriä ylleen. Nainen hehkuu, loimuaa. Huutaa. Cullen yrittää vielä puhua järkeä, mutta järjellä ei ole täällä sijaa.
Samson astuu varjoista valoon samalla, kun muut perääntyvät niihin.
-
Samson ottaa mukaansa joukon ritareita. He ovat nähneet, kuinka rohkea Samson on. Seisoihan hän Hawken tukena, otti mittaa Meredithistä ja hänen pronsisista sotureistaan. Kukaan ei epäile, etteikö Samson olisi terävä ja kova mies. Sellainen, johon voi luottaa.
Hän ei luota itseensä. Hän on liian itsekäs. Mutta ei koskaan ylpeä.
-
Tai ehkä hän on. Ylpeä vihastaan. Siitä, kuinka kieroon hän on kasvanut. Ylpeä siitä, kuinka syöpynyt hän on. Mätä. Pettäisikö hyvä mies omat soturinsa hulluuden valtaan? Ei. Niin ei hyvä mies tekisi, mutta Samson ei ole hyvä mies. Hän on riutunut, vainoharhainen mies pahan palveluksessa, hänellä on kuolleen naisen miekka selkänsä huotrassa.
Madox on tyhjä. Eloton, mutta Samson ei voi silti haudata häntä.
Kaiken muun hän voi tuhota.
Kostaa.
-
Liekkien seasta kuuluu tuskanhuutoja. Samson hymyilee. Corypheus murskaa nämä rotat, ja Samson on hänen tukenaan. Hänen palvelijansa. Vaikka hän voi tunnustaa itselleen, ettei edes pidä tuosta olennosta, maagista, joka kuiskii Dumatin salaisuuksia.
Hän pitää vain siitä, mitä Corypheuksen kädenjäljessä näkee.
Sitten. Aivan äkkiä tilanne saa uuden käänteen. Vuoret huojuvat ja lumi karjuu, iskee alas laaksoon. Kaikki jää sakean pilven taakse, ja vyöry nuolee Samsonin kehoa. Hän uppoaa hieman, mutta kivi hänen tukenaan on vankka.
-
Muut juhlivat.
Andrasten sanansaattaja on kuollut.
Ei ole, Samson ajattelee, mutta ei sano mitään ääneen. Legendat eivät kuole, vaikka maailma kääntyy heitä vastaan. He elävät vaikka vuoret tippuisivat niskaan.
-
Temppeli on omistettu Hiljaisuudelle, mutta se ei ole hiljainen. Punaritarit varjostavat sen käytäviä ja lyrium kasvaa seinille, laulaa. Me, me, me. Me olemme täällä. Samson yrittää sulkea korvansa niiden kuiskauksilta. Madoxin puhe on hidasta ja tahditonta, kun hän latelee tutkimuksen tuloksia. Samson sulkee korvansa siltäkin.
Inkvisition joukot ovat täällä.
Samson lähtee, ei edes pysähdy tarttumaan Madoxin käteen.
-
Lähde. Samson melkein pystyy näkemään sen. Mutta ennen sitä hän joutuu vielä kääntymään inkvisiittorin puoleen. Hän irvailee, mutta inkvisiittori jatkaa ennen kuin Samson saa kaiken sanottua.
"Puhuin seijaksesi, Madoxin, kanssa. Hän uhrasi itsensä
sinun aatteellesi."
Ja äkkiä Samsonilla ei ole mitään sanottavaa.
Ei ainakaan mitään, mikä olisi totta.
"Minä sanoin hänelle- " Samson keskeyttää itsensä. Ei, ei hän ollut sanonut Madoxille mitään Hiljaisuuden temppelissä. Ei ainakaan mitään muuta kuin käskyjä, ja nekin jäivät sanomatta ennen Inkvisition hyökkäystä.
"Hän kuoli yhtenä meistä, hän kuoli yhtenä uskollisista."
Ei hyvästejä.
Lähde on täynnä viisautta. Suruja. Mistä muustakaan viisaus olisi tehty? Samson voi kantaa tuon kaiken, olla se astia, jolla Corypheus vettä ottaa. He rakentaisivat uuden maailman, uuden Kappelin. Paremman kuin entisen. Samson saisi nähdä valtakunnan, joka ei lahoaisi oman painonsa alla.
Hänet valtaa viileys, kun kohottaa kätensä kutsuun. Tämä taisto toisi voiton heille, Samson on siitä varma.
"Valta ja voima." Inkvisiittori hymyilee. "Asioita, joista on hyötyä vain siihen asti, kunnes ne viedään pois."
Hän tuhoaa riimulla Samsonin haarniskan taiat, pakottaa hänet huutaen polvilleen. Samson pysyy maassa vain hetken. Pistävä kipu kulkee sähköisenä hänen hermoissaan, vapisuttaa sormia, jotka kietoutuvat miekan kahvaan. Hän huutaa sanoja, joista ei ole itsekään varma. Sitten ajatukset kirkastuvat ja Samson karjaisee miehilleen:
"Tappakaa heidät kaikki!"
Mutta varmaa on, että inkvisiittori taipuisi hänen miekkansa alle, ei kenenkään muun. Kuinka julkea hän olikaan? Puhui Madoxista, kuin ei olisi itse syyllinen tämän kuolemaan. Samson tappaisi hänet.
Mutta hän pelkää. Hän ei enää vapise, mutta ei hän myöskään tunne vapauttavaa turtaa kylmyyttä ympärillään. Enää hän ei uskalla uskoa. Voittoon, itseensä, Corypheukseen. Silti. Samson ei aio luovuttaa. Taistelukentällä hän miettii liikaa. Muistelee Kirkwallin savusumuisia katuja, rakkauskirjeitä kuunvalossa. Katsahtaa elämään, joka oli joskus varma, jalo ja viaton. Samson muistelee heitä, jotka ovat hänet tälle tielle ovat saattaneet. Silloin hän muistaa totuuden.
Legendat eivät kuole koskaan.