Ficin nimi: Olet ainoa, joka hänellä on
Kirjoittaja: Mariaxoxo
Fandom: The Originals/The Vampire Diaries
Genre: angst, deathfic, draama
Ikäraja: S
Päähenkilöt: Rebekah ja Hope Mikaelson
Varoitukset: Taphtumat spoilaavat The Originalsin ensimmäisen kauden loppua.
Haasteet: Valloita fandom-haaste fandomilla The Originals, Genrehaaste3 genrellä deathfic
A/N: Tää oli mulle tosi vaikee kirjottaa, mutta kun mulla oli tämä idea päässä niin pakkohan se oli sitten kuitenkin toteuttaa... Tää on mun ensimmäinen ficci tällä fandomilla ja vähän jännittää. Joo, kommentit ois kivoja!
Rebekah kulki hautarivien välissä pidellen sylissään kiharahiuksista pikkutyttöä. Hän luki tarkasti jokaisen hautakiven tekstin, löytämättä kuitenkaan sitä oikeaa. Hänen sylissään istuva Hope alkoi vääntelehtiä, tyttö ei enää viihtynyt kovin pitkiä aikoja sylissä. ”Tahtoo kävellä itte!” Kuului pikkutytön uhmakas ääni. Rebekah silitti tytön pehmeitä hiuksia. ”Tällä kertaa sinun pitää olla minun sylissäni”, hän totesi tytölle rauhallisella äänellä. Hope alkoi huitoa pikkuisilla nyrkeillään. ”Mikten voi kävellä itte?” Kuului taas tytön kysymys. Rebekah pysähtyi. Miten hän voisi selittää pikkutytölle, että tämä oli paremmassa turvassa hänen sylissään? Että vaaran uhatessa he pystyisivät näin pakenemaan nopemmin?
Hope oli taas hetkeksi rauhoittunut ja Rebekah saattoi jatkaa etsintäänsä rauhassa. Sitten hän näki sen. Vaalea ja melko koruton hautakivi erottui kaukaa. Rebekahin sisintä kouraisi. Urheasti hän kuitenkin käveli hautakiven luokse. ”Hayley Marshall 6.6.1991 – 24.12.2013, Klaus Mikaelson † 24.12.2013” Kyllä, tämä se oli. Rebekah pysähtyi hautakiven eteen. Tutkittuaan ensin ympäristön tarkasti, hän laski Hopen maahan, jotta tyttö saisi kävellä itse. Hän kyykistyi ollakseen Hopen tasolla. ”Hope, tämä se on. Täällä sinun vanhempasi lepäävät.” Hän sanoi hitaasti ja rauhallisesti, katsoen koko ajan Hopea.
He olivat käyneet keskustelun jo muutaman kerran läpi. Kyllä Hope tiesi, miksi he olivat täällä. Rebekah ojensi Hopelle heidän yhdessä keräämänsä pienen kukkakimpun. Hetken mietittyään Hope laski sen haudalle. ”Iti ja äiti, Hopella on teitä ikävä. Mutta ei huolta, Bekah-täti pitää Hopesta huolen niin te voitte levätä.” Taas Hope yllätti Rebekahin älykkyydellään, mutta kyllä tytöstä silti huomasi, ettei hän aivan kokonaan ymmärtänyt, mitä oli meneillään. Eikä tuon ikäisen tarvinnutkaan. Jos Rebekah olisi saanut valita, hän oli suojellut Hopea aivan kaikelta pahalta. Valitettavasti elämä harvemmin meni niin kuin oli suunniteltu.
Rebekah kietoi kätensä Hopen ympärille. ”He ovat oikein iloisia, että sinulla on kaikki hyvin. Sinä olet heille tärkeintä maailmassa. He rakastavat sinua valtavasti”, Rebekah sanoi ääni särähtäen. Hetkeksi hän joutui painamaan päänsä Hopen pehmeisiin hiuksiin. Hän sai kuitenkin itsensä koottua. Hope ei saisi nähdä hänen romahtavan. ”Ja minä olen oikein iloinen, että voin pitää sinusta huolta”, Rebekah vielä lisäsi. Hän luuli, ettei Hope ollut edes kuullut hänen viimeisiä sanojaan. ”Bekah, Hope latastaa sinua”, tyttö äkkiä ilmoitti ja painoi hämmästyneen Rebekahin poskelle märän pusun.
Rebekah nosti tytön syliinsä ja halasi tätä kunnolla. Tuntui oudolta ajatella, että ilman sitä kamalaa joulua Hope ei välttämättä enää asuisi hänen luonaan. Sen joulun seurauksena Hope kuitenkin tulisi asumaan hänen kanssaan ainakin siihen asti, että kasvaisi aikuiseksi. Rebekah muisti kaiken yhä, aivan kuin se olisi tapahtunut vasta eilen.
***
Hope tuhisi pinnasängyssään joulukuusen vierellä. Kaikkialla lojui lahjapapereita Rebekahin juuri avattua ja esiteltyä tytölle kaikki tämän joululahjat. Joululaulut soivat hiljaisina taustalla ja Rebekah katseli nukkuvaa vauvaa ajatellen, ettei voisi mitenkään olla sen onnellisempi kuin juuri silloin. Onnen kuitenkin särki ovelta kuuluva yllättävä koputus. Kulmiaan kurtistaen Rebekah meni avaamaan ulko-ovea. Ovisilmästä katsoessaan ja varmistaessaan, ettei tulija aiheuttaisi Hopelle vaaraa, hän tajusi koputtajan olevan Elijah. Ovea avatessaan Rebekah muisti ajatelleensa, kuinka outoa oli, että Elijah ilmaantui paikalle yllättäen ja vaaransi samalla Hopen turvallisuuden. Hän kuitenkin kiirehti halaamaan veljeään. Vasta hetken kuluttua Rebekah huomasi Elijahin vakavan ilmeen ja tajusi jonkin olevan vialla. ”Mitä nyt? Mitä on tapahtunut?” Rebekah kysyi tuntien palan kurkussaan. Elijah oli katsonut häntä pitkään ennen kuin lopulta onnistui kakistamaan suustaan: ”Nik ja Hayley, he ovat kuolleet.”
Hetkisen Rebekah oli vain tuijottanut veljeään kauhun vallassa. ”He ovat kuolemattomia! He eivät voi kuolla!” Hän muisti kirkuneensa. Elijah oli halannut häntä uudestaan Rebekahin vuodattaessa kyyneliä. ”Noidat”, oli ainoa mitä Elijah oli sanonut. Sen jälkeen hän oli katsonut Rebekahia silmiin ja selittänyt hitaasti: ”Olet ainoa, joka Hopella on. Minun on palattava pian takaisin, jonkun on pakko yrittää pitää järjestystä yllä.” Elijahin viimeiset sanat olivat jääneet leijumaan ilmaan miehen painaessa suukon sisarensa otsalle ja kadotessaan sitten yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Elijahin lähdettyä Rebekah oli lukinnut ovet huolella, ottanut Hopen syliinsä ja istunut sohvalle. Ja sen jälkeen hän oli vain itkenyt. Luultavasti hän olisi jäänyt siihen sohvalle ilman Hopea ja tämän jatkuvia tarpeita. Saatuaan muutamaa päivää myöhemmin tiedon Elijahin kuolemasta, Rebekah ei ollut edes järkyttynyt. Hän oli tiennyt, ettei tulisi enää näkemään Elijahia. Hän oli vain tiennyt. Ja niin Elijahin sanat: ” Olet ainoa, joka Hopella on.” olivat todella käyneet toteen.
