Tekijä: Haruka
Otsikko: Nuoret ja naiivit
Paritus: Viivi/ Jarno, mainintana Jarno/ Juulia
Genre: Huumori, het, romance
Ikäraja: S
Varoitukset: Puhekieltä ja tajunnanvirtaa, suudelmia
Vastuunvapaus: Hahmot ovat minun, mutta tekstit lainaavat osittain Olavi Uusivirran kappaletta ”Salmisaaren Salome”.
Haasteet: Albumihaaste #3, ficlet300
A/N: Jatkan Viivin ja Jarnon tarinaa näillä kolmella lyhyellä tekstillä, jotka kertovat siitä, kuinka Jarno tapasi Viivin monen vuoden tauon jälkeen. Tekstit ovat myös Albumihaasteen aloitus omalta kannaltani, sillä Olavin kolmannen albumin ensimmäisestä sinkkubiisistä on melko helppo aloittaa sanoituksensa perusteella. Lyriikat kappaleeseen löytyvät tekstin lopusta.
Jos joku lukee nämä, olisi kiva kuulla kommenttia.
1. ”Silmien alla on sopivasti mustaa. Runoja se rustaa mustissaan”…
Päähenkilö: Viivi
19. Haaveilija
Sanoja yhteensä: 216
Mä aloitin sinä syksynä seiskalla samassa koulussa kuin mua kaksi vuotta vanhempi veli, Leevi. Äiti neuvoi mulle tien bussipysäkille, koska sillä ei olis joka aamu aikaa saattaa mua sinne yhdessä mun pikkusiskoni kanssa ja Leevi aloittais välillä koulun mua aiemmin. Isällä taas oli liikaa töitä, koska se oli lakimies eikä siitä ollut muutenkaan neuvomaan mua kuin läksyissä välillä iltaisin. Ja meidän nuorimmainen, Aava, taas oli liian pieni ymmärtämään mitään mistään, ainakaan koulusta ja mun sairastelustani sekä mun innostuksestani musiikkiin, vaikka äiti lauloi meille kaikille useasti kotona ja isä kuskasi joskus soittotunneille.
Isä oli ehtinyt lähteä töihin jo varhain ja äiti oli saattanut sen autolle Aavan kanssa. Keittiöstä kuului hyräilyä ja Aavan naurua sekä kissojen kurnutus, kun ne kiehnäsivät vuoroin äitiä, vuoroin mun sisartani vasten. Sinä aamuna mä olin pukenut ylleni paidan, jonka olin painattanut itse, sille tekivät seuraa mustat, polvesta rikkinäiset pillifarkut ja kuluneet, mustat Converset, joille äiti pudisteli päätään. Samoin äiti teki mun runojeni kirjoittamiselle, vaikka se itsekin kirjoitti, ja sille, että mä lumosin pojat suorapuheisuudellani ja keikuttamalla lantiotani. Mulla oli kumminkin omat rutiinini, joissa en halunnut tehdä poikkeusta. Hiukseni mä tupeerasin ja laitoin silmieni alle sopivasti mustaa väriä, jotta ne erottuis muuten mun kalpeissa kasvoissani selkeästi. Saatuani itseni valmiiksi, mä kiskoin farkkutakin ylleni, heitin repun selkääni ja painuin kohti meidän kotitalon edessä olevaa bussipysäkkiä.
2. ”Juulia, sun haljenneita huulia on jo tosi kova ikävä”…
Päähenkilö: Jarno
211. Poikkeavuus
Sanoja yhteensä: 248
Enhän mie sille mittään voinu, että se tyttö, Juulia, roikkui miussa kiinni koko kesän. Ja koko alkusyksyn. Sen haljenneet, rohtuneet huulet painuivat vasten miun omia, mie tunsin nenässäni hienoisen hajuveden tuoksun ja sormenpäissäni sen pehmeät hiukset ja ihon, vaikka mie kuulinkin toisella korvalla, miten Leevi miun vieressä naureskeli meille ja nuorelle rakkaudelle.
”Helppo siun on, ku sie et oo koskaan rakastunu”, oli ainoo, mitä mie sain puuskahdettua sille, kun se taas alkoi kiusata minnuu tunnin alettua ja myö päästiin istumaan vierekkäin. Leevi vaikeni huomatessaan miun ilmeen.
Myö oltiin Leevin kans istuttu vierekkäin seiskaluokasta asti. Silloin Leevi oli tullut miun kans samaan kouluun. Sitä oli kiusattu, kun se oli niin hiljainen ja kun se tuli niin erilaisista taustoista kuin mie. Kai se kiusaaminen johtui myös siitä, kun sen isä oli liikuntarajoitteinen ja äiti ylläpiti taloutta ja elätti välillä perhettä laulamalla katulaulajana.
Sisaruksistaan Leevi ei ollut maininnu miulle muuta kuin että sillä oli kaks siskoa ja enkeliveli, joka oli kuollut pian syntymänsä jälkeen. Mie olin päättänyt sinä aamuna, etten mie odottais välitunneilla Juuliaa ja sitä, että se tulis taas pussaamaan minnuu, vaan roikkuisin Leevin kanssa portaissa juttelemassa ja juomassa limua. Hakiessani automaatista limun itselleni, miun huomioni kuitenkin kiinnittyi eräälle penkille, jolla istui mustiin pukeutunut hahmo. Mie luulin sitä alkuun pojaksi, mut kun mie menin hieman lähemmäksi katsomaan, se olikin tyttö. Ja se tyttö oli niin erilainen kuin miun Juuliani; vaikka se näytti puolet poikamaisemmalta, niin se oli silti miusta tosi kaunis. Vakavat, siniharmaat silmät katseli vuoroin minnuu, vuoroin ikkunasta ulos.
3. ”Olen nuori ja naiivi ja minulla on tunteita”…
Henkilöt: Viivi ja Jarno
122. Hetki
Sanoja yhteensä: 362
”Mikäs peikko sie oikein oot?”, olivat ensimmäiset, uteliaalla äänellä kysytyt sanat.
Mä hätkähdin ajatuksistani ja huomasin edessäni ruskeahiuksisen pojan, jolla oli kuluneet farkut niin kuin mullakin ja jonkun metalbändin paita yllään. Poika toisti kysymyksensä, johon mä tyydyin ärähtämään:
”Hiljaa!”
Se ei kumminkaan vähästä hätkähtänyt vaan jatkoi mun tapittamista ruskeilla silmillään. Mua alkoi ärsyttää. Siinä oli jotain tuttua, mut mä en vaan saanut päähäni, mitä.
”Mitä siun paidassa lukee?”, poika kysyi seuraavaksi multa ja mä vastasin:
”Näethän sä sen itsekin”.
Mulla luki paidassani teksti ”Frank” ja olin saanut kuulla radikaalista ulkonäöstäni päivän aikana paitsi opettajilta, myös luokkakavereiltani, jotka ei tienneet, miten muhun pitäis suhtautua. Se poika tavasi puoliääneen mun paitani tekstin ja kysyi sitten ihmetellen, miks mulla oli paita, jossa luki ”Frank”. Teki mieli kivahtaa sille, että se oli mun oma asiani, mut huokasin syvään harteitani kohauttaen ja totesin:
”Pitkä juttu”.
”Kerro silti. Mie tahon tietää”, poika pyysi.
”Sä sanoit mua peikoksi”, mä sanoin hieman syyttävään sävyyn.
”Miusta sie näytät ihan peikolta. Peikkotyttö”, poika jatkoi virnistäen toispuoleisesti mulle.
”Mä mikään peikko oon”, puuskahdin sitten, mut en itsekään voinut olla virnistämättä ja kertomatta, että mun ulkonäkööni oli syynsä.
Mä kerroin, miten mun äitini oli vuosikaudet rakastanut musiikkia bändiltä nimeltä My Chemical Romance ja miten mä olin eräänä päivänä löytänyt sen ja isän levyjen joukosta niiden levyt ja juossut omaan huoneeseeni kuuntelemaan niitä. Ja sen jälkeen mun äitini olikin saanut auttaa mua ostamalla mulle erilaisia, rock-henkisiä vaatteita ja laittamalla aamuisin mun hiuksiani.
Poika kuunteli mun selitystäni silmät suurina, mut virne sen kapeilta huulilta ei kadonnut hetkeksikään. Mä katselin, miten se näpersi rikkinäistä kohtaa farkuissaan kiskomalla siitä purkautuvia lankoja ja heittelemällä niitä lattialle, välillä se kostutti huuliaan. Mun olis tehnyt mieli suudella sitä, koska se oli musta tosi söpö, mut en tehnyt niin, sillä eihän me tunnettu toisiamme. Lopulta se kysyi multa:
”Osaatko sie soittaa mittään?”
”Osaan. Mä soitan huilua ja pianoa jonkin verran ja laulan”, mä kerroin sille.
”Mie oon muuten Jarno”, poika esitteli sitten itsensä.
Mä kerroin olevani Viivi ja sanoin olevani seiskalla. Me istuttiin niillä penkeillä koko välitunti ja seuraavakin ja puhuttiin musiikista. Myöhemmin mulle selvisi, että se ja mun veljeni Leevi olivat parhaita kavereita keskenään ja että niiden suunnitelmissa oli perustaa bändi.
***
Olavi Uusivirta -Salmisaaren Salome
Pojaksi kätilöt tyttöä luuli.
Tähtien kirkuvan isoäiti kuuli.
Nyt se lannetta keikauttaa,
silmien alla on sopivasti mustaa.
Runoja se rustaa mustissaan.
Katala nainen kamalia korvaani kuiskuttaa.
Ja jollet minua saa, niin sinun isäsi
on kyllä tunnettu lakimies.
Juulia, sun haljenneita huulia pikkutunneilla pussaan.
Turhaan täällä haavojani nuolen,
takiasi ennen aikojani kuolen.
Sieltä, missä järki lakkaa,
sinä alat ja sydämeni hakkaa:
Nimeni on listassa seuraava.
Olen nuori ja naiivi ja minulla on tunteita.
Ja jollet minua saa, niin sinun isäsi
on kyllä tunnettu lakimies.
Juulia, sun haljenneita huulia pikkutunneilla pussaan.
Salmisaaren Salome on 22 ja sekaisin.
Akka Pohjolan, sukua Kristiinan
ja tiedän kyllä, mikä odottaa,
jollet minua saa.
Juulia, sun haljenneita huulia on jo tosi kova ikävä.
