Kirjoittaja: foxtrot
Beta: Bbuttis, kiitos ♥
Tyylilaji: haparoivaa romantiikkaa ja vähän synkkäilyä
Ikäraja: S
Paritus: George/Luna
Vastuunvapaus: Rowlingin maailma ja hahmot, joiden tarinaan tykkään sekaantua.
Yhteenveto: Luna avaa ovensa ja sydämensä, kun George kiipeää sisään vuosien takaa.Haasteet: Het10, Kerää kaikki hahmot (Luna Lovekiva), Rare10, Ficlet 300 (Alku)
A/N: Mökkeilyviikon tuloksia ja ensimmäinen ficlet liian pitkään aikaan.
Bbuttis on niin fluff että siirappi tihkuu näytöstä läpi näppäimistölle ja saa mutkin kirjoittamaan jotain, minkä voi laittaa teehuoneeseen. (Tämä on oleellinen maininta).
SOPRAANOSOINNUT
Kello kahdeksan jälkeen soivat tuulikellot, helkkyvät melkein pelokkaasti aamutuulen ensimmäisessä hengenvedossa. Luna avaa ovensa ja sydämensä, kun George kiipeää sisään vuosien takaa. George hymyilee varovaisesti oudonmakuiselle teelle – ja toisinaan, melkein ohimennen (muttei niin vahingossa, että se voisi olla sattumaa) hän hymyilee vielä varovaisemmin Lunalle.
Luna on jossain, puhuu appelsiini-pinaattikeksilleen (George piilottaa omansa taskuun) ja lentää omissa sfääreissään. Niin hän joskus ennenkin katosi Georgen ulottumattomiin, mutta tuli aina takaisin poskenhipaisulla, kädenpuristuksella. Mutta nyt George ei uskalla koskea.
Ääneen he puhuvat säästä, kuulumisista, ystävistä, edellissyksyn vilustumisista.
Tärkeät sanat valuvat suupielistä seinille ja lattioille niin hiljaa, että tuskin kuulevat niitä itsekään –
tiedätkö että minulla on vieläkin joka päivä ikävä, tiedätkö, että minä en tarvinnut sinua vain sulkemaan pois Fredin jättämää ikävää, tiedätkö, että minä vieläkin –
Luna yrittää etsiä Georgen kasvoilta jotain erilaista. Ovatko kaikki pisamat edelleen paikoillaan, onko nenä yhtäkkiä vino vasemmalle eikä oikealle? Mutta se on edelleen sama George, läpikotaisin, ei joku oudoksi muuttunut tuntematon. George, joka oli lähtenyt kotoa, kun ei ollut kestänyt enää tuttuja kasvoja, jotka jatkoivat elämäänsä. Ja Luna, joka oli sanonut
ehkä sinun pitäisi mennä yksin. Hyvästi Lontoo, huomenta Bangkok, Minnesota, Madrid, Perth, Lyon, Sao Paulo.
Hyvästi, Luna.
Huomenta, ikävä.
Hyvästi, George.
Huomenta, ikävä.
Luna saattaa Georgen eteiseen. Hiljaisuus soi.
Luna avaa ovensa ja sulkee sydämensä (mutta takaovi jää aavistuksen raolleen, koska nyt jos ei koskaan –).
”Minulla on ollut ikävä”, Luna sanoo Georgen selälle juuri ennen kuin hän kaikkoontuu. Niin yksinkertaisesti, toteavasti kuin aina ennenkin, että voisi melkein kuvitella sanojen tulevan vasta nyt, koska ne on vain unohdettu aiemmin.
George kääntyy ja sulkee Lunan syliinsä.
”Minullakin –”, mutta sen enempää George ei osaa sanoa ääneen. Ei vielä sillä kertaa.
Koti on siellä missä sydän on, Georgen sormet mumisevat Lunan selällä, niskassa, aamunvalkenemisen värisillä pisamilla olkapäillä.
Päästäessään irti George painaa Lunan otsalle lupauksen. Kun hän kaikkoontuu, ovi jää auki. Luna kiirehtii ikkunalta ikkunalle ja avaa niistäkin jokaisen kunnes tuuli puhaltaa koko talon läpi, ravistelee sen pölyttynyttä luurankoa ja soi nurkissa.
Taustalla tuulikello nauraa sopraanosointuja, ja Luna solmii oman hymynsä sen lomaan. Lopulta tuuli puhaltaa senkin pois ja tuo naurun tilalle.