Nimi: Haavoittunut enkeli
Kirjoittaja: association
Ikäraja:: S
Genre: jokin yliluonnollisuudella leikittelevä
satu (hivenen angstinen alussa)
A/N: Vanha tehtävä taide ja kulttuuri -kurssilta. Oli pino taidekirjoja, tarkoituksena löytää itselleen sopiva kuva ja väsätä sen pohjalta jokin tarinanpätkä. Tarina on aika lailla toista maata kuin muut, yleensä realistiset sepitykseni, ja kutsuisin tätä luomusta tosiaankin lähinnä saduksi. Tuli mieleen, että täällähän tämän voisin vaikka julkaistakin.
Kyseessä on siis
Hugo Simbergin teos nimeltä
Haavoittunut enkeli. Kuvan näkee tästä:
http://1.bp.blogspot.com/_FWU1KvH3yXo/TQtbuzK4lwI/AAAAAAAAAHM/mHdMu2B9RC8/s1600/11%255B1%255D.jpg_________________
En enää tiennyt, kuinka kauan olin maannut siinä pensaan alla, mutta koko sen ajan olin odottanut kuolemaa, jopa toivonut sen saapuvan mahdollisimman nopeasti. Jokainen pienikin ääni sai minut uskomaan, että pian tulisi uusi hyökkäys, jota vastaan en aikoisi enää sillä kertaa kamppailla. Tiesin, että voimavarani olivat lopussa, ruumiini oli täynnä haavoja ja taisteleminen olisi tuonut minulle vain lisää tuskaa ja kivuliasta elinaikaa. Tiesin myös, että olin kaukana kotoa, eikä kukaan tulisi etsimään minua täältä, missä minun ei todellakaan kuulunut olla.
Metsä oli ollut pitkän aikaa hiljainen, kunnes havaitsin uusia ääniä. Painoin korvani paremmin maata vasten, kuulostelin hetken henkeä pidättäen ja päättelin, että askeleet lähenivät minua. Tovin kuluttua kuulin jo puhetta, oikeastaan aika kiivastakin keskustelua, ja arvelin, että tulijoita oli kaksi. Hetken jopa mietin, olisiko minun pitänyt ilmaista olemassaoloni jollain tavalla, mutta näin parhaakseni pysyä paikallani ja antaa ihmisten mennä ohi. Askeleet kuitenkin pysähtyivät ja keskustelu katkesi melkein kuin seinään.
”Mitä nyt?” kuului hämmästynyt, lapsenomainen ääni.
”Johannes, katso...”
Kului hetken hiljaisuus, ja tunsin nahoissani, että ihmiset tiesivät minun olevan täällä.
”Se on.. sehän on jalka.”
Nyt olin aivan varma, että minut oli huomattu, pojan ääni puhui juuri minun jalastani, jonka olisi kuulunut olla piilossa.
”Älä mene sinne, lähdetään pois”, toinen kuiski hermostuneesti ja käski pian kovemmalla äänensävyllä: ”Tule nyt, Arttu... Ei kannata mennä sinne... Lähdetään pois nyt heti.”
Mutta utelias poika ei toverinsa pyynnöistä välittänyt, vaan asteli minua kohti – vaistosin tämän olevan jo lähellä.
”Täällä on joku. Emmehän me voi vain antaa sen olla.”
Vaikka pidin silmiäni tiukasti ummessa, tiesin tuon uteliaan pojan kumartuvan ylleni.
”Tule tänne!” hän huudahti.
Toinenkin poika ilmeisesti suostui tulemaan, sillä kuulin pian, kun tämä änkytti taas melkein kuiskaavalla äänellä: ”O-onko hän ku-kuollut...?”
Mieleni teki sanoa, että kunpa olisinkin, mutta pysyin vaiti ja liikkumattomana. Ja juuri silloin, hengittäessäni ilmaa sisään, jokin alkoi kutittaa kurkkuani kamalasti, ja yskä puski väkisin itsensä ulos paljastaen ilmiselvästi minun olevan elossa – minulla ei tosiaan näyttänyt olevan tuuria mukana. Silmänikin avautuivat väistämättä, ja tajusin tuijottavani hieman pelästyneen näköistä poikaa suoraan silmiin.
”Ei taida olla”, tämä mutisi ykskantaan ja katsoi minua yllättävän tyynesti.
”Mutta... sillähän on siivet”, tuo toinen, kauempana oleva poika totesi varovaisesti eikä näemmä uskaltanut katsoa minua edes silmiin. Mietin hajamielisesti pojan sanoja: olin ”se” eli eläin – tai luonnoton olio. Mielestäni oli hieman hassua, kuinka tuo poika pelkäsi niin kovin selvästi puolustuskyvytöntä olentoa. Ymmärsin silti hänen reaktionsa, sillä hän epäilemättä vaistosi minun olevan toista maata, jotain sellaista, jonka olemassaoloa hän ei meinannut uskoa todeksi. Toinen taas – Arttuko hänen nimensä oli? – oli liiankin utelias, rohkea ja ilmeisesti myös halukas tekemään tuttavuutta.
”Kuka sinä olet?”
Olin hiirenhiljaa ja suljin taas silmäni. Tiesin, että tämä oli kaikin puolin väärin, kiellettyä. Minua ei olisi saatu nähdä. Puhuminen olisi yhäkin kielletympää.
”Arttu, onko se... jonkinlainen...”
”Enkeli”, huuleni kuiskasivat keskeyttäen kysymyksen, ikään kuin niillä olisi ollut oma tahto. Mikä minua riivasi?
”Mutta eihän niitä ole”, samainen arka poika vastusteli hämmentyneenä ja aneli jälleen Arttua lähtemään. Tämä kuitenkin kieltäytyi jyrkästi.
”Mitä sinulle on käynyt?” Arttu kysyi minulta huolestuneella äänellä, ja vaikka silmäni olivat visusti kiinni, vaistosin, että hän kurkotti kättään minua kohti. Annoin hänen koskettaa siipeäni, mutta olin silti varuillani, ikään kuin valmis pakenemaan kauemmas – joillain olemattomilla voimilla. En halunnut puhua. En halunnut kertoa, mitä oli tapahtunut. En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä.
Tovin hiljaisuuden jälkeen Arttu nousi seisomaan ja sanoi päättäväisesti: ”Viedään enkeli kotiin.”
”Oletko sinä tosissasi?” kysyi poika, jonka nimeä en muistanut, vaikka Arttu oli sen luultavasti sanonut. Ehdotus tuntui minustakin aivan hullulta. En halunnut ympärilleni enää enempää ihmisiä ihmettelemään. Oli kaikkien kannalta parempi, että jäisin tähän odottamaan kuolemaa. Lisäksi Artun rohkeus ja hyväntahtoisuus näyttivät syrjäyttävän terveen skeptisyyden tai itsesuojeluvaiston. Ei sillä, että lopulta olisin ollut millään lailla vaarallinen.
”Meillä ei ole muitakaan vaihtoehtoja”, Arttu totesi kuulostaen edelleen varmalta asiastaan. ”Ehkä äiti osaa parantaa sen.”
Matkustaminen puisilla paareilla, joita pojat kantoivat, tuntui yhäkin uuvuttavammalta sekä hyvin, hyvin pitkältä, suorastaan loputtomalta. Kumpikin poika oli koko matkan ajan vaiti, eivätkä he pysähtyneet kertaakaan. He veivät minut suoraan sisälle taloon, josta kuuluva hiljainen puheensorina loppui kuin seinään, ja huolestunut naisääni tivasi: ”Missä te kaksi olette luuhanneet?”
Poikien vastausta ei kuitenkaan kuultu, sillä sama tuo nainen, joka oli ilmeisesti heidän äitinsä, alkoi ihmetellä, mitä nämä toivat mukanaan. Pojat laskivat minut pehmeälle tuolille, ja jalkaani sattui, kun jouduin istumaan osittain sen päälle. Yritin vaivalloisesti suoristaa sen.
”Se on enkeli, me löysimme sen metsästä!” Arttu selitti tohkeissaan, ja minä sain silmäni lopulta paremmin auki, jotta näin ympärilleni. Tuon naisen katsekin kertoi, kuinka epäuskottavana hän asiaa piti.
”Vai että enkeli! Mikä lie naamiaisasu!”
Tunsin naisen katseen porautuvan minuun ja siipiini. En tiennyt, olisiko minun pitänyt jo loukkaantua noista sanoista. Minuun sattui, kärsin monista vammoista ja kaiken sen kivun lisäksi minun vain luultiin olevan peräisin naamiaisista. Yritin kuitenkin hillitä itseni ja ajatella loogisesti – niinhän ihmisetkin tekivät. Heidän oli totisesti vaikea ymmärtää minun kaltaisiani olevan olemassa.
”Ei, äiti! Se on haavoittunut, se makasi metsässä!” Arttu intti kivenkovaan ja näytti minun puolestani loukkaantuneelta. Toinen poika oli jäänyt sivummalle ja tuijotti lattialle ikään kuin olisi juuri ahminut vatsaansa luvatta talon herkkuvarastot.
”Älä nyt narraa.” Nainen tuli luokseni ja tarkasteli siipiäni lähemmin. Tunsin hänen sormensa siipieni haavoissa, ja muistin suden kynnet ja niiden tuottaman viiltävät kivun. Irvistin tuskaisesti, enkä oikeastaan vain kosketuksen kivuliaisuuden takia, vaan muiston ajattelemisesta johtuen.
Nainen katsoi sormiaan, joihin oli saanut hieman verta, muttei ilmeisesti vieläkään uskonut siipieni aitoutta, sillä hän ryhtyi tutkimaan tarkemmin siiven juurta.
Arttu seisoi vieressä ja näki tuskasta vääntyneet kasvoni. Hän yritti estellä äitiään koskemasta minuun enää enempää, mutta äiti nosti toisen kätensä estelevästi ylös. Poika perääntyi ja sulki sanoja hapuilleet huulensa.
Nainen otti kiinni siiven tyvestä, vetäisi voimalla ja sai minut parkaisemaan ääneen. Hän irrotti otteensa salamannopeasti, perääntyi muutaman varovaisen askeleen verran ja nosti käden suulleen.
”Voi hyvä Jumala”, hän henkäisi sormiensa välistä. ”Sattuiko tuo oikeasti?”
”Miltä itsestäsi tuntuisi, jos joku yrittäisi repiä esimerkiksi kätesi irti?” tiuskaisin pistävästi ennen kuin ehdin asiaa edes ajatella.
Nainen katsoi minua hetken ajan ja oli sanaton. Arttu puolestaan näytti olevan pahoillaan, ja sitä toista poikaa en enää nähnyt.
”Äiti... Voisitko sinä yrittää... auttaa sitä?” Arttu sopersi ja katsoi anovasti poissa tolaltaan olevaa äitiään. Tämä kääntyi ympäri ja asteli poispäin mutisten vain hiljaa: ”Voi hyvä Jumala.”
Muutenkin hutera oloni oli muuttunut nopeasti yhä sekavammaksi, ja minut oli kannettu toiseen huoneeseen. Makasin vuoteessa nyt puolitietoisena ympärilläni tapahtuvista asioista. Naisääni puhui jotain kuumeesta, siipien haavoista ja murtuneesta jalasta. Ajattelin hajamielisesti siskoani, salamoita, metsää ja Artun rohkeutta. Ja yhtäkkiä minä muistin sen toisen pojan nimen: Johannes.
Sitten tuli pimeys.
Heti silmieni avauduttua näin Artun kasvot. Niiltä paistoi innostunut hymy, ja huulilta pääsi huudahdus: ”Äiti, tule tänne!”
Sen jälkeen hän kertoi minun nukkuneen pitkään ja että seuraava päivä oli alkanut jo aikoja sitten. Minä en sanonut mitään, yritin vain hieman hymyillä. Pian Artun äiti ilmestyi huoneeseen Johannes kintereillään. Naisen kasvoilla oli nyt huomattavasti ystävällisempi ilme kuin viime kerralla. Hän esitteli itsensä ja kertoi nimensä olevan Kristiina. Lisäksi hän oli lääkäri, ja sain kuulla, että murtunut jalkani oli kipsattu ja haavani oli hoidettu – siipiä lukuun ottamatta.
”Siipien hoitamiseen minun taitoni eivät kyllä taida riittää, vaikka muuten kykeninkin hoitamaan sinua kuin ihmistä.”
”Minä olen kuullut, että siihen käytetään hiuksia”, sanoin katoavalla äänelläni, ja kolmikko katsoi minua oudosti.
”Hiuksia?” Kristiina toisti kysyvästi, ja minä ihmettelin edelleen hänen tyyneyttään, ammattimaista tapaansa suhtautua tilanteeseen.
”Niin. Enkelin siipien haavat ommellaan hänen omilla hiuksillaan.”
”Kestävätkö ne?”
”Enkelin hiukset kestävät kaiken”, totesin ja yritin vilkaista vasenta siipeäni, jossa tiesin isoimman haavan olevan. Niskani ei kuitenkaan suostunut kääntymään paljon, sillä se oli pahasti jumissa.
Kristiina lupasi tehdä parhaansa, ja minä istuin paikoillani koko haavan ompelemisen ajan. Kipu oli lopulta pientä aiempiin kokemuksiini verrattuna. Operaatio ei kestänyt kauaa, ja vaikutti myös siltä, että se jopa onnistui.
Vaikka ruumiini oli hoidettu, mieleni oli suurissa myllerryksissä. Olin vielä elossa, näiden hyväntahtoisten ihmisten ansiosta. En tiennyt, pitikö minun tuntea kiitollisuutta vai sittenkin vain huonoa omaatuntoa siitä, että olin lähtenyt typeryyttäni kauas kotoa ja paljastunut ihmisille. Haavoittuneista siivistäni ei ollut nyt mitään apua – en pääsisi niillä kotiin. En tiennyt lainkaan, mitä perheenjäsenet ja ystävät tekivät kotona ja mitä heille kuului. He olivat varmasti huolestuneita ja epätoivoisia, ihmettelivät missä olin tai oliko minua ylipäänsä enää olemassa.
”Mikä sinun nimesi on?” Arttu kysyi kiinnostuneena ja istahti sängynreunalle. Muistin siinä samassa säännöt: ”Älä paljasta itseäsi ihmisille. Älä puhu heille. Älä varsinkaan kerro nimeäsi.” En ollut koskaan kuullut, miksi juuri nimen paljastaminen oli ehdottomasti kielletty, mutta jos kahta ensimmäistä sääntöä olin jo rikkonut, kolmatta en ainakaan aikonut laiminlyödä. Toki minusta olisi ollut paljon mukavampaa, jos he olisivat kutsuneet minua Enkelin sijasta Amaliaksi.
”Ei minulla ole nimeä”, valehtelin, ja poika taisi tyytyä siihen.
”Mitä sinulle oikein tapahtui?” hän jatkoi saman tien eikä peitellyt kiinnostuneisuuttaan. Hänen mielessään taisi olla yhtä ja toista kysyttävää. Johannes, joka oli tutkaillut tilannetta hetken ovensuulta, katsoi minua rauhallisesti nyt ensimmäisen kerran ja taisi myös olla halukas kuulemaan. Minä punnitsin kahta vaihtoehtoa, jotka kaikesta yksinkertaisuudestaan huolimatta tuntuivat hankalilta – kerronko tarinan vai enkö kerro. Arttu tuskin lopettaisi kyselemistä, ajattelin mielessäni. Toisaalta en tiennyt, kestäisikö mieleni sen kaiken läpi käymistä näin pian. Tarina alkoi kuitenkin valua huuliltani ja annoin sen tulla.
Minä ja siskoni olimme riidelleet enkä voinut jäädä kotiin keskelle kireää tunnelmaa. Lähdin pois kihisten kiukusta, mutta lopulta miettien vain sitä, kuinka ikäviä sanoja oli tullut lauottua – tajuamatta ollenkaan tummien pilvien tuloa. Ukonilma tuli todella yllättäen, pakoilin salamoita ja sain vettä niskaani kuin saavista olisi kaadettu. Ukkonen ei minua vahingoittanut, mutta se ajoi minut taivaalta yhä alemmas, kunnes aloin melkein pudota, ja löysin itseni lopulta maasta, keskeltä metsää. Minulla ei ollut enää silloinkaan hurjasti voimia jäljellä, kun huomasin suden saapuvan. Se murisi ja näytti kovin aggressiiviselta. Tiesin olevani hyvä lentämään, ja viimeisillä voimillani yritin nousta ilmaan, mutta päädyin vain puun oksalle roikkumaan. En pysynyt sielläkään kauaa, vaan putosin maahan, ja susi sai raavittua minua kynsillään. Uudemman kerran yritin lentää oksalle. Lopulta pääsin takaisin, takerruin puunrunkoon kaikilla irti lähtevillä voimilla, ja ennen pitkää susi häipyi tiehensä. Seuraava muistikuvani oli se, että makasin voimattomana maassa. Ja sitten minut löydettiin.
Kaikki olivat kuunnelleet minua pelkkänä korvana.
”Mitä jos jättäisimme enkelin hetkeksi lepäämään”, Kristiina ehdotti pojille. Hän oli ilmeisesti huomannut puhumisen rasittavan minua melko lailla.
Arttu näytti harmistuneelta, sillä hän olisi halunnut kuulla kaiken elämästäni. Mutta äidin sana oli laki. He lähtivät huoneesta, ja oven sulkeuduttua kuulin vielä Kristiinan äänen: ”Minä en tiennytkään, että täällä metsissä liikkuu susia.”
Kului viikko ja toinenkin. Siipeni parani hienosti ja oloni koheni muutenkin. Olisin jo ollut valmis lähtemään, ellei jalkani olisi estänyt minua. Kristiina sanoi, ettei antaisi minun lähteä ennen kuin kipsi olisi otettu pois. Minä siis oleilin huoneessani päivästä toiseen miettimässä läheisiäni ja koti-ikävästä kärsien. Arttu kävi luonani kyllä usein, Johanneskin oli välillä hänen mukanaan ja suostui jopa puhumaan minulle yhä enemmän. Olin saanut jo kertoa elämästäni yläilmoissa, toisessa ulottuvuudessa, jonne ihmiset eivät voineet päästä. Kummallista oli kuitenkin se, että enkelit pääsivät helposti maanpinnalle, mutta en ollut silti kuullut tarinoita sellaisista tapauksista. Minulta se oli ainakin käynyt täysin huomaamattani.
Suurta ihmetystä pojissa herätti pitkän aikaa se, etten minä syönyt mitään, kuten ihmiset. Pysyäkseni virkeänä tarvitsin vain ja ainoastaan auringonvaloa, niiden säteet antoivat kaiken kaipaamani energian. Siksi minä istuinkin usein avoimen ikkunan edessä. Ulos minua ei tietenkään päästetty, sillä tieto olemassaolostani ei saanut levitä, ja siihen ratkaisuun olikin yhteistuumin päädytty. Arttu olisi varmasti halunnut kertoa minusta jokaiselle naapurille ja toverille, mutta varsinkin Kristiina oli sitä mieltä, että minut oli pidettävä salassa. Ainoastaan Kristiinan läheinen ystävätär, joka oli ollut saapumiseni aikaan paikalla, tiesi asiasta, mutta tämä oli kuulemma vannonut pitävänsä asian salassa.
Joidenkin viikkojen kuluttua kipsi saatiin irrottaa. Minä melkein jo tunsin lentämisen vapauden ja odotin kovasti kotiinpaluuta. Sen lisäksi tunsin kuitenkin myös kiintymyksen näitä ihmisiä kohtaan, mikä osaltaan vaikeutti lähtemistä.
Aamu oli erittäin varhainen, oikeastaan vasta juuri alkanut, kun minun oli määrä palata takaisin perheeni luo. Aikainen ajankohta oli valittu siksi, ettei kukaan ulkopuolinen näkisi minua. Kristiina, Arttu ja Johannes lähtivät mukaani metsään, tuohon samaan metsään, josta pojat olivat minut ottaneet mukaansa. Pysähdyimme pienelle aukiolle, ja kaikki näyttivät hieman surullisilta.
”En tiedä, miten voisin kiittää teitä kaikesta huolenpidosta...”, sain sanottua, mutta tunsin itseni latteaksi. Mitkään sanat eivät tuntuneet riittävän kiitokseksi. ”Te pelastitte henkeni.”
”Oli mukavaa tutustua sinuun”, Kristiina sanoi ja hymyili. ”Etkä sinä ollut ollenkaan vaivaksi.”
”Voisitko sinä tulla joskus käymään?” Arttu kysyi varovasti ja katsoi minua suostuttelevaan tapaan.
”Se olisi kyllä loistavaa.. mutta en tiedä onko se mahdollista.”
Tuntui pahalta murskata pojan toive.
Kun maa katosi jalkojeni alta ja nousin puiden latvojen ylle, en voinut estää muutamaa kyyneltä valumasta poskilleni.
Kotiin tultuani olin kertonut seikkailuni alusta loppuun ja paluutani oli juhlistettu suuresti. Kaikki olivat olleet koko ajan huolissaan, eikä kenellekään tullut mieleen olla edes vihainen minulle, kun olin paljastunut ihmisille. Illalla makasin omassa tutussa vuoteessani, kun isäni tuli huoneeseeni.
”Onneksi niin hyväntahtoiset ihmiset löysivät sinut”, hän totesi, istui sängynreunalle ja silitti isolla kädellään hiuksiani.
”Minulla oli tuuria mukana”, totesin, vaikka kaikki sitä edeltävät tapahtumat olivatkin olleet kaikkea muuta. Niiden muisteleminen ei kuitenkaan tuntunut enää yhtä pahalta kuin aiemmin.
”Mikähän olisi heidän toiveensa, jos he saisivat toivoa mitä tahansa?”
Meni hetki, kunnes tajusin, mitä isä ajoi takaa.
”Artun ja Johanneksen pikkuveli kuoli 3-vuotiaana. Hänet he haluaisivat takaisin.”
”Se toive toteutuu”, isä lupasi ja hymyili lempeästi.
”Kiitos, isä. Mutta sinähän olet sanonut ettei taikaa saisi käyttää kuin välttämättömissä asioissa.”
”Totta puhut, mutta kyllä he tämän varmasti ansaitsevat.”
Hymyilin takaisin, ja isä muiskautti suukon otsaani ennen kuin teki lähtöä.
”Odota, minun pitää kysyä yhtä asiaa!”
Isä pysähtyi ja kysyi, mitä asia mahtoi koskea.
”Miksen saanut kertoa heille nimeäni?”
”No, jostain syystä enkeliä ei voida enää pyyhkiä ihmisten mielistä, jos tämä on kertonut heille nimensä.”
Katsoin isää hölmistyneenä. ”Pyyhkiä heidän mielestään? Pitääkö niin tehdä?”
”Turvallisuussyistä, ettei tieto leviä”, hän vastasi asianmukaisesti.
”Mutta he lupasivat pitää sala–”
”Tässä tapauksessa voidaan ehkä tehdä poikkeus.”
”Voi, kiitos!” Hymyilin isälle vielä hänen mentyäänkin.
Tiesin, että he muistaisivat minut aina, mutta pitäisivät kuitenkin lupauksensa. Minäkään en unohtaisi koskaan.
_____________
Loppu oli tosiaan hankalin saada aikaiseksi (kuten minulla käy kaikissa kirjoituksissani). Mutta onpahan jonkinlainen kuitenkin.
Jos joku nyt tähän asti on tosiaan lukenut, voisi olla samalla ystävällinen ja heittää omannäköisensä kommentin. (:
