Otsikko: Häntä ei joki upota
Kirjoittaja: cooperaur
Fandom: Doctor Who
Paritus: Tohtori/Mestari, Tohtori/Rose (Meta-Crisis!)
Ikäraja: K-11
Vastuuvapautus: Hahmot kuuluvat BBC:lle.
A/N: Tekotaiteilusekavuusmöskää. ^^ Älkää antako mun hämmentää. Osallistuu
OTP10 2.0,
One True Something 20,
Ficletpakka,
Multifandom II sekä
Fanfic-bingoon sanalla "Toinen todellisuus".
Häntä ei joki upota
Joinakin kirkuvan punaisina öinä Tohtori herää, ja hän muistaa sen kuin sadun. Tarinan onnesta unelmineen ja uhrauksineen, epätodellinen muisto, silloin niin kauan sitten.
Rose kuuntelee hiljaisuudessa hänen ajatuksiaan. Kerran hän kysyy niistä, hänen täytyy saada tietää mistä suru tulee. Hän tahtoo auttaa, sitä vartenhan hän on olemassa.
Tohtori kertoo naisesta. Toisessa, melkein täydellisessä maailmassa kaksi lasta leikkii pelloilla, kiipeillen puissa ja kompuroiden soilla. Joen vieressä kohoaa kallio, jonka päälle he niin usein juoksevat kilpaa, kaatuen läkähtyneinä paratiisin keskelle. Vaikka aika saattaa olla heidän lahjansa, ei yksikään lapsi olisi ikinä voinut ymmärtää kuinka haihtuvaa se kaikki oli.
Ja niin käy, että eräänä päivänä lapsuus loppuu.
Hymyillen (tai ehkä itkien) Tohtori kertoo, että siihen päivään asti Hän kuitenkin on hurmaavan mielikuvituksekas, valloittavalla tavalla riehakas mutta älykäs lapsi. Tohtori rakastaa Häntä jo silloin, vaikka täydellinen Hän ei olekaan. Hänen luonteensa on terävä, erottuu kuin huuto kuiskauksista, pistää epämukavasti kuin veitsen terävä kärki ja houkuttaa epävarmoja kiusaajia kuin kärpäsiä.
Ja kun Tohtori sitten näkee kiusaajan käyvän Hänen kimppuunsa, kaikki tapahtuu liian nopeasti. Kiusaaja putoaa alas kalliolta kuolemaansa, vetäen melkein Hänetkin mukanaan. Tohtorin ote lipsuu, hän putoaa itsekin jos ei päästä irti. Hän päästää.
Tohtorin onneksi joki ei upota Häntä, mutta Hän joutuu regeneroitumaan. Tohtori saa anteeksi ja pian kaikki tuntuu olevan taas niin kuin ennenkin.
He kasvavat, elämä muuttuu velvollisuudeksi, mutta he eivät unohda rakastua. He ovat onnellisia, Hän on
kaunis. Hän odottaa lasta ja Hän on
kauniimpi kuin koskaan.
Mutta jokin Hänessä on vialla. Tohtori tekee kaikkensa auttaakseen, mutta Hän on surullinen. Synkkyys levittää varjoja Hänen kasvoilleen, saa Hänen
kauniit kasvonsa näyttämään julmilta, saa Tohtorin pelkäämään.
Lopulta Tohtori löytää Hänet henkihievereissä sängystä. Verta on joka puolella, aspiriinia murskattuna yöpöydällä, revittyjä ihonpalasia. Hän nauraa tai on sokissa.
”Hän olisi ollut niin kuin minä!” Lapsi on mennyttä ja Hän huutaa, itkee, hykertää ja haluaa kuolla, mutta lopulta Tohtori saa Hänet regeneroitumaan.
Mikään ei tietenkään ole enää ennallaan. Tohtori yrittää pitää huolta Hänestä, mutta Hän menettää otteensa todellisuudesta. Muut kutsuvat Häntä hulluksi ja sairaaksi eikä se ole Tohtorille uusi kuori vaan äänet jotka estävät Häntä olemasta yhä
kaunein.
Rose kuuntelee eikä hän ole tyhmä, hän tietää että saduilla on opetuksensa. Kertomuksen päättyessä hän pyyhkii Tohtorin kyyneleet ja lupaa olla siinä, tietäen että Tohtori rakastaa häntä. Mutta se ei riitä, sillä viimein kun Tohtori nukahtaa, hän kuiskii unissaan.
”Ei ole mitään ääntä, Koschei. Katso minua, ei ole mitään ääntä.”Ja jossakin kaukana, toisessa todellisuudessa, matkustaa mies, erilainen ja silti hänen peilikuvansa, joka näkee samaa unta. Rose voi tuntea sen vaikka Tohtori hänen vierellään ei, hän voi tuntea kuinka hänkin tipahtaa kalliolta Tohtorin päästäessä irti hänen kädestään maailman takana. Hän antaa Rosen mennä ja uneksii.
”Minä kuulin sen. Olit vieläkin niin kaunis.”Niin Rose ei ole
kaunein, hän ei voi auttaa itseään niin kuin Hän. Joki on niin syvä että se upottaa hänet eikä Tohtori herää pelastamaan häntä.