Ficin nimi: En ole narsisti, haluaisin vain tietää kuka olen
Kirjoittaja: Minä itte
Oikolukija/Beta: En omista, saa viilata pilkkua
Ikäraja: S
Varoitukset: Pointless
A/N: Tämä on nyt vain tällainen oman sadepäiväni (ulkona kylläkin paistaa aurinko?) iloni. Kunhan
ahdistuksissani jotain raapustin. Toki saa sitä silti kommentoida
Se on kummallista. Kummallista, kuinka nopeasti syön yksinollessani. Tänään minulla on kuusi tuntia
hiljaisuutta, täydellistä rauhaa. Lounaani kesti seitsemän minuuttia.
Vesi kasariin, kiehumaan. Lisää valmispasta-ateria ja sekoita. Odota.
Kolme minuuttia Kolme minuuttia mennyt, kun kaadan muodottoman vihreän mössön lautaselle. Maitopurkki kaapista.
En ota lasia.
Kiirettä, kiirettä, neljä minuuttia jo! Syön tiskipöydän ääressä, en kävele sitä kolmea metriä ruokahuoneeseen, istumaan. Olen liian
kiireinen muistaakseni.
Ateria syöty. Oksettaa. Vain vähän.
Kuusi minuuttia Maito on vieläkin pöydällä. Sitä ei ole paljoa. Kolme desilitraa kylmyyttä alas kurkustani kerralla.
Hampaita vihloo.
Seitsemän minuuttia kun lasken lasin Kuin joku avaisi ikeniäni pienellä veitsellä. Sisäpuolelta. Melkein itkettää.
Ei ole aikaa, on kiire, kiire tehdä
jotain. On niin paljon tehtävää ja nähtävää. Kun olen yksin.
Jätän tyhjän maitopurkin pöydälle.
Myöhemmin. Täytyy päästä huoneeseen. Omaan, omaan huoneeseen. Jossa valoisat valkeat seinät on tapetoitu
julisteilla ja maalauksilla.
Todella räiskyvää.
Fantastista.
Täytyy päästä omaan huoneeseen, päästä katsomaan loputtomasti sitä ainoaa valkoisen tyhjyyden
pistettä, joka siitä
ja minun mielestäni löytyy.
Se on sängyn alla.
Välillä toivon vain, että vihdoinkin se rituaalisarjamurhaaja tulisi ja rikkoisi tämän tyhjän kuoren.
