Title: Miss You Much
Author: Stubastian
Fandom: Salatut Elämät
Pairing: Isabella / Sebastian
Raiting: S //Säde vaihtoi ikärajan täsmäämään otsikon ikärajaa
Genre: Angst, Romance, Songfic
Song: Emilia – Big big world
Summary: Jälleen tarina siitä, miten Isabella suree Sebastiania. Suosikkiparini sarjassa ikinä hajosi, joten näistä kirjoitan koneella siksikin paljon ficcejä. Olivat ihania <3
I'm a big big girl
In a big big world
It's not a big big thing if you leave me
But I do do feel
That I too too will
Miss you much
Miss you much
Minä en ole enää pieni tyttö, minä olen jo aikuinen nainen. Aikuisen naisen pitäisi osata kerätä itsensä ja jatkaa eteenpäin. Itse en siihen pysty, joten kai minä olen iso tyttö. Olen siis iso tyttö, mutta en vielä nainen. Monimutkaista, mutta niin se vain on. Jos minä olisin aikuinen, pystyisin edes jotenkin jatkamaan elämääni. Nyt sinun varjosi tuntuu seuraavan minua kaikkialle, minne vain menenkin. Minä tiedän hajoavani sen takia, mutta sillä ei ole väliä. Takiasi minä olen valmis mihin tahansa, olen aina ollut. Sinun takia olen siis valmis vaikka hajoamaan palasiksi. Minä olen kuitenkin toisaalta vielä pikkutyttö. Tai ainakin välillä minusta tuntuu siltä. Lapsena saattoi vaan huutaa ja itkeä. Kukaan ei käskenyt olemaan vahva. Nykyään kaikki yrittävät käskeä. Entä, jos minä en tahdo olla vahva ilman sinua? Onko se muka niin väärin?
Tämä maailma jossa elämme, on suuri. Siinä on monia maita, saaria, mantereita, kyliä ja kaupunkeja. On metsiä, meriä, järviä, taloja ja kauppakeskuksia. On taivas ja maa. Silti tämä meidän maailmamme on kovin julma. Monet sanoo, että meressä on monia kaloja. Sehän on tottakin toisaalta. Onhan maailmassa miehiä vaikka kuinka paljon. Saisin varmasti jonkun vierelleni, jos tahtoisin. Mutta sehän siinä juuri onkin, kun minä en tahdo. Tahdon vain sinut, ja se unelma on aivan mahdoton. Tiedän, että olet saavuttamattomissa. Sitä on vaikea uskoa, mutta niin se vaan on. Et palaa takaisin luokseni, et ikinä. Vaikka se on hartain toiveeni ja ainoa toiveeni, se ei toteudu.
Ainahan käy samalla tavalla. Ensin tutustutaan, ihastutaan, rakastutaan ja sitten erotaan. Joskus ei päästä edes ihan rakastumiseen asti. Me kuitenkin pääsimme. Ei ero ikinä ole iso juttu. Yleensä itketään hetki, ja sitten ollaan jo katsomassa eteenpäin. Sellainen minäkin olin ennen, vaan en ole enää. Sinua rakastin enemmän, kuin ketään muuta koskaan. Tämä ero satuttaa minua. Me emme edes halunneet erota. Emme kumpikaan. Sehän se kipein seikka tässä asiassa on. Me halusimme olla yhdessä, mutta emme saaneet siihen mahdollisuutta. Se on julminta, mitä minun koko elämässäni on tapahtunut. Se, että sinut vietiin pois. Miksi kukaan ei varoittanut? Itse tiedän vastauksen. Maailma on julma. Se on vastaus melkein jokaiseen kysymykseen, joka alkaa sanalla miksi.
Minä kaipaan sinua nyt. Minä kaipasin sinua kun kuolit, ja tulen kaipaamaan sinua myös tulevaisuudessa. Jotkut ehkä väittävät, että siitä pääsee yli. Minä en siihen usko, sillä tunnen että tästä ei pääse yli. Minä tiedän sen. Sattuu liian syvälle, eikä sellainen kipu ole korjattavissa. Kaipaan sinua niin paljon, että tuskin kukaan voi edes ymmärtää sitä. Sinä et ole täällä ja se tappaa minua sisältä. Joudun heräämään yksin, mikä on hyvin raskasta. Niin yksinkertainen operaatio, mutta silti. Illalla minä en meinaa saada edes nukahdettua ilman sinua. Usein valvon yöni, koska olet mielessäni. En saa unta. Minun pitäisi kai mennä sairaalaan ja hankkia itselleni resepti unilääkkeisiin. En silti pysty, olen liian ylpeä. Minun ylpeyteni ei salli sitä.
I can see the first leaf falling
It's all yellow and nice
It's so very cold outside
Like the way I'm feeling inside
Ensimmäiset lehdet ovat alkaneet putoilla puista. Se osoittaa, että on syksy lopuillaan. Talvi on siis jälleen tulossa. Sinä lähdit talvella. Minä en ole edes huomannut, että kesä olisi ollutkaan. Kyllähän aurinko paistoi ja ihmiset makoilivat rannoilla. Kaikki, paitsi minä. Itse olen ollut kuolemastasi lähtien lähes lukittautunut tänne neljän seinän sisään. En minä halua muuta. Minä haluan vain sinut. Vaahtera pudottelee jo lehtiään ulkona. Se kertoo siitä, että talvi on tulossa. Minua se ei kiinnosta. Sisälläni on talvi kuitenkin jo. Vaahteranlehdet ovat kauniita. Ne ovat värikkäitä ja pirteitä. Niitä on kiva pitää kädessä. Niitä on kiva myös katsella, kun ne tuulessa viilettävät pitkin asfalttia. Minä muistan edelleen miltä se näyttää, vaikka en ole sitä vähään aikaan nähnyt. Ei minusta ole mitään intoa olla ulkona, jos ei tunne elävänsä. Eiväthän kuolleet koskaan ole ulkona. Siksi minäkin viihdyn sisällä enemmän. En minä oikeastaan viihdy. En viihdy suoraansanottuna yhtään missään, mutta pakkohan tänne on jäädä. Se on minusta niin väärin. Haluaisin olla sinun luonasi. Aina, koska siellä on paikkani.
Kävelen parvekkeelle ja nojaudun kaiteeseen. Viima tarttuu vaaleisiin hiuksiini, mutta en jaksa välittää. Alhaalla, kadulla kulkee ihmisiä. Osa hymyilee ja osa on mietteissään. Jotkut ovat yksin, jotkut seurassa. Välillä jotkut riitelevät, ja joskus suutelevat. Minä nykyään tarkkailen maailmanmenoa ainoastaan parvekkeelta. Kaupassa minä käyn todella harvoin. Silloin, kun on pakko. En minä kuitenkaan tahdo kuolla nälkään. Taidan olla aika laiha ja kamalannäköinen. Äitisi näytti säikähtäneeltä, kun näki minut kaksi viikkoa sitten rapussa. Hän tarjosi apuaan, hän tekee niin aina. En minä halua mitään apua. En minä halua mitään ilman sinua. Huokaan syvään, parvekkeella on hyvin kylmä. En jaksa välittää siitä, sillä niin on minun sisälläni myös. Siellä vasta kylmä onkin. Eikä sinne tule lämmin enää koskaan. Astelen lopulta sisälle takaisin ja suljen parvekkeen oven. Niin minä teen usein päivässä. Avaan oven, astun parvekkeelle. Lopulta tulen sisään takaisin ja suljen oven. Sitten minä vedän verhot kiinni ja käperryn pimeässä asunnossa sänkyyn. Sen tasan saman teen nytkin.
Outside it's now raining
And tears are falling from my eyes
Why did it have to happen?
Why did it all have to end?
Makaan hereillä sängyssäni ja tuijotan kattoa. Silmäni eivät uuvu varmaan vielä pitkään aikaan kiinni. Minä tiedän että heti jos suljen silmäni, sinä olet edessäni. Se vasta kiduttavaa onkin, tiedätkös? Kun näen sinut mielessäni, mutta en saa puhua tai koskettaa. Minä en saa sanoa, että rakastan. Kuvasi on yöpöydälläni. Siinä sinä hymyilet. Sinun hymysi oli maailman ihanin asia. Yksi maailman ihanimmista ainakin. Kaikki ihanat asiat liittyivät aina sinuun. Minä en koskaan unohda. En hymyäsi, nauruasi, silmiäsi tai ääntäsi. En unohda tapaasi kävellä, tai sitä tapaa, jolla aina lepytit minut, kun suutuin milloin mistäkin.
Sataa. Vesipisarat ropisevat vasten ikkunaa ja kattoa, joten sen kuulee selkeästi. Sade on kaunista ja synkkää. Minä makaan siinä hereillä ja pohdin, miten kauniilta vesipisarat mahtavatkaan näyttää ikkunaruutua vasten. En kuitenkaan jaksa nousta istumaan, jotta voisin tarkistaa asian. Makaan vain paikallani. Minä kuuntelen. Kuuntelen vesisadetta ja omaa hengitystäni. Ne ovat ainoat äänet, jotka kuulen. Välillä minä kuulin myös sinun hengityksesi. Ennen niin oli tapana tapahtua, koska sinä makasit vieressäni. Nyt et makaa. Minä makaan yksin, keskellä isoa parisänkyä. Sänky on yksin minun. Haluaisin silti, että se olisi meidän molempien. Se on kuin tehty molemmille. Taas minä jaarittelen. Usein ajatuksissani minä huomaan jaarittelevani. Se on aika uusi piirre, ja ilmaantunut vasta kuolemasi jälkeen.
Tunnen kyyneleitä silmissäni. Sillä ei ole nykyään mitään väliä. Minä tiedän, että kukaan ei näe. Minusta myös tuntuu, että kukaan ei edes välitä. Täällä on hyvä itkeä, turvassa. Ei tarvitse selitellä kyyneleitä kenellekään. Monet ajattelevat, että on omituista, kun kaipaan sinua edelleen. Mitä omituista siinä muka mahtaa olla? Minähän rakastan sinua. Kai minulla silloin on oikeus kaivata? Eikä minun todellakaan tarvitse siirtyä eteenpäin, jos en halua tai jaksa. Minä jään tähän, enkä väistä surua. Ennen olisin ehkä tehnyt niin, mutta en minä enää. Enää en jaksa siirtää surua tai tunteita syrjään. Eikä siinä olisi kai mitään järkeäkään.
Miksi sen kaiken piti tapahtua? Me olimme onnellisia. Riitamme olivat juuri sovitut. Me olimme palanneet yhteen. Minä olin varma, että jonain päivänä me menisimme vielä naimisiin. Nyt voin kertoa, että emme me mene naimisiin. Me emme koskaan mene minnekään muuallekaan. Sinä olet mennyt pois ja minä jään ikuisuudeksi tähän asuntooni. Ei minun tarvitse mennä ulos, ei siellä kukaan minua kaipaa kun olet poissa. Jos et olisi lähtenyt, voisin ajatella toisin. Minä uskon, että voisin jopa olla onnellinen.
Miksi sen kaiken piti päättyä? Sen piti olla ikuista, niin minä ainakin ajattelin. Minä todella uskoin, että me emme koskaan eroaisi. Sinäkin taisit uskoa niin? Minä toivoin, että voisimme olla pieni perhe. Joskus ajattelin, että me voisimme jopa saada lapsen. Minä en ollut koskaan ennen Miron syntymän jälkeen ajatellut toista lasta. Sinun kanssasi minä uskoin pystyväni mihin tahansa. Nyt kun olet poissa, minä en pysty enää mihinkään.
I have your arms around me
Warm like fire
But when I open my eyes
Your gone
