Nimi: Häivähdyksiä
Kirjoittaja: Vanilje
Ikäraja: Sallittu
Genre: angst, drama, pieni h/c
Paritus: Frank/Alice
Varoitukset: Masennuksen kuvailua, miten kukakin sen mieltää
Vastuuvapaus: Hahmot ovat J.K. Rowlingin omistuksessa, minä vaan lainaan tienaamatta tuotoksillani senttiäkään.
Haasteita: Kerää kaikki hahmot (Alice Longbottom), Het10, Ficlet300 (134. Menneisyys)
A/N: Tämän voi halutessaan laittaa taustamusiikiksi, itse käytin sitä kirjoittamisen tukena.
Lilsille. ♥
Yöllisiä kyyneliä, kastepisaroita ripsillä ja tyynyllä. Alice huomasi itkevänsä enemmän kuin aiemmin. Enemmän, useammin – ei se ollut hänen tapaistaan. Mutta hän ei mahtanut sille mitään. Se oli hiipinyt salakavalasti, yllättänyt hänet täysin. Ja hän huomasi sen vasta, kun oli liian myöhäistä.
Vaikka oli niitä entisenlaisiakin hetkiä, naurua, aikaa ilman kyyneliä. Hän kai halusi peittää kyyneleensä, olla vahva muiden – itsensä – silmissä. Siltikään Alice ei pystynyt sivuuttamaan alati mieleen hiipivää synkkyyttä, iltahämärissä yllättävää kyyneltulvaa. Muilta salassa, kuitenkin. Vaikka hän ehkä ajatteli sen olevan täysin normaalia.
Se varmaan johtuu vain väsymyksestä, kyllä se menee ohi pian. Päivät kuluivat, Alice väsyi, väsyi, väsyi. Ehkä enemmän tai vähemmän kuin itse huomasi. Ei hän osannut, tai ehkei vain halunnut ajatella sitä. Vaikka ei hän oikein jaksanut tehdä mitään, luuli vain ettei kukaan muu huomaisi. Siinä hän oli kai väärässä, ei kuullut mitä muut puhuivat.
”Mikähän Alicea vaivaa?”
”Niin, hän on ollut kovin outo viime aikoina.”Myös joku muu oli huomannut, joku muu
tiesi. Ehkä se nurkan hiljaisempi poika. Ensin tietenkin tulivat ystävät, olivat huolissaan, halusivat auttaa sanattomasti; kukaan ei uskaltanut äänen puhua kuitenkaan. Sitten huomasivat muut tupalaiset, tarkkaavaisimmat ainakin. Viimeiseksi muut, opettajatkin.
”Oletko kunnossa Alice? Olen vain ajatellut, kun arvosanasi ovat laskeneet, ja...”
”Kyllä, olen täysin kunnossa. Kiitoksia vain kysymästä, professori.”Valheita. Hän tiesi sen itsekin. Ei hän oikeasti ollut kunnossa, hyvä jos jaksoi nousta sängystään ylös. Mutta täydellisen tasapainoinen kuori oli kai säilytettävä viimeisille metreille asti. Ei saanut näyttää heikolta muiden silmissä.
Heikko. Heikko. Heikko. Sanat jyskyttivät takaraivossa.
Ja illalla tyttö itki jälleen. Toivottomuutta, tyhjyyttä, ehkä yksinäisyyttäkin, epätoivoa. Hän pyöri sängyssään, pyöri kuun loistaessa ikkunan takana, ei saanut unta. Ajatuksia oli liikaa – liikaa kipua, tuskaakin. Kaikki oli vain niin vaikeaa.
Lopulta tyttö kyllästyi pyörimiseen, ei jaksanut enää yrittää. Makuusalin tornin rappuset olivat kylmät tytön keveiden askelten alla. Kello oli jo paljon, takkatuli alhaalla oleskeluhuoneessa paloi silti, yhtä lämpimänä kuin aina ennenkin.
Alice istahti pehmeälle sohvalle, käpertyi sen nurkkaan. Sulki silmänsä, keinutti itseään edestakaisin. Silmäkulmasta vierähti vielä muutama kyynel tytön kalpeille poskille,
ehkä illan viimeiset, hän toivoi. Ei ehtinyt reagoida. Sohva hänen vierellään painui hitaasti alemmas. Kiireesti tyttö pyyhkäisi kyyneleet kasvoiltaan, kääntyi katsomaan tulijaa. Hänen silmänsä laajenivat nähdessään henkilön vierellään.
Miten hän saapui noin hiljaa?Se saman vuosikurssin hiljainen, hieman oravahampainen poika. Mutta miksi? Miten ihmeessä juuri hän? Miksi hän ylipäänsä tuli tänne, mistä hän tiesi? Kellokinhan oli jo vaikka ties kuinka paljon. Ja yhtäkkiä häpeän puna nousi tytön kasvoille,
ei hänen pitänyt nähdä tätä. Mutta hän oli nähnyt, nähnyt kaiken. Tiennyt ennen muita. Ja hän osasi valita juuri oikeat sanat, lohduttaa kun sitä tarvittiin.
Kun poika siirtyi lähemmäs, hipaisi kevyesti tytön kättä, tämän mielessä käväisi ensimäistä kertaa pitkiin aikoihin pieni aavistus. Pieni välähdys, joka katosi melkein heti. Silti se jäi hänen mieleensä. Ehkä hän vielä joskus nousisi tästä kaikesta. Ei ehkä viikkoon tai kuukauteen, vuoteenkaan. Mutta nousisi kai kuitenkin. Ja poika pitäisi siitä huolen.