Title: Painajaisia sinusta
Author: Minä, Danill
Genre: Olevinaan lievää angstia…
Pairing: Nope. Viittauksia tosin Harry/Dracoon
Rating: S/PG
Summary: Kyllä, sinä tosiaankin sait minut unohtamaan, elämään haavemaailmassa. Maailmassa, jonka rakennukset on tehty vaaleanpunaisista pilvistä, paikassa, jossa kaikki on kunnossa. Ja minä luulin tuon maailman olevan totta
Disclaimer: Minä en omista mitään, kaikki kunnia hahmoista kuuluu J.K. Rowlingille
Warnings: Eipä taida olla mitään ihmeellisempää
A/N: Juu, toinen kirjoittamani ficci, ensimmäinen jonka kehtaan julkaista. Joten laatu on vähän niin ja näin. *Panikoi kaikesta mahdollisesta*
Painajaisia sinusta
Heräsin taas hikisenä painajaisiini. Painajaisiin sinusta. Ne eivät olleet enää niitä, missä sinä kuolit. Ehei, ne olivat painajaisia joissa väitit uudestaan ja uudestaan rakastavasi. Ravistin päätäni, yritin unohtaa tuon unen, mutten pystynyt. Uni, jota ennen olisin toivonut, satutti nykyään enemmän kuin lähes mikään ennen kokemani. Eikä kerta ollut ensimmäinen.
Huokaisin ja nousin ylös sängystäni. En kuitenkaan saisi enää unta. Kävelin keittiööni ja istuuduin pieneen pöydän ääreen, nojaten päätäni käsiin. Ajatukseni karkasivat takaisin sinuun. Miten saatoinkaan koskaan olla niin tyhmä?
Kai se sitten oli sitä uskoa rakkauteen, usko siihen että olisit rakastanut kuten minäkin. Halusin sitä niin paljon, että se sai minut sokeaksi. Toivoin niin että olisit tuntenut samoin, joten valehtelin itselleni ja uskoin kaiken tietäen kuitenkin että se ei voi olla totta. Mutta uskoin kuitenkin.
Yksinpuolinen rakkaus on julmaa, varsinkin jos tunteiden kohde tietää siitä. Tai niin kuin sinä, myös käyttää sitä hyväksi. Olisihan minun pitänyt tietää että sinä et unohtaisi. Et itseäsi, tai minua, perheitämme. Niin kuin minä unohdin.
Se pienikin vihjaus puoleltasi, teeskenneltykin, sai minut sekaisin. Ja sinä tiesit sen, vihjailit lisää, sekoitit pääni kokonaan. Kyllä, sinä tosiaankin sait minut unohtamaan, elämään haavemaailmassa. Maailmassa, jonka rakennukset on tehty vaaleanpunaisista pilvistä, paikassa, jossa kaikki on kunnossa. Ja minä luulin tuon maailman olevan totta, en välittänyt siitä tosiasiasta, että pilvet menevät ja tulevat mielensä mukaan, että niitä ei voi pysäyttää ja käyttää omiin tarpeisiinsa. Ja sinä vain vahvistit uskomustani.
Nykyään kaikki näyttää niin selvältä. Se rakkaus jonka luulin silloin nähneeni silmistäni, oli luultavasti omaani.. Silmäthän ovat sielun peili, niin sitä kai sanotaan. Sinun silmistäsi tosin kuvastui vain oma, säälittävä kuvajaiseni. Silmäsi peilasivat rakkauteni, väärin, käänteisenä. Mutta minä olin sokea sillekin. Ja aina, jos epäilin jotain, sinä suutelit epäilykseni tiehensä. Niin, suudelmasi. Ne tosiaan vakuuttivat minut. Uskoin tuntevani niissä samaa himoa kuin se, mitä tunsin sisälläni. Nyt olen ymmärtänyt, että niin ei ollut. Himo oli vain naamioitua vihaa. Kaipuukin oli vain inhoa.
Minun olisi pitänyt ymmärtää, mutta en pystynyt. En aina ymmärrä vieläkään kaikkea. On niin vaikea uskoa, että ainoa suunnitelmasi oli nöyryyttää minua, nolata kaikkien edessä. Ja tietenkin saada minut vihaamaan itseäni, omaa tyhmyyttäni. Pakko myöntää, että onnistuit siinä. Ja hyvin onnistuitkin. Sanasi soivat vieläkin päässäni, kuinka kerroit kaiken olleen vain pilaa, leikkiä tunteillani. Julma naurusi, muiden nauru, omat sanani, säälittävät yritykseni saada sinut palaamaan.
Muistan vieläkin sen kaiken, vaikka aikaa on kulunut jo vuosia. Minä elän sen päivän joka hetki uudelleen. Ja se sattuu.
Nousen ylös, menen katsomaan ikkunasta ulos. Siellä sataa. Jotenkin koomista, että ilma on niin synkkä. Lähes yhtä tumma kuin minun sieluni. Mutta ei aivan.
Huokaan, ja jään nojailemaan ikkunaan. En pysty vielä unohtamaan, ehkä sitten joskus, mutta ei vielä. Vajoan taas ajatuksiini, yritän muistella jotain iloista. Kasvosi palaavat taas mieleeni, saaden kyyneleet valumaan poskillani.
Hemmetin Potter, minä tosiaan rakastin sinua.
Rakastan vieläkin
A/N2: Juu, kommentit olisivat mukavia
