Title: Lukitut tunteet
Author: Upsila
Genre: angst, romance, het, deathfic
Fandom: Kauhun ja kauneuden valtakunta
Pairing: Gemma/Kartik
Raiting: K-11
Disclaimer: Kaikki on Libba Braynin omistamaa, mutta teksti on minun
Varoitukset: Maininta erään hahmon kuolemasta
Summary: Avonaisesta ikkunasta tuulenkuiskaukset kannattelivat laventelinsinisiä terälehtiä, äidin ruusuveden tuoksun häivähdystä ja Pippan lapsuuden palaa, joka muodostui syreenitertun ja unelmaprinssin pyörteestä kettupuuhkassa.
A/N: Hmm, kun sain luettua Kauhun ja kauneuden valtakunta - kirjan ensimmäistä osaa loppuun, halusin välttämättä kokeilla kirjoittaa tällä fandomilla ficciä.
Lukitut tunteet
Minua pelotti. Pelotti tutut varjot, jotka kulkivat tiiviinä ryhminä sisäoppilaitoksen seinissä, pelotti hallitsemattomat näyt, jotka tulvivat mieleeni ja pistelivät sormenpäitäni. Minua pelotti liikaa, se saa pian minut kiinni, aukoo mädäntynyttä kitaansa ja imaisee sikiöasentoon käpertyneen sieluni sisuksiinsa ja jättää tyhjän kuoren sätkimään ja haukkomaan ahnaasti henkeä.
Minua pelotti, pelotti ja pelotti.
Sisäoppilaitoksen makuuhuoneen tunkkainen haju pinttyi lakanaani ja huonetoverini, Annin kuorsaukset kaikuivat tyhjässä mielessäni kammottavana. Ann, jonka unelma oli olla henkeäsalpaavan kaunis ja laulaa niin kirkkaasti, että se saa luonnon puhkaisemaan nuppunsa auki. Ann, jonka ranteessa oli kipeänpunaisia viiltoja ja joka uskoo täydelliseen elämään.
Kaikki särkyi kuitenkin. Kun minä vein ystäväni valontäyteisestä ovesta sisään näyssäni, vedin heidät mukaan ja annoin heidän unelmiensa toteutua. Kuinka kaunista ja kirkasta se olikaan; riemuisat hihitykset, muhkeat marjat ja siro peura siemailemassa puron virtaavaa vettä. Siellä oli äitini, kuollut äitini, joka hengitti ja hymyili minulle eläväisempänä kuin koskaan. Sitten minä rikoin kaiken, rikoin ystäviäni, rikoin rajan, jonka takana käskettiin pysyä.
Pippa kuoli. Hän oli ystäväpiirimme pinnallisin, itserakkain ja hemmoteltuin, mutta silti hänellä oli sydän, jonka hän jakoi meille. Kun istuimme kostean luolan suussa, Pippa puhui dramaattisella äänensävyllä, kikatti ja sormeili korkkiruuvikiharoitaan siroilla sormillaan. Hän luopui kaikesta pysyäkseen iäti ritarinsa luona, valon- ja unelmientäyteisen oven takana. Minä jätin hänet sinne. Pippan ylväs ruumis haudattiin kaksi päivää sen jälkeen, kun Felicityn katse oli verhottu tummilla varjoilla ja äänettömillä syytöksiltä. Sinä jätit hänet sinne. Minä olin säälittävä, minä olin syyllinen, minä jätin hänet sinne.
Huoneessa viipyi yön viileys, kun minä yritin ummistaa silmäni ja olla ajattelematta tätä kaikkea. Kartik, tuo veljeskunnan jäsen, jonka tummat silmät kiiluivat hämyisenä yönä ja huulet olivat vääntynyt tuskaiseen irvistykseen. Tumma iho oli heijastunut yön kangasta vasten ja noenmustissa kiharoissa oli huurupisaroita. Minulla oli ikävä, niin hemmetin ikävä.
He ivaavat, että hän oli mustalainen, säälittävä, saastainen ja varas. Minä en kuunnellut kuitenkaan; suutelin hänen huuliansa, näin utuisia unia rakastelustamme. Polttavat sormet sivelemässä kaulaani, hänen painonsa päälläni, sormensa hipaisemassa alahuuleni reunaa. Se tuntui niin todelliselta.
Kartik. Ikävöitkö sinäkin minua?
Avonaisesta ikkunasta puhalsi tuuli ja sydämeni takoi ylimääräisiä lyöntejä; pelko kalvoi sisuksia, kielessä oli samean veren katkeruus ja mustalaisten leirin paahdetun kanelin haalistunut tuoksu. Katrikin huulet olivat lämpimät, henkäyksenkevyet ja kiinteät kuin persikan liha, kun suutelimme ensimmäistä kertaa. Kyyneleet sumensivat näköäni, mutta en jaksanut välittää. En jaksa enää tätä.
Avonaisesta ikkunasta tuulenkuiskaukset kannattelivat laventelinsinisiä terälehtiä, äidin ruusuveden tuoksun häivähdystä ja Pippan lapsuuden palaa, joka muodostui syreenitertun ja unelmaprinssin pyörteestä kettupuuhkassa.
Ann mumisi levottomasti unissaan, kun minä yritin tukahduttaa kyynelpisaroitani, jotka purivat silmäluomiani ja polttivat silmiäni katkeranvihaisesti. Katrik oli jättänyt taas revityn lappusen, joka varoitti näystä ja varjoisista palkkamurhaajista. Oli suudellut lapun riitasointuisia reunoja, vaikka hänen tuoksunsa oli pinttynyt siihen vain hitusen.
Minä ikävöin häntä, vaikka hän ei ikinä välittäisikään. Kohta on aamu, mutta minä en sulje silmiäni kuulaan taivaan hennoille valojuoville.
On nimittäin aika nousta ylös ja unohtaa kaikki.