// Alaotsikko: [K11, RL/OC, Sinun Potterisi! -haaste]
Author: Rebecca Lupin
Raiting: K11
// Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjäGenre: Drama, romance, AU
Pairing: Remus Lupin/
Rebecca ZenelDisclaimer: Hahmot kuuluvat luonnollisesti J.K. Rowlingille, lukuunottamatta minua itseäni, jonka olen tehnyt hahmoksi. (Hahmo ei ole suoraan minä, vaan häntä on muuteltu mm. Ulkonäköä, ikää, menneisyyttä, jne... Tehty kokonaan uudeksi hahmoksi, minun itseni pohjalta!)
Beta: Tenma
Warnings: Kuka ilman kliseita pärjäisi?
Summary: Voldemortin kannattajineen sekä Harry Potterin välinen sota ei ole ainoa – Myös aito rakkaus vaatii taistelunsa.
Kalmanhanaukiolle saapuu uusi asukas Harry Potterin, Ron Weasleyn, Hermione Grangerin sekä Remus Lupinin lisäksi. Se aiheuttaa kohua talossa, etenkin Remuksen ja tämän naisen välillä – lisäksi uudella jäsenellä on tehtävä, jonka takia kaikki voi mennä pieleen.
A/NEn ole pitkään aikaan kirjoittanut, joten teksti saattaa olla töksähtelevää.
Lisäksi inspiraation puute on erittäin voimakas ja yleinen sairaus minulla (oli puhe piirtämisestä, kirjoittamisesta tai jopa animen katselusta). Haasteessa oli suositus
mielellään minä-muodossa, mutta se ei olisi tähän ficciin sopinut alkuunkaan.
Lisäksi eräs »juonenkäänne»/idea/juttu/homma/systeemi on melkein suoraan viimatteesta kirjasta, vaikka »keksin» sen ennenkuin moinen tuli kirjassa esille, sitä lukiessani.
Gomen...
Ah, ja tosiaan. Tämähän kuuluu
Sinun Potterisi! -haasteeseen.
Ja vielä se, että osia tulee tähän ficciin luultavasti viisi tai vähemmän. En ole vielä päättänyt miten tarinan jaan joka osaan.
__________________________________
Luku 1: SaapuminenSiihen aikaan yöstä olisi voinut kuvitella kaiken olevan täysin hiljaista ja koskematonta. Jopa tuuli näytti ymmärtävän sen niin eikä lähimpien puiden tai puskien lehdet hievahtaneetkaan. Kello tuntui lähestyvän jo puolta kahta, mutta silti – vaikka tuo ympäristö siihen aikaan yleensä liikkumaton olikin – tunne saattoi olla hermostuttava ja niskavilloja nostattava. Täysin äänetönhän ympäristö ei ollut, vaikka aluksi niin olisi voinut päätellä. Silloin tällöin saattoi, jos tarkkaan kuunteli, kuulla pöllön lempeän huhuilun, joka loi jo valmiiksi hermostuttavaan ympäristöön melko aavemaisen tunnelman.
Mutta enää ei yötä häirinnyt pelkkä pöllöjen huhuilu. Nimittäin lyhyen hetken päästä kuului voimakas pamahdus, joka tuntui kaikuvan monien kilometrien päähän. Pitkä, tumma varjo etsi maanpinnalta paikkansa siksi aikaa, kunnes sen omistaja päättäisi kulkea eteenpäin, jolloin luonnollisesti varjon oli seurattava omistajaansa orjallisesti. Ja niin kuin pystyi jo arvaamaankin, paikalle ilmiintynyt, varjon luonut henkilö lähti kulkemaan eteenpäin paikasta, johon oli ilmestynyt kuin tyhjästä.
Kipakasti kaikuvat, tiuhasti voimistuvat askeleet lähestyivät melko hylätyn näköistä ja elotonta Kalmanhanaukion vanhaa rakennusta. Hahmo, joka aiheutti läheisen pöllön huhuilun lisäksi muuta öistä eloa, oli pukeutunut pitkään kaapuun. Kasvot jäivät varjoon päähän vedetyn hupun alle, mutta kävelyäänestä sekä hupun alta paljastuvista pitkistä ja latvoista takkuuntuneista hiuksista kuka tahansa olisi osannut yhdistää kyseisen hahmon naispuoliseksi.
Nainen pysähtyi Kalmanhanaukion sisäänpääsyn eteen ja kohotti hitusen katsettaan talon seiniin ja ikkunoihin; valoa ei tulvinut muualta kuin kuusirpistä, joka komeili yksin lähes täysin tähdettömällä taivaalla. Hieman ympärilleen vilkuileva naishahmo asteli huomattavasti hiljaisemmin askelin ovelle.
Askelien ääni loppui oven avaamisesta kuuluvaan naksahtavaan ääneen; tuntematon naishahmo oli astunut Kalmanhanaukio kahdentoista taloon. Taloon, jonka tätä nykyä omisti Harry Potter.
»
Severus Kalkaros?» entisen aurorin, Vauhkomielen, käheä ääni kysyi lähes samantien, kun ovi oli suljettu.
Vaalea, tomuinen hahmo nousi esiin, mutta ennen kuin ehtikään siirtyä ovella olevaa naista lähemmäs, maasta katseensa nostaneen naishahmon pehmeän kylmä ääni täytti koko eteisen, ellei jopa koko hiljaisuuteen pimentyneen talon.
»En minä sinua tappanut, Albus.»
Taialla suojaksi loihdittu tomuhahmo räjähti ja jäi kevyeksi sumupilveksi ilmaan juuri siihen kohtaan, jossa taika oli yhden lauseen ja totuuden avulla rauennut.
Edes yhtä askelta naishahmo ei ehtinyt ottamaan, kun eteisen valtasi kirkas valo ja sen luojana muutama tumma hahmo.
»Kuka siellä? Puhu!»
Myös toisen hahmon sauva kohosi ja sen päähän ilmestyi valo.
»Se ei hyödytä mitään», taloon astunut nainen totesi melko arkisella, mutta silti hyvin kireällä äänellä, »sillä minua ette tunne.»
Vastaus selvästi kummastutti sauvojaan kohottaneita hahmoja, sillä he hieman liikahtelivat, ehkä katsoessaan toisiinsa.
Nainen asteli tomusumun läpi. Hahmot, jotka eivät näyttäneet enää tummilta ja sumuisilta hahmoilta vaan olivat helposti tunnistettavissa Harry Potteriksi, Ron Weasleyksi ja Hermione Grangeriksi, kohottivat jokainen sauvansa, kaksi osoittaen naisen kasvoihin ja yksi suoraan rintaan.
»Et ole killassa», sanoi hieman epäluuloiselta kuulostava kiharahiuksinen tyttö, jonka nainen päätteli Grangerin Hermioneksi.
»Olen minä», vastasi nainen ja kohotti päätään hieman ja sauvoista purkautunut valo valaisi hänen kasvojaan sen verran, että hupun varjojen alta näkyi suu. »Ja jos suotte, tulisin kernaasti peremmälle enkä pistäisi pahitteeksi saada iltapalaakaan.»
Pian kuului kuitenkin toiset, puolijuoksua lähestyvät askeleet. Luultavasti tulija oli laskeutunut portaita ja tullut melko vauhtia eteistä kohden, kuullessaan jonkun ulkopuolisen tulleen taloon.
Tällä kertaa kolmikkoa vanhempi, aikuinen mies, ilmestyi eteiseen.
»Aah, pitkästä aikaa, Remus.»
Huppupäisen naisen nähdessään, Remukseksi kutsuttu mies jähmettyi luultavasti hämmennyksestä. Hiljaisuus lankesi heidän ylleen yhdeksi pieneksi, minuutilta tuntuvaksi hetkeksi, jonka jälkeen nainen nosti kummatkin kätensä huppunsa reunoille ja laski sen kasvojaan peittämästä.
Hupun alle kätkeytyneet kasvot olivat sirot, mutta näyttivät rasittuneilta ja väsyneiltä, mutta tietynlainen kylmyys ja julmuus niistä huokui. Ehkä sen tunteen toi esille oikean silmän vieressä kaksi vaikuttavaa arpea. Mutta naisen silmät ne vasta huomion tavallaan kiinnittivätkin: vaikutti siltä, kuin naisen silmät nuoruudessa olisi ollut kirkkaanvihreät mutta vanhetessa ne näyttivät menettäneen kirkasta sävyään.
Melkein takapuoleen ulottuvat hiukset olivat kuparinruskeat, hieman väriään menettännet nekin. Naisen hiukset olivat latvoista niin takussa ja täynnä kaksihaaraisia, että saattoi luulla hiusten koostuvan pelkistä kaksihaaraisista.
»Becca.» kuului Remus Lupinin ääni hetken päästä, kolmikon sekä miehen tutkailtua naisen ulkonäköä hetken. Hermione Granger näytti yhä epäluuloisemmalta ja puristi kädessään tiukemmin sauvaansa.
»Laskekaa sauvanne, hän kuuluu kiltaan.» Remus sanoi melko yksitoikkoisella ja yhä melko hämmentyneellä äänellä ja nyökkäsi vielä varmuudeksi.
»En ole nähnyt häntä koskaan, oletko varma Remus –»
»Olen varma, laskekaa sauvanne.»
Hieman epäröiden jokainen kolmesta nuorukaisesta laski sauvansa. Ruskeahiuksinen tyttö silmäili yhä epäilevästi Beccaksi kutsuttuun naiseen. He näyttivät kuitenkin luottavan Remuksen sanaan, sillä he eivät puuttuneet luotettavuuteen sen enempää.
»Nimeni on muuten Rebecca Zenel.» nainen sanoi hetken vaiteliaisuuden jälkeen avatakseen jonkinnäköistä keskustelua. Kuitenkin äänensävy, jolla hän esittäytyi, oli niin viileä, että se kuulosti enemmänkin keskustelun lopulta kuin sitä herättävältä.
Taas kuului muutama kovaääninen kopsahdus, kun itsensä esitellyt nainen asteli pois eteisestä, ohi Harryn, Ronin, Hermionen ja Remuksen, ja katseli hieman ympärilleen.
»Ette varmasti pane pahaksenne, jos asustan täällä muutaman päivän? Viikon? Kuukauden?» Rebecca sanoi ja kääntyi hieman hämillään ja osin varuillaan oleviin muihin asukkeihin. Kukaan neljästä ei sanonut sanaakaan, vaan pitivät katseensa naisessa ja olivat vaiti. Ainoa, joka toteutti pieniä elonmerkkejä pikkuruisilla ilmeenmuutoksilla, oli Remus, joka ilmeisesti mietti kuumeisesti, mitä vastaisi.
»Oletan tuon tarkoittavan myöntävää vastausta.»
******************
Ensimmäinen yö Kalmanhanaukiolla vierähti nopeasti ohi. Aamunsarastuksen merkiksi haaleanoranssit valojuovat läpäisivät makuuhuoneiden ikkunat ja joko valaisivat huoneet tai paistoivat suoraan sikeästi nukkuvien asukkien silmiin, pakottaen heidät heräämään. Muutama väsynyt ja unenpöpperöinen »huomenta» kuului vaimeasti Rebecca Zenelin saaman huoneen oven ulkopuolelta, yläkerran käytävältä.
Rebecca ei ollut nukkunut kovin hyvin niitä vähäisiä muutamia tunteja, jotka olisi voinut nukkua ennen aamun alkamista. Hän oli miettinyt, paljon tai liikaa, erilaisia asioita...
Hän käänsi juuri kylkeään makoillessaan sängyllään, kun ovelta kuului napakka koputus.
»R-Rebecca? Oletko hereillä?»
Se oli Remus.
»Olen.»
Ovi avautui. Rebecca oli arvannut oikein kääntyessään ovelle päin ja huomatessaan miehen ovella. Nainen odotti Remuksen ilmoittavan vain aamupalasta tai kysyvän joiko hän kahvia vai teetä, mutta sen sijaan hän astui lähes autioon huoneeseen peremmälle ja sulki oven perässään.
»Kerrohan», Remus aloitti ja istuutui sängylle, jolla nainen lepäsi. Rebecca nousi käsiensä varaan nojaten istumaan ja tarkasteli miehen kasvoja; hänen kasvoiltaan pystyi lukemaan väsymyksen ja murheellisuuden, »mikä sinun tehtäväsi on?»
»Anteeksi?»
»Minkä tehtävän Albus antoi sinulle?»
»Se jääköön minun ja hänen väliseksi asiaksi. Sanotaanko näin... Se on salainen.»
»Näinkö on?»
»Niin minä juuri päätin.»
»Vai niin...»
Kumpikin heistä huomasi keskustelun toistavan itseään ja molempien aivojen lyövän tyhjää keskustelun keksimiseksi, joten he päättivät olla hetken hiljaa.
Tehtävä, joka Rebeccalle annettiin, ei ollut mikään kovin pieni palvelus killalle. Se oli yksi niistä suurimmista, eikä hänellä ollut aikomustakaan kertoa sitä, edes Remukselle – vielä.
»Kerron tehtäväni, kun on sen aika.»
»Mitä tarkoitat?»
»
Kun on sen aika.»
Remus ymmärsi varsin selkeästi, ettei naisella ollut aikomustakaan kertoa tai edes antaa mitään vihjettä. Asia luultavasti jäisi vaivaamaan tuota väsyneenoloista miestä, mutta hän viisaasti päätti olla utelematta sen enempää. Rebecca oli hyvillään siitä, sillä hän ei todellakaan olisi jaksanut alkaa väittämään vastaan ja toistamaan, ettei aio kertoa.
Remus nousi sängyltä ja sanoi jotain, joka kuulosti jo paremmalta hänen korviinsa aamun avaamiseksi:
»Juotko kahvia?»
Kun Rebecca oli antanut myöntävän vastauksen ja lisännyt vielä: »Ja maidon kera, kiitos», mies soi lyhyen hymyn ja meni ulos naisen huoneesta, luultavasti valmistamaan aamiaista kolmikolle, itselleen sekä juuri joukkoon saapuneelle Rebeccalle.
******************
Lähes täysiin pukeisiinsa sonnustautunut Rebecca laskeutui portaat alas ja suuntasi keittiöön. Hän pani merkille kuulemansa hiljaisen keskustelun, jota keittiön suljetun oven takana ilmeisesti käytiin. Hän ei saanut selvää, mitä keskustelun sisältöön kuului, mutta aihe tuli tarpeeksi selkeäksi naisen astuessa keittiöön, keskustelijoiden kasvojen kääntyessä häneen päin ja juttelun loppuessa kuin seinään.
Ilmeisesti Hermione tajusi sen seikan, että nainen saattoi ymmärtää mikä puheenaiheena oli, sillä hän sanoi:
»Kahvi näyttää olevan valmista, Remus. Paistanko minä pekonin ja kananmunat?»
Rebeccan istuutuessa pöydän ääreen, hän sai lyhyitä katseita sekä Harrylta, Ronilta ja erityisen pitkän vilkaisun Remukselta, ennen kuin mies nousi, nyökkäsi Hermionelle myöntävästi ja astelin kahvipannun tykö ja alkoi kilistellä mukeja, jotka sijaitsivat ylempänä olevassa kaapissa.
Äkkiarvaamatta Harry avasi vaivaantuneen hetken päästä suunsa ja sai lauseensa takia Ronin, Hermionen ja Remuksen varoittavan katseen.
»Et ole kertonut itsestäsi meille mitään. Kuka olet? Mistä tulet? Mitä –»
»Harry! Mehän juuri sovittiin –»
»Jatka.»
Taas uusi hetken kestävä hiljaisuus lankesi heidän ylleen kaikkien katsoessaan suoraan Harryyn, joka vähät välitti Hermionen kivahtelusta. Rebecca ei hämmästynyt tytön reagoinnista, sillä tämä oli ollut alunperinkin epävarma uuden asukin suhteen. Harry vilkaisi Roniin ja sen jälkeen selvästi ärtyneeseen Hermioneen, joka käänsi selkänsä ja ilmeisesti päätti olla enää avaamatta suutaan ja kertomatta mielipidettään.
Tuon takkutukkaisen, salama-arpisen ja hyvin tunnetun pojan ilme väänteli yhtenään tyyneksi ja epävarmaksi, ehkäpä myös hieman kysyvästi, mutta katse harhautui uudestaan naiseen, joka odotti alkavan keskustelun jatkoa.
»Mietimme tässä tosiaan... Olisi suvaittavaa kuulla sinusta jotain muutakin kuin vain nimi. Miksi saavuit Kalmanhanaukiolle vasta nyt? Emme ole nähneet sinua koskaan ennen, etkä tuskin ole vastaliittynyt Killan jäsen, sillä –»
»Sillä olen ollut Killassa jo iät ajat. Tai no, miten sen ottaa.»
Rebeccan antama vastaus näytti hämmästyttävän muita ja jopa Hermione käänsi katseensa pekonista ja kananmunista odottaavasti naiseen, jotta tämä jatkaisi asiaansa.
»Olen Rebecca Zenel. Olin Remuksen kanssa samalla vuosiluokalla ja samassa tuvassa, kun kävimme Tylypahkaa. Liityin Kiltaan melkeinpä automaattisesti kouluni päätyttyä... Sen lisäksi sain Albukselta tehtävän. Tärkeän tehtävän Kiltaa ajatellen. Sitä toteuttamiseksi tarvitsin runsaasti aikaa, joten aloitin heti kun kouluni päättyi.»
Rebeccan päättäessä lauseensa, hän katsoi jokaiseen kuuntelijaan; hän oli huomaavinaan pientä uteliaisuuden pilkettä jokaisessa silmäparissa, joka häntä tarkasteli.
Hetkellinen hiljaisuus otti jälleen vallan muutamaksi kymmeneksi sekunniksi, kunnes sen rikkoi matalat askeleet, jotka aiheutti Remus. Hän laski kahvipannun pöydälle, kaatoi jokaisen kahvia juovan kuppiin ruskeaa, lähes mustaa höyryävää nestettä ja ojensi kupit juojilleen.
Rebecca otti kahvikuppinsa vastaan ja kietoi sormensa kupin ympärille lämmitelläkseen käsiään.
»Kummallisinta teidän mielestänne on ehkä toki eräs toinen asia...» Hän aloitti hieman sanojaan venytellen ja kurkotti maitoa kohti kädellään ja kaatoi sitä kahvinsa sekaan.
»Tarkoitan siis sitä, että minä olen kuolonsyöjä.»
__________________________________________________
PS. Tenma huomauttikin betatessaan Rebecca-nimen taivutusta, mutta se kuuluu siis olla kahdella C-kirjaimella. Rebecca, Rebeccalle, Rebeccan. : D Eri asia on k-kirjaimella. Rebekka Rebekalle, Rebekan, jne.