Nimi: Ryöstäjä ja öljynporaaja
Kirjoittaja: Kompleksiluku
Tyylilaji: Angst, oneshot
Ikäraja: K-11
Paritus/Päähenkilöt: Nimeämätön paritus jonka voi (ainakin jotenkuten) tulkita ihan oman mielen mukaan hetinä tai slashina.
Tiivistelmä: Syvemmät äänet, pidemmät raajat, ei kuitenkaan mitään suurempaa kuin silloinkaan.
Varoitukset: Sisältää tai ei sisällä alaikäisten välistä seksiä. Tulkintakysymys taas. Jotain sinnepäin kuitenkin.
A/N: Äkillisen inspiraation synnyttämä tarinanpoikanen, palautetta rakastan ja arvostan.
* * *
Ryöstäjä ja öljynporaaja
Paahtuneet ihot, pisamat, hiukset joihin tuuli teki pesiä. Punaisten leikkurien vastakatkoman ruohon tuoksu ja niin sininen taivas että silmiä piti siristää. Se oli sitä aikaa kun yksi pyörä riitti kahdelle. Empiiriset tutkimukset keskipakoisvoimasta ja kulmaliikemäärän säilymisestä päättyivät humalaan, ja niin törmäsin nauraen syliisi. Varjot pitkinä, pidempinä, pisimpinä, poissa, ja me vielä jäljellä. Haparoivia vastauksia uuden iän kysymyksiin; pilvet ja pensaat kätkivät kuulta salaisuudet eikä se voinut kertoa meille normeista. Sanoit että Venuksessa on elämää enkä tiennyt ettei voi olla. Lait laadittiin valmiiksi, koska tiesimme joskus hallitsevamme Maapalloa. Ei, universumia.
Sinun asunnossasi oli poreallas ja tauluja, minulla vain särkyneitä pulloja, mutta emme tienneet miksi sillä oli väliä.
Seisot siinä ja minäkin olen tässä, jos uskot, jossain vielä. Mutta silmissä on varjoja, niissä ja niiden alla, eikä rantakaan ole sama, kuka taittoi värit harmaalla? Kiusaantuneita hiljaisuuksia, hymyjä, pakollisia kysymyksiä, enkä uskalla koputtaa neljättä seinää jota niin suojelet. Katson sille nurmelle silmät lasissa, tai asvaltoitu se nyt jo on, kuitenkin. Osa puistoa sentään jäljellä. Ravistat päätäsi, väität että sellaista kasvaminen on, naurat, rikot, pilaat, ja vihaan sitä kuorta joka väittää olevansa sinä; mitä se olisi sinulta pois jos saisin luulla että vastauksemme olivat oikein?
Syvemmät äänet, pidemmät raajat, ei kuitenkaan mitään suurempaa kuin silloinkaan. Harteilla huolia, rannettasi ja päätäsi puristaa kello, omiani kipu. Huomaan sormessasi myllynkiven ja sydämessä padon, onnittelen, otan osaa, miten vain, kuolen vähän. Kysyt opiskelusta, työstä, mitä mieltä olen Kreikasta ja Portugalista. Kumarrat herraasi arkea. Hengität vastuuta ja vain vähän vapautta, tiedät mitä on yhteiskunta ja mitä se ottaa, opit ja opetat, minä pinnaan kuten aina ennenkin ja kiroilen koepaperiin. Pystytät aitoja ja minä yritän niiden yli, mutta tällä kertaa ei, ei kai enää koskaan. Mietin milloin annoin kyynisyyden ja katkeruuden myrkyttää minut. Olen yhtä syyllinen kuin sinäkin. Kauhistelet uutisia, joku huoltoasema taas ryöstetty tässä lähellä, virnistän laiturille koska taskussani on hienompi kännykkä kuin pitäisi. Tieni oli kirjoitettu ennen syntymääni, vaikka hetken kuvittelin että olisit voinut auttaa minua olemaan jotain muuta.
’Huonoa seuraa’, ne sanoivat joskus, ’roskaväkeä’. Silti sinua ei haitannut nukkua ullakon lattialla jos vain oli tarpeeksi sarjakuvia, joita selata taskulampun valossa.
Mennäänkö baariin, ehdotat. Muistatko kun kalja oli vielä jännittävää? Muistatko haasteen hymyssäni? Tai kun uimme naapurisaarelle ja lainasimme huonosti sidottua soutuvenettä ja sinulle tuli huono omatunto heti, minulle ei milloinkaan? Etkö? Ei mennä.
Miten kaksosesta muuttui isä? Ei, ei – setä, sellainen joka muutti Amerikkaan kultaa huuhtomaan tai öljyä poraamaan, tiedät kai, ja sitten unohti miten puhutaan suomea. Löysitkö mitään? Älä kerro, mitä siitä. Unohdit pakata kaiken millä oli väliä, salaiset vihot ja keräilykorttikokoelmat. Huusin muuttoauton perään ja luulin ettet kuullut, mutta nyt kun katson sinua siinä, siistiä partaa ja solmiota, niistä hohkaa syyllisyys; kuulit kuitenkin, teeskentelit vain koska pelkäsit minua ja meitä. Henki salpautuu ja helle tuntuu kylmältä.
Nähdään taas joskus, okei, varmasti. Ehkä toisen vuosikymmenen päästä jonkin vaalipaneelin vastakkaisilla puolilla. Kuu ei edes ehtinyt taivaalle. Kävelen kodin korvikkeeseen ja näen kaverin sohvassa luksushotellin, sinä ehkä hotellissa rikkinäisen sohvan, mutta on turha yrittää saada aurinkoa enää laskemaan itään ja hajottamaan heliumia vedyksi. Menneisyys jää rannalle rauhattomaksi aaveeksi, joka vaeltaa ajan läpi eläen kuunvalosta ja tuulesta, ulvoen karusellin ruosteessa ja keinujen katkenneissa köysissä.
* * *
