Kirjoittaja Aihe: Timantteja (K11, kolmas sukupolvi) VALMIS 22.10.2014  (Luettu 48793 kertaa)

Alise-Mary

  • ulkopuolinen
  • ***
  • Viestejä: 214
  • Luotathan?
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 28. osa 10.1.
« Vastaus #60 : 11.01.2014 09:46:53 »
Okei, tässä Fred nyt oli jotain aivan.. ihanaa. Tykkäsin. :)
Toi Jasper vaan.. se on hämärä. Se on aivopesty, eiks vaan?

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 28. osa 10.1.
« Vastaus #61 : 12.01.2014 09:42:41 »
Alise-Mary, haha kiva että tykkäsit :) voisi tosissaan kyllä luulla, että Jasper on aivopesty, mutta en usko että siinä on ihan niin käynyt... kiitos paljon kommentista!

roxy, kiva että myös sinä huomasit Jasperin olevan outo ;D Scorpius on aika moniulotteinen hahmo, musta tuntuu ettei se itekään oikein tiedä välittääkö Ameliesta ja Rosesta vai ei :D Kiitos sinulle ihanasta kommentista ! :)



Joo, tämä seuraava luku on taas melkoisen äksönrikas ja aika paljon draamaa tuli taas näköjään runoiltua :D Mutta joo... kivaa sunnuntaita kaikille ja kommentit ovat ihania vink ;D


29. Täydenkuun yö

Albus heitti kilpiloitsun kohti Kahden Varpaan pubin oviaukossa seisovia huppupäisiä hahmoja. Fred Albuksen vieressä teki samoin ja nykäisi hänet sitten lattianrajaan kymmenien tainnutustaikojen syöksähtäessä heitä kohti. Baarin asiakkaat alkoivat kiljua ja syntyi sekasortoinen meteli, kun kaikki yrittivät heittäytyä joka puolelle lenteleviä kirouksia karkuun.
   "Varo päätäsi", Fred käski ja osoitti taikasauvallaan ikkunaa Albuksen takana. "Poistujo!"
   Ikkuna räjähti. Albus ehti vain kääntyä katsomaan Fredin suunnittelemaa pakoreittiä, kun ikkunasta syöksähtikin jo kaksi keltaisena loistavaa köyttä - Albus huusi, kun keltainen, käärmemäinen loitsu kietoutui hänen ranteeseensa ja sitten Fredin lanteiden ympäri. Albus näki Fredin virnistävän tuntiessaan omituisen voimakkaan nykäyksen ja samassa hän tunsi lentävänsä ilman halki, kiroukset sinkoilivat heitä kohti, yksi sihahti aivan hänen korvansa vierestä ja toinen oli osua hänen vatsaansa -
   Albus ja Fred nykäistiin ikkunan kautta ulos kadulle ja he rämähtivät kohmeaan maahan osittain toistensa päälle. Fredin kantapää osui kivuliaasti Albuksen leukaan ja hänestä tuntui siltä kuin hänen häntäluunsakin olisi murtunut, mutta siitä huolimatta hän ponkaisi seisomaan taikasauva ojossa, valmiina taistelemaan -
   "Umpiovius!" vaaleatukkainen nainen huudahti ja osoitti Kahden Varpaan pubin ovea taikasauvallaan. Baarin oven takaa kuului painimisen ääniä ja huutoa. Nainen osoitti rikkoutunutta ikkunaa taikasauvallaan ja huusi: "Entistus!"
   "Siinä on minun naiseni", Fred sanoi tyytyväisellä äänensävyllä noustessaan seisomaan. Georgianna Lipetit kääntyi katsomaan heitä hymyillen.
   "Mihin sinä joutuisitkaan ilman minua."
   "Kuolonsyöjien iltapalaksi todennäköisesti", Fred tuumi.
   Albus toljotti pariskuntaa. "Mitä helkkaria täällä tapahtuu? Missä te olette olleet? Mistä te tiesitte minun olevan täällä - ?"
   Fred pyöräytti silmiään. "Keskitytään hetkeksi olennaisempiin asioihin. Nuo kuolonsyöjät pääsevät tuolta ulos hetkellä millä hyvänsä. Sinähän haluat löytää Rosen ja Amelien?"
   Albus nyökkäsi.
   Georgianna Lipetit astahti häntä kohti taikasauva edelleen ojossa. Baarista kuului huutoa ja ikkuna räsähti jälleen rikki. Fred paukautti kilpiloitsun ikkunaan, kuolonsyöjät tungeksivat ikkunan takana ja yrittivät päästä kilpiloitsun ohitse -
   "Meidän on esitettävä kaikkoontuvamme", Georgianna sanoi puhuen hyvin nopeasti niin, että Albuksen oli todella keskityttävä hänen sanoihinsa. "He luulevat meidän lähteneen karkuun, mutta oikeasti minä teen meihin näkymättömyysloitsun, voin pitää sitä yllä vain muutamia hetkiä, mutta toivotaan sen olevan tarpeeksi. Kun kuolonsyöjät pääsevät tuolta ulos, he toivottavasti kaikkoontuvat päämajaansa. Te pidätte minusta kiinni ja minä tartun yhteen kuolonsyöjään ja hänen kaikkoontuessaan me kaikkoonnumme mukana. Ymmärrättekö?"
   Albus kuuli liikaa toivomista suunnitelmassa, mutta ei keksinyt parempaakaan strategiaa, joten hän nyökkäsi ja tarttui Georgiannan käteen. Fred astahti heidän luokseen ja kietoi kätensä Georgiannan ympärille.
   Kuolonsyöjät heittelivät heitä kohti kirouksia. Albus tunsi niitä väistäessään jonkin märän kietoutuvan koko hänen kehonsa ympärille ja tajusi vartalonsa muuttuvan näkymättömäksi. Kirousten sinkoileminen lakkasi.
   Huppupäiset hahmot kiipesivät ikkunasta ulos ja tähyilivät kiivaasti ympärilleen. "Helvetti! He kaikkoontuivat!"
   "Kuka teistä haluaa kertoa heille, ettemme taaskaan saaneet Potterin poikaa?" kysyi yksi kuolonsyöjistä kuulostaen ahdistuneelta. Albus oli varma, että oli kuullut tämän äänen ennenkin jossakin.
   "Sinun hommasi se on!" karjaisi joku. "Mene ihan yksinäsi vain!"
   Ensimmäisenä puhunut kuolonsyöjä päästi murinalta kuulostavan äännähdyksen ja käännähti kannoillaan - Albus tunsi Georgiannan puristavan hänen kättään tiukasti ja he kaikkoontuivat kuolonsyöjän mukana, katosivat ajattomuuteen ja tyhjyys puristi Albusta joka puolelta, hengittäminen oli mahdotonta -
   Ja sitten puristus lakkasi ja he ilmiintyivät jonkin valtavan kivisen rakennuksen eteen. Joka puolella oli harmaana hyökyävää merta ja ilmassa oli suolan tuoksu. Heidät tietämättään mukanaan raahannut kuolonsyöjä tähyili ympärilleen kuin aavistaen, ettei ollut yksin. Poika haisi jotenkin omituiselta, ehkä jonkinlaiselta eläimeltä, sonnilta tai puhvelilta tai joltakin. Puhvelinhajuinen poika kohautti olkapäitään ja lähti kävelemään kohti kivistä, valtavaa rakennusta.
   Georgianna ryhtyi nykimään heitä kohti rantaa, pois päin kuolonsyöjästä. Albus tunsi ihonsa kuivuvan, näkymättömyystaika oli katoamassa...
   He loikkivat valtavien, kosteiden kivenmurikoiden taakse aivan rantaan saakka. Harmaat aallot hyökkäilivät heitä päin merestä. Valtava täysikuu loisti meren yllä aavemaista lohtua tuoden. Ilta alkoi hämärtyä yöksi heidän ympärillään.
   Albus istahti märälle kivelle ja katsoi Frediä ja Georgiannaa, nämä huohottivat voipuneina. Georgianna räpytteli kiivaasti silmiään. "Tämä on Azkaban!"
   "Azkaban?" Fred toisti järkyttyneenä. "Niin kuin Azkabanin velhovankila?"
   Georgianna nyökkäili. "Tätä he siis pitävät päämajanaan! En ollenkaan ihmettele, ettei kukaan ole löytänyt heitä!"
   Albus tuijotti kaksikkoa hölmistyneenä. "Luuletteko te heidän pitävän Amelieta ja Rosea täällä?"
   Fred ja Georgianna kohauttivat molemmat olkapäitään. "Onhan se mahdollista."
   Albus irvisti. "Mutta tämä paikkahan on täynnä ankeuttajia."
   "No, eipä voisi päämajalla olla ihanampia vartijoita", Fred sanoi irvistäen. "Oikeastaan nyt kun miettii, siinä on järkeä. Täällä ei käy muita velhoja kuin Ron välillä tuomassa jonkun limaisen pikku niljakkeen mätänemään... he saavat olla täällä ihan omissa oloissaan..."
   Albus katseli poikaa. "Okei sitten, selitysten aika. Missä te kaksi olette olleet ja miksi ette ole ilmoittaneet olevanne elossa?"
   Fred pyöräytti silmiään. "Ilmoitimmehan me."
   "Tarkoitatko Roxyn saamaa säälittävää pikku kirjettä? Miksi Georgianna kirjoitti sen, miksi sinä et kirjoittanut?"
   "Miksi sillä on jotakin väliä?" Fred kysyi hölmistyneenä ja typerä, imelä virne levisi pojan pisamaisille kasvoille. Fred ja Georgianna vilkaisivat toisiaan jotenkin paheellisesti. "Georgianna halusi välttämättä ilmoittaa raivostuttavalle sisarelleni, olevani hengissä ja kirjoitti lappusen, minä sanelin ja taisin olla kiireinen asetellessani pikkupöksyjä päähäni juuri silloin..."
   Albus kohotti kätensä eteensä Georgiannan punastuessa helakasti. "Okei, okei, riittää. Te kaksi olette siis vain kuherrelleet viimeisen kuukauden!"
   Fred virnisti. "Olemme me siinä lomassa vakoilleet kuolonsyöjiäkin. Tiesin heidän vienneen Amelien ja Rosen, joten me teimme omia pikku tutkimuksiamme. Olimme juuri vakoilemassa Grabbea ja Goylea, kun Nicholas Rome - muistathan sen ääliömäisen luihuisen Tylypahkasta? - saapui paikalle ja ilmoitti jonkun raportoineen Albus Potterin istuvan Kahden Varpaan baarissa Iskurinkiertokujalla... Tuo hyypiö, ketä seurasimme, oli se samainen Romen niljake."
   Albus pyöritti päätään melkein ihailevasti, mutta oli silti hieman närkästynyt serkulleen. "Rox on ollut sekaisin huolesta sinun takiasi! Ja isäsi ei ole poistunut teidän talostanne muualle kuin täyttämään iloliemivarastojaan - "
   Fredin kasvot kiristyivät. "Kävin kyllä moikkaamassa isää. Dialogimme oli aika riitainen, isä väitti että minun pitäisi lopettaa hölmöily ja lähteä heti takaisin kouluun ja suuttui, kun minä olin toista mieltä. Ilmapiiri oli aika masentava."
   "No, mitä muuta odotit?" Albus kysyi. "Sinä et ilmestynyt edes äitisi hautajaisiin."
   Fredin kasvot olivat kuin kireä, ilmeetön naamio. "En halunnut tulla sinne."
   Albus äännähti turhautuneena. "Aina ei voi tehdä niin kuin haluaa - "
   "Minä voin", Fred ärähti.
   Albus tuhahti. "Sinun sisaresi menetti viime viikolla näkönsä, tiesitkö sinä sitä?"
   Fredin ruskeat silmät pullistuivat hieman. "Mitä sinä tarkoitat?"
   "Juuri sitä mitä sanoinkin. James kertoi hänen tulleen sokeaksi ja hänen silmiensä muuttuneen valkoisiksi. Kukaan ei tiedä, miten se on mahdollista, mutta ilmeisesti Jasperin hullulla ex-naisella on jotakin tekemistä asian kanssa."
   Fred näytti menettäneen puhekykynsä, poika aukoi suutaan kuin pallokala kuivalla maalla ja katsoi järkyttyneeltä näyttävää Georgiannaa kuin apua anoen. "Onko hän kunnossa?"
   "Mitä luulet? Hän kaipaisi varmaan veljensä tukea", Albus sanoi purevasti.
   Fred puri huultaan ja näytti hieman vauhkoontuneelta. "En voi käsitellä tätä juuri nyt. Joko olet saanut vastaukset kysymyksiisi? Keskityttäisiinkö seuraavaksi Amelien ja Rosen pelastamiseen?"
   Albus mulkaisi serkkuaan, mutta vaihtoi puheenaihetta. "Me tarvitsemme apujoukkoja. Tämä paikka on täynnä kuolonsyöjiä ja ankeuttajia..." Hän ryhtyi kaivelemaan taskuaan ja hänen vatsansa kääntyi ympäri, kun hänen kätensä kouri tyhjää taskua. "Isän peili! Se on kadonnut! Sen on täytynyt tipahtaa Iskurinkiertokujalle!"
   "Kaikkoonnutaan hakemaan apua", Georgianna sanoi. Nainen puristi Fredin kättä.
   "Minä menen kertomaan isälle", Albus sanoi nyökäten ja sulki silmänsä. Hän yritti kaikkoontua, mutta mitään ei tapahtunut, ilma tuntui oudon jähmeältä, kun hän yritti keskittyä siirtymiseen...
   "Täällä on ilmiintymisenesto", Georgianna kuiskasi ja kuulosti hieman hätääntyneeltä. "Veikkaan vain kuolonsyöjien pystyvän kaikkoontumaan täältä."
   "Hienoa, kerta kaikkiaan hienoa!" Albus puuskahti. "Meidän on siis kolmisin tunkeuduttava kuolonsyöjien ja ankeuttajien valloittamaan vankilaan,  mahdollisesti pelastettava Amelie ja Rose ja uitava sitten kilometritolkulla karkuun! Loistavaa!"
   Fred huokaisi. "Älä ole niin sarkastinen. Se on ärsyttävää."

*

Roxanne paukutti turhautuneena käsillään pöytää edessään. Hän yritti saada pauketta soimaan päässään soivan jästinaisen laulaman Milkshake-nimisen biisin tahtiin, mutta se ei oikein onnistunut. Lily oli aina väittänyt, ettei Roxannella ollut sävelkorvaa lauluäänestä puhumattakaan. Lillero saattoi olla jopa oikeassa.
   Puinen, jäykkä penkki Roxannen alla puudutti hitaasti, mutta varmasti hänen takamustaan. Roxannesta tuntui, että hän sekoaisi, jos ei kohta pääsisi liikkeelle. Ainainen pimeys hänen silmissään oli kerta kaikkiaan rasittavaa.
   "Jasper!" Roxanne huusi pimeyteen. "Jasper, ala tulla tänne ja vähän äkkiä!"
   Ei vastausta. Jasper oli teillä tietämättömillä ja jättänyt hänet nököttämään puiselle typerälle penkille, mokoma ärsyttävä mangustinpoikanen.
   "Jasper!" Roxanne huusi uudelleen. "Minä lähden livohkaan, jos et ole viidessä sekuntissa edessäni!"
   Ei vieläkään vastausta. Ehkä Roxannen oli toteutettava uhkauksensa. Ei ihan vielä kuitenkaan. Hän ei ollut järin innostunut ajatuksesta, että lähtisi yksinään haahuilemaan tämän tuntemattoman talon hiukan mädääntyneeltä puhvelilta haisevia käytäviä pitkin ulos marraskuiseen pikkupakkaseen. Kuka tiesi mihin hän kolauttaisi varpaansa tai nenän kärkensä.
   Jasper oli tuonut Roxannen eilisiltana tähän omituiseen, viileään taloon ja sanonut, että hänellä oli vanhoja ystäviä tavattavanaan ennen heidän seuraavaa määränpäätään. Jasper oli hylännyt Roxannen pimeään huoneeseen nuhjuiselle sängylle, jossa hän oli nukkunut vähemmän hyvin ja paniikkikohtauksista kärsien kokonaisen pitkän yön.
   Aamulla - tai no, puolen päivän jälkeen - Jasper oli taluttanut hänet tämän samaisen puisen pöydän ääreen ja lykännyt hänen eteensä munakasta ja makkaranpaloja. Roxanne oli haistanut aamupalaansa ja tokaissut pojalle, että tämän luulisi kyllä muistavan hänen olevan kasvissyöjä. Jasper oli tokaissut takaisin, että mistä helvetistä hän olisi voinut sen muka tietää. Poika kiroili nykyään ihmeen paljon. Ennen tämä ei ollut edes paljoa puhunut ja nyt livautteli söpöstä suustaan piikikkäitä, ärsyttäviä kommentteja tuon tuostakin. Outo tyyppi.
   Aamiaispöydässä oli ollut myös joku toinen miehenalku. Jasper ei ollut kertonut miehen nimeä Roxannelle, mutta hän oli varma, että oli kuullut maitoa lähemmäksi pyytävän äänen ennenkin jossakin. Kukaan ei ollut puhunut paljonkaan ja Roxannella oli kummallinen tunne, etteivät miehet olleet halunneet puhua hänen kuultensa mitään. Se lisäsi hänen ärsyyntynyttä turhautumistaan entisestään. Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, ettei hän ollut nähnyt oliko aamiaispöydässä heidän kanssaan aterioinut tyyppi nätti vai ruma.
   Aamiaisen jälkeen Jasper oli sanonut, että hänen piti hoidella asioita ja Roxannen pitäisi odottaa häntä siinä niin. No, monia, monia tunteja myöhemmin siinä Roxanne vieläkin odotti, eikä Jasperia kuulunut. Se oli outoa, yleisesti ottaen Jasper oli aina kohdellut Roxannea arvostaen ja huomioiden ja nyt Roxannesta tuntui, että hänen olemassaolonsa ja hyvinvointinsa oli pojalle se ja sama.
   Nyt riitti, Roxanne päätti. Hän ei ollut enää kiinnostunut Jasperin kanssa tekemästään sopimuksesta, ei, jos se velvoitti hänet nököttämään typerällä puupenkillä kellon ympäri.
   "Jasper! Minä lähden!" Roxanne huusi.
   Jasper ei vieläkään vastannut ja Roxanne irvisti tajutessaan, että hänen todella oli toteutettava uhkauksensa. Hän nousi seisomaan. Jalat tutisivat, hän ei ollut kävellyt ilman tukea moneen päivään. Hän ojensi kätensä eteensä ja mietti näyttävänsä varmasti aivan helkkarin typerältä ottaessaan muutaman askeleen eteenpäin. Ei törmäystä, jee...
   Muutama askel lisää, joo, hyvin meni, hänhän hallitsi vieläkin kävelemisen jalon taidon! Vaikkakin joutui heiluttelemaan käsiään ympärillään hölmösti kuin sokea paviaani, mutta sehän sopi mainiosti, sellaiseksi hän tunsikin olonsa. Roxannen käsi osui viileään puuseinään ja hän hiveli sen karheaa pintaa. Puhvelin tuoksu tuntui vahvistuvan. Kenenköhän talossa hän mahtoi olla? Jasper ei ollut kertonut. Sekin oli outoa pojalta, ei tämä yleensä ollut niin kauhean salaperäinen. Roxanne hiveli seinää ja piti siitä kiinni ottaessaan lisää haparoivia askeleita. Hän löysi oviaukon ja astahti sen läpi.
   Helkkari, sokeana oleminen oli sitten ärsyttävää. Hän ei totisesti tottuisi pimeyteen ikinä, ei sitten niin milloinkaan. Hän etsisi muhkean voodoo-Meganin käsiinsä ja kiskoisi tukkuja blondatusta letistä niin kauan, että tämä kertoisi tarkalleen, mitä oli halloweenina tehnyt ja mitä oli tehtävä, jotta halloween-illan tapahtumat kumoutuisivat ja Roxanne näkisi taas. Sanoi Jasper mitä tahansa, Roxanne oli varma, että juuri Meganin takia hän ei enää nähnyt muuta kuin pimeyttä. Muuta selitystä ei yksinkertaisesti ollut.
   Roxanne oli melko varma olevansa jonkinlaisessa käytävässä, ainakin hän tunsi karhean seinän molemmissa käsissään levittäessään ne levälleen. Hän kolautti varpaansa jonkinlaiseen huonekaluun ja kirosi mojovasti.
   "Mitä sinun äitisi sanoisi, jos kuulisi sinun kiroilevan tuolla tavalla?" Jasperin huvittunut ääni kysyi Roxannen takaa.
   Roxanne käännähti ympäri ja irvisti Jasperille. Ilme tuntui oudolta tehdä, kun ei nähnyt sen välitöntä vaikutusta. "Ei hän voi paljonkaan sanoa siihen, kun kerran on kuollut. Ehkä hän toruu minua sitten joskus taivaassa, kun tapaamme jälleen."
   "Ai", Jasper sanoi kuulostaen yhtäkkiä jotenkin järkyttyneeltä, aivan kuin olisi pidätellyt sisällään jotakin patoutunutta tunnetta. "Sori. En tiennyt."
   Roxanne olisi tuijottanut Jasperia suu auki, jos olisi nähnyt tämän. "Miten niin et tiennyt? Sinä olit minun vieressäni, kun hän kuoli."
   Syntyi vaivaantunut hiljaisuus. "Mihin sinä olet matkalla?"
   "Mitä sinä tarkoitit sillä, ettet tiennyt hänen olevan kuolleen?" Roxanne tivasi. Hänen päässään humisi hieman. "Miten sinä olet voinut muka sen unohtaa?"
   "En minä voi kaikkien naisieni kurjia kohtaloita muistaa", Jasper puuskahti.
   "Sinun naisiesi?" Roxanne toisti hitaasti.
   "Joo, juuri niin. Mihin sinä olet matkalla? Minähän käskin sinun odottaa keittiössä."
   Roxanne oli hyvin tietoinen siitä, että Jasper oli vaihtanut puheenaihetta. Hän päätti leikkiä mukana, se tuntui yhtäkkiä paljon turvallisemmalta. "Tylypahkaan. Sinä olit poissa monta tuntia. Luuletko, että minä jaksan nököttää puupenkillä sinua odotellen kuin kiltti kotitonttu?"
   "No, tässä minä nyt olen. Voimme lähteä." Jasper kuulosti jotenkin huvittuneelta. Roxanne ei tiennyt, oliko poika huvittunut hänen sanoistaan vai jostakin muusta. Ei se häntä oikeastaan kiinnostanutkaan.
   "Mihin me tarkalleen ottaen olemme matkalla?" Roxanne kysyi.
   "Kreikkaan", Jasper sanoi hymyä äänessään.
   "Kreikkaan?" Roxanne älähti. "Kreikkaan? Mitä me teemme Kreikassa?"
   "Hankimme näkösi takaisin. Sitä ennen meidän on kuitenkin käytävä Venäjällä."
   "VENÄJÄLLÄ?" Roxanne parahti. Häntä huimasi hieman. "Emme me voi lähteä noin vain Venäjälle ja Kreikkaan!"
   "Haluatko sinä näkösi takaisin vai et?" Jasper kivahti.
   Roxanne puri huultaan. Hän ei ollut ihan varma, pystyikö luottamaan Jasperiin... koska ei ollut enää täysin varma pojan todella olevan Jasper.
   Roxanne mittaili vaihtoehtojaan. Hän voisi mennä Tylypahkaan ja elää loppuelämänsä sokeana, kolautella varpaitaan huonekaluihin ja saada paniikkikohtauksia. Tai sitten hän voisi mennä Jasperin mukaan ja selvittää, mitä helkkaria tämä oikein halusi. Ehkä Jasper pitäisi lupauksensa ja auttaisi Roxannea saamaan hänen näkönsä takaisin.
   "Okei sitten", Roxanne huoahti, "me sitten kai lähdemme Venäjälle. Ja Kreikkaan."
   "Voisit kuulostaa vähän innostuneemmalta", Jasper sanoi virnistys äänessään. "Harvemmin sitä opiskelijatyttöset pääsevät henkeäsalpaavan kuuman miehen kanssa Eurooppaa kiertelemään."
   Jep. Tyyppi ei varmasti ollut Jasper. "Harvemmin opiskelijatyttöset joutuvat sietämään näin ällöttävää puhvelinhajua ja puun takaa tullutta näkökyvyn menetystä - "
   Roxanne haukkoi henkeään vaaleansinisilmäisen ihmissuden hyökätessä tyhjyydestä hänen silmiensä eteen, se puski itseään kaltereiden lävitse hurjasti ulvoen, valmiina raatelemaan ja tappamaan, kostean likaiset kalterit vääntyivät otuksen voimasta ja Albus huusi kauhuissaan ja lähti juoksemaan otusta karkuun. Ihmissusi työntyi vääntyneiden kaltereiden välistä ja hyökkäsi Albuksen perään. Albus juoksi, pitkät jalat ottivat valtavia juoksuaskeleita, soihdut valaisivat kosteita seinämiä ja Albuksen tietä, ihmissusi saavutti Albusta, oli aivan tämän kintereillä - Albus loikkasi pyöreisiin portaisiin, liukasteli ja kompuroi portaat ylös. Harmaa meri hyökyi aaltoilevana ja hurjana yön pimeydessä ja täysikuu valaisi kivenmurikoista koostuvan linnan, ihmissusi hyökkäsi vaaleansiniset silmät välähtäen Albuksen kimppuun ja verta roiskui joka puolelle, Albus karjui ja vääntelehti kammottavasti suden hampaiden iskiessä aina vain uudelleen ja uudelleen tämän lihaan -
   Roxanne tajusi kiljuvansa ääneen. Jasper tarttui hänen käsivarsiinsa ja ravisteli häntä. "Roxanne! Mitä helvettiä tapahtuu?"
   "Al!" Roxanne kiljui. "Al kuolee!"
   "Kuka helvetti on Al?"
   "Albus! Albus kuolee! Ihmissusi tappaa hänet! Onko tänään täysikuu?"
   "On?"
   "Hän kuolee tänään!" Roxanne kiljui hätääntyneenä ja puristi Jasperin käsiä. "Hän on kivisellä saarella keskellä harmaata merta, siellä on kivenmuroista tehty valtava linna - "
   "Se on Azkaban", Jasper sanoi. "Sinä puhut Azkabanista."
   "Miksi Al olisi Azkabanissa?" Roxanne kysyi kauhuissaan. "Meidän on mentävä sinne! Meidän on pelastettava hänet!"
   "Miksi?" Jasper kysyi aidon ihmeissään. Poika ei edes yrittänyt esittää olevansa Jasper.
   Roxanne painoi kyntensä Jasperin olkapäihin. "Sinä viet minut sinne nyt heti, kuuletko? Meidän on pelastettava Al! Sitten minä tulen sinun mukanasi minne ikinä tahdotkin, okei? Meidän on pelastettava hänet! Nyt heti!"
   "Okei, okei, rauhoitu nyt hyvä nainen!" Jasper huudahti. "Mennään pelastamaan Al, kun se kerran on noin tärkeää sinulle. Helkkari, että olet pelottava näky noiden silmiesi kanssa."
   "Hyvä!" Roxanne huudahti ja jätti mainitsematta, että Jasper se vasta pelottava olikin, kun ei kerran ollut Jasper laisinkaan. Hätä Albuksen takia sykki Roxannen sydämessä kauhua ja adrenaliinia hänen elimistöönsä.
   Jasper talutti Roxannen puhvelinhajuisesta talosta ulos. Roxanne puristi tiukasti Jasperin kättä.
   "Azkaban, täältä tullaan", Jasper mutisi kuulostamatta kovinkaan innostuneelta. Roxanne puristi mitään näkemättömiä silmiään yhteen ja antoi vale-Jasperin vetää hänet mukanaan tyhjyyteen.

*

Albus, Fred ja Georgianna hiipailivat kosteanlikaista käytävää eteenpäin taikasauvojaan puristaen. Joka puolella heidän ympärillään oli vankisellejä, joissa makoili kovilla alustoilla vankeja. Vangit nostivat käsiään heitä kohti kuin apua anoen, heidän kasvonsa olivat epäinhimillisen kalpeat ja lommoposkiset, silmät tuijottivat syvistä kuopista heitä rukoilevasti. Albus yritti pitää mielessään vankien olevan murhamiehiä ja muuta velhokansan väheksymää lokaa. Osa hänestä toivoi, etteivät Amelie ja Rose olisi täällä. Ajatus siitä, että tytöt olisivat olleet kuukauden tällaisessa vankisellissä... no, ajatus oli sietämätön.
   Ankeuttajia ei näkynyt. Albus puolittain odotti ankeuttajalauman hyökkäävän heidän kimppuunsa millä hetkellä hyvänsä ja piti Amelien mielessään, jotta olisi valmiina loitsimaan suojeliuksen heti tarvittaessa.
   "Auta", kuului rukoileva ääni yhdestä sellistä. Nuori, tukeva, ruskeahiuksinen poika oli aivan kiinni kaltereissaan ja ojensi kättään Albukselle anovasti. "Auta minua. Päästä minut pois täältä."
   Albus tuijotti pojan kasvoja. Hän tunnisti tämän Tylypahkasta, vaikka kuukaudet Azkabanissa olivatkin vaatineet veronsa tämän kasvojen piirteistä. Bennet. "Ai, kappas, enpä taida. Mätäne siellä minun puolestani. Sinä kidutit minun pikkusiskoani."
   Bennet irvisti. "Auta minua."
   "Sinä pysyt siellä", Fred kivahti pojalle ja säälimättä potkaisi tätä kaltereiden lävitse suoraan naamaan. "Siinä. Se oli Lilyltä."
   "Fred!" Georgianna sanoi nuhtelevalla äänensävyllä, melkein opettajamaisesti. "Et sinä voi noin tehdä!"
   Fred tuhahti. "Tein jo."
   He jättivät Bennetin uikuttamaan selliinsä naamaansa pidellen ja jatkoivat matkaansa. Albus tunsi hyytävän toivottomuuden lipuvan jostakin iholleen ja aavisti ankeuttajien olevan lähellä, kylmä, hyytävä suru luikerteli hänen sydäntään kohti ja hän puristi taikasauvaansa. Fred ja Georgianna hänen vieressään tekivät samoin. Heidän hengityksensä huurusivat ilmassa.
   Samassa ainakin kuusi ankeuttajaa lipui heidän eteensä, lähestyivät kosteanlikaisella käytävällä heitä kammottavaa röhinää pidellen, ilmasta kaiken toivon ja onnen vieden -
   "Odotum suojelius!" Albus, Fred ja Georgianna huudahtivat yhteen ääneen. Albuksen sauvasta purskahtanut hopeisena hohtava uroshirvi, Fredin sauvasta ilmestynyt ilves ja Georgiannan valtava perhonen syöksähtivät kohti ankeuttajia - ankeuttajat kiljuivat ja lipuivat takaisin päin, sinne mistä olivat tulleetkin -
   "Niitä on täällä paljon enemmän kuin nuo kuusi", Georgianna sanoi hieman täristen. "Toivottavasti ne eivät kaikki hyökkää kimppuumme kerralla..."
   He ohittivat valtavan kalteri-ikkunan. Täysikuu hohkasi taivaalla ja valaisi kiviset kalliot. Albus näki platinanvaaleita hiuksia harovan pojan kävelevän kallioilla ympärilleen vilkuillen levottoman oloisena. Scorpius Malfoy.
   Albus astui lähemmäksi ikkunaa ja työnsi päänsä kaltereiden lävitse nähdäkseen paremmin. Scorpius livahti kivenmurikoiden ympäröimään pieneen koloon, Albus näki pyöreät pienet portaat, jotka veivät jonnekin alas, ehkä jonkinlaiseen kellariin. Albuksen sydän muljahti hänen rinnassaan.
   "Malfoy on tuolla", hän huoahti Fredille ja Georgiannalle. "Ulkona. Hän livahti jonkinlaiseen maanalaiseen kellariin - meidän täytyy mennä, Amelie ja Rose ovat ihan varmasti tuolla - "
   "Kappas", kuului laiska, kolea ääni. "Potterin keskimmäinen poika ystävineen. Miten mukava yllätys."
   Pitkä, hontelo ja kelmeäkasvoinen mies astui heidän eteensä. Kolme murisevaa, valtavaa keltasilmäistä sutta olivat hänen vierellään, kuin valmiusasennossa tappamaan. Miehellä oli pitkät kasvot, kelmeä iho ja punaisena kiiluvat, epäinhimilliset silmät. Miehen takana seisoi Nicholas Rome, tumma puhvelinhajuinen luihuispoika, joka oli johdattanut heidät Azkabaniin.
   "Kukahan sinä olet?" Albus kysäisi varuillaan, tuijottaen valtavia susia kauhuissaan kilpiloitsu kielensä päällä.
   "Olen Thomas", kertoi punasilmäinen mies laiskalla äänellään. "Olen odottanut jo pitkään saavani tavata jonkun teistä Potterin mukuloista. Minulla ja isälläsi on paljon puhuttavaa, mutta minä mielelläni eliminoin hänen jälkikasvunsa ennen sitä."
   "Kuinka mukavaa", Albus sanoi irvistäen.
   "RUHJOO MAXIMA!" Fred karjaisi yllättäen ja yhtäkkiä kivinen seinä heidän vieressään räjähti ja hyytävä pakkasilma lävähti heidän kasvoilleen, kivenpalasia lenteli ympäriinsä -
   "AL! MENE MALFOYN PERÄÄN!!" karjui Fred jostakin kivipölyn ja kivenmurikoiden keskeltä. Albus ei toista kehotusta tarvinnut ja hän loikkasi räjähtäneen seinän muodostamasta aukosta ulos - matka alas oli pitkä ja hän heilautti taikasauvaansa ennen kuin osui kosteaan kallioon - kallio upposi pehmeästi hänen painostaan kuin tyyny.
   Ylhäällä räjähteli loitsuja kuin ilotulituksia, Albus kuuli susien murinaa ja ulvontaa ja hätä Fredin ja Georgiannan puolesta sykki hänen sydämessään, mutta hänen oli seurattava Malfoyta -
   Ja samassa hän näki Malfoyn astuvan alasvievistä portaista ylös kalliolle taluttaen nuhjuista, likaista ja riutunutta punapäistä tyttöä käsipuolessaan. Albuksen sydämen täytti hyökyvä helpotuksen lämpö.
   "Al!" Rose kiljaisi.
   Albus syöksähti kohti Scorpiusta ja Rosea, mutta Scorpius nosti nopeasti taikasauvansa Rosen kurkulle. "Ei askeltakaan lähemmäs, Potter."
   "Missä Amelie on?" Albus kivahti.
   Scorpius hymyili ilkeästi. "Tuolla alhaalla hän on, mene ihmeessä hakemaan."
   "EI, AL - "
   Scorpius nosti kätensä ja peitti Rosen suun. Tyttö rimpuili jäntevän Scorpiuksen sylissä ja huusi tukahtuneesti tämän kättä vasten. Albus empi - ei hän voinut jättää Rosea -
   "Mene, mene", Scorpius sanoi virnistellen. "Pitäisi ehkä varoittaa sinua, hän ei ole ihan loistokunnossa - "
   Punainen raivo sokaisi Albuksen. Samassa kuului huutoa ja Albus näki Fredin ja Georgiannan lentävän ilman halki - kaksikko putosi kallioihin pehmeästi pompahtaen - Fred pitäisi huolta Rosesta -
   Albus ryntäsi kellariin vieviin portaisiin ja kuuli Scorpiuksen naurun, hän ei välittänyt, hän liukasteli portaat alas pimeään, heikkona lepattavien soihtujen valaisemaan tunneliin. "AMELIE! AMELIE!"
   "AL!" kuului heikko ääni jostakin syvältä tunnelista ja mieletön onnen ja helpotuksen tunne sykähti Albuksen elimistöön - Amelie oli kunnossa, Amelie oli elossa -
   "AL! MENE POIS TÄÄLTÄ!" Amelie kiljui, eikä Albus ymmärtänyt tytön sanoja, eikä välittänyt, hän lähti juoksemaan tyttöystävänsä ääntä kohti -
   Tunnelista kuului suden raivokasta ulvontaa ja Albuksen sisälmykset kääntyivät ympäri - olivatko Thomas-nimisen kuolonsyöjähyypiön valtavat vahtisudet seuranneet häntä? Hänen oli löydettävä Amelie ennen niitä -
   "AMELIE!" Albus karjui. "Missä sinä olet?"
   Amelie ei vastannut, kuului vain suden raivokasta ulvontaa. Hädissään Albus juoksi eteenpäin, taikasauvaansa puristaen -
   Hän kääntyi haarautuvasta käytävästä ja jähmettyi paikoilleen. Valtavassa sellissä, jonka lattialla oli muovisia kuppeja, nuhjuinen patja ja lasinsirpaleita riehui solakka susi, joka ulvoi raivokkaasti ja verenhimoisesti, sen vaaleansiniset silmät porautuivat Albuksen silmiin ja se karjaisi innostuneena -
   Albus tuijotti suden silmiä, vaaleansinisiä, liiankin tuttuja silmiä. Hän ei ymmärtänyt, ei käsittänyt, Amelien vaaleansiniset silmät tuijottivat suden päästä nälkäisesti hänen silmiään -
   "Amelie", Albus kuiskasi.
   Susi karjaisi ja työnsi päänsä kaltereiden välistä, kalterit taipuivat suden hurjan voiman alla, Albus huusi ja lähti juoksemaan tulosuuntaansa. Amelie-susi ryntäsi hänen peräänsä vain hetkeä myöhemmin ja Albus juoksi niin kuin ei ollut ikinä juossut, tunnelin kostea kivilattia oli liukas hänen kenkiensä alla, suden innokkaat askeleet olivat aivan hänen perässään. Albus näki kierreportaat ja syöksähti liukastellen niihin, susi kiljui innostuneena aivan hänen takanaan - Albus haistoi kostean meri-ilman, hän kaatui märälle kalliolle -
   "ESTOUS!" karjaisi tuttu miehen ääni ja susi vinkaisi inhottavasti, Albus kääntyi ja näki Amelie-suden lentävän kaaressa ilmassa takaisin kellariin ja osuvan seinään ulvahtaen, se rojahti maahan tajuttomana.
   Albus huohotti. Hän näki valkosilmäisen Roxannen edessään ja tämän vieressä seisoi Jasper taikasauvaa puristaen. Albus ei tiennyt, miten Roxanne ja Jasper olivat Azkabaniin ilmestyneet, eikä hän siitä osannut edes välittää juuri sillä hetkellä. Hän tärisi ja kohotti kätensä, Jasper auttoi hänet ylös ja virnisti. "Tuosta olet kyllä sitten minulle yhden velkaa, Al."
   "Al?" Roxanne kuiskasi ja ojenteli kättään ilmaan. Albus tarttui tytön käteen ja puristi sitä.
   "Olen tässä, Rox, olen kunnossa - "
   Vihreä, tappava valosuihku lennähti heidän ohitseen, Albus loikkasi pois kirouksen tieltä ja näki Jasperin nykäisevän suojelevasti Roxannen taakseen -
   Albus katsoi kallioille ja näki Georgianna Lipetitin tykittävän sauvastaan tappokirouksia jokaiseen ilmansuuntaan avada kedavraa kimeästi kiljuen, tyhjä, ilmeetön ilme kasvoillaan, siinä ei ollut mitään järkeä, oliko nainen komennettu...? Yksi tappokirouksista singahti jälleen heitä kohti, sihahti suoraan Jasperin kasvojen vierestä -
   "Avada Kedavra!" Jasper karjaisi ja vihreänä hohkaava valosuihku syöksähti pojan sauvasta suoraan Georgiannan rintaan. Nainen jähmettyi paikalleen, hänen kätensä olivat levällään aavemaisesti, silmät kääntyivät kammottavasti ympäri ja kaikki ilmeet kuolivat naisen sieviltä kasvoilta. Georgiana kaatui maahan eikä liikkunut enää.
   "EI! EI! GEORGIANNA!" karjui Fred ja juoksi Georgiannan ruumiin luokse -
   "Fred?" Roxanne vinkaisi.
   Fred nosti Georgiannan elottoman ruumiin syliinsä ja huojui tätä pidellen paikallaan, kyyneleet valuivat Fredin silmistä ja tämä huusi raivosta ja surusta -
   Samassa Fred käännähti Jasperin ja Roxannen suuntaan, karjaisi raivosta ja hylkäsi tyttöystävänsä ruumiin märälle kalliolle. "JASPER! JASPER MINÄ TAPAN SINUT! MITÄ HELVETTIÄ!"
   Jasper näytti kummastuneen uhmakkaalta ja astui muutaman askeleen taakse päin vetäen Roxannea mukanaan. Albus ei ymmärtänyt, ei käsittänyt, missään ei ollut mitään järkeä -
   "Karkotaseet!" Albus ärähti ja osoitti Jasperia taikasauvallaan - sauva nytkähti pojan kädestä ja Albus nappasi sen ilmasta kouraansa. Fred paineli hurja ilme kasvoillaan suoraan Jasperin luokse ja iski nyrkkinsä tämän naamaan. Jasper lennähti maahan, pojan pää osui ikävästi kallioihin ja Fred istui tämän rinnan päälle lyöden tätä kasvoihin aina vain uudestaan ja uudestaan, verta roiskui joka puolelle -
   "Mitä tapahtuu?" Roxanne kiljui.
   Fred jähmettyi kuullessaan sisarensa äänen ja kohotti verenhimoisen katseensa ylös. Pojan suu loksahti auki tämän nähdessä Roxannen kasvot.
   "Rox?"
   "Fred!"
   Jasper makasi tajuttomana maassa, naama yltä päältä veressä. Fred nousi seisomaan ja tuijotti Roxannen kasvoja kuin yrittäen ymmärtää, oliko tämä lyhythiuksinen ja valkosilmäinen tyttö todella hänen sisarensa. Sitten Fred huokaisi ja nykäisi Roxannen syliinsä. Sisarukset halasivat tiukasti toisiaan.
   "Jasper tappoi Georgiannan", Albus sanoi hitaasti vieläkään mitään ymmärtämättä. Fredin selkä nytkähti.
   "Ei hän ole Jasper", Roxanne kuiskasi itkuisesti vasten Fredin rintaa. "Hän on joku muu."
   Missään ei ollut mitään järkeä. Albuksen päässä humisi.
   "Al!" kiljui tuttu ääni ja Rose ryntäsi Albuksen syliin, Albus näki vilahdukselta Scorpiuksen makaavan maassa tajuttomana kauempana kalliolla -
   Albus puristi Rosen syliinsä ja hukutti kasvonsa tämän punaisiin, haiseviin ja likaisiin hiuksiin. "Onneksi sinä olet kunnossa", Albus huokaisi. "Miten Amelie - oliko hän - "
   "Ihmissusi puraisi häntä", Rose sanoi itkuisesti.
   Albuksen veri tuntui hyytyvän hänen sisällään, mutta samalla hän tunsi helpotusta - Amelie oli elossa -
   "Kuka helvetti tuo on?" Fred älähti ja potkaisi Jasperia raivoissaan ja sekavan oloisena.
   Roxanne puristi Frediä tiukasti. "En minä tiedä - "
   "Minä tapan hänet", Fred sylkäisi.
   "Meidän on päästävä pois täältä", Albus kuiskasi käheästi ja katseli ympärilleen. Hän tajusi Scorpiuksen ruumiin kadonneen yhtäkkiä kallioilta ja irvisti, poika oli kaikkoontunut karkuun. "Mitä sille Thomas-tyypille tapahtui? Onko hän täällä jossakin - ?"
   "Hän kaikkoontui", Fred ärähti. "Hän iski Georgiannaan komennuskirouksen ja käski tämän tappaa kaikki ja sitten hän kaikkoontui susineen - ehkä hän ajatteli meidän kutsuneen Harryn auroreineen apuun - minä sain Malfoyn tainnutettua - "
   Syntyi hyinen hiljaisuus. Fred puristi Roxannea ja painoi päänsä sisarensa kaulaan. Albus piteli Rosea sylissään ja katsoi Jasperin verisiä kasvoja.
   Amelie ja Rose olivat enemmän tai vähemmän kunnossa ja Albus voisi viedä heidät kotiin. Helpotus läikähteli Albuksen sisällä... mutta minkä hinnan pelastusretki olikaan vaatinut...
   Fredin selkä tärisi ja hän puristi Roxannea kuin pelastusrengasta sylissään.
   
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

LaraLura

  • ***
  • Viestejä: 161
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 29. osa 12.1.
« Vastaus #62 : 12.01.2014 15:19:06 »
Eipä mittään. :)

Luku 28
Lainaus
huutoni tarkertuu kurkkuuni
takertuu

Lainaus
menettäneensä äänihulensa näkökykynsä mukana
äänihuulensa

Lainaus
käsinkosketeltava pimeys muuttui
erikseen: käsin kosketeltava

Lainaus
silmien säpsyttelyn perusteella
tarkoitit varmaan, räpsyttelyn :D

Ei tollaseen kohtaan saa jättää! :/
Todellakin Jasper on outo.... Enemmänkin kuin outo.
Freeeed! ♥ Miksei Albus kuunnellu sitä, vaa kyseli?

Luku 29
Lainaus
he rämähtivät kohmeaan maahan
tuo sana on jotenkin turha tuossa välissä. Lause pärjää ihan hyvin ilmankin. :)

Lainaus
Se lisäsi hänen ärsyyntynyttä turhautumistaan entisestään
noiden sanojen väliin sana sekä + vaihda tuo "ärsyyntymistään"ksi
Hiljaisuus olisi parempi tuohon lauseen alkuun ;)

Tuon jälkee virheet hävisivät silmistäni ja tarina vetäisi mut mukaansa! Tahtoo lisää!!!!!!!!
:)

Lara
Tofu the Tössötassu ♥ 2009-2022
Pippa aka Pipukka ❤️ 2014-

Alise-Mary

  • ulkopuolinen
  • ***
  • Viestejä: 214
  • Luotathan?
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 29. osa 12.1.
« Vastaus #63 : 13.01.2014 12:21:54 »
Fred parka. Menetti sitten yhden läheisen lisää, mä kun tykkäsinin siitä naisesta.. :(
eipä mulla muuta, hyvä luku.

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 29. osa 12.1.
« Vastaus #64 : 16.01.2014 12:49:01 »
Alise-Mary, jep, Fred-parka :( Kiitos kommentista!

LaraLura, voi sinua ja sinun tarkkoja silmiäsi ;D kiitos taas virheiden bongaamisesta! Korjailen jahka jaksan/ehdin... :D


Jepjepjep... kommentteja näin 30. luvun kunniaksi? ;D


30. Rikkumaton vala

"Sinä voisit edes yrittää", Lily tokaisi Roxannelle turhautuneena ja vastusti vain vaivoin haluaan viskata muodonmuutoskirja päin tytön kasvoja.
   Roxanne pyöräytti valkoisia, aavemaisia silmiään ja painautui syvemmälle rohkelikkojen oleskeluhuoneen sohvan punaisiin tyynyihin. "Ei kiitos."
   "McGarmiwa tenttaa meiltä vaihdosloitsua huomenna ja saat jättiläisen kokoisen kasan lisäläksyjä, jos et osaa sitä", Lily muistutti.
   "Ei kiinnosta."
   Lily huokaisi. "Et voi jatkaa ikuisesti tuota mököttämistäsi."
   "Voinpas."
   "Sinä olet mahdoton", Lily tiuskaisi tuohtuen jälleen kerran ystävättärensä itsepäisestä välinpitämättömyydestä. "Sinun elämäsi on tällä hetkellä syvältä sanonko mistä, kyllä minä sen ymmärrän, oikeasti ymmärrän! Mutta voisit silti edes - "
   "Sinä et ymmärrä yhtään mitään!" Roxanne kivahti. "Sinulla ei ole mitään aavistusta, miltä tuntuu pidellä taikasauvaa kädessä ja yrittää epätoivoisesti tähdätä summamutikassa johonkin suuntaan ja möngertää loitsua! Enkä minä voi edes nähdä, onnistuvatko taikani vai eivät! Olin ennen typerää sokeutumistanikin lohduton loitsija ja nyt olen entistäkin surkeampi!"
   Lily oli iloinen siitä, että Roxanne vihdoinkin korotti ääntään hänelle. Hän kuunteli paljon mielummin parhaan ystävänsä raivoa kuin tyhjiä, välinpitämättömiä ja töksähteleviä kommentteja.
   "Sinä et ole surkea", Lily sanoi painokkaasti. "Sinun on vain opeteltava käyttämään erilaista tekniikkaa ja harjoiteltava - "
   "Äh, Lils, oikeasti, ole hiljaa!" Roxanne kivahti. "Minun ei ole opeteltava yhtään mitään. Jos sinä oikeasti haluaisit auttaa minua, sinä veisit minut vale-Jasperin luokse. Hän lupasi auttaa minua saamaan näköni takaisin."
   Lily pyöräytti silmiään. "Joo, koska häneenhän me voimme luottaa."
   "Minä luotan mieluummin häneen kuin ryhdyn harjoittamaan uutta sokeille sopivaa loitsimistekniikkaa!"
   "Eli sinä olet valmis lähtemään sekopäisen, luihun vartalonryövääjän kanssa maailmanmatkalle mieluummin kuin hyväksyt sokeutesi ja alat tehdä töitä elämäsi eteen?" Lily tiuskahti.
   Roxannen kasvot olivat ilmeettömät. "Jep, jotakuinkin niin."
   "Hän murhasi sinun veljesi tyttöystävän!"
   "Joo, mutta hän luuli Georgiannan yrittävän tappaa meidät."
   "Joten päätti ehtiä ensin! Kuinka sinä voit luottaa sellaiseen tyyppiin, joka viskoo Avada Kedavraa tuosta noin vain ihmisiin? Hän on vallannut Jasperin ruumiin!"
   Roxanne risti kätensä puuskaan itsepintaisesti. "Vale-Jasperin ei olisi tarvinnut lähteä Azkabaniin pelastamaan Alia, mutta hän teki niin kuitenkin! Hän ei voi olla läpikotaisin paha!"
   Lilyn teki mieli ravistella Roxannea, jotta tämä olisi herännyt todellisuuteen. "Isä on kuulustellut häntä jo yli viikon ajan totuusseerumin avulla, eikä ole saanut hänestä irti mitään, ei edes tämän oikeaa henkilöllisyyttä! Siinä hepussa on jotakin syvästi ja hyisen pahasti vialla!"
   "Ehkä Harrylla on väärä lähestymistapa", Roxanne ehdotti olkiaan kohauttaen.
   Lily siristi silmiään. "Sinä varmaan hyppäisit sen murhaajan kaulaan ja lirkuttelisit viehkeällä kielelläsi totuusseerumi-immuunit salaisuudet ulos hänestä."
   Roxanne virnisti. "Sehän sattaisi toimia, Harry ei varmaan ole kokeillut sitä vielä."
   "Tämä ei ole mikään vitsi, Rox!" Lily kivahti.
   Roxanne hymähti. "No, ei varmaan, kun minua ei naurata yhtään."
   He vaipuivat kireään hiljaisuuteen. Lily mulkoili Roxannen aavemaisten silmien hallitsemia kasvoja ja Roxanne tuijotti tyhjyyteensä kolean välinpitämätön ilme kasvoillaan. Lily ei tiennyt, miten olisi auttanut parasta ystäväänsä saamaan elämänhalunsa takaisin, hän ei keksinyt enää ainoatakaan tapaa tai sanaa, joilla motivoida tyttöä. Hän tunsi itsensä epäonnistuneeksi ystäväksi.
   "Tehän iloisilta näytättte", totesi Hugo tullessaan muotokuva-aukon suunnalta heidän luokseen kivikasvoinen Fred perässään. "Riitelettekö te?"
   "Emme", Roxanne sanoi samaan aikaan, kun Lily sanoi: "Joo."
   Hugo naurahti istahtaessaan Roxannen viereen. "Eli?"
   "Lillerolla palaa pinna, kun minua ei kiinnosta opiskella", Roxanne kertoi Fredin lysähtäessä istumaan Lilyn viereen sohvalle. Takkatulen roihu valaisi pojan kalpeahkoja kasvoja, ruskeiden silmien alla oli tummat varjot ja suu näytti siltä, ettei se ollut kokenut mitään hymyn kaltaistakaan pitkiin aikoihin.
   "Lillerolla palaa pinna, kun Roxy ei pääse jääräpäisen idioottimaisesta ideastaan mennä jututtamaan vale-Jasperia", Lily oikaisi.
   "Mitä?" Fred ärähti. "Et voi olla tosissasi!"
   Roxanne huokaisi turhautuneena. "Älä sinäkin aloita."
   "Ja ihan varmasti muuten aloitan!" Fred tiuskaisi. "Sinä et mene lähellekään sitä kusipäätä!"
   "Sehän ei sinun päätettävissäsi ole!" Roxanne kivahti takaisin.
   "Harmi vain, että olet sokea ja et pääse edes Suureen Saliin ilman taluttajaa", Fred tokaisi ilkeästi. "Näyttää siltä, ettet pääse jututtamaan rakasta murhaajaasi vaikka kuinka haluaisit."
   "Auts", Roxanne tokaisi hyytävällä äänellä. "Jos minä näkisin jotakin, heittäisin sinun rumaa naamaasi saapikkaallani."
   "Jos sinä näkisit jotakin, näkisit minun näyttävän sinulle juuri tällä hetkellä haisevaa käsimerkkiä."
   Hugo ja Lily vilkaisivat toisiaan hieman kiusaantuneina. Vuosien aikana he olivat tottuneet kaksosten naljailuun ja riitelyyn, mutta viimeisen parin viikon aikana  Fred ja Roxanne olivat olleet toisilleen normaalia huomattavan paljon ilkeämpiä, jopa julmia. Lily oli hyvin tietoinen sisarusten purkavan omia menetyksen tuskiaan toisiinsa, mutta hän toivoi, että he olisivat tehneet sen vähän ystävällisemmin.
   Lily huokaisi ja nousi ylös. "Vaikka tämä keskustelu onkin ihana ja en millään haluaisi jättää teidän vihamielistä seuraanne, minä olen luvannut mennä tapaamaan poikaystävääni. Älkää kuristako toisianne poissaollessani, jooko?"
   "En lupaa mitään", Fred mutisi.
   Hugo loi Lilyyn syyttävän katseen. "Et sinä voi jättää minua noiden kahden kanssa."
   "Voin ja niin myös teen", Lily sanoi virnistäen mukamas pahoittelevasti. "Moikka!"
   Lily meni hänen, Roxannen ja Gabriellan makuusaliin ja huokaisi helpotuksesta sulkiessaan sen oven kiini perässään. Vaaleanpunaisella sisustettu huone oli kaikeksi onneksi tyhjä, Shawn ei ollut vielä tullut. Lily heittäytyi sängylleen iloisena tästä pienestä yksinäisestä hetkestä ja vaipui ajatuksiinsa.
   Hän olisi tehnyt mitä tahansa, jos olisi voinut auttaa Roxannea tai Frediä heidän surujensa kanssa, mutta mitä hän olisi voinut tehdä? He olivat menettäneet äitinsä. Roxanne oli menettänyt näkönsä ja Fred tyttöystävänsä. Ei ollut mikään ihme, että kaksoset olivat sekaisin. Kumpikin kävi omalla tavallaan omaa surutyötään läpi, Roxanne oli kolean välinpitämätön koko maailmaa kohtaan ja Fred murjotti, vaipui usein omiin ajatuksiinsa ja saattoi tuijottaa tyhjyyteen tuntikausia ja heitteli pisteliäitä kommentteja jokaiselle, joka suostui kuuntelemaan.
   Kaikeksi onneksi Albus ja Fred olivat pelastaneet Rosen ja Amelien ja tytöt olivat kunnossa. Rose oli lähettänyt Lilylle kirjeen, jossa kertoi olevansa äitinsä hössötettävänä heidän kotitalossaan vielä jonkin aikaa ennen ministeriön töihin palaamista. Jokin kirjeessä oli saanut Lilyn kuitenkin kurtistelemaan kulmiaan. Se oli ollut jotenkin... tyhjä. Aivan kuin Rosea olisi vaivannut joku, aivan kuin tyttö olisi ollut surullinen. Ehkä Lily vain kuvitteli. Eihän Rosella voinut olla mitään murehdittavaa, ei enää, kun oli päässyt karmeasta vankilastaan vapauteen.
   Albus ja Amelie valmistautuivat muuttamaan yhteiseen rivitaloasuntoonsa. Lily värähti. Amelie oli nyt ihmissusi, eikä Lilyllä ollut aavistustakaan, miten tyttö voi. Varmasti tämä oli masentunut uudesta olemuksestaan. Lily kuitenkin uskoi, että Amelie pääsisi nopeasti sinuiksi asian kanssa. Olihan tytöllä Albus tukenaan.
   Lily vilkaisi hopeista rannekelloaan, se näytti melkein kahdeksaa illalla. Shawn oli myöhässä. Pieni hymynpoikanen nyki Lilyn suupieltä niin kuin aina, kun hän ajatteli poikaystäväänsä. Nykyään ajatuksiin liittyi myös hermostunutta kutkutusta. He olivat seurustelleet jo kuukauden verran ja Lily aisti Shawnista huokuvan turhautumisen, joka tuntui voimistuvan joka kerta heidän tavatessaan. Lily tiesi, että Shawn olisi halunnut heidän vaakamamboilevan ilman vaatteita, mutta Lilyä karmi ajatus ja häntä pelotti niin, että hänen teki mieli oksentaa ihan vain saadakseen hyökyvät, hermostuneet tunteensa ulos itsestään. Shawnilla oli kokemusta lukuisista upeista tyttösistä ja Lilyllä ei ollut minkäänlaista kokemusta, kuinka Lily voisi muka kilpailla kaikkien Shawnin kaatamien bimbojen kanssa? Shawn oli ainoa poika, ketä Lily oli koskaan edes suudellut (ellei uhmakasta pikku pusua Michaelin kanssa tai puhpallura Arnoldin suukottelua laskettu). Lilyn kädet hikosivat painostavista ajatuksista ja hän yritti hengittää rauhallisesti sisään ja ulos saadakseen hermostuneet tunteensa hallintaan.
   Ikkuna avautui kovaan ääneen narahtaen ja Lily kohotti katseensa Shawnin lentäessä epävakaan näköisesti Jamesin Tulisalamalla sisälle. Hyinen marraskuinen pakkasilma oli tuivertanut pojan tummat hiukset sekaisin ja posket olivat punaiset. Leveä hymy levisi kuitenkin Shawnin kasvoille tämän nähdessä Lilyn makoilevan sängyllä.
   "Moi pupu", Shawn tervehti ja loikkasi alas Tulisalaman päältä horjahtaen. Poika viskasi takkinsa Lilyn matka-arkun päälle.
   Lily hymyili. "Moi. Mikä kesti?"
   "Lohikäärmerakastaja tarvitsi tukeani. Hän hakkasi nyrkkeilyäsäkkiä pihamaalla kuin raivostunut sarvikuono, mitä hän tietysti onkin." Shawn virnisti. "Hän on aika turhautunut koko vale-Jasper-jupakasta ja voisin kuvitella, että söpöllä Avallakin on jotakin tekemistä hänen ärtyneisyytensä kanssa. He eivät ole puhuneet muutamaan viikkoon ja James yrittää koko ajan olla luomatta kaipailevia katseita tyttöön, mutta epäonnistuu surkeasti joka kerta."
   Shawn tuli istumaan Lilyn viereen ja kumartui painamaan suukon hänen huulilleen. Lily kikatti.
   "Sinun nenäsi on ihan jääkylmä", hän valitti.
   Shawn hymyili paheellisesti ja painoi nenänsä Lilyn kaulaan. Hyytävä nenänpää Lilyn lämpimällä kaulalla sai hänet kiemurtelemaan ja kikattamaan ja Shawn nauroi. Poika kävi makaamaan mahalleen Lilyn viereen, nojasi käsiensä varaan ja katseli häntä harmaanvihreillä silmillään tutkivasti. Lily ei voinut vastustaa kiusausta ja hiveli poikaystävänsä hauiksia melkein ihmeissään siitä, kuinka hyvältä ja voimakkailta ne tuntuivat hänen käsissään.
   "Mitäs tänne kuuluu? Joko Roxy on suostunut yhteistyöhön sinun ja oppikirjaopuksiesi kanssa?" Shawn kysyi.
   Lily huokaisi. "No, ei tosissaan. Hän ei suostu päästämään irti ideastaan lähteä jututtamaan vale-Jasperia."
   Shawn irvisti. "James jauhaa samaa. Harry kuitenkin sanoo, että vale-Jasper voi olla vaarallinen ja ei ole päästänyt muita kuin Ronin ja Hermionen ministeriön kuulusteluhuoneeseen, missä he pitävät häntä."
   Lily nyökkäsi hajamielisesti. Hänen oli vaikea keskittyä heidän keskusteluunsa, Shawnin pullistelevat hauikset todella pääsivät oikeuksiinsa pojan nojatessa painoaan niihin... Lilyn vatsassa tuntui omituista, palavaa kutkutusta...
   "Mitä sinä mietit?" Shawn kysyi. Poika katseli hänen kasvojaan pieni hymynpoikanen huulillaan. Lilystä Shawnin hymy ol ihana, se oli suloinen ja jollakin tavalla paheellinen samaan aikaan.
   "Sinä olet aika nätti", Lily sanoi hymyillen.
   Shawn naurahti. "Sinä olet paljon nätimpi."
   He katselivat toisiaan silmiin hymyillen. Lilyn sydämessä ja rinnassa tuntui ihanaa lämpöä, joka tuntui leviävän joka puolelle hänen vartaloaan. Hän nosti kätensä Shawnin kasvoille ja kohottautui suutelemaan poikaa. Shawn hymyili hänen huuliaan vasten ja kiusoitteli kielellään tiensä hänen kieltään hyväilemään. Lily tunsi ihanalla tavalla olevansa ansassa Shawnin vahvojen käsien alla. Kutkutus Lilyn alavatsan tienoilla voimistui melkein kiduttavaksi poltteeksi ja häntä hengästytti, Shawnin paino hänen päällään tuntui hyvältä, ihan liian hyvältä... Shawnin suuret kädet lähtivät vaeltamaan hänen vartaloaan pitkin, sujahtivat hänen paitansa alle ja hivelivät hänen ihoaan...
   Paniikki lävisti Lilyn koko vartalon ja hän nousi hätkähtäen istumaan työntäen Shawnin pois päältään. "Lähdetään kävelylle", hän töksäytti.
   Shawn räpytteli silmiään epäuskoisesti ja tuijotti häntä. Pojan hiukset olivat hassun pörröiset. "Kävelylle", Shawn toisti painokkaasti, hämmentyneellä ja vähän turhautuneellakin äänellä.
   "Jep", Lily sanoi iloisesti ja kiemurteli pois sängyltä. "Minun tekee mieli mennä kävelylle."
   "Jaa", sanoi Shawn kuulostaen ärtyneeltä. "Minun tekee mieli jotakin ihan muuta."
   Lily oli hyvin tietoinen siitä, mistä Shawn puhui ja hän väisti pojan kiukkuisen ja loukkaantuneen katseen. "Kävely pistää veren kiertämään ja piristää kummasti", Lily sanoi teeskennellyn pirteällä äänellä.
   Shawn tuhahti, mutta nousi kuitenkin Lilyn sängyltä. "Minä tiedän paljon mieluisamman aktiviteetin, joka myös pistää veren kiertämään ja piristää huomattavan paljon enemmän", poika sanoi turhautuneena ja katsoi pistävästi Lilyä, kuin haastaen hänet puhumaan jättiläisestä huoneessa.
   Lilyllä ei ollut aikomustakaan keskustella Shawnin janoamasta aktiviteetista, hän ei todellakaan ollut valmis siihen. "Tule, mennään."
   Hän kumartui ottamaan Tulisalamansa sänkynsä alta ja katsoi sitten odottavasti Shawnia, joka katseli häntä epäuskoinen ilme kasvoillaan.
   "Emmekö me todella aio puhua tästä?"
   "Puhua mistä?" Lily kysyi ja kiskoi talvitakkinsa päälleen vältellen Shawnin katsetta.
   Shawn nappasi Tulisalaman Lilyn kädestä ja viskasi sen takaisin lattialle.
   "Hei - !" Lily tuohtui, mutta Shawn nosti kätensä hänen kasvoilleen ja kohotti hänen päätään, jotta he saattoivat katsoa toisiinsa silmiin.
   "Mitä sinä pelkäät, Lily?"
   Lily kohotti leukaansa uhmakkaasti. "En mitään."
   Shawn pyöräytti silmiään. "Pelkääthän. Sinä pelkäät minua."
   "Miksi minä pelkäisin sinua?"
   "Voisitko lakata teeskentelemästä, ettet tiedä mistä minä puhun?" Shawn kysyi turhautuneena. "Minä ymmärrän, että sinua pelottaa, enkä halua painostaa sinua mihinkään mihin et ole valmis, mutta suoraan sanottuna tämä alkaa olla aika turhauttavaa. Eikä vain aika, vaan aivan helvetin turhauttavaa. Minä haluan sinua."
   Lily huokaisi. "Minäkin haluan sinua."
   "Mikä sitten on ongelma?"
   "Ei ole ongelmaa", Lily mutisi. "Minä vain... en ole valmis."
   Shawn katseli häntä vakavana. "Tai sitten olet, mutta pelkäät jotakin, mistä et halua puhua minulle."
   Lilyä ärsytti. Shawn oli aivan liian tarkkanäköinen ja oli raivostuttavaa, että pojasta tuntui aivan luontevalta keskustella tästä asiasta. Lilyn teki mieli juosta karkuun, hän ei todellakaan halunnut seistä siinä Shawnin pistävän katseen alla ja paljastaa noloja pelkojaan. Mutta... ehkä Shawn ansaitsi kuulla totuuden.
   "Minä en ole koskaan ollut kenenkään kanssa", Lily sanoi vaikeana.
   Shawn hymyili. "Kyllä minä sen tiedän."
   "Ja sinä olet ollut kaikkien niiden aurorityttöjen kanssa... ja kiersit kolme vuotta Eurooppaa hurjastellen eurooppalaisten tyttöjen kanssa... ja tuskin sinä siveyden sipuli Tylypahkassakaan olit..." Lily ei kyennyt katsomaan Shawnia silmiin, häntä hävetti myöntää omat pinnalliset ja nolot ajatuksensa ääneen, mutta hän pakotti itsensä jatkamaan. "Minua pelottaa, että olen ihan tumpelo ja kokematon ja sinä tajuat, kuinka paljon siistimpää oli olla villi limamies, jolle tyttöjen kaataminen oli lasten leikkiä..."
   Shawn oli hiljaa. Lily pakottautui katsomaan poikaa silmiin. Shawnin silmissä oli vakava ilme, mutta pojan huulet olivat kääntyneet hymyyn.
   "En kaipaa limamiesaikojani", Shawn sanoi painokkaasti. "Sinun kanssasi olen niin paljon enemmän kuin se tyyppi, joka sai kenet tahansa tytön kellistettyä - "
   "Onko tämän puheen tarkoitus rohkaista minua?" Lily tuhahti.
   Shawn kehysti Lilyn kasvot käsiensä väliin. "En ole ikinä välittänyt kenestäkään tytöstä, niin kuin välitän sinusta, Lily. En ole koskaan kokenut tarvetta puhua kenenkään tytön kanssa, tai ikävöinyt ketään tyttöä tai nauttinut ihan vain siitä, että saan maata jonkun tytön vierellä ihan hiljaa. Sinun kanssasi kaikki on ihan toisin, sinun kanssasi minä haluan tehdä kaikkia noita asioita, ilman vaakamamboiluakin. Tosin mieluusti harrastaisin myös sitä sinun kanssasi, koska en ole koskaan halunnut ketään tyttöä niin kuin haluan sinua."
   Shawnin sanat hyökyivät Lilyn sisälle kuin lämmin aalto. Hän ei keksinyt mitään sanottavaa, joten hän kohottautui varpailleen ja suuteli Shawnia.
   "Anteeksi", Lily kuiskasi vasten Shawnin huulia.
   Shawn puristi häntä sylissään. "Ei sinun tarvitse pyytää mitään anteeksi. Sinä olet valmis sitten kun olet ja minä otan siihen asti kylmiä suihkuja. Tule." Shawn irrottautui Lilystä ja nosti hänen Tulisalamansa lattialta. "Mennään kävelylle."
   Lily pyöritti päätään melkein ihailevasti. Kuin ihmeen kaupalla hän oli saanut napattua itselleen maailman ihanimman poikaystävän.

*

James astui Aurorian pyöreistä, tammisista ovista sisään. Lämmin ilma hyökyi hänen pakkasen kohmettamalle iholleen ihanasti ja hän ryhtyi kiskomaan punaisia nyrkkeilyhanskoja käsistään. Hän käveli suoraan ruokailusaliin ja vilkaisi seinällä hohtavaa kelloa, se näytti melkein kymmentä illalla.
   Ruokailusalissa istui myöhäisellä iltapalalla vain muutamia aurorikokelaita. Tobby-tonttu kaatoi juuri Michaelille, Summerille ja Jesselle teetä valtavasta ruskeasta pannusta ja Jamesin harmiksi Aqualine ja Ava kyhnyttivät toistensa kyljissä kiinni poikia vastapäätä.
   "Olitko sinä nyrkkeilemässä?" Jesse kysyi ihmeissään Jamesin lysähtäessä tämän viereen istumaan ja läväyttäessä hansikkaat pöydälle eteensä.
   "Jep", James myönsi. Hän aisti Avan ja Aqualinen katseet itsessään ja varoi mielenosoituksellisesti katsomasta lesbotyttöjä.
   "Tuossa ilmassa ja tähän aikaan?" Summer sanoi kysyvällä äänellä. Tytön kauniilla kasvoilla oli ilme, joka kieli hänen epäilevän Jamesin mielenterveyden laitaa. James ei voinut syyttää tyttöä, hän itsekin epäili mielenterveytensä laitaa. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi pikku hiljaa, mutta hyvinkin varmasti tulossa hulluksi ja syy siihen istui häntä vastapäätä ja kantoi kinuskinvärisiä hiuksia päässään.
   "Jep", James tokaisi taas kuivasti ja hymyili Tobbylle, joka oli kipittänyt hyllyvine askeleineen kaatamaan hänellekin teetä. "Kiitos, Tobby."
   Tonttu niiasi ja lähti sitten ruokailusalin perälle, josta pääsi keittiöön.
   James huokaisi teekuppiinsa. Hän oli naurettavan ihastunut Avaan, siitä ei päässyt mihinkään. Hän inhosi itseään heikkoutensa vuoksi, hän ei yksinkertaisesti voinut lakata ajattelemasta tyttöä ja näki kiduttavan kiihkeitä unia tytöstä joka ikinen yö. Hän oli livahtanut monena yönä Mimosan huoneeseen ja hukuttautunut tytön tuoksuun saadakseen Avan mielestään, mutta sekään ei auttanut. Itse asiassa Jamesista tuntui siltä kuin se olisi vain pahentanut tilannetta, sillä Mimosan vartaloa vasten painautuminen sai Jamesin sydämen muljahtelemaan pettyneenä siitä, ettei tyttö hänen allaan ollutkaan Ava. James olisi tehnyt mitä tahansa saadakseen Avan mielestään, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi voinut tehdä. Hän oli ansassa tytön ja tämän ärsyttävän lesborakastajan kanssa typerässä Auroriassa. James oli jopa harkinnut koulutusohjelman lopettamista, mutta oli sitten tajunnut olevansa naurettava, säälittävä ja epätoivoinen ja hylännyt ajatuksen.
   Muut aurorikouluttajat höpisivät niitä näitä. James aisti Avan tuijotuksen kasvoillaan, mutta pakottautui olemaan katsomatta tyttöä
    James ei jaksanut kuunnella aurorikokelastovereidensa jutustelua ja tuijotti keskittyneesti teekuppiaan. Hän mietti Jasperia, parasta ystäväänsä, jonka ruumiin joku hyypiö oli vallannut. Isä oli raivostuttavasti kieltäytynyt kerta toisensa jälkeen päästämästä Jamesia puhuttelemaan vale-Jasperia. James oli varma, että vartalonkaappaus oli tapahtunut halloween-iltana, silloin, kun Megan oli mutissut omituista latinarimpsuaan. "On tullut aika vapauttaa hänet", Megan oli kuiskannut. "Voin kanavoida tytöstä huokuvan voiman ja vapauttaa hänet, viimeinkin." Roxanne ja Jasper olivat molemmat menettäneet tajuntansa sokaisevan valon räjähtäessä ja Rox oli herännyt silmät valkoisina ja Jasper oli tuijottanut ihmeissään ympärilleen näyttäen siltä, kuin ei olisi tunnistanut Jamesia tai Roxannea lainkaan. Ja poika oli lähtenyt lätkimään heti noustuaan maasta, oikea Jasper ei olisi koskaan tehnyt niin siinä tilanteessa. Voodoo-Megan oli siis vapauttanut jonkun hyypiön suoraan Jasperin ruumiiseen... Jamesia karmi. Oliko Jasper oman vartalonsa vankina vai oliko poika kuollut? James ei saisi rauhaa ennen kuin saisi tietää, mitä helvettiä oikein oli meneillään. Ainoastaan vale-Jasper tiesi sen, mutta Harryn mukaan pojasta ei saanut irti ainoatakaan tiedonmurusta. James oli sitä mieltä, että hänen isänsä ei vain osannut kysyä oikeita kysymyksiä. Hänen oli pakko päästävä puhuttelemaan vale-Jasperia, ihan pakko.
   "Hyi hitto, että tuolla on kylmä", kuului tuttu ääni ja Shawn lysähti Jamesin viereen penkille. Poika näytti siltä kuin olisi ollut koko illan pakkasilmassa.
   James siristi silmiään Shawnin laskiessa hänen Tulisalamansa pöydälle. "Sinä olet taas ryövännyt minun luutani. Hanki oma."
   "En helvetissä", Shawn töksähti ja kaatoi Tobbyn pöydälle hylkäämästä teepannusta itselleen teetä.
   James pyöräytti silmiään. "Mitä Tylypahkaan kuuluu?"
   "Sitä samaa. Fred ja Rox ovat toistensa kurkussa kiinni alvariinsa ja Lilyllä meinaa palaa pinna."
   "Mistä he oikein tappelevat?" James ihmetteli.
   "Ilmeisesti Rox jauhaa siitä, että haluaisi mennä jututtamaan vale-Jasperia ja Fred ei liiemmin pidä ajatuksesta", Shawn kertoi olkiaan kohauttaen.
   "Niinkö?" James kiinnostui ja hänen ajatuksensa ryhtyivät laukkaamaan. "Miksi Rox niin kiihkeästi haluaa jututtaa vale-Jasperia?"
   "Vale-Jasper oli luvannut auttaa Roxya saamaan näkönsä takaisin ja Rox ei jääräpäisesti saa sitä mielestään", Shawn kertoi. "Lily on sitä mieltä, että Roxanne on täysi pölvästi ja hänen pitäisi luovuttaa ja hyväksyä sokeutensa."
   James hieroi leukaansa. "Miten vale-Jasper oli muka meinannut saada Roxyn taas näkemään?"
   Shawn hymähti. "En ole ihan varma. Jotakin se hyypiö oli höpöttänyt Venäjälle ja Kreikkaan matkustamisesta. Täysi sekopää."
   "Aivan, aivan", James sanoi nyökkäillen. Hän pyöritteli tiedonmuruja päässään hetken aikaa ja tarttui sitten pöydällä makaavaan luudanvarteensa. "Minun pitää mennä."
   "Mihin sinä menet?" Shawn kysyi hölmistyneenä.
   "Minä ja Rox menemme puhuttelemaan vale-Jasperia", James sanoi ja virnisti ystävälleen. Hän vilkaisi pöydän toiselle puolella istuvaa Avaa ja kohtasi kinuskinväristen silmien tutkivan katseen. Hän riuhtaisi katseensa irti. "Moro!"
   "James!" Shawn huusi hänen peräänsä, mutta James vain heilautti kättään ja puolittain laukkasi ulos ruokasalista ja suoraan takaisin hyytävään pakkasilmaan.
   "James!" kuului käheä ääni ja James jähmettyi. Hän kääntyi katsomaan Avaa, joka sulki tammiset ovet perässään ja hytisi mustassa paidassaan ja pörröisissä tohveleissaan.
   "Mitä?" James kysyi ärsyyntyneenä siitä, että Ava oli seurannut häntä. Hän ei todellakaan halunnut puhua tytön kanssa.
   "Mihin sinä menet?"
   "Tylypahkaan", James tokaisi ja katsoi Avaa odottavasti. "Mitä asiaa?"
   "Minun pitää puhua sinun kanssasi", Ava sanoi ja näytti vaikealta.
   "Minun ei pidä puhua sinun kanssasi", James tokaisi. "Mene tyttöystäväsi luo, Ava."
   "Tämä on tärkeää", Ava sanoi. James saattoi nähdä tytön kasvoista, että tämän asia todella oli tärkeä, otsa oli vakavasti kurtussa ja huulet olivat totiset. Vastenmielisyys ja mielenkiinto ottivat Jamesin pään sisällä mittaa toisistaan. Vastenmielisyys voitti ja James asetti Tulisalamansa jalkojensa väliin.
   "Mene keskustelemaan tärkeistä asioista tyttöystäväsi kanssa", James ärähti. "Moikka!"
   Hän ponkaisi vauhtia portaasta ja lennähti ilmaan jättäen epäkohteliaasti hölmistyneen Avan seisomaan tammisten ovien eteen. James ei välittänyt etovista tunteista sisällään ja lensi harmaan taivaan alla ja antoi hyisen ilman piiskata kasvojaan. Tylyaho hänen allaan oli pimeä ja nukkui sikeästi.
   James lensi Tylypahkan suojataikojen läpi ja suoraan rohkeikkotornin korkeimmalle ikkunalle. Hän näki ikkunan takana Lilyn harjaavan pitkiä hiuksiaan peilin edessä ja Gabriellan makaamassa mahallaan sängyllään ja raapustavan jotakin kärsineeltä näyttävään kirjaseen.
   James koputti ikkunaan ja tytöt hätkähtivät. Lilyn suu loksahti auki. James virnisti ja avasi ikkunan taikasauvallaan. Hän liihotti tyttöjen makuusaliin ja pomppasi alas luudaltaan. "Hyvää iltaa, pikkusisko ja Gabriella."
   Lily toljotti häntä. "Mitä sinä täällä teet?"
   "Tulin ajamaan sinut raivon partaalle", James kertoi ja katseli ympärilleen ällöttävän vaaleanpunaisessa huoneessa. "Missähän sokea ystävättärenne on?"
   "Vessassa", Gabriella kertoi huvittuneena. "Mitä asiaa sinulla Roxannelle on?"
   "Ei, ei, ei, ei!" Lily huudahti ja siristeli sinisiä silmiään Jamesille. James astui muutaman askeleen taaksepäin pikkusiskon lähestyessä häntä sormi toruvasti ojossa. "Minä tiedän, mitä sinä aiot, Jamie, ja minä en suostu siihen!"
   James virnisti. "Harmi, etten tullut kysymään sinulta lupaa."
   Kylpyhuoneen oveen kolahti jokin ja Roxannen ääni huudahti tukahtuneesti: "Helkkari!"
   Gabriella huokaisi. "Hän törmäsi taas oveen."
   James katsoi merkitsevästi raivostuneelta näyttävää Lilyä. "Näetkö? Rox tarvitsee selkeästi ritarillista apuani."
   Lily kiristeli hampaitaan. "Tarkoitat varmaan, että hän tarvitsee murhaaja-vale-Jasperin apua?"
   "Ihan miten vain haluaa asianlaidan muotoilla." James taputti pikkusiskoaan olalle, mutta Lily väisti inhoava ilme kasvoillaan.
   "Sinä et vie häntä minnekään!"
   Roxanne avasi kylpyhuoneen oven. "Vie ketä minnekään? Mitä täällä tapahtuu?"
   James astui Roxannen luokse Lilyn varoittavasta katseesta huolimatta ja tarttui serkkunsa käteen. "Iltaa, rakas Roxyseni, minä tulin täyttämään toiveesi."
   Roxanne räpytteli valkoisia, pelottavia silmiään. "Jamie? Mitä sinä höpötät?"
   "Haluaisitko lähteä kanssani jututtamaan vale-Jasperia?" James kysäisi suloisesti.
   "Ei!" Lily kiljaisi.
   "Joo!" Roxanne huudahti, tarttui Jamesin kasvoihin ja suuteli häntä suoraan suulle kovaäänisesti. "Jamie, sinä olet minun lempiserkkuni!"
   James nauroi. "Minäkin sinua, murunen."
   "Te ette mene minnekään!" Lily huudahti.
   Roxanne ja James tuhahtivat molemmat yhteen ääneen. "Yritä estää", Roxanne sanoi ivallisesti. "Mennään, Jamie."
   James talutti Roxannen luudanvartensa luokse. Lily kiskaisi taikasauvansa esiin ja osoitti heitä kiukkuisesti.
   James huokaisi melkein säälivästi. "Rakas pikkusiskoseni, minä osaan torjua kaikki osaamasi loitsut silmät kiinni ja kuperkeikkoja tehden. Älä pakota minua lyömään sinuun vartalolukkoa."
   Lily mulkoili häntä, mutta laski sauvansa. "Sinä olet täysi tolvana, Jamie."
   James virnisti. "En minä sitä kiistäkään."
   James asetti Tulisalamansa jälleen jalkojensa väliin ja puolittain nosti Roxannnen taakseen. Roxanne kietoi kätensä tiukasti hänen ympärilleen ja James heilutti kättään iloisesti kiukkuiselle Lilylle ja hiukan hämmentyneelle Gabriellalle. "Hyvää yötä, arvon leidit!"
   Niine hyvineen James liihotti Roxannen kanssa ulos. Roxanne nauroi iloisesti. "Jee!"
   James hymyili. Hän lensi Tylypahkan porttien ulkopuolelle ja laskeutui maahan. Hän piilotti Tulisalamansa läheiseen puskaan ja meni sitten ottamaan Roxannea kädestä. "Ilmiinnytään ministeriön sisäänkäynnille."
   Roxanne nyökkäsi tomerasti ja toistensa käsiä puristaen he antautuivat puristavalle tyhjyydelle.

*

"Auttakaa! Auttakaa minua!" Roxanne kiljui niin, että ministeriön pohjimmaisen kerroksen käytävät kaikuivat hänen kimeästä äänestään. "AUTTAKAA!"
   "Mikä hätänä?" kysyi hätääntynyt, möreä ääni pimeydestä ja Roxanne pidätteli kasvoilleen pyrkivää virnistystä. Kuului kova suhahdus ja sitten mätkähdys ja Roxanne tiesi, että James oli tainnuttanut vale-Jasperin huonetta vartioivan aurorin.
   "Hieno esitys, serkkuseni", Jamesin ääni kehaisi ja Roxanne puristi serkkunsa kättä tämän kietoessa kätensä hänen ympärilleen. "Tule, mennään."
   James talutti häntä eteenpäin ja heidän askeleensa kopisivat käytävällä. James kuiskasi hiljaa: "Alohomora." Nariseva ovi avautui ja he kävelivät sisään vale-Jasperin vankihuoneeseen. Ovi sulkeutui heidän takanaan.
   "Kappas", kuului Jasperin ääni, poika kuulosti ilahtuneelta. "Roxanne."
   "Terve, vale-Jasper", Roxanne tervehti poikaa. "Mitä kuuluu?"
   "Paskaa", Jasper sanoi hyväntuulisesti. "Olen mädäntynyt tässä huoneessa kaksi viikkoa vain siksi, että luulin sen hullun blondin yrittävän tappaa minut ja päätin ehtiä ensin."
   "Kuinka kurjaa", James sanoi ja Roxannea nauratti serkun äänestä huokuva epäaito myötätunto. "Kuka sinä olet?"
   "No, en ainakaan Jasper", vale-Jasper sanoi huvittuneella äänensävyllä, "mutta senhän te olette tainneet arvatakin."
   "Me tulimme tekemään sinun kanssasi diilin", James kertoi. Roxanne saattoi aistia Jasperista huokuavan mielenkiinnon.
   "Minkälaisen diilin?"
   "Me päästämme sinut vapaaksi, jos kerrot kuka olet", Roxanne kertoi.
   Jasper oli hetken aikaa hiljaa. "Tuletko sinä minun kanssani Venäjälle ja Kreikkaan, niin kuin lupasit?"
   "Autatko sinä minua samaan näköni takaisin, niin kuin lupasit?" Roxanne heitti takaisin.
   "Autan", Jasper sanoi vakavasti.
   Roxanne olisi halunnut nähdä Jamesin kasvot nähdäkseen, mitä mieltä poika oli. James taisi aistia hänen tuntemuksensa, sillä serkku puristi Roxannen kättä muutaman kerran kuin antaen tukensa hänelle.
   "Mistä me tiedämme, että sinuun voi luottaa?" James kysyi.
   "Ette te voikaan", Jasper sanoi, "mutta minä pidän lupaukseni. Jos Roxanne auttaa minua, minä autan häntä."
   "Missä minun pitää sinua auttaa?"
   "Minä haluan ruumiini takaisin", Jasper sanoi. "Sinussa on mustaa magiaa ja sinun avullasi voin palata ruumiiseeni tästä vartalosta."
   "Mustaa magiaa?" Roxanne toisti hölmistyneenä. "Onko minussa mustaa magiaa?"
   "On", Jasper sanoi, "siksi sinä olet menettänyt näkösi, sinun on otettava kaikki voimasi vastaan, jotta näkösi palautuu. Mustan magian voimat täyttivät sinut halloweenina, veikkaisin että sinä täytit silloin seitsemäntoista, eli tulit täysi-ikäiseksi."
   "Ei kuulosta järin järkevältä", James tokaisi.
   Jasper tuhahti. "Totta se on."
   "Kuka sinä olet?" James kysyi haastavalla äänellä.
   Jasper oli hetken aikaa hiljaa. "Nimeni on Jacob."
   "Jacob?" James toisti hitaasti. "Niin kuin Jacob Blom?"
   "Jep."
   "Jacob Blom?" Roxanne toisti. "Onko Jasperilla veli?"
   "Oli veli", James sanoi miettiväisellä äänellä. "Hän katosi kauan sitten... Oletko sinä siis kuollut? Mutta - entä Jasper?"
   "Jasper on kunnossa", Jacob sanoi rauhallisesti. "Hän saa vartalonsa takaisin, kun minä saan omani. Minun ruumiini on Dumstrangissa, Venäjällä. Meidän on haettava se ja mentävä sitten Kreikkaan, Ateenaan, muinaisten mustan magian noitien taikaraunioille. Roxanne pystyy voimillaan vapauttamaan henkeni takaisin ruumiiseeni ja voi samalla ottaa mustan magian voimat vastaan ja hänen näkönsä palautuu."
   Syntyi hyytävä hiljaisuus. James karisti kurkkuaan. "Ei kukaan voi palata kuolleista. Tässä on jotakin hämärää."
    "Megan on perehtynyt mustaan magiaan ja pystyi sitä käyttäen tuomaan henkeni veljeni ruumiiseen, vain identtiset kaksoset pystyvät tällä tavalla jakamaan ruumiinsa, pystyin palata takaisin vain siksi, että Jasper on identtinen kaksoisveljeni." Jacobin ääni oli turhautunut. "Miksi minä valehtelisin? Ei minulla ole syytä valehdella. Päästäkää minut vapaaksi, niin minä ja Roxanne lähdemme matkaan. Kaikki voittavat."
   "Kannatetaan", Roxanne sanoi vaisusti.
   Jamesin käsivarsi puristui tiukemmin, suojelevaisesti Roxannen ympärille.  "Minä tulen mukaan."
   "Sinut potkitaan pois Auroriasta", Roxanne tuhahti ja pyöritti päätään. "Ei minulla ole hätää. Minä luotan häneen."
   "Minä en", James tuhahti takaisin. "Minä tulen mukaan."
   "Minä voin vannoa rikkumattoman valan", Jacob sanoi. "Minä lupaan, etten anna hänelle sattua mitään pahaa ja tuon hänet takaisin vahingoittumattomana."
   Roxanne puristi Jamesia. "Kaikki hyvin, Jamie."
   Roxanne saattoi kuulla Jamesin empivän. James nykäisi itsensä irti Roxannesta ja asteli kohti Jacobin ääntä. "Rikkumaton vala sitten."
   Roxanne olisi kovasti halunnut nähdä, mitä tapahtui. Kuului kahinaa ja sitten iho läiskähti vasten ihoa.
   "Rox, tule, sinä olet sitoja."
   Roxanne puristi taikasauvaansa ja astui Jamesin ääntä kohti. James tarttui häneen ja ohjasi hänen sauvansa tämän ja Jacobin ristittyjen käsien päälle.
   Roxanne rykäisi. "Oletteko valmiina?"
   "Jep", James ja Jacob sanoivat yhteen ääneen.
   "Lupaatko sinä, Jacob Blom, tuoda Roxanne Weasleyn matkanne jälkeen elossa ja vahingoittumattomana takaisin Tylypahkaan?"
   "Lupaan."
   Roxanne tunsi sauvansa tärisevän ja kuului sointuvaa, ilmassa kimaltelevaa ääntä ja Roxanne tiesi rikkumattoman valan onnistuneen.
   "Selvä sitten", Jacob sanoi iloisesti. "Lähdetään."
   James tarttui Roxanneen ja halasi häntä tiukasti. "Onnea matkaan, murunen."
   Roxanne suukotti Jamesin poskea. "Kiitos, Lohikäärmerakastaja."
   
   
   
   
   
   
   
   
   
« Viimeksi muokattu: 16.01.2014 14:16:04 kirjoittanut jacoblove »
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 30. osa 16.1.
« Vastaus #65 : 17.01.2014 10:16:48 »
31. Magiaa

Roxanne rysähti maahan ja pieni kivun aikaansaama äännähdys karkasi hänen suustaan, kun hän kolautti häntäluunsa ikävästi kovaan jäähän.
   Vahvat kädet tarttuivat hänen käsiinsä ja nostivat hänet vaivattomasti ylös kohmeisesta maasta. "Mikä tuo inahdus oli?" Jacob kysyi huvittuneena. Kuului kilahdus, Jacob oli varmaankin heivannut heidän porttiavaimensa johonkin kädestään.
   "Häntäluuni kuoli", Roxanne tokaisi arvokkaasti.
   "Kuulostit ihan itikalta", Jacob nauroi.
   Roxanne tuhahti ja haisteli ilmaa. "Olemmeko me Venäjällä?"
   "Moskovan kaupungissa", Jacob myönsi.
   Roxanne nyrpisti nenäänsä. "Venäjä haisee ummehtuneelta pakkaselta."
   Jacob nauroi, kiherrys tuntui kumpuavan syvältä pojan rinnasta ja Roxanne kummasteli ääntä. Myös Jasperin nauru oli ollut hykertelevää, mutta se oli päässyt vain harvoin ilmoille. Ilmeisesti Jacob nauroi helpommin kuin kaksoisveljensä.
   Roxanne kuuli Jacobin vetävän ilmaa syvästi nauttien sisäänsä. "Mikään ei voita koti-ilmaa."
   Roxanne irvisti. "Onko Moskova sinun kotisi vai?"
   Kuului nopea kahadus, mistä Roxanne päätteli Jacobin kohauttaneen olkapäitään. "Opiskelin seitsemän vuotta Dumstrangissa. Tule. Meidän täytyy löytää jokin motelli."
   "Motelli?" Roxanne toisti. Jacob oli lähtenyt taluttamaan häntä eteenpäin. Heidän askeleensa kopisivat maata vasten, Roxanne oli melkein varma, että katu oli päällystetty mukulakivillä. "Miksi meidän pitää löytää motelli?"
   "No, kello on kaksitoista yöllä ja minua väsyttää. Matka Dumstrangiin kestää jonkin aikaa ja minä lähden sinne mieluummin levänneenä ja maittavan aterian syönneenä."
   Roxannen maha kurisi kuin yhtyen Jacobin mielipiteeseen. "Okei, kuulostaa ihan hyvältä. Kai."
   Jacob naurahti. "Näkisitpä tämän torin."
   "Minkä torin?"
   "Olemme Punaisella torilla", Jacob kertoi. "Tuolla on Pyhän Vasilin katedraali, se on upea."
   "Varmasti on", Roxanne tuhahti purevasti.
   Jacob hymähti. "Älä huoli. Huomenna sinä näet taas."
   Roxanne ei ihan täysin kyennyt uskomaan Jacobin sanoihin, vaikka ei mitään muuta koko maailmassa toivonutkaan. "Ehkä."
   Jacob talutti häntä vielä jonkin aikaa eteenpäin. Sitten tämä pysähtyi, avasi iloisesti kilisevän oven ja työnsi Roxannen sisään johonkin lämpimään.
   "Motelli?" Roxanne kysäisi.
   "Jep." Jacob jätti Roxannen seisomaan hölmösti keskelle lattiaa. Roxannella oli turvaton olo seistessään autiossa pimeydessä ja hän kauhoi ilmaa ympärillään etsien jotakin kiinnekohtaa, mistä pitää kiinni. Hän kuuli Jacobin puhuvan omituista, kiemuraista kieltä ilmeisesti huonetta varaten.
   Kohta Jacon palasi hänen luokseen ja tarttui hänen käteensä. Roxanne loi poikaan mulkaisun. "Oppitunti numero yksi, älä koskaan jätä sokeaa henkilöä seisomaan keskelle ei mitään, vaan etsi hänelle aina tukipiste, johon nojautua."
   Jacob hymähti. "Sori. Tule, varasin meille huoneen."
   "Ai, sitäkö se oli? Kuulosti siltä kuin olisit röhkinyt ja murissut samaan aikaan."
   Jacob nauroi taas ja Roxanne ihmetteli, miksi ääni sai hänen vatsansa kihelmöimään kummallisesti. He kävelivät rappusia ylöspäin. Motelli haisi hieman ummehtuneelta ja Roxanne oli jokseenkin varma, ettei paikka ollut kovinkaan tyyris vaan enemmänkin nuhjuinen.
   "Olemmeko me samassa huoneessa?" Roxanne kysyi epäilevällä äänellä Jacobin työntäessä hänet oven avattuaan johonkin huoneeseen, joka haisi vieläkin nuhjuisemmalta kuin käytävä, josta he olivat tulleet.
   "Jep." Kuului kahinaa, Jacob riisui takkiaan.
   Roxanne risti kätensä puuskaan. "Entä jos minä en halua nukkua sinun kanssasi samassa huoneessa?"
   "Sitten neiti on hyvä ja kipittää alakertaan pulittamaan itselleen huoneen", Jacob tokaisi.
   Roxanne tuhahti. "Sinulla ei selkeästikään ole herrasmiehisiä tapoja."
   "Ei selkeästikään", Jacob sanoi painokkaasti. Kuului nitinää, Jacob oli ilmeisesti heittäytynyt sängylle. "Tilasin meille sapuskaa, se tulee ylös kohta."
   "Mitä sapuskaa?" Roxanne kysyi epäluuloisesti ja kauhoi jälleen ilmaa ympärillään etsien seinää tai jotakin, mistä ottaa tukea. "Sinä teit sen taas!"
   Jacob oli hetken hiljaa ja purskahti sitten nauruun. "Näytät huvittavalta. Vähän niin kuin kömpelöltä aave-paviaanilta."
   Roxanne murisi. "No, ihan varmasti, mutta kiva, että se huvittaa sinua!"
   Jacon nauroi edelleen liikahtaessaan ja ojentuessaan tarttumaan häntä kädestä kiinni. Poika veti hänet luokseen ja ohjasi hänet istumaan sängylle, joka tuntui yllättävän mukavalta ja pehmeältä.
   Hetken aikaa oli hiljaista. Roxanne mietti ihmeissään olevansa Jasperin kadonneen kaksoisveljen kanssa Venäjän Moskovassa nuhjuisessa hotellissa. Omituista tilannetta höysti se, että Jacob oli veljensä ruumiissa ja oli tappanut Roxannen kaksoisveljen tyttöystävän.
   Roxanne tunsi paniikin alkavan piiskata mieltään ja hän työnsi hätäisesti sekavat ajatuksensa taka-alalle.
   "Miksi sinä olet kuollut?" Roxanne töksäytti.
   Jacob naurahti hieman katkeran kuuloisena. "Minut murhattiin."
   "Kuka sinut murhasi?"
   "Lauma kusipäitä."
   "Ja he tappoivat sinut tuosta noin vain, ilman minkäänlaista syytä?" Roxanne kysyi järkyttyneenä.
   Jacob tuhahti. "Dumstrangissa on hieman erilaista porukkaa kuin Tylypahkassa ja aikalailla erilainen meininkikin. Siellä oli osattava pitää puolensa, jos halusi selvitä hengissä."
   "Huligaanit", Roxanne tuhahti halveksuvasti. "Ilmeisesti sinä et siis osannut pitää puoliasi."
   "Ilmeisestikään en", Jacob tokaisi inhoavasti, "joten onko mikään ihme, että sinun veljesi blondin yrittäessä tappaa minut reagoin vaistomaisesti?"
   "Olisit voinnut vain tainnuttaa hänet", Roxanne kivahti.
   "Minua suututti! Jos hän olisi osunut minuun, minun veljeni olisi kuollut!"
   "Ei tuo ole mikään puolustus!"
   "Ei minun tarvitse puolustella itseäni kenellekään, eikä etenkään sinulle!"
   "Sinä tapoit Georgiannan, totta helkkarissa sinulla pitäisi olla naseva puolustuspuhe asiaa koskien!"
   "No, eipä ole, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa!"
   Oveen koputettiin ja kirahtelevaa kieltä puhuva nainen keskeytti heidän kiivaan väittelynsä ja toi heille ihanalta tuoksuvaa ruokaa. Jacob ja nainen kirahtelivat toisilleen hetken aikaa, kunnes nainen poistui ja sulki oven perässään.
   Jacob tyrkkäsi haarukan Roxannen käteen. "Siinä. Tilasin sinulle kasvisrisottoa."
   Roxanne räpytteli silmiään. "Sinä siis muistit, etten syö lihaa?"
   "Totta helvetissä muistin, kun kerran kilisit kuin villiintynyt talitintti viime kerralla niistä makkaranpalasista."
   Roxanne ei ymmärtänyt, miksi oli niin liikuttunut typerästä kasvisrisotosta. He söivät vaitonaisina ruokaansa, kasvisrisotto oli yllättävän hyvää. Roxannea ärsytti Jacobin välinpitämättömyys Georgiannan kuolemaa kohtaan, poika olisi voinut osoittaa edes jonkinlaista katumusta aiheuttamastaan viattoman ihmisen kuolemasta.
   Jacob huokaisi. "Sinun pelottavat silmäsi lävistävät minua jääpuikoilla. Voisitko lopettaa tuomitsemiseni? Se on ärsyttävää."
   "Voisit edes pyytää anteeksi", Roxanne tokaisi hyytävällä äänellä.
   Jacob huokaisi uudelleen. "Hyvä on sitten. Anteeksi, että tapoin ystävänne."
   "Et saa", Roxanne hymähti.
   Jacob puuskahti äänellä, joka oli joko huvittunut tai närkästynyt, Roxanne ei ollut täysin varma.
   He söivät ruokansa loppuun hiljaisina. Jacob keräsi heidän ruokailuvehkeensä pois sängyltä ja tuli sitten jälleen sängylle makaamaan. "Pimi", poika kuiskasi hiljaa. "Käydään nukkumaan. Huomenna on pitkä päivä."
   Roxanne hapuili käsillään sängyn petivaatteita, mutta osui vahingossa Jacobiin. Hän hätkähti, pojan vartalo oli jäntevä ja voimakas hänen käsiensä alla ja hänen alavatsaansa kouraisi. Jacob äännähti yllättyneenä, muttei sanonut mitään.
   Roxanne kaivautui pehmeän peiton alle.
   "Älä vie koko peittoa", Jacob nurisi.
   "Vienpäs", Roxanne kivahti. "Täällä on jäätävää."
   Jacob tuhahti ja kiskoi peittoa itselleen, Roxanne puristi tiukemmin muhkeaa untuvaa itseään vasten. Hetken he painivat peitosta taistellen tuskastuneesti tuhisten.
   "Kompromissi?" Jacob älähti lopulta. "Molemmat saavat yhtä paljon peittoa."
   "Minä olen nainen, minun pitäisi saada isompi pala peittoa", Roxanne vastusti.
   "Minä olen isompi, joten oikeasti minun pitäisi saada enemmän peittoa!"
   Roxanne puristi hampaitaan yhteen. "Selvä, kompromissi sitten."
   Jacob tuhahti ja leväytti peiton ilmaan niin, että se laskeutui hitaasti, tasapuolisesti heidän molempien päälle.
   He olivat hiljaa. Roxanne sulki silmänsä, mutta tunsi olonsa täysin virkeäksi. Jacobin vartalosta huokuava lämpö teki hänet levottomaksi. Pieni välimatka heidän välissään tuntui olevan täynnä kummallista vetovoimaa. Roxanne tunsi melkein kiduttavaa halua painautua lähemmäksi poikaa ja yritti pitää mielessään, kuka tämä oikeasti oli.
   Heidän varpaansa hipaisivat toisiaan peiton alla ja Roxannen vatsaa kouraisi. Kauhistuneena hän tajusi hengityksensä muuttuvan raskaaksi ja samaan aikaan Jacob hänen vieressään hengitti yhtäkkiä paljon kovemmalla äänellä kuin aikaisemmin.
   Tämä on hullua, Roxanne ajatteli lievästi kauhuissaan hurjan kiihottumisen hyökyessä hänen vartaloonsa, täyttäessä jokaisen hänen vartalonsa sopukan. Hän kuuli sydämensä jyskyttävän melkein kivuliaasti hänen rintansa alla ja hän puristi käsiään nyrkkiin. Hän tunsi melkein epätoivoista halua koskettaa Jacobia... järkevät ajatukset lipuivat jonnekin hyvin kauas ja Roxanne tunsi vain pakottavan kutinan alavatsansa tienoilla.
   Jacob liikahti ja Roxanne saattoi tuntea pojan hengityksen kasvoillaan. Roxanne ei mahtanut itselleen mitään, hän kohotti kätensä ja kosketti Jacobin kasvoja. Parransänki tuntui karhealta hänen pehmeää ihoaan vasten. Jacob äännähti tukahtuneesti, kiskaisi Roxannen lähemmäksi itseään, painoi hänet tiukasti vartaloaan vasten ja painoi huulensa hänen huulilleen.
   Kukaan ei ollut koskaan suudellut Roxannea sillä tavalla. Sekavat, hyökyävät tunteet läikähtelivät hänen sisällään ja hän ei voinut ajatella muuta kuin haluavansa lisää, lisää, lisää, hän ei yksinkertaisesti voinut lopettaa eikä todellakaan halunnut. Jacobin huulet omistivat hänen huulensa, maistelivat ahnaasti, heidän makunsa sekoittuivat toisiinsa luoden huumaavan yhdistelmän. He huohottivat toistensa huulia vasten. Roxanne kohotti vaistomaisesti lanteitaan Jacobia vasten ja pojan kädet sujahtivat hänen alleen ja painoivat hänen lanteita vieläkin lähemmäksi, Roxanne tunsi pojan sykkivän kovana itseään vasten -
   Yhtäkkiä Jacob vetäytyi kauemmaksi hengittäen raskaasti. "Ei helvetti."
   Roxanne jähmettyi ja järkevät ajatukset palasivat hyökyen takaisin hänen mieleensä. "Mitä helvettiä minä oikein teen?" hän kuiskasi järkyttyneenä, hengittäen hänkin edelleen raskaasti. "Mitä helvettiä minä oikein teen?"
   Jacob tarttui hänen leukaansa. "Minä en tee tätä veljeni vartalossa, Roxanne."
   "Minä en voi tehdä tätä ollenkaan!" Roxanne kivahti. "Sinä tapoit minun veljeni tyttöystävän!"
   "Sitäkö sinä nyt taas mietit?" Jacob kivahti kuulostaen loukkaantuneelta.
   "Joo, vähän myöhässä vain!" Roxanne parahti. "Minä olen idiootti!"
   "Niin oletkin!" Jacob huudahti.
   Roxanne tunsi loukkaantumisen hyökyävän sekasortoisten, järkyttyneiden ajatustensa sekaan. "Ei, ei, vaan sinä olet idiotti! Sinä aloitit tämän!"
   "Minä aloitin? Sinä se henkäilit minun kasvoilleni ja sivelit varpaillasi minua viettelevästi!"
   "Sinäpäs!" Roxanne kivahti.
   "Sinä!"
   "Sinä!"
   "Me voimme jatkaa tätä vaikka koko yön", Jacob ärähti.
   "Joten voisit myöntää olevasi syypää kaikkeen, niin voisimme käydä nukkumaan!"
   "Sinä olet sitten ärsyttävä", Jacob tuhahti inhoavasti.
   "Sinä olet vieläkin ärsyttävämpi."
   "Sinä."
   "Sinä."
   "Aargh!" Jacob älähti ja liikahteli mielenosoituksellisen isoilla liikkeillä. "Hyvää, yötä, Roxanne!" poika kivahti kiukkuisesti ja nykäisi peittoa selkä Roxanneen päin kääntyneenä. Roxanne tuhahti ja käänsi Jacobin selälle selkänsä nykäisten hänkin peittoa.
   "Hyvää yötä, Jacob!" hän vastasi samalla, ivallisella äänensävyllä takaisin.

*

Dumstrangiin mentiin jonkinlaisella maanalaisella vehkeellä, joka muistutti Roxannea jästien huvipuistojen vuoristoradoista tai Irvetan maanalaisesta. Jacob oli kertonut heidän viilettävän jonkinlaisen järven alla Roxannen kysyessä missä helkkarissa he oikein olivat.
   Aamu oli kulunut vaivaantuneen ja kiukkuisen hiljaisuuden vallitessa. Roxanne ei voinut uskoa olleensa todella niin typerä, että oli antanut Jacobin suudella itseään ja oli vieläpä vastannut suudelmaan kiihkeästi. Poika oli tappanut Georgiannan! Ja kaiken lisäksi oli vielä ärsyttävä, salaperäinen, välinpitämätön, epäherrasmiesmäinen ja itsekäs. Ei todellakaan Roxannen tyyppiä muutenkaan siis. Hän halusi miehen, joka kunnioitti, huomioi ja arvosti häntä, kohteli häntä kuin herrasmies ja jolla oli samanlaiset elämänarvot kuin hänelläkin. Jacob ei osunut mihinkään näistä vaatimuksista.
   Vaunut, joilla he olivat matkustaneet järven alla pysähtyivät äkisti. Jacob tarttui hänen käsivarteensa ja kiskaisi hänet hieman kovakouraisesti ylös kovalta penkiltä. "Tule. Olemme perillä."
   "Kiva", Roxanne tokaisi kuivasti.
   He kävelivät eteenpäin, askeleet kopisivat puista lattiaa vasten. Roxannella oli kumma tunne, että he olivat jonkinlaisella laiturilla.
   "Missä me olemme?" Roxanne kysyi ärsyyntyneenä siitä, että joutui puhumaan Jacobille.
   "Dumstrangissa", kertoi Jacob. "Linna on tuolla edessä, kivisellä saarella, vähän niin kuin Azkabankin. Mutta me emme mene nyt sinne."
   "Niin niin, me haemme sinun ruumiisi", Roxanne sanoi ja häntä kummallisesti nauratti ja itketti tosiasian hullunkurisuus. "Missähän se mahtaa olla?"
   "Järvessä", Jacob tokaisi.
   "Järvessä?" Roxanne kirahti. "Miksi sinun ruumiisi on järvessä?"
   "Koska kusipäät, jotka tappoivat minut, heivasivat ruumiini sinne. Tule." Jacob talutti häntä eteenpäin, pysähtyi ja loikkasi sitten jonnekin. Kuului laineiden liplatusta ja Roxannesta tuntui, että Jacob oli hypännyt jonkinlaiseen veneeseen.
   "Hyppää alas", Jacob kehotti.
   "Hyppää alas? En varmasti hyppää!" Roxanne kivahti.
   "Voisitko lakata olemasta niin ärsyttävä? Minä otan sinut kyllä vastaan."
   "Minkäs minä luonteelleni voin. Ja et kuitenkaan ota."
   Jacob veti ilmaa sisäänsä närkästyneenä ja yhtäkkiä Roxanne tunsi pojan kietovan kätensä hänen jalkojensa ympärille ja nostavan hänet alas luokseen kuin hän olisi ollut kevyt perunasäkki. Jacob ohjasi hänet istumaan puiselle penkille.
   "Siinä. Istu siinä ja ole ihan hiljaa, kokeile jos se mitenkään onnistuu sinulta."
   "No, kokeillaan", Roxanne tokaisi kuivasti.
   Jacob tuhahti ja tämän askeleet kopisivat. Vene, jossa he ilmeisesti olivat keinahteli lempeästi. Laineet liplattivat joka puolella.
   Vene liikkui, Roxanne tunsi kasvoillaan hempeän tuulen ja hän haisteli ilmaa, se maistui järviseltä.
   Oli hiljaista. Jostakin kuului pöllön huhuilua. Roxanne ei tiennyt, kuinka kauan he soutivat eteenpäin, mutta lopulta he kuitenkin pysähtyivät.
   "Tässä jossakin", Jacob mutisi itsekseen. "Minä sukellan nyt. Odota siinä."
   "No ei, kun lähden uimaan karkuun", Roxanne tokaisi.
   Jacob tuhahti, vene keikahti ja kuului molskahdus, josta Roxanne päätteli Jacobin hypänneen järveen.
   Jacob oli veden alla niin kauan, että Roxanne alkoi pelätä pojan hukkuneen. Ei pojan vuoksi, vaan itsensä vuoksi - miten hän muka osaisi suunnistaa pois järven keskeltä? Kaikkoontuakaan Dumstrangin lähettyvillä ei voinut, niin Jacob oli sanonut.
   Roxannen helpotukseksi lopulta kuului uusi molskahdus ja hän kuuli Jacobin haukkovan henkeään.
   "Löysitkö sinä itsesi?" Roxanne kysäisi.
   "Jep."
   Kuului taian sihinää ilmassa ja kohta jokin tömähti veneeseen. Roxannen kurkkua kuristi, kun hän tajusi sen jonkin olevan todella Jacobin ruumis.
   Jacob kiipesi veneeseen ja kuivasi vaatteensa taikasauvallaan. Sitten vene alkoi jälleen liikkua.
   "Minua kiinnostaa, näytätkö sinä ruumiiseen palatessasi siltä kuin olisit ollut järven pohjassa kuolleena?" Roxanne kysäisi suloisesti. "Kauanko se on edes ollut tuolla?"
   Jacob hymähti. "Yli kolme vuotta."
   "Yli kolme vuotta?" Roxanne toisti. "Oletko sinä ollut kuolleena yli kolme vuotta?"
   "Niinhän minä juuri sanoin. Ja eiköhän Megan osaa tehdä jonkinlaisen voodoo-jutun niin, että ruumiini näyttää jälleen hemaisevalta itseltäni."
   "Megan?" Roxanne toisti. "Miten Megan tähän touhuun liittyy?"
   "Hän oli vähän niin kuin tyttöystäväni", Jacob kertoi.
   "Sinun tyttöystäväsi?" Roxanne kähähti. "Minä luulin hänen olleen vähän niin kuin Jasperin tyttöystävä."
   Jacob naurahti välinpitämättömästi. "Okei."
   He olivat jälleen hiljaa. Sitten Jacob karisti kurkkuaan. "Millainen hän on? Jasper."
   Roxanne hämmästyi kysymystä. "Ihana hän on. Kohtelias, huumorintajuinen, herrasmies, mahtava loitsuissa. Motivoiva professori. Aika hiljainen hän on aina kyllä ollut, jotenkin vetäytyvä. Miten niin?"
   "Kunhan mietin", Jacob mutisi.
   "Miksi te ette tunne toisianne?" Roxanne kysyi ihmeissään.
   Jacob naurahti katkerasti. "Se on aika pitkä ja raaka juttu. Meidät pakotettiin erillemme, kun olimme kahdeksanvuotiaita. En edes tiennyt Jasperin olevan elossa ennen kuin kuolin ja Megan kertoi minulle."
   "Megan kertoi sinulle, kun olit kuollut?" Roxanne toisti. "Taisit olla vähän liian kauan veden alla."
   "Hah. Megan ja minä pystyimme puhumaan, vaikka olinkin tuonpuoleisessa", Jacob kertoi virnistystä äänessään. "Sinäkin pystyt siihen kohta."
   "Pystyn mihin?" Roxanne kähähti.
   "Pystyt puhumaan tuonpuoleiseen. Voit puhua äitisi kanssa jälleen."
   Roxannen vatsassa muljahti. "Sinä huijaat."
   Jacob tuhahti. "Miten vain."
   Vene kolahti laituriin. Jacob nosti Roxannen ylös laiturille ja hyppäsi sitten itse perässä. Roxanne oletti pojan liikuttavan kuollutta ruumistaan taikasauvalla.
   "Eivätkö ihmiset ihmettele, kun sinä leijutat ruumista perässämme?" Roxanne kysäisi ja oli ensimmäistä kertaa onnellinen sokeudestaan. Hän ei halunnut edes kuvitella, miltä Jacobin ruumis näytti lojuttuaan järven pohjassa yli kolme vuotta.
   "Voi olla", Jacob hymähti huvittuneena. "Meidän on lähdettävä Ateenaan heti, kun pääsemme jälleen Moskovaan."
   "Okrait..." Roxannen päässä humisi, kun hän mietti, miltä he mahtoivat näyttää. Hän, aavemaisen valkosilmäinen sokea tyttö, Jacob ja heidän perässään leijaileva Jacobin ruumis.
   He matkustivat jälleen vuoristoratamaisessa vaunussa. Matka kesti kauan ja kun se oli ohi, Jacob tyrkkäsi jonkin esineen, ehkä kamman, Roxannen käteen. "Pidä kiinni, nyt mennään."
   Roxanne tunsi nykäisyn vatsansa tienoilla ja he kieppuivat hurjasti tyhjyydessä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Lopulta kiepunta loppui ja ihana auringon lämpö lävähti Roxannen kasvoille.
   "Jake! Vihdoinkin!" kuului kimeä ääni ja Roxanne kuuli jonkun heittäytyvän Jacobin syliin. "Olen ollut suunniltani huolesta, olen odottanut yli kaksi viikkoa täällä! Mikä ihme sinulla oikein kesti?"
   "Sori muru", Jacob sanoi. "Jouduin kyyhöttämään ministeriössä vankina muutaman viikon ajan."
   "Miksi?"
   "Tapoin vahingossa jonkun blondin", Jacob tokaisi.
   "Miksi?"
   "Koska luulin hänen yrittävän tappaa minut. Mutta Roxanne tässä ystävällisesti vapautti minut."
   "Mitä tapahtuu?" Roxanne ähkäisi. "Miksi Megan on täällä?"
   Megan tuhahti. "Luuletko, että te pystyisitte tähän ilman minua?"
   Roxanne tuhahti takaisin. "Mihin te minua tarvitsitte, kun teillä kerran on jo mustan magian voodoo-hutsu täällä?"
   "Älä sinä hutsuttele minua, sokea ipana!" Megan kivahti.
   Jacob huokaisi kuin hänen kärsivällisyytensä olisi ollut koetuksella. "Älkää kissatapelko, jooko? Tehdään nyt vain tämä juttu. Ja Roxanne, Meganin voimat eivät yksinään riitä saamaan minua takaisin ruumiiseeni. Ja Megan auttaa sinua ottamaan voimasi vastaan."
   "Missä me olemme?" Roxanne kähähti.
   "Muinaisten mustan magian noitien taikaraunioilla", Megan kertoi ja tarttui hänen käteensä pihtimäisellä otteella. "Tule. Sinun on otettava voimasi vastaan."
   Megan talutti hänet jonnekin. Roxanne tunsi hiekan jalkojensa alla. Aurinko porotti melkein paahtavana, se tuntui ihanalta.
   Megan ohjasi hänet istumaan jonkinlaisen kiven päälle. "Käy makaamaan."
   Roxanne oli epäluuloinen koko touhua kohtaan, mutta ei hänellä kai mitään hävittävääkään ollut ja hän oli tullut näinkin pitkälle. Hän kävi makaamaan kovan kiven päälle, se tuntui kuumalta hänen allaan.
   Megan hengitti pari kertaa syvään ja alkoi sitten kuiskutella hiljaisella äänellä latinaa. Ilma alkoi heti väreillä heidän ympärillään, aivan kuin olisi kuiskutellut takaisin. Roxannen iho nousi kananlihalle.
   Jacob tarttui hänen käteensä yllättäen. "Sinä tulet sitten näkemään paljon enemmän kuin ennen näit. Rentoudu. Kaikki on hyvin."
   Roxanne hengitti syvään. Oli vaikea rentoutua kovalla kivellä. Jacobin käsi hänen kädessään tuntui hyvältä ja antoi hänelle jostakin kumman syystä rohkeutta.
   Joka puolelta kuului aavemaista kuiskutusta. Roxannen rinnassa tuntui jotakin lämmintä, paljon lämpimämpää kuin auringon säteet hänen ihollaan. Roxannen hengitys tiheni. Kuiskutus voimistui. Roxanne tunsi silmiensä alkavan palaa, aivan kuin ne olisivat syttyneet tuleen, mutta se ei ollut ollenkaan kivuliasta, enemmänkin miellyttävää.
   Megan lopetti latinan supisemisen ja ilma rauhoittui heidän ympärillään.  Kuiskutus lakkasi. "Voit nyt avata silmäsi", tyttö kuiskasi.
   Roxanne avasi silmänsä ja hyökyävät tunteet aaltoilivat hänen sisäänsä - hän näki sinisen taivaan yllään ja auringon sokaisevan valon. Kyyneleet kihahtivat hänen silmiinsä, hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista tai ihanaa.
   Hän nousi istumaan. He olivat keskellä kultahiekkaista aavikkoa, valtavat taivaita kohti kurottelevat ruskeat kivet ympäröivät heitä joka puolelta. Ilma näytti olevan täynnä kimaltelevia, kaikissa maailman väreissä loistavia hiukkasia, aivan kuin se olisi ollut täynnä taikaa.
   Megan katseli häntä sinisillä silmillään tutkivasti, pieni hymynkare huulillaan. Naisen uhkeat rinnat pullistelivat valkoisen topin kaula-aukosta. Jacob seisoi hänen vieressään. Vaaleat hiukset olivat pystyssä ja kulmakorua kannatteleva kulma oli koholla ovelasti. Jacob ei hymyillyt, vaan katseli Roxannea kädet puuskassa vakavan näköisenä.
   "Minä näen", Roxanne kuiskasi ja kyyneleet valuivat hiljaa hänen silmistään poskille. "Minä näen!"
   Jacob hymyili hänelle. "Et näytä enää ollenkaan niin pelottavalta."
   Roxanne nauroi vapautuneena.
   "Nyt on sinun vuorosi, Jake", Megan kuiskasi.
   Roxanne hypähti pois kiven päältä, jolla oli maannut. Hän näki Jacobin osoittavan sauvallaan kankaista, valtavaa myttyä, joka lojui yhden kivenmurikan juurella. Hänen kurkkuaan kuristi, kun hän tajusi sen olevan Jacobin ruumis.
   "Laske se kivelle", Megan sanoi Jacobille.
   Jacob lennätti ruumiinsa taikasauvallaan kiven päälle. Roxanne oli onnellinen ja kiitollinen siitä, että poika oli tajunnut kietoa säkin ruumiin ympärille peittääkseen sen epäesteettisyyden.
   "Mene sen viereen makaamaan", Megan kehotti. Jacob totteli ja meni oman ruumiinsa viereen virnistäen iloisesti.
   Megan ojensi Roxannelle pergamentin, johon oli kirjoitettu latinankielisiä sanoja. "Sinun täytyy lukea siitä."
   Roxanne nyökkäsi. Jacobin vihreät silmät tuikkivat.
   Roxanne alkoi lukea pergamentin sanoja ja Megan alkoi kuiskutella samoja sanoja ulkomuistista hänen vieressään. Jacob sulki silmänsä.
   Roxanne tunsi sormenpäissään omituista kutinaa, joka alkoi levitä pikku hiljaa hänen käsivarsiinsa, sitten hänen rintaansa ja lopulta alaraajoihin ja päähän. Hänen ihoaan kihelmöi joka puolelta hänen lausuessa latinankielisiä sanoja. Ilma sihisi jälleen heidän ympärillään, kivet tuntuivat kuiskivan heidän kanssaan, ilma oli täynnä suhisevaa kuiskutusta. Jacob hengitti raskaasti.
   Sanat loppuivat. Roxanne hiljeni ja katseli Jacobia ja ruumista tämän vieressä. Oli hiljaista. Suhina oli lakannut.
   Yhätkkiä Jacob haukkoi henkeään ja nousi istumaan ja samaan aikaan ruumis tämän vieressä päästi kammottavan, korahtavan äänen ja nousi sekin istumaan, kangassäkki valahti sen päältä.
   Kaksi tismalleen samannäköistä poikaa istuivat kivellä kasvot vastakkain. Molemmat hengittivät raskaasti aivan kuin olisivat juosseet juuri maratonin. Kaksoset tuijottivat toisiaan järkyttyneinä.
   "Jacob?" pojista se, jolla oli kulmakoru kähähti. Jasper oli palannut. Roxannen sydän sykähti onnellisena, he olivat onnistuneet!
   Jacob hymyili. "Terve, veli."
   "Mitä - miten - missä - " Jasper tähyili ihmeissään ympärilleen ja käänteli päätään puolelta toiselle. Hänen vihreät silmänsä osuivat Roxanneen ja hänen suunsa loksahti auki. "Rox?" Jasper katsoi Roxannen vieressä seisovaa Megania. "Megan?"
   "Moi, Jasper", Roxanne sanoi hymyillen, Megan virnisti iloisesti.
   "Mitä on tekeillä?" Jasper kähähti mitään ymmärtämättä ja kääntyi katsomaan jälleen veljeään.
   Jacob taputti Jasperia olalle. "Kaikki on hyvin. Minun piti lainata sinun vartaloasi hetkeksi."
   Jasper räpytteli silmiään järkyttyneenä. "Minun vartaloani?"
   "Jep", Jacob hymähti. "Kiva nähdä sinua, veli."


Kommentteja? ;)
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

Ginerva

  • ***
  • Viestejä: 239
  • Qhuinn & Blaylock
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 31. osa 17.1.
« Vastaus #66 : 17.01.2014 12:26:23 »
Onpas jännittävää :D musta toi Jacob on jotenkin ihanan veijarimainen. Toivottavasti Lohikäärme rakastaja ei joudu ongelmiin tästä. Ja kai me kuullaan vielä Jacobista? Tahtoisin lukea siitä ja Jasperista enemmän.
Olipas paljon kysymyksiä, mutta pidin taas todella paljon. Kiitos tästä :)
-Gin
Alussa oli maila, kiekko ja Teemu?

Meriadoc

  • ***
  • Viestejä: 17
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 31. osa 17.1.
« Vastaus #67 : 17.01.2014 15:36:49 »
Hei!

Kiitos tästä tarinasta, tämä on tosi hyvä! Kirjoitusvirheitä on ollut aika paljon, mutta se suotakoon, kun muistaa ettei sinulla on Wordia korjaamassa niitä :) Tosi hyviä hahmoja olet keksinyt! Niin aitoja ja inhimillisiä, ja kaikki erilaisia. Vain Harry ja Ginny ovat minusta epäaitoja, ihan kuin he olisivat menettäneet huumorintajunsa ja muuttuneet kokonaan eri ihmisiksi. Niin ja Scorpius, jonka itse kuvittelisin oppineen isänsä ja isovanhempiensa tarinasta jotain pysyäkseen kaidalla tiellä. Mutta kaikki muut ovat tosi uskottavia. Shawn on ihana, Ava ja Aqua hyvä pari, Rox on huippu. Mitähän tärkeää asiaa Avalla olisi ollut Jamesille? Tyttö ei käyttäydy oikein reilusti, mutta toisaalta en varmasti itsekään käyttäytyisi hänen sijassaan. Avan vanhempien kohtalo on hiukan liian dramaattinen ollakseen uskottava, mutta Shawnin tarina on vain sitä mitä monet lapsiparat joutuvat oikeasti näkemään (ilman luudanvarsia siis). Itkin, kun luin sitä.

Mukava, että vale-Jasperin arvoitus ratkesi ja Rox sai näkönsä takaisin. Mutta oikeasti, onko tässä pakko kuolla niin hirveästi väkeä? Kun yhden saa takaisin, toisen jo menettää. En haluaisi, että henkilöt katkeroituisivat. Ei enää kuolemia, jooko. Itse muuten olen aina kuvitellut, että Durmstrang on Bulgariassa, koska Viktor Krumkin on bulgarialainen.

Lily on tässä tarinassa oikeasti ärsyttävä välissä. Miten olisi ripaus empatiaa? Rox olisi tarvinnut ystäväänsä tuekseen, ei haukkumaan lyttyyn koska ei pysty kaikkien kokemustensa jälkeen jatkamaan normaalisti niinkuin mitään ei olisi tapahtunut. Vastoinkäymisissä ystävyys punnitaan, Lily ei kyllä toimi niinkuin oikea ystävä. Melkeinpä olisi paikallaan kunnon riita, jonka ansiosta Lily muistaisi taas ajatella muitakin kuin itseään. Tosi itsekäs koko tyttö, onneksi Shawn vähän pehmentää Lilyn luonnetta. Rakkaus tekee hyvää. En voi olla toivomatta, että Lily oivaltaisi jotain olennaista ja pariskunta pääsisi tositoimiin :) Kannattaa muuten välttää toistoja, esim. vaakamambo-sanan liiallista käyttöä.

En oikein tiedä mitä sanoisin, annoin vain tulla mitä mieleen juolahti. Joka tapauksessa tämä on mielettömän hyvä tarina ja luvut ihanan pitkiä, kiitos tosi paljon! :)

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 31. osa 17.1.
« Vastaus #68 : 20.01.2014 11:35:01 »
Meriadoc, kiitos paljon pitkästä kommentistasi! Jep kirjoitusvirheitä on paljon, pitää käydä uudella wordillani luvut läpi ja oikoa ne... Harry ja Ginny varmasti vaikuttavat epäaidoilta, koska minusta on aina hirveän hankala kirjoittaa niistä, huomaan miettiväni koko ajan "miten ne tämänkin muka sanoisivat"... Ihana kuulla, että Shawnin tarina itketti (:D) olen aina halunnut saada jonkun tekstilläni itkemään xD Eihän tässä nyt ole kuollut kuin Angelina ja Georgianna ;D mutta joo ei tässä nyt kuole pitkiin aikoihin ketään... ei tehdä hahmoista liian katkeria :D Luin jostakin, että kukaan ei tiedä missä Dumstrang on, vain että se on joko Bulgariassa tai Venäjällä ja päädyin Venäjään, koska olen käynyt Bulgariassa ja en voi mitenkään edes mielikuvituksen avulla kuvitella, että siellä voisi olla taikakoulu xD Lily on joo aika itsepäinen... Kiitos paljon rakentavasta kommentistasi!! :)

Ginerva, kyllä me kuullaan vielä Jacobista haha ;D kiitos paljon kommentistasi!


Höhöö, sain wordin pelittämään jokseenkin yhteistyökykyisenä, elikkäs oikolukija nyt sitten käytössä, toivottavasti kirjoitusvirheet olisivat tästä eteenpäin minimaalisia... :D


32. Lumihiutaleita

Lily seivästi lihapullan kiukkuisesti haarukallaan kuvitellen sen tilalle Jamesin pään. Hugo häntä vastapäätä kohotti kulmiaan ja yritti vilkaista Lilyn vieressä istuvaa Frediä merkitsevästi, mutta poika oli liian keskittynyt hämmentämään lusikkaa kahvissaan masentunut ilme kasvoillaan.
   "Rox on varmasti kunnossa", Hugo yritti lohduttaa heitä arvaten, mistä Lilyn kiukku ja Fredin poissaoleva murjotus johtui.
   "Mistä sinä sen tiedät?" Lily ynähti. Hänen sisällään kuohusi turhautunut suuttumus Roxannea, Jamesia ja koko maailmaa kohtaan. Pieni ääni hänen päänsä sisällä inisi ärsyttävästi, ettei kiukku veisi hyytävää huolta pois hänen sydämestään, mutta hän näytti mielessään rasittavalle inisijälle keskisormeaan. Hän oli paljon mieluummin kiukkuinen kuin huolestunut.
   "Rox on räiskeperäisen sisuliskon, haiskun ja vampyyrin ruumiillistuma", Fred mutisi inhoavalla äänellä. "Voi hyvinkin olla mahdollista, että jos hän ikinä kehtaa näyttää ärsyttävää naamaansa jälleen täällä, minä nyin jokaisen rasittavan suortuvan hänen päästään."
   "Kalju Rox", Hugo hymähti. ”Siinä vasta mielikuva.”
   Lily vilkaisi kelloaan levottomana. "Hän on ollut kohta poissa jo vuorokauden. Se ei voi olla normaalia, eihän? Hänelle on varmasti sattunut jotakin pahaa. Pitäisikö minun mennä rehtori Diazin luokse ja työntää pääni takkaan? Ehkä isä voisi auttaa."
   Hugo kohautti olkiaan ja Fred huokaisi alistuneesti. "Ehkä. Miksi Shawn tai James eivät vastaa kirjeisiisi?"
   "En tiedä", Lily sanoi pyörittäen päätään surkeana. Hän oli lähettänyt aurorikokelastovereille aikaisemmin päivällä kirjeen, jossa oli tivannut informaatiota Roxannen sijainnista. "Shawn tosin kertoi eilen heillä olevan jonkinlainen taisteluharjoitus kielletyssä metsässä tänään. Voi olla, että Lohikäärmerakastaja ja Etanahurmuri viskovat kutitusloitsuja tällä hetkellä toisiinsa pakkasessa."
   "James ei olisi ikinä jättänyt Roxya vale-Jasperin kanssa kahdestaan", Hugo sanoi pohtivalla äänellä. "Missä ikinä he ovatkin, he ovat varmasti yhdessä. James ei ikinä antaisi Roxannelle tapahtua mitään pahaa."
   Lily ja Fred äännähtivät myöntymisen merkiksi. Lily tiesi isoveljensä olevan hölmö ja impulsiivinen, mutta hän tiesi myös Jamesin puolustavan läheisiä ihmisiään viimeiseen hiuskarvaan saakka kaikilla sielun ja ruumiin voimillaan. Silti... he olivat olleet poissa jo niin kauan... Teddy ei hyväksynyt aurorikokelaiden poissaoloja lainkaan ja potkisi armotta Jamesin pois koulutusohjelmasta, jos tämä ei ilmaantuisi Auroriaan silloin kun määrätty oli. Eihän James tosissaan voisi olla niin typerä, että riskeeraisi auroriuransa tuosta noin vain ja lähtisi vale-Jasperin ja Roxannen kanssa Venäjälle ja Kreikkaan, eihän?
   Lily pyöräytti silmiään omille ajatuksilleen. Kyllä vain, James todella voisi olla juuri niin typerä.
   "Lils. Fred." Hugon ääni oli yhtä aikaa helpottunut ja järkyttynyt. "Rox on tuolla."
   Sekä Fred ja Lily käännähtivät ympäri kohti Suuren Salin sisäänkäyntiä. Rohkelikkojen ja korpinkynsien pöytien välistä käytävää eteenpäin todella hyppeli heitä kohti Roxanne, tummat lyhyet hiukset pompahdellen ja pitkävartiset saapikkaat kivilattiaan iloisesti kopsahdellen. Viime viikkojen aikana tytön olemuksesta huokunut masentuneisuus, epätoivoisuus ja askeleiden epävarma haparointi olivat kokonaan poissa, Roxannen tutut, tummanruskeat silmät säkenöivät onnesta ja leveä hymy valaisi kasvoja. Roxannen hymyä katsoessaan Lily tunsi omien huuliensakin kohoavan hymyyn ja iloinen nauru karkasi hänen kurkustaan.
   Fred nousi penkiltä niin nopeasti, että tönäisi vahingossa Lilyä ikävästi olkapäähän. Samassa poika lähti marssimaan raivokkaana kohti Roxannea ja Lily järkyttyi luullessaan pojan todella aikovan toteuttaa uhkauksensa sisarensa hiusten nykimisestä.
   Fred kuitenkin vain tönäisi Roxannea kiukkuisesti viilettäessään tytön ohi raivokkaine askeleineen. Roxanne ryntäsi veljensä perään ja vasta silloin Lily näki, mitä kohti Fred niin raivokkaasti laukkasi. Vale-Jasper käveli kaukana Roxannen takana ja katseli ympärilleen jotenkin hämillisen näköisenä. Lily ja Hugo vilkaisivat toisiaan ja ampaisivat Fredin ja Roxannen perään.
   Vale-Jasperin kasvoille levisi iloinen hymy hänen nähdessään Fredin, mutta ilme haihtui nopeasti Fredin äristessä raivosta ja tarttuessa häntä rinnuksista. Vaikka pojat olivat suurin piirtein samankokoisia, Fred näytti saaneen raivostaan ylimääräistä voimaa ja nosti vale-Jasperin kepeästi ilmaan tämän paidan rintamuksesta.
   "Fred! Fred!" Roxanne kiljui . "Hän on Jasper!"
   Fred jähmettyi, mutta mulkoili Jasperin kasvoja edelleen kiukkuisesti eikä laskenut tätä maahan.
   "Mikä sinun ongelmasi on?" Jasper kysyi hölmistyneenä.
   "Sinun naamasi", Fred töksäytti.
   Lily ja Hugo tarttuivat Frediin ja nykivät tätä kauemmaksi Jasperista. Hieman vastahakoisesti Fred laski Jasperin takaisin jaloilleen. He kaikki kääntyivät katsomaan Roxannea selityksiä vaatien.
   Roxanne räpytteli silmiään. "Ööh..."
   "Näetkö sinä?" Lily henkäisi.
   Iloinen hymy levisi Roxannen kasvoille. "Näen! Jacob ja Megan veivät minut jonnekin taikakivien ympäröimälle kivenmurikalle Ateenan aavikolle! Megan möngersi latinaa ja BÄM - minä näin taas!"
   Lily hihkaisi ja melkein pomppi tasajalkaa kaiken kiukkunsa unohtaneena. "Vau! Vau!"
   "Kuka on Jacob?" Hugo kysyi ihmeissään.
   "Minun veljeni", Jasper kertoi ja katseli Frediä kulmiensa alta, "jonka oletan tehneen sinulle jotakin ikävää lainatessaan minun vartaloani."
   "Lainatessaan sinun vartaloasi?" Lily puuskahti. Roxanne nyökytteli tietäväisesti päätään kuin myöntäen asian olevan totta.
   Fred melkein murisi. "Sinun veljesi murhasi minun tyttöystäväni."
   "Mitä?" Jasperin vihreät silmät näyttivät siltä kuin ne olisivat voineet tipahtaa päästä millä hetkellä tahansa. Professori kääntyi katsomaan Roxannea kuin tukea hakeakseen. "Onko Georgianna kuollut?"
   Roxanne liikahteli vaivaantuneena. "Jacob luuli Georgiannan yrittävän tappaa hänet."
   Jasper aukoi suutaan järkyttyneenä, kykenemättä sanomaan mitään.
   ”Missähän tämä Jacob mahtaa olla?” Fred kysyi kireällä äänellä ja katsoi kiukkuisesti sisartaan. ”Sinä ja James ilmeisesti autoitte häntä pakenemaan ministeriöstä.”
   Roxanne irvisti ja vilkaisi Jasperia, joka näytti nuijalla päähän lyödyltä. ”Hän… lähti.”
   ”Lähti?” Fred toisti hitaasti. ”Niin kuin katosi Jasperin ruumiista vai?”
   ”Jotakin sellaista, joo”, Roxanne mutisi kohtaamatta veljensä katsetta. Fred käännähti Jasperia kohti.
   ”Miten helkkarissa veljesi pystyi ’lainaamaan’ sinun ruumistasi? Mihin hän lähti?”
   Jasper vilkaisi Roxannea. ”Ilmeisesti Rox ja Megan herättivät hänet henkiin kuolleista.”
   ”MITÄ?” Fred, Hugo ja Lily huudahtivat yhteen ääneen niin hurjalla volyymilla, että muutamat korpinkynnet, jotka olivat juuri kävelemässä heidän ohitseen, kääntyivät katsomaan heitä ihmeissään.
   ”Joo”, Roxanne sanoi jotenkin paheellinen irvistys kasvoillaan ja mulkaisi korpinkynsiä kuin kehottaen heitä jatkamaan matkaansa. ”Istutaan, minä selitän kaiken…”

*

Rose piirteli hajamielisesti kiemuroita pergamenttiin ja katseli ulos oman huoneensa ikkunasta. Kauniit, hennot lumihiutaleet leijailivat hiljalleen kohti kohmeista maata tuoden talven tullessaan. Suuren pihan lehdettömät puut olivat jo kauttaaltaan valkoisen, kimaltelevan jäähileen peitossa.
   Rose huokaisi. Hän katsoi jälleen pöydällään lepäävää pergamenttia ja hänen vatsaansa kouraisi, kun hän tajusi kirjoittaneensa pergamenttiin koukeroisilla kirjaimilla nimen Scorpius.
   Hienoa, Rose ajatteli katkerasti. Ihan kuin siinä ei olisi ollut tarpeeksi, ettei hän kyennyt lakata ajattelemasta poikaa, nyt hänen kätensä piirsivät vielä alitajunnan käskystä pojan nimeä paperiin aivan kuin hän olisi ollut yksitoistavuotias ihastunut pikku tyttönen.
   Typerä, typerä, typerä, Rose haukkui itseään. Scorpiuksen ikävöiminen oli kerta kaikkiaan typerää! Ja noloa. Ja ahdistavaa. Scorpius oli pahojen puolella, Scorpius oli pitänyt häntä ja Amelieta kuukauden ajan ällöttävässä sellissä lukkojen takana!
   Rose ei vain mahtanut itselleen mitään. Hän mietti taukoamatta pojan kasvoja. Hän mietti tuikkivia harmaita silmiä ja pientä virnettä pojan kasvoilla tämän ollessa huvittunut. Tympeää irvistystä, kun tämä oli tylsistynyt. Täysin ilmeetöntä naamiota, joka kohosi pojan kasvoille, kun tämä yritti peittää tunteensa ja ajatuksensa. Kiihkeää, vakavaa ääntä tämän puhuessa siitä, kuinka jästit pilasivat ja saastuttivat heidän planeettaansa. Kovaa ja jäntevää vartaloa ja siitä hohkaavaa vetovoimaa tämän pitäessä Rosea lähellään.
   ”Hah”, Rose mutisi ääneen inhoavasti. Pitäessä lähellään, tarkoittaen sitä, kun Scorpius oli tullut täydenkuun yönä hakemaan hänet pois Amelien muodonmuutoksen tieltä. Poika oli raahannut hänet ylös tunnelista ja pitänyt häntä tiukasti sylissään, kun Rose oli yrittänyt estää Albusta menemästä tunneliin Amelien raadeltavaksi.
   ”Aaaargh!” Rose tiuskaisi itselleen, rypisti pergamentin tolloksi kädessään ja viskasi sen roskakoriin. Hän nousi ylös puiselta kirjoituspöydän tuoliltaan ja marssi ulos huoneestaan.
   Isä ja äiti istuivat keittiössä, höyryävät kahvikupit nököttivät pöydällä molempien edessä. He olivat jakaneet Päivän Profeetansa kahtia ja vaihtoivat juuri niiden osia pöydän ylitse Rosen astuessa keittiöön.
   ”Moi”, Rose toivotti ja istui isänsä viereen.
   ”Terve, Ruusunen”, Ron sanoi ja pörrötti hänen tukkaansa. Rose irvisti. Myös Scorpius oli kutsunut häntä ruususeksi.
   ”Onko kaikki hyvin?” Hermione kysäisi ja laski lehden puolikkaansa pöydälle. Äidin ruskeat silmät tutkivat Rosen kasvoja ja Rose oli melkein varma, että äiti saattoi nähdä kaikki hänen sisällään hölskyvät tunteet kaikennäkevillä silmillään.
   ”Ihan hyvin”, Rose mutisi ja kaatoi itselleen kahvia vältellen äitinsä pistävää katsetta.
   ”Hmm”, äiti sanoi ja kohotti kulmaansa aivan kuin olisi tietänyt tismalleen, mitä Rosen päässä pyöri.
   ”Himputti!” Ron huudahti lehteensä. ”Kadlein Kanuunat ovat hävinneet taas! Tornadoille! Kuka muka häviää Tornadoille?”
   Hermione pyöräytti silmiään eikä vaivautunut kommentoimaan.
   ”Ilmeisesti Kadlein Kanuunat”, Rose hymähti.
   ”Pölvästejä kaikki”, Ron mutisi tuohtuneena ja sulki lehden aivan kuin se olisi loukannut häntä. ”Tänäänkö sinä menet taas töihin?” tämä sitten kysyi Roselta.
   ”Joo”, Rose mutisi innottomasti. Ministeriön tylsien papereiden nyplääminen ei pahemmin jaksanut kiinnostaa häntä.
   Ron huomasi hänen innottomuutensa. ”Ei pahemmin houkuttele, niinkö?”
   ”Raporttien ja asiakirjojen järjestely ei ole kauhean jännittävää”, Rose mutisi.
   ”No, sinun elämässäsi on ollut tarpeeksi jännitystä viime aikoina”, Ron sanoi ja taputti Rosea selkään. ”Kyllä se siitä.”
   ”Mmmh”, Rose mutisi.
   ”Voithan sinä anoa vielä sairaslomaa, jos haluat”, Ron sanoi lohduttavasti katsellessaan hänen lannistunutta olemustaan.
   ”Mutta eihän hän ole sairas”, Hermione huomautti.
   ”Hän oli juuri kuolonsyöjien vankina kuukauden ajan”, Ron muistutti tuohtuen heti niin kuin aina, kun Rosen viimeaikaiset koettelemukset tulivat puheeksi. ”Hän voi olla minun puolestani vaikka koko loppuvuoden sairaslomalla.”
   Hermione katsoi Rosea. ”Haluatko sinä olla vielä kotona?”
   ”En.” Rose huokaisi. ”Mieluummin menen töihin ja teen jotakin.” Kotona hän mietti kuitenkin vain Scorpiusta koko ajan. Ehkä olisi helpompi olla miettimättä poikaa töissä, kun piti itse asiassa tehdä jotakin.
   ”Minun sitkeä tyttöni”, Ron sanoi ylpeänä ja sipaisi Rosen nenänpäätä. ”Mukavaa työiltaa sitten. Minun täytyy lähteä kaupalle – ”
   Ronin kulmat kurtistuivat ja hän ryhtyi kaivamaan kaapunsa taskua. Hän veti taskusta esiin tärisevän, puuterirasialta näyttävän kotelon, jonka avulla Rose tiesi Harryn ja muiden kommunikoivan toistensa kanssa.
   Ron näpäytti puuterirasian auki ja katsoi sieltä paljastunutta peiliä ilahtuneena. ”Terve, miten menee?”
   ”Moi.” Harryn ääni kuulosti jännittyneeltä. ”Tarvitsen sinun ja Hermionen apua. Voitteko te tulla tänne meille nyt heti?”
   Ron kohotti kulmiaan. ”Onko kaikki hyvin?”
   ”Ei-Jasper on täällä. Hänellä on mielenkiintoinen ehdotus ja haluaisin kuulla teidän mielipiteenne.”
   Ron ja Hermione vilkaisivat toisiaan kummastuneina. ”Okei. Me tulemme heti.”
   ”Kiitos.”
   Ron sulki puuterirasian. Äiti ja isä nousivat pöydästä katsellen toisiaan silmiin kuin sanatonta keskustelua käyden. Rosea ihmetytti, mikä ehdotus vale-Jasperilla mahtoi Harrylle olla.
   ”Nähdään töissä, kulta”, Hermione sanoi Roselle. Rose nyökkäsi vastaukseksi. Ron heilautti kättään ja laski sen sitten Hermionen ristiselkään kaksikon kävellessä ulos keittiöstä ja suoraan eteiseen.
   Vanhempien mentyä Rose siemaili kahvikuppinsa tyhjäksi ja meni sitten hänkin eteiseen lähteäkseen töihin.
   Rose veti ihanan raikasta pakkasilmaa sisäänsä kävellessään pihan poikki. Lumihiutaleet leijailivat hänen päälleen ja Rosea hymyilytti, talvi oli aina ollut hänen lempiaikansa vuodesta. Lumi oli niin nättiä ja pakkanen kutitti ihoa heleästi.
   Rose ilmiintyi suoraan ministeriön työntekijöiden sisäänkäynnille. Julkinen käymälä näytti juuri niin nuhjuiselta ja epämiellyttävän likaiselta kuin se oli aina näyttänytkin. Muutamat työntekijät tuuppivat Rosea yrittäessään ehtiä ensiksi vetämään itsensä vessasta alas.
   Rose jähmettyi paikalleen ja tuijotti pönttöjä. Ajatus pönttöön astumisesta ja itsensä vessasta alas vetämisestä tuntui yhtäkkiä ylitsepääsemättömän ahdistavalta. Kahdeksan tuntia Percyn vahtivan, tiukan katseen alla tympeitä asiakirjoja järjestellen tuntui melkein mielipuolisen naurettavalta ajatukselta.
   Minä en pysty tähän, Rose tajusi ja käännähti ympäri. Hän lähti ulos vessasta väistellen tummiin pukeutuneita ministeriöläisiä.
   Rose lähti summamutikassa kävelemään Lontoon jästikaupungin katua eteenpäin. Joka puolella viiletti autoja tuprutellen savua ilmaan ja jästit näyttivät kireiltä kävellessään jalkakäytävillä eteenpäin ympärilleen katsomatta. Kaikki näyttivät niin kiireisiltä, mihin kaikilla oli niin kiire? Kukaan ei katsonut Rosea, vaikka hänellä oli päällään taikaministeriön viitta ja hän erottui jästien joukosta.
   Miksi Scorpius vihasi jästejä niin paljon? He näyttivät ihan samanlaisilta kuin velhotkin, olivat vain pukeutuneet eri tavalla. Samoja ihmisiä he kaikki kuitenkin olivat.
   Ihmeissään Rose katseli kaikennäköisiä puoteja ja kauppoja, joita oli tien molemmilla puolilla. Rautakauppa. Vaatekauppa. Pikkutavarakauppa. Kodinkoneliike. Makeiskauppa. Ompelupuoti. Pesula. Ravintola. Kirjakauppa. Elektroniikkaliike. Huonekalukauppa. Sänkykauppa. Toinen vaatekauppa. Toinen pikkutavarakauppa. Toinen kodinkoneliike. Kauppojen ikkunat olivat täynnä houkuttelevia, kutsuvia mainoksia. Alennus, vain tänään! Tule ja hae omasi pois vielä kun ehdit!
   Taivaalta kuului jylinää ja Rose kohotti katseensa. Lentokone liisi korkealla harmaalla taivaalla ylöspäin. Rosen mieleen muistui Scorpiuksen sanat.
   "Sinä et edes tiedä, mistä puhut. Etkö sinä ole tietoinen, kuinka ilmasto on muuttunut ja jatkaa muuttumistaan koko ajan, tuhoaa planeettaamme ja sillä asustavia eläviä olentoja, jotta jästit saavat tarpeetonta tavaraa vanhojen tarpeettomien tavaroidensa tilalle ja pääsevät hurjastelemaan typerillä autoillaan ja lentokoneillaan?”
   Oliko Scorpiuksen sanoissa jotakin perää? Poika itse ainakin tuntui uskovan asiaansa. Rose pysähtyi kadun risteykseen, se haarautui neljään eri suuntaan. Joka puolella oli kovaäänisiä autoja ja kaikki haarautuvat kadut olivat täynnä kauppoja ja puoteja. Ihmisiä oli kaikki alla, he tungeksivat kauppoihin toisiaan tuuppien. Rosen päässä humisi.
   Rose ei tiennyt, kuinka kauan haahuili katuja pitkin kauppoja ja jästejä katsellen. Lopulta hän löysi itsensä mahtavan valkoisen rakennuksen luota. "Kirjasto”, luki isossa kyltissä. Rose astui sisälle tietämättä itsekään oikein miksi.
   Jästien kirjastossa oli hiljaista. Valtava sali oli siisti ja kaunis, suuria kirjahyllyjä oli joka puolella. Keskellä salia oli pitkiä pöytiä, joiden päällä oli sähkövempeleitä. Rose tiesi niiden olevan tietokoneita, laitteita, joita jästit käyttivät tiedon etsimiseen. Rose meni vaaleapuisen tiskin takana istuvan nuoren, silmälasipäisen miehen luokse.
   ”Minä haluaisin käyttää yhtä tuollaista tietokonetta”, Rose sanoi nuorelle miehelle, jonka rintamuksessa oleva kyltti kertoi miehen nimen olevan Chandler.
   Nuori mies kohotti katseensa kummastuneena omasta tietokoneestaan. ”Ole hyvä vain”, Chandler sanoi huvittuneena.
   ”Minä en osaa käyttää niitä”, Rose kertoi irvistäen nolona.
   Chandler räpytteli silmiään melkein järkyttyneen näköisenä. ”Miten se on mahdollista?”
   Rose kohautti olkiaan. ”En ole koskaan nähnytkään tietokonetta.”
   ”Okeiiii…” Chandler sanoi hitaasti ja loi häneen pitkän, kummastelevan katseen. Rose tiesi näyttävänsä jästimiehen silmissä omituiselta viitassaan, muttei välittänyt.
   ”Voisitko näyttää minulle, miten tietoa haetaan tietokoneelta?” Rose kysyi.
   ”Tuota, kai minä voin”, Chandler sanoi näyttäen entistäkin hämmentyneemmältä ja nousi ylös tuoliltaan.
   Rose meni sähkövempelepöydän luokse ja istui yhden tietokoneen eteen. Chandler istui hänen viereensä ja kutsui omituista mötikkää näppäimistön vieressä hiireksi. Rosen yllätykseksi hiirtä näpäyttelemällä suurella näytölle ilmestyi kuvioita ja tekstejä.
   ”Mistä sinä haluat etsiä tietoa?” Chandler kysyi huvittuneen oloisena.
   Rose ei ollut oikein itsekään varma. ”Ilmastonmuutoksesta. Jästien sodista.”
   ”Jästien sodista?” Chandler toisti hitaasti.
   ”Siis… sodista. Nälänhädästä.” Rose yritti miettiä, mistä muusta Scorpius oli syyttänyt jästejä. Mitä tämä olikaan sanonut? ”Jästien maailmassa käydään järjenvastaisia sotia, on maita, joissa tuhannet ja taas tuhannet jästit kuolevat nälkään joka päivä, eivätkä normaaleissa olosuhteissa asustavat jästit välitä, vaan he käyttävät kaiken aikansa toisten miellyttämiseen, uusien tavaroiden ostamiseen, turhien asioiden vatvomiseen ja rikkaiden ihmisten kyttäämiseen. He ylikäyttävät luonnonvaroja, he pärjäisivät niin paljon vähemmällä - ja sillä aikaa miljoonat heidän kanssaihmisensä kärsivät epäinhimillisissä oloissa. Jästit ovat pinnallisia, välinpitämättömiä ja ahneita olentoja, joille ei riitä mikään, eivätkä he lopeta ennen kuin he tappavat itse itsensä ja tämän kauniin planeetan siinä sivussa. Meidän on pysäytettävä heidät ennen kuin he vievät meidät ja kaiken muunkin mukanaan."
   Rose tajusi Chandlerin tuijottavan häntä ja rykäisi. ”Maailman hyvinvoinnista ylipäätään.”
   ”Oletko sinä joku hippi vai?” Chandler kysyi entistäkin huvittuneemman kuuloisena.
   Rose ei tiennyt, mikä hippi oli, mutta päätti voivansa olla hippi, jos se miellyttäisi Chandleria. ”Joo, taidan minä olla.”
   ”Ja haluat parantaa maailman vai?” Chandler kysyi.
   Sellaistako hipit tekivät? ”Joo.”
   ”Onnea yritykseen”, Chandler sanoi ja virnisti. Hän näpäytteli hiirtä näppäimistön vieressä ja näytölle ilmestyi suurilla kirjaimilla sana google.
   ”Siinä. Kirjoita tuohon mitä tahansa ja google antaa vastauksen.”
   ”Ai oikeasti?” Rose hämmästyi.
   Chandler hymähti. ”Joo. Jumala tietää kaiken, mutta google on nopeampi.”
   ”Okei. Vau.”
   Chandler naurahti, loi Roseen vielä yhden epäilevän katseen ja palasi sitten tiskin taakse.
   Rose kohensi asentoaan tuolilla ja ryhtyi tutkimaan, oliko Scorpiuksen puheissa ja ajatusmaailmassa mitään järkeä.

*

James kierähti puun taakse piiloon punaisena hohkaavaa tainnutustaikaa. Hän kuuli Shawin nauravan.
   ”Et voi piiloutua minulta, Lohikäärmerakastaja! Kyllä minä sinut nappaan!”
   James virnisti ja loikkasi puun takaa esiin. ”TAINNUTU!”
   Shawn nauroi pyörähtäessään vuorostaan puun taakse Jamesin loitsun tieltä. Taika singahti puuhun ja räjähti kimaltelevina punaisina säkeinä lumihiutaleiden sekaan.
   ”Tule esiin, Limamies!” James kutsui ja tähysi jäähuuruisten pensaiden peittämään maastoon taikasauvaansa puristaen. ”Parempi mies voittakoon!”
   ”Sitten minä olen jo voittanut!” kuului Shawnin ääni jostakin läheltä puiden lomasta. ”Sinua kun ei oikeastaan voi mieheksi kutsuakaan!”
   James irvisti. ”Tule tänne sanomaan!”
   Shawn loikkasi puun takaa yllättäen aivan eteensä ja Jamesin suusta pääsi yllättynyt kiljaisu. Shawn purskahti nauruun iskiessään häntä kohti jälleen uuden tainnutustaian.
   ”Minähän sanoin, kiljutkin kuin neiti!”
   James torjui loitsun nopealla ranteen liikkeellä. ”Itse sipsutit luokseni hiljaa kuin hiiri neitimäisine askeleinesi!”
   ”Surkeaa”, Shawn ilkkui torjuessaan vuorostaan Jamesin loitsun.
   Samassa kuului hurjaa naurua ja heitä kohti singahteli punaisia tainnutustaikoja kauempaa metsästä. James näki Michaelin ja Jessen vilahtavan puiden siimeksessä. Hän ja Shawn vaihtoivat tietäväiset katseet ja käännähtivät sitten poikien suuntaan taikasauvat ojossa. Shawn rynnisti eteenpäin työntäen oksia tieltään.
   ”Oi Michaeeeeel!” poika huusi kutsuvasti. James oli lähtemässä ystävänsä perään, kun yhtäkkiä kuului käheä ääni hänen takaansa.
   ”Kangistus tyystilys!”
   Jamesin kädet napsahtivat kiinni hänen kylkiinsä ja hän mätkähti maahan. Jostakin kuului kevyitä, lähestyviä askeleita.
   Tyrmistyneenä James katsoi Avaa, joka kumartui hänen kasvojensa ylle. Kinuskiset silmät olivat kiukkuiset ja jäähileiset puut tytön yläpuolella korostivat kauniita, siroja kasvonpiirteitä, posket punoittivat. Lumihiutaleet laskeutuivat hiljalleen alas tytön ympärillä. Kirsikanväriset huulet olivat raollaan ja tytön hengitys huurusi ilmassa. James ei uskonut nähneensä mitään kauniimpaa ikinä ja hänen sydämensä tuntui sulavan hänen rinnassaan, hänen kangistettuun vartaloonsa hulmahti lämmin aalto, joka tuntui syövän hänet elävältä ja nielaisevan hänet kokonaan. Avan kasvot piirtyivät terävinä hänen silmiinsä kuin tyttö olisi ollut ainoa todellinen asia maailmassa.
   Rakastan.
   James järkyttyi hyökyvävistä tunteistaan niin, että olisi varmasti oksentanut jos olisi kyennyt liikkumaan. Veri virtasi hänen jalkoihinsa ja pakottava tarve juosta karkuun oli sietämätön. Hän tunsi olevansa ansassa, lopullisesti ansassa.
Ava katsoi häntä tiukasti silmiin ja Jamesista tuntui, että hän olisi jähmettynyt paikoilleen katseen voimasta, vaikkei hänen ruumiinsa olisikaan ollut taialla kangistettu paikalleen.
”Sinä olet laukannut minua karkuun viimeiset pari viikkoa kuin villivarsa ja välttelet minua koko ajan. Minun on pakko puhua sinun kanssasi. Nyt sinä kuuntelet, onko selvä?”
   James pyöräytti silmiään. Odottiko Ava häneltä vastausta? Olisi kannattanut vapauttaa hänen kehonsa sitten ensin.
   Ava näytti lukevan hänen ajatuksensa. ”Minä vapautan sinut nyt ja sitten sinä kuuntelet minua, okei?” Tyttö osoitti häntä taikasauvallaan ja samassa James tunsi vapautuvansa vartalolukostaan. Hän haukkoi henkeään ja mulkoili Avaa kiukkuisesti.
   ”Minä en halua puhua sinun kanssasi!” James töksäytti ilkeämmällä äänellä kuin oli tarkoittanutkaan noustessaan seisomaan.
   ”Miksi et?” Ava kivahti kiukkuisesti takaisin. Tyttö oli nostanut kätensä lanteilleen ja katseli häntä kuin olisi haastanut hänet taisteluun.
   ”Koska minä rakastan sinua!” James karjaisi.
   Avan suu loksahti auki. ”Mitä?”
   ”Juuri niin!” James kivahti. ”Minä rakastan sinua, senkin kiero, ärsyttävän kaunis, rasittava olento!”
   Ava tuijotti häntä ikuisuudelta tuntuvan hetken ajan. He katsoivat toisiaan silmiin latautuneesti lumihiutaleiden leijaillessa viehkeästi heidän ympärillään. Jäähileiset pensaat heidän vieressään vapisivat tuulessa. Jostakin kauempaa kuului etäistä naurua.
Ava kakisteli kurkkuaan. ”James, minä olen raskaana.”
   Kaikki veri Jamesin päästä valahti hänen jalkoihinsa ja hän tunsi niiden pettävän allaan. Maailma pimeni hänen silmissään hänen pyörtyessään lumihiutaleiden peittämään maahan.
 
   


Kommentteja? ;D
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

Alise-Mary

  • ulkopuolinen
  • ***
  • Viestejä: 214
  • Luotathan?
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 32. osa 20.1.
« Vastaus #69 : 22.01.2014 10:16:22 »
Oih, James parka. Tais tieto tulla puskista. No, joskus niin käy.  Mitäköhän hän asialle aikoo tehdä. Ja toiseksi, Ava.. voi sinua tytön kanssa seurustelevaa raskaana olevaa naista.. eipä taida selittelyt riittää.

Rosen pää on pikkiriikkisen sekaisin. Toivottavasti ei nyt mitään pimeää valaistumista koe.. no, niin. :)

Odotan jatkoa!

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 32. osa 20.1.
« Vastaus #70 : 28.01.2014 10:02:05 »
Alise-Mary, jep, voi Jamie-parkaa! Haha, pimeää valaistumista... :D Kiitos paljon kommentistasi! :)

Kommentit on kivoja vink ;D

33. Paniikkia ja kuumia tunteita

James tajusi makaavansa maassa. Lumen peittämät puut ilkkuivat hänelle vasten harmaata taivasta. Takamus kastui, kun jäinen maa suli hänen allaan.
   ”James? Oletko kunnossa?”
   Avan ääni tuntui kuuluvan jostakin kaukaa, kuin betoniseinän takaa, mutta oli silti kuin nuoli suoraan hänen sydämeensä ja jäätävä koura puristi Jamesin sisäelimiä. Järkyttyneenä hän kavahti istumaan ja tuijotti edessään seisovaa tyttöä, joka näytti huvittuneelta ja kauhistuneelta samaan aikaan. Hänen päässään humisi.
   James yritti puhua, mutta hänen sisällään kuohuvat tunteet olivat syöneet hänen äänihuulensa. Mitä hän olisi sanonut? Ava oli vain päräyttänyt olevansa raskaana. Mitä helkkaria Jamesin olisi pitänyt siihen muka sanoa? Mitä hänen olisi pitänyt muka tuntea?
Ei varmasti ainakaan näitä jäätävää ahdistuksen ja vastenmielisyyden tunteita ja karkuun juoksemisen pakottavaa tarvetta, siitä hän oli varma.
   Ava katseli häntä kuin miettien, oliko hän joutunut psykoosiin tai kenties muuten vain menettänyt lopullisesti järkensä. James tunsi järkytyksen alkavan hakata pääkoppaansa sisältä päin ja hän vastasi katseeseen samalla mitalla takaisin.
   ”Voisitko sinä sanoa jotakin?” Ava kysyi turhautuneen kuuloisena. ”Näytät hieman huonovointiselta.”
   ”Minua oksettaa”, James urahti. Hänen äänensä kuulosti jotenkin vieraalta. Hän pakottautui katsomaan Avaa silmiin. ”Mitä kautta menninkäisten hillittömien, rääntäytteisten sieraimien sinä tarkoitat? Et sinä voi olla raskaana!”
   Ava näytti tuskastuneelta. ”Olen minä.”
   ”Ja seuraavaksi sinä sanot minulle, että se… otus on minun ja sinun epäsiveellisen huispausstadionin jämien alla tapahtuneen toiminnan seurausta?” Ennen tätä hetkeä kyseisen toiminnan muisteleminen oli saanut Jamesin hurmioituneeseen mielentilaan, mutta nyt ajatus lähinnä kauhistutti häntä. ”Ja sinä ja Aqualine haluatte kasvattaa sen, niinkö?” James tunsi sydämensä alkavan hakata kivuliaasti vasten hänen rintakehäänsä mielikuvan välähdellessä hänen mielessään, kaunis Ava ja etäisesti koiraa muistuttava Aqualine pitämässä limaista pikku otusta sylissään onnea huokuvat, ylpeät ilmeet kasvoillaan. Jamesia huimasi ja häntä oksetti. Hän ei todellakaan halunnut tulevaisuudessa todistaa tätä mielikuvaa. Hän mieluummin karkaisi Timbuktuun ja unohtaisi, että hänellä mitään elämää Iso-Britanniassa oli koskaan ollutkaan.
   ”En minä ole kertonut Aqualinelle vielä”, Ava sanoi hitaasti, vakavalla äänellä. James mulkaisi tyttöä ja nousi seisomaan.
   ”Tuo ei ollut mikään vastaus.”
   ”Eikä sinun lauseesi ollut mikään kysymys”, Ava inahti.
   ”No, anna kun minä muotoilen sen uudestaan”, James sanoi liioitellun ystävällisesti. ”Odotatko sinä minun siittämääni olentoa ja haluatko sinä pitää sen, kasvattaa sitä kieroutuneen lesbosuhteesi rakkauden hedelmänä?”
   Ava räpytteli silmiään ja hieroi vatsaansa. ”Tämä on minun ja sinun. Eikä Aqualine liity tähän millään tavalla. Minä haluan tehdä tämän sinun kanssasi. Minä haluan olla sinun kanssasi.”
   Vielä muutamia hetkiä sitten Avan viimeisimmät sanat olisivat tehneet Jamesista Tylypahkan maiden onnellisimman velhon. Nyt sanat saivat hänen pelkurimaisen sydämensä kiemurtelemaan ja pomppimaan ahdistuneena.
   ”Ei, ei, ei, ei!” James huudahti ja perääntyi Avan luota. ”Ei onnistu! Olen ratsastanut lohikäärmeillä! Kokonainen huispausstadion on sortunut päälleni! Wannabe-kuolonsyöjät ovat riepotelleet minun sukulaisiani! Minun parhaan ystäväni ruumiin on vallannut hänen kauan sitten kadonnut kaksoisveljensä! Mutta tämä!” James aukoi suutaan ja heilutti käsiään hurjasti laajassa kaaressa. ”Tämä on sietämätöntä! En kestä tätä!”
   ”James – ”
   ”Sinä et saa tehdä tätä minulle!” James karjaisi ja perääntyi Avan luota. ”Et kaiken muun kieroilusi jälkeen! Minä lähden! Vie juonitteleva pikku olemuksesi Aqualinen hyysättäväksi, niin kuin olet väittänyt koko ajan haluavasi tehdä! Sinä ja Aqualine voitte viettää loppuelämänne yhdessä kasvattaen sitä otusta! Minä en välitä menninkäisen nenänpään vertaa! Minä lähden täältä!”
Ava katsoi häntä loukkaantuneena ja myös jollakin tavalla tuskastuneena. ”Sinä et ole tosissasi. Voisitko edes yrittää keskustella tästä niin kuin aikuiset?”
   ”Minä en ole aikuinen!” James parahti. ”Eikä minulla ole mitään halua tai aikomusta ollakaan!”
   Ava pyöräytti silmiään. ”Et sinä voi vain paeta tätä, James – ”
   James nauroi hurjaa, hänen omissa korvissaankin mielipuoliselta kuulostavaa naurua ja perääntyi kohti lumisten puiden suomaa turvaa. ”Ja ihan varmasti muuten voin!”
   Niine hyvineen James käännähti ympäri ja lähti juoksemaan talvisen metsän siimekseen. Hän veti kiivaasti pakkasen kiristämää ilmaa sisäänsä ja antoi jalkojensa viedä häntä eteenpäin välittämättä pätkääkään siitä, mihin suuntaan ne häntä veivät. Puut olivat vain ohitse vihtovia tummia läiskiä hänen ympärillään hänen kiitäessään Kielletyn Metsän jäänhuuruista polkua eteenpäin, ainoana ajatuksenaan paeta kauas pois. Hän kuuli vain etäisesti aurorikokelastovereidensa nauravan, vähän matkan päässä edessäpäin välkkyi punaisia loitsuja sirojen oksien lävitse. James näki Shawnin viskovan vauhkosti Michaelia kohti tainnutustaikoja pienellä aukiolla. Isokokoisen pojan kasvoilla oli keskittynyt ilme, jota kielenkärki oli tullut korostamaan ylähuulta pontevasti lipomalla. Näky olisi kenties jossakin muussa elämäntilanteessa näyttänyt Jamesista hulvattoman hauskalta, mutta nyt se sai hänen päässään soimaan kummallisen kysymyksen: ”Onko vauvoilla kieli?”
   ”James!” Shawn huudahti nähdessään hänet pyörähtäessään solakasti kuin parahinkin balettitanssija Michaelin tainnutustaian tieltä pois. ”Tule pieksemään nämä ryökäleet minun kanssani!”
   James pyöritti jäykästi päätään ja juoksi Shawnin, Michaelin ja Jessen ohi. Kolmikko keskeytti kaksintaisteluleikkinsä ja jäi katsomaan häntä hölmistyneenä.
   ”James! Mihin sinä menet?” Shawn huusi hänen peräänsä kuulostaen hämmentyneeltä.
   ”Pois täältä!” James karjaisi.
   ”Miksi sinulla on pyöreä märkä läntti persuksissasi?” Shawn huikkasi huvittuneena.
   ”Törmäsitkö jättiläishämähäkkiin?” Jesse hihkaisi hänen peräänsä. ”Pissitkö housuun?”
   ”Pahempaa!” James huudahti ja jatkoi juoksuaan taakseen vilkaisematta. Hänen oli vain pakko päästä pois, karkuun! Hänen koko elimistönsä vaati tilanteesta nopeasti pois pakenemista. Paniikki hyökyi hänen sisällään kuin tappava myrkky. Jamesista tuntui, ettei hän voisi koskaan lakata juoksemasta. Jos hän pysähtyisi, hän joutuisi kohtamaan typerryttävän tosiasian: Ava Lopez odotti heidän yhteistä otustaan, jonkinlaista minihirviötä, joka kakkaili ja itkeskeli kaiket päivät. Minihirviö imisi kaiken elämänilon heidän elämästään ja tekisi heistä ällöttäviä aikuisia, joilla oli aikuisten tylsiä iltapäiväkahvitteluita ja jotka ravasivat vaippa-alennusmyynneissä aivan kuin niistä olisi riippunut elämän onni.
   ”Ei!” James kähähti kauhuissaan ajatusten tavoittaessa tietoisuuden rajan. Ei, hän ei todellakaan halunnut minkäänlaisia minihirviöitä kasvattamaan häntä rutikuivaksi aikuiseksi. Ei, ei, ei! Näin ei voinut yksinkertaisesti tapahtua! Ei James Sirius Potterille!
   

*

Voimakkaat, peräänantamattomat kädet lukitsivat hänet ansaan vasten kylmää kiviseinää. Hän tunsi olevansa ihanassa ansassa, omien riettaiden ja kiellettyjen tarpeidensa ja synkimpien halujensa kahleissa. Vihreät silmät söivät hänen kasvojaan kuin eivät olisi koskaan nähneet mitään kauniimpaa, terävä katse lukkiutui hänen huuliinsa. Heidän raskaat hengityksensä kohtasivat ilmassa ja heidän yhdessä tahdissa lyövät sydämen sykkeet olivat ainoa ääni, joka kaikui aitiolla, tyhjällä käytävällä. Heidän huulensa kohtasivat ahnaina ja heidän vartalonsa painautuivat tiiviisti toisiaan vasten, aivan kuin ne olisi luotu yhdistymään toisiinsa. He omistivat toisensa huulillaan, antautuivat toinen toiselle, ottaen ja antaen ja toistensa hyökyvät tarpeet lupauksilla täyttäen…

Roxanne heräsi hätkähtäen. Hän tajusi hengittävänsä raskaasti ja hänen sydämensä löi hurjana vasten hänen rintaansa. Hänen alavatsaansa kihelmöi ja läheisyyden tarve sykki hänen vartalossaan kiduttavasti.
   Jacob.
   Roxannen henkeä salpasi, nimi tuntui hyökyvän hänen mieleensä kuin syövyttävä, tulta roihuava neste, joka valui hänen koko elimistöönsä kiduttavasti jättäen jälkeensä alkukantaisia haluja. Uni sykähteli elävänä ja täysin kirkkaana hänen mielessään, aivan kuin Jacob olisi oikeasti vain hetki sitten painanut hänet vasten kylmää ja kovaa seinää ja painautunut omistavasti häntä vasten…
   Väärin, Roxannen mielessä välähti ja syyllisyys läikähti hänen sisällään kuin myrkky. Turhautuneena Roxanne avasi silmänsä makuusalin hämärään todellisuuteen.
   Hän kohtasi tummat silmät ja sirot kasvot, joita tummat, pitkät, kiharat hiukset kehystivät kauniisti. Tummat silmät porautuivat syvälle Roxannen silmiin ja täydellisen muotoiset huulet olivat raollaan.
   ”Hän ei ole hyväksi sinulle, Roxy”, tuttu ääni kuiskasi ja Roxannen huuto takertui hänen kurkkuunsa hahmon hävitessä kuin savuna ilmaan huoneen pimeyteen.
   Roxanne pomppasi vauhkona ylös sängystään huutaen jotakin epäselvää kimeästi ja korkealta. Lily omassa pylvässängyssään hätkähti hereille ja katsoi ympärilleen hätäisenä. Gabriella mutisi tukahtuneesti unissaan.
   ”Mitä? Mikä hätänä?” Lily sopersi unisesti. ”Rox?”
   ”Minun äitini!” Roxanne kähähti ja ryntäsi kompuroiden valokatkaisijan luokse makuusalin ovelle. ”Minun äitini oli täällä!”
   ”Sinun äitisi oli täällä?” Lily toisti hitaasti ja nousi punaisia, pörröisiä hiuksiaan haroen istumaan. ”Rox-rakas, sinun äitisi on Godricin notkon hautausmaalla.”
   ”Hän oli täällä!” Roxanne huudahti. ”Hän seisoi minun sänkyni vieressä minun herätessäni!”
   ”Olkaa hiljaa”, Gabriella mumisi unisesti peitteisiinsä.
   ”Mitäpä jos sinä vain näit niitä omituisia uniasi?” Lily kysäisi hienovaraisesti ja lysähti takaisin sänkyynsä makaamaan. ”Et viitsisi hulluilla näin aikaisin aamusta.”
   ”Se ei ollut unta!” Roxanne huudahti ja marssi Lilyn sängyn luokse. Hän tyrkki tytön vetelää vartaloa sivummalle ja pomppi polvillaan sängyllä saadakseen parhaan ystävänsä huomion. ”Minä heräsin kokonaan erilaisesta unesta ja äiti seisoi minun sänkyni vieressä ja kuiskasi minulle, että – ”
   Yhtäkkiä Roxanne ei tiennytkään, voisiko kertoa Lilylle mitä hänen kuollut äitinsä oli hänelle kuiskannut. ’Hän ei ole hyväksi sinulle, Roxy’, äiti oli sanonut ja varmasti tarkoittanut Jacobia, koska ketä muuta tämä olisi muka voinut tarkoittaa? Roxanne ei voinut kertoa Lilylle Jacobista. Lily kuitenkin vain suuttuisi hänelle, tuomitsisi häntä ja varmaan vielä kertoisi Fredillekin kaiken lisäksi.
   ”Mitä sinun kuollut äitisi kuiskasi sinulle?” Lily kysyi käsivarsi kasvojensa päällä.
   ”Hän kuiskasi ’moi Roxy’”, Roxanne livautti sulavasti. ”Aika makeeta, oikeastaan! Jacob sanoi minun pystyvän puhumaan tuonpuoleiseen mustan magian voimat vastaanotettuani ja selkeästi asianlaita todella on näin!”
   ”Tai sitten sinulla on ylivilkas mielikuvitus”, Lily mumisi.
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”Usko mitä tahdot. Minä tiedän mitä näin.”
   ”Miten vain…” Lily mutisi äänellä, joka selkeästi epäili Roxannen mielenterveyden laitaa.
Myöhemmin mennessään aamupalalle Lily ja Roxanne huomasivat yllätyksekseen Jamesin istuvan Fredin ja Hugon kanssa rohkelikkojen pöydässä. Kummastuneina he menivät kolmikon luokse.
James mulkaisi Lilyä ja Roxannea. Poika näytti jotenkin kumman heiveröiseltä ja ahdistuneelta. ”Terve pikkusisko ja terve sinä kurja otus, joka et vaivautunut lähettämään minulle kirjettä hyvinvoinnistasi ja parhaan ystäväni ja sinun onnellisesta ja voitokkaasta paluusta Tylypahkaan.”
Roxanne hymähti ja istui Jamesia vastapäätä. Hän kohtasi syyttävän katseen uhmakkaasti. ”Itse asiassa, herra Lohikäärmerakastaja, jääräpäinen pikkusiskosi kirjoitti sinulle lohduttavien käänteiden tapahtumista illalla hyvinkin tiivistä faktaa sisällään pitävän kirjeen.”
”Jaa”, James urahti. ”En saanut kirjettä hyppysiini.”
Roxanne nyökkäili. ”Siitähän sinun on turha meitä syyllistää.”
”Mitä sinä täällä teet?” Lily ihmetteli.
Fred ja Hugo Jamesin molemmin puolin virnistivät vahingoniloisesti. ”Lohikäärmerakastaja on pannut pullat uuniin ja lähti kuin ankeuttaja persuksen alla karkuun surkeaa elämäntilannettaan”, Fred kertoi naureskellen. ”Arvon loitsuprofessorimme oli kuulemma löytänyt hänet huoneensa kylpyhuoneen lattialta istumasta.”
   ”Pannut pullat uuniin?” Lily toisti hitaasti näyttäen hämmentyneeltä.
   ”Ava on raskaana”, Hugo kertoi kykenemättä olemaan hymyilemättä leveästi. ”Lohikäärmerakastajasta tulee isukki.”
   ”MITÄ?” Lily kiljaisi.
   Roxanne tuijotti Jamesin kalpeita kasvoja. ”Tuosta haiskustako isukki? Ei ikinä!”
   James kohtasi Roxannen järkyttyneen katseen aitoa kauhua ruskeissa nappisilmissään. ”Älä muuta sano!”
   ”Ei sinusta voi tulla kenenkään isää”, Lily sanoi voipuneella äänellä räpytellen silmiään kiivaasti. ”Ethän sinä osaa edes voidella paahtoleipää itse!”
   James pyöräytti silmiään. ”Voileiväntekotaitojani minä tässä nyt viimeiseksi murehdin.”
   ”Viis voileivistä!” Roxanne huudahti. ”Jos sinä saisit vauvan, se päätyisi vain toimimaan kaatona lentoharjoituksissa!”
   ”Hyvin todennäköisesti”, Fred yhtyi virnistäen ja Hugo hihitti sämpyläänsä.
   ”Tämä ei ole hauskaa!” James huudahti ja loi kaikkiin ympärillään oleviin kiukkuisia mulkaisuja. ”Minä en todellakaan halua tätä!”
   Roxanne virnisti paheellisesti. ”Olisi kannattanut miettiä sitä ennen kuin häpäisit lesbotyttöjen parisuhteen.”
   Hugo ja Fred nauroivat nyt niin kovaäänisesti, että ympärillä olevat rohkelikot kääntyivät katsomaan heitä uteliaina. James näytti taikasauvansa myyneeltä.
   ”Miksi et ole Auoriassa?” Lily kysyi tarkkaillessaan isoveljensä ryytynyttä olemusta. ”Eikös teillä pitänyt olla jonkinnäköiset teoriakokeet?”
   James mulkaisi siskoaan. ”Luuletko, että joku typerä teoriakoe tai Auroria kiinnostavat minua tippaakaan tällä hetkellä?”
   ”Sinä lennät pois koulutusohjelmasta”, Lily ennusti synkästi.
   Fred virnisti ja tönäisi Jamesia hyväntuulisesti olkapäähän. ”Kuinka sinä sitten muka elätät pienen lapsukaisesi?”
   ”Ääh!” James huudahti ja peitti korvansa käsillään. ”Te olette kamalia!”
   ”Kannattaisi mennä takaisin Auroriaan, niin et joutuisi kärsimään piruilustamme”, Lily sanoi painokkaasti.
   Roxanne naurahti. ”Et voi vältellä Avan näkemistä kovin kauaa. Ennen pitkää sinun on otettava vastuu siitoksistasi, Lohikäärmerakastaja.”
   Hugo ja Fred hykertelivät. James katsoi heitä kaikkia silmät pelkoa ja katumusta täynnä. ”Ei minusta ole tähän.”
   ”Voi, kyllä me sen tiedämme”, Hugo sanoi iloisesti ja taputti Jamesia lujaa olkapäähän, ”mutta onneksi sinulla on meidät, piikittelevät ja ärsyttävät sukulaisesi keventämässä taakkaasi.”
   James tuhahti. ”Joo, onneksi.”
   ”Takamus ylös ja kohtaa demonisi!” Lily käski. Hän hymyili leveästi isoveljelleen. ”Hyvin se menee. Oletko kertonut äidille tai isälle vielä?”
   James pudisti päätään jäykästi.
   Lily virnisti. ”Saanko olla paikalla, kun teet sen?”
   James hymähti ja kohautti välinpitämättömästi olkiaan. Poika nousi seisomaan sama ryytynyt, petetty ja surullinen ilme kasvoillaan pysyen. ”Kai minä sitten menen takaisin Auroriaan.”
   Yhtäkkiä Roxanne näki pitkän hahmon ilmestyvän tyhjästä Jamesin selän taakse. Hahmolla oli pörröiset, jokaiseen ilmansuuntaan sojottavat hiukset, sarvisankaiset silmälasit ja ruskeat silmät. Hahmo näytti naurettavan paljon samalta kuin Harry tai Albus. Nuori mies katseli hellästi Jamesia ja pyöritti päätään jokseenkin huvittuneena.
   Roxannen suusta pääsi kauhistunut korahdus. James, Fred, Hugo ja Lily kohottivat katseensa häneen hämmentyneinä, ja niin teki myös Harryn ja Albuksen kopiohahmo. Hätkähtäen Roxanne tajusi hahmon olevan James Potter senior.
   Senior James virnisti Roxannelle iloisesti ennen kuin katosi jälleen tyhjyyteen aivan kuin olisi kaikkoontunut, mutta tämän äärirajat yksinkertaisesti vain lipuivat, valuivat tyhjyyteen aivan kuin hahmo olisi ollut osa sitä.
   ”Mikä sinulla on?” Hugo kysyi keskeyttäen hämmentyneen hiljaisuuden. Roxanne tajusi kaikkien tuijottavan häntä.
   ”Minä näin James Potter seniorin”, Roxanne kertoi serkuilleen hitaasti. ”Hän naureskeli sinulle, Jamie.”
   Lily vilkaisi Roxannea kummastuneena. Hugo ja Fred tuijottivat häntä suu auki. James näytti huvittuneelta.
   ”Sinä näit isoisä Jamesin naureskelevan minulle?”
   Roxanne nyökkäsi pontevasti. ”Joo, näin! Ihan sinun selkäsi takana!”
   James pyörähti salamana ympäri ja katsoi taakseen. Muutama puuskupuh viereisestä pöydästä loi heihin kummastuneita katseita. James kääntyi pettyneenä katsomaan jälleen Roxannea.
   ”Huijasit!”
   ”No, hän hihitteli takanasi vain hetken!” Roxanne puolustautui.
   James pyöritti päätään huvittuneena. ”Hienoa. Olen siis saavuttanut luonteellani tason, joka saa kuolleetkin nauramaan.”
   James heilautti kättään heille, vilkutti sitten opettajien pöydän ääressä istuvalle Jasperille ja lähti pois Suuresta Salista. Fred, Hugo, Lily ja Roxanne katsoivat pojan ryytyneen olemuksen perään ja repesivät sitten kaikki yhteen ääneen nauruun.
   ”James on uskomaton”, Lily hihitti päätään pyöritellen.
   Fred virnisti. ”Pöllöistä pöllöin.”
   Hugon siniset silmät tuikkivat. ”Isukki.”
   Roxanne nauroi. ”Villi, eksynyt pieni lurjus.”
   ”Lurjuksista puheen ollen”, Lily sanoi, ”näitkö sinä oikeasti meidän isoisän?”
   ”Joo, mitä helkkaria se oikein oli?” Fred kysyi ihmeissään, varautuneena.
   Roxanne kohautti olkiaan. ”Joo, minä vissiinkin nyt vähän niin kuin näen kuolleita. Se on ihan siistiä! Vaikka vähän pelottavaakin jotenkin.”
   Hugo ja Fred tuijottivat häntä. ”Sinä näet kuolleita?”
   ”Joo”, Roxanne myönsi. Hän katsoi veljeään silmiin. ”Näin äidin aamulla herätessäni.”
   Fred näytti siltä kuin olisi nielaissut kielensä. ”Äidin?”
   Roxanne nyökytteli ja kaatoi itselleen appelsiinimehua. ”Hän hymyili.”
   Fred meni vaikean näköiseksi ja ryhtyi tökkimään munakokkelia haarukallaan. Hugo ja Lily vilkaisivat toisiaan ja laskivat hekin katseensa pöytään.
   Heillä oli ensimmäiseksi muodonmuutoksia. Roxanne ei ollut ehtinyt harjoitella vaihdosloitsua, niin kuin McGarmiwa oli pyytänyt. Vanha professori ei ollut iloinen.
   ”No, anteeksi!” Roxanne huudahti ja yritti pitää selkänsä suorana ja leukansa pystyssä professori McGamiwan haukkamaisen ankaran katseen alla. Professori katseli häntä kulmiensa alta seistessään pöytänsä takana kädet lanteilla. ”Minulla oli kiireitä näkökykyäni takaisin hankkiessa!”
   ”Olen iloinen, että näet jälleen, neiti Weasley”, McGarmiwa sanoi äänellä, joka ei todellakaan paistanut iloa mistään välistä. ”Sinä olet kuitenkin huimasti jäljessä muutenkin ja vaihdosloitsu on hyvin tärkeä loitsu, jota varmasti kysytään S.U.P.E.R.-kokeissa. Tässä.” Professori osoitti pöydällään letkeästi makoilevaa kissaa ja sitten pitkässä häkissä nököttävää undulaattia. ”Tee vaihdosloitsu kissaan ja lintuun.”
   Roxanne vilkaisi Lilyä, joka näytti huvittuneelta istuessaan Hugon ja Fredin vieressä eturivin pulpeteilla. Roxanne muisti hyvin Lilyn puhuneen vaihdosloitsusta. Hän ei vain kuollakseenkaan muistanut, mitä loitsun oli ylipäätään tarkoitus edes tehdä.
   ”Professori, en minä osaa tehdä vaihdosloitsua.”
   McGarmiwa risti kätensä puuskaan. ”Kaiva sitten kirjasi esiin ja opettele tekemään se!”
   Roxanne irvisti ja maleksi paikalleen Lilyn viereen. Hän ryhtyi kaivamaan laukkuaan ja tajusi jättäneensä muodonmuutoksen kirjan makuusaliin. Professori McGarmiwan kaiken hoksaavat silmät söivät ankarasti Roxannea.
   ”Missä sinun kirjasi on, neiti Weasley?”
   ”Se on tainnut jäädä makuusaliin”, Roxanne mumisi.
   McGarmiwa naksautti kieltään. ”Hae se. Heti. Jos sinulla menee yli kymmenen minuuttia kauemmin, joudut kirjoittamaan kuuden sivun esseen minulle vaihdosloitsusta.”
   Roxanne vilkaisi kauhuissaan Lilyä ja lähti sitten pois luokasta vikkelästi McGarmiwan katseen selässään tuntien. Hän käänsi kivisellä lattialla kopisevat askeleensa kohti rohkelikkotornia itsekseen mutisten.
   McGarmiwa oli kerta kaikkiaan epäreilu! Roxanne oli menettänyt näkönsä ja ollut jos jonkinmoisissa kummallisissa seikkailuissa lähiaikoina ja vanhaa professoria kiinnosti vain, osasiko hän tehdä typerän vaihdosloitsun! Roxanne oli nähnyt kuolleen äitinsä ja senior Jamesin haamun tänään, mutta kysyikö McGarmiwa häneltä oliko hän kunnossa moisten tuonpuoleisten hahmojen kohtaamisten jälkeen? Ei! Ei! Missä sinun kirjasi on, Roxanne? Miksi et osaa tehdä naurettavaa vaihdosloitsua, Roxanne? Mitä helkkarin väliä sillä muka oli?
   Roxanne kääntyi rohkelikkotorniin vievälle käytävälle ja hänelle tuli kumma tunne, että oli ollut käytävällä vain muutamia hetkiä aikaisemmin. Suuri ristikko-ikkuna kauempana käytävällä paljasti palasen harmaasta pakkasilmasta ulkona. Käytävä oli hämärä ja soihdut seinillä lepattivat aavemaista tunnelmaa.
   Toivottavasti kukaan kuollut ei ilmesty tähän juuri nyt, Roxanne ajatteli lievästi kauhuissaan. Se olisi voinut olla aika pelottavaa.
   ”Mihin matka?”
   Roxanne kiljaisi ja pomppasi ilmaan. Käheä ääni nauroi hänen takanaan ja Roxanne käännähti ympäri.
   Hän tajusi kävelleensä suuren ikkunan ohi. Kivisellä syvennyksellä ikkunan edessä istuskeli vaaleahiuksinen poika rennosti kiviseen seinään nojaten. Ensiksi Roxanne luuli poikaa Jasperiksi, mutta tajusi sitten tämän itsevarman raukeasta olemuksesta tämän olevan Jacob.
   ”Mitä sinä täällä teet?” Roxanne kähähti ja yritti olla välittämättä sydämensä yhtäkkiä kovin kiihtyneestä sykkeestä. Eikö hän ollutkin nähnyt unta juuri tästä käytävästä, hänestä ja Jacobista juuri tässä näin? Ihan varmasti oli.
   Jacob katseli häntä tutkivasti. Poika oli nostanut jalkansa koukkuasentoon ja tämän kädet lepäsivät rennosti polvien päällä. ”Tulin moikkaamaan veljeäni, mutta ilmeisesti hänellä on jonkin sortin oppitunti.”
   ”Minä luulin, että sinä lähdit pakomatkalle”, Roxanne sanoi ihmeissään.
   Jacob virnisti. ”Niin, minä ajattelin sitä ensiksi. Tulin kuitenkin siihen tulokseen, että täällä minulle on paljon enemmän tarjolla kuin vuorilla patikoidessa ja hämyisissä metsissä kirmatessa.”
   Roxanne tuhahti ja risti kätensä puuskaan. ”Harmi vain, että joudut telkien taakse jos jäät tänne pitemmäksi aikaa. Tai sitten takaisin mullan alle, jos veljeni hoksaa sinut.”
   Jacob irvisti. ”Joo, en ole pahemmin toivottu vieras näillä main, mutta ei kai se mitään haittaa. Itse asiassa minut on vapautettu kaikista syytteistä auroriosaston ylipäällikkö Harry Potterin suomin valtuuksin.”
   Roxannen suu loksahti auki. ”Kuinka se on mahdollista?”
   Jacob virnisti. ”Kerroin hänelle kaiken ja myin sieluni hänen käytettäväkseen. Näin ollen saan anteeksi itsesuojelurefleksieni aikaansaamat ikävät käänteet ja vapauden tehdä vapaa-ajallani mitä huvittaa, kunhan en käytä anteeksiantamattomia kirouksia enää koskaan huijaten takaisin saadussa elämässäni.”
   ”Myit hänelle sielusi?” Roxanne toisti epäilevästi. ”Mitä se on tarkoittavinaan? Oletko sinä nyt joku Harry Potterin yksityinen vakooja vai?”
   Jacob loikkasi alas ikkunalaudalta. Roxanne ei voinut latautuneen oudosta tilanteesta huolimatta olla ihailematta tapaa, jolla poika kantoi kauhtuneita farkkujaan ja mustaa paitaansa.
”Vähän niin kuin joo. Harry sanoi minun muistuttavan häntä jostakin Severus Kalkaros – nimisestä hyypiöstä. En ollut imarreltu.”
   Roxanne nauroi. ”Ei sinun kannattaisikaan olla. Olen nähnyt Severus Kalkaroksen muotokuvan.”
   Jacob hymyili ja lähestyi Roxannea keskittynyt ilme kasvoillaan. Roxannelle tuli kummallinen ansaan ajettu olo. Hän perääntyi muutaman askeleen, joka sai Jacobin hymyilemään entistäkin leveämmin.
   ”Mitä sinä teet?” Roxanne kähähti Jacobin ajaessa hänet vasten kivistä seinää ja sulkiessa hänet käsiensä väliin ansaan.
   Jacob katseli häntä huvittuneena. Vihreät silmät tuikkivat ja hymy oli ovelalla tavalla veikeä. Heidän kasvonsa olivat vain henkäyksen päässä toisistaan. ”Kyllähän sinä tiedät. Se uni oli aika todellisen tuntuinen. Pystyin haistamaan sinun tuoksusi herätessäni.”
   Roxanne henkäisi hämmästyneenä ja yritti olla välittämättä leiskuavista tunteista, jotka Jacobin vartalo hänen lähellään saivat hänen vartalossaan aikaan. ”Mistä sinä puhut?”
   Jacob nauroi. ”Minä näin samaa unta kuin sinäkin. Siksi, koska sinä halusit minun näkevän.”
   ”Enpäs halunnut”, Roxanne tokaisi ja yritti olla katsomatta Jacobin huulia, jotka olivat aivan hänen huultensa tasalla. Harmi vain, että vihreiden silmien tuijottaminen oli melkeinpä paljon houkuttelevampaa.
   Jacob kallisti päätään niin, että heidän huulensa hipaisivat toisiaan. Roxannen suusta karkasi hämmästynyt henkäisy.
   ”Etkö?” Jacob kuiskasi hiljaa. ”Etkö sinä halua minun suutelevan sinua?”
   ’En’, olisi ollut oikeaoppinen vastaus, Roxanne tiesi sen. Hän ei kuitenkaan pystynyt sanomaan sitä. Tunteet ja sanat painivat hetken aikaa hänen kurkussaan, sitten hän henkäisi ja tarttui Jacobin kasvoihin, painoi huulensa tämän huulille ja antoi itsensä hukuttautua tämän huumaavaan makuun ja hermoja kutkuttavaan tuoksuun. Jacob kietoi kätensä hänen ympärilleen ja maisteli hänen huuliaan niin kuin kukaan mies ei ollut koskaan maistellut: Roxanne ei kyennyt ajattelemaan järkevästi ja tunsi ainoastaan alkukantaista tarvetta päästä lähemmäksi Jacobia, antautua tämän omistavien huulten ja käsien armoille, saada lisää, lisää, lisää. Heidän vartalonsa sopivat toisiinsa niin luonnollisesti, että se tuntui kuin kodilta. Roxanne tajusi olevansa elossa, elossa, elossa.
   Jacob kallisti päätään taaksepäin ja virnisti hänelle. ”Tämähän on parempaa kuin siinä unessa.”
   ”Tämä on väärin”, Roxanne mumisi hengästyneenä. ”Minä en voi tehdä tätä.”
   Jacob suuteli häntä hitaasti katsoen häntä koko ajan uhmakkaasti, haastavasti silmiin. ”Etkö?”
   ”Okei, ehkä voinkin”, Roxanne huoahti ja painoi huulensa uudelleen Jacobin huulille.
   
   
   
   
   
   
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 33. osa 28.1.
« Vastaus #71 : 31.01.2014 12:10:43 »
34. Apinoita ja salaisuuksia

”Missä sinä olet oikein hiipparoinut?” Shawn huudahti Jamesin lysähtäessä hänen viereensä aamupalapöytään. Muut aurorikokelaat istuivat siellä täällä pöydän ääressä haukotellen ja kahvejaan hämmennellen.
   ”Ajatuksiani setvimässä”, James mumisi ja ryhtyi lappomaan munakokkelia lautaselleen, vaikka sen haju lähinnä kuvotti häntä. Ruoalla oli ollut sellainen vaikutus häneen muutaman päivän ajan.
   Shawn tuijotti häntä. ”Ajatuksia, niin kuin monikossa? En tiennytkään päässäsi olevan enemmänkin toimintaa kuin mitä naamasi antaa ymmärtää. Sinä siis lähdit kirmaamaan kaksintaisteluista ajatuksiasi setvimään? Katosit eilisaamuisen teoriakokeenkin jälkeen niin sukkelaan vikkeline kinttuinesi, etten ehtinyt edes pilkata sinua surkastuneen kalpeasta olemuksestasi.”
   James huokaisi. ”Lähdin myös eilisten teoriakokeiden jälkeen ajatuksiani setvimään”, hän kertoi alistuneena.
   ”Okei…” Shawn sanoi hitaasti. ”Teddy antoi sinulle noin vain anteeksi kaksintaisteluharjoituksista livohkaan lähtemisen ja koko eilisen päivän lintsauksen?”
   James värähti. ”Hän oli omituisen ymmärtäväinen.”
   Shawn pyöritti päätään hämmentyneenä. ”Mikä sinulla oikein on? Olet tavallistakin omalaatuisempi.”
   James odotti Shawnin siemaisevan mustaherukkamehustaan valtavan kulauksen. ”Ava odottaa minun siittämää otustani.”
   Kuten James oli toivonutkin, Shawn purskautti kaikki mehut suustaan pitkin pöytää. Häntä vastapää istuvat Michael, Jesse ja Summer kavahtivat roiskuvia, tummanliiloja pisaroita kauemmaksi. Shawn kääntyi katsomaan Jamesia harmaanvihreät silmät lievästi päästä pullottaen.
   ”Ava odottaa MITÄ?”
   ”Vauvaa”, James murahti ja katseli ympärilleen vauhkona varmistaen, ettei kukaan kuullut. Hän puolittain odotti Aqualinen hyökkäävän millä hetkellä hyvänsä jostakin hänen kimppuunsa. James oli nähnyt eilen Tylypahkasta palattuaan Aqualinen ja Avan höpöttävän Victoiren pitämän teoriakokeen alussa toisilleen iloisesti. Selkeästikään Ava ei ollut kertonut tyttöystävälleen tapahtumien saamista käänteistä – vielä. Jamesia karmi: mitä sitten tapahtuisi, kun Aqualine saisi tietää hänestä ja Avasta ja siitä, mitä he olivat turmeltuneesti saaneet aikaan? Jamesilla oli hyvin varma tuntu siitä, ettei poikamainen lesbotyttö ainakaan ilahtuisi ja ryhtyisi kutomaan minihirviölle villasukkia.
   Shawn räpytteli vinhaan tahtiin silmiään ja tuijotti Jamesia epäuskoisesti. ”Sinä et voi mitenkään olla tosissasi.”
   James nyökkäsi pontevasti. ”Kuinka hartaasti toivonkaan valehtelevani. Ava päätti kertoa minulle minihirviöstä keskellä Kiellettyä Metsää kesken kaksintaisteluharjoituksien. Pakenin Tylypahkaan, mutta lystikkäät sukulaiseni ajoivat minut tänne takaisin väittäen, että minun on otettava vastuu siitoksistani. Sitten satuin huomaamaan siitoksiani kantavan ärsyttävän olennon ja päätin pitää loppupäivän vapaata ja pohtia syntejä syviä.”
   Shawn nyökkäsi hitaasti ja vähitellen ilkikurinen hymy levisi pojan kasvoille. ”Sinusta tulee isukki, Jamie!”
   James murahti vastaukseksi. Shawn kumartui lähemmäksi häntä.
   ”Mitä muuta Ava sanoi? Miten hän on ajatellut kertoa Aqualinelle?”
   James irvisti. ”Tyttö luritteli jotakin runoutta, mutta en viitsisi ryhtyä toistamaan moisia siirappisia ritarinkaipuupuheita. Sen tytön mieliteot ja halut vaihtuvat ja muuttuvat muutaman kerran viikossa. Kohta hän varmaankin sanoo minulle karkaavansa Aquan kanssa merenneitojen matkaan.”
   Shawn pyöritti päätään sekä ihailevasti että typertyneenä. ”Tämä on uskomatonta.”
   ”No, sitä juuri”, James mumisi painokkaasti ja kohotti katseensa Aqualinen ja Avan astellessa ruokailusaliin aamupalalle. James siristi silmiään huomatessaan Aqualinen käden lepäävän Avan alaselän kohdalla rennon johdattelevasti. Jamesia suututti: Ava ei ollut vieläkään kertonut Aqualinelle totuutta. James kohtasi Avan katseen, tyttö katsoi silmät kauhusta levällään takaisin ja Jamesin sydän teki pienimuotoisia katumisharjoituksia hänen rinnassaan. Ei tämä kaikki varmasti ollut Avallekaan helppoa.
   Aqualinen terävät siniset silmät huomasivat Jamesin ja Avan tiukan katseidenvaihdon. ”Mitä tuijotat, Potter?” tyttö huikkasi.
   James huokaisi alistuneesti. ”Edessäsi nököttävää munakokkelivatia vain.”
   Aqualine loi häneen kummastuneen katseen. Ava katseli Jamesia silmät vieläkin kauhusta pullistellen. James yritti vastata katseeseen haastavasti, uhmakkaasti ja uhkaavasti takaisin, mutta hänestä tuntui siltä kuin hänen ilmelihaksensa olisivat olleet kykenemättömät muihin kuin kauhua ja surua ja ahdistusta kuvastaviin ilmeisiin.
   Aurorikokelaat vitkuttelivat ruokasalissa, kunnes Victoire ja Teddy ilmestyivät sen oviaukkoon molemmat Aurorian logoja kantaviin verryttelyasuihinsa pukeutuneina. James pani merkille parivaljakon seisovan omituisen lähellä toisiaan: kolmen viimeisen kuukauden ajan entinen pariskunta oli vältellyt niin fyysistä kuin verbaalistakin kanssakäymistä pakkomielteisesti. Ehkä aurorikouluttajat olivat saaneet tehtyä jonkinlaisen välirauhan.
   Juoksulenkki pakkasilmassa olisi muutamia kuukausia sitten kuulostanut Jamesista kerta kaikkiaan tyrmistyttävältä, mutta nyt metsässä kirpeässä ilmassa kirmaaminen tuntui vapauttavalta ja tyhjentävältä. James saattoi melkein tuntea järkytyksen ja kauhun valuvan elimistöstään kohmeiselle pururadalle. Aamu ei ollut alkanut vielä täysin sarastaa ja metsässä vallitsi hillitty hämärä. Taivas oli kirkas ja muutama tähti loisti timanttien lailla taivaalla.
   Shawn jolkotti Jamesin vieressä ja vaikka he eivät puhuneet mitään, James saattoi aistia pojasta huokuvan järkytyksensekaisen huvittumisen. Leveäharteinen poika tirskahteli itsekseen ja loi häneen silloin tällöin vahingoniloisia silmäyksiä. James tyytyi vain mulkaisemaan poikaa äkäisesti.
   He juoksentelivat metsässä Victoiren ja Teddyn johtamana melkein tunnin verran ja palasivat sitten Aurorian valkoisena hohtavalle kartanolle. Aamuaurinko oli alkanut hiljalleen nousta vuorien takaa maisemaa valaisemaan ja Jamesin sydämen täytti jokin kutsumaton voiman tunne auringon punaisia ja keltaisia säteitä katsellessa.
   ”Vaatteiden vaihtoon!” Teddy ohjeisti. ”Puolen tunnin kuluttua harjoitussaliin!”
   James ja Shawn vaihtoivat kummastuneet katseet. Yleensä aamulenkin jälkeen Victoire pauhasi heille toisen kerroksen luokkahuoneessa pimeyden voimilta suojautumisen loitsujen teorioita tai pakotti heidät opiskelemaan tietopohjaa erilaisista myrkyistä, vastamyrkyistä ja niiden vaikutuksista.
   Syy erilaiseen toimintatapaan selvisi puoli tuntia myöhemmin, kun aurorikokelaat olivat käyneet vaihtamassa hikiset verryttelyasunsa normaaleihin, rentoihin vaatteisiin ja menneet Teddyn ohjeiden mukaisesti ensimmäisen kerroksen harjoitussaliin. James näki harjoitussalin seinällä roikkuvan muutaman halloween-naamiaisten koristuksena toimineen kurpitsalyhdyn.
   Teddy ja Victoire katselivat riviin asettuneita aurorikokelaita kummallisen vakavat ilmeet kasvoillaan ja Jamesin mieli alkoi laukata villisti. Mitä oli tapahtunut? Jotakin pahaa oli selkeästi tapahtunut. James ei tiennyt, kuinka monta pahaa uutista hän enää kestäisi ennen lopullista mielenterveyden menettämistä. Ei kauhean montaa, se oli varmaa.
   ”Azkabanin vankilasta on tehty joukkopako”, Teddy kertoi vakavana. ”Kaikki ankeuttajat ovat kadonneet vankien mukana. Tänään me harjoittelemme suojeliusloitsua varmistaaksemme kaikkien varmasti osaavan sen ankeuttajiin törmäämisen varalta.”
   Jamesin katse hakeutui Avaan. Tyttö näytti säikähtäneeltä ja James muisti tytön kertomuksen nuoruusvuosiltaan: ankeuttajat olivat tunkeutuneet Avan kotikylään ja suudelleet tämän vanhemmat kadoksiin. Aqualine kietoi puolihuolimattomasti kätensä Avan harteille ja James näki Avan kasvoilla välähtävän syyllisyyden ja voimattomuuden. Tyttö suki hermostuneena ponihäntäänsä. James katseli Avaa ja yritti miettiä, mitä ihmettä söpöläisen mielessä mahtoi oikeasti liikkua. Mitä tämä tunsi? Mitä tämä ajatteli?
   Shawn hänen vieressään pärskähti huvittuneena ja James vilkaisi poikaa. Tämä katseli hänen kasvojaan riemastuneen vahingoniloisena.
   ”Joku voi luulla sinun olevan wannabe-kuolonsyöjien puolella, kun kylmäveristen murhaajien joukkopako saa sinun rumat kasvosi vääntymään noinkin ilahtuneeseen ilmeeseen”, James naljaisi.
   ”Älä ole niin kiukkuinen, isukki”, Shawn sanoi ja taputti häntä olalle. James mulkaisi poikaa.
   Aurorikokelaat ryhtyivät tekemään suojeliusloitsuja. James ja Shawn meinasivat tukehtua nauruunsa nähdessään Aqualinen suojeliuksen olevan vaakkuva sorsa. Aqualine mulkaisi heitä siihen malliin, että Jamesin päässä vilahti ajatus Aqualinesta iskemässä tikaria hänen rintaansa yön hämärässä. Sen tyttö varmasti tekisikin, kunhan saisi tietää Avan olevan raskaana.
   Avan kettu pyörähteli sulavasti pitkin salia ja Summerin pandakarhu näytti ottavan sen kanssa nopeuskisaa, panda hävisi.  Jessen huuhkaja ja Michaelin valtava lisko syöksähtivät poikien sauvoista ilmoille vaivattomasti.
   Shawnin suojelius oli valtava tiikeri ja James virnisti osoittaessaan sitä omalla taikasauvallaan. ”Odotum suojelius!”
   Jamesin sauvasta syöksähti liukasliikkeinen, laiha apina, joka loikkasi Shawnin tiikerin selkään kättään ilmassa kummallisesti pyörittäen aivan kuin se olisi pyörittänyt päänsä päällä lassoa. Shawn nauroi niin, että joutui taipumaan kaksinkerroin.
   ”En kestä sinua, James”, Shawn tirskui ja pyyhki silmäkulmiaan.
   James virnisti. ”No, emmeköhän me kaikki ole sitä mieltä, että apina kuvastaa syvintä olemustani eniten.”
   ”Olemme”, Aqualine sanoi painokkaasti ihan Jamesin vierestä ja James loikkasi melkein metrin ilmaan kauhuissaan. Aqualine loi häneen halveksuvan katseen ja kulki sitten hänen ohitseen takaisin Avan luokse.
   James mulkoili tytön perään. Ava kohtasi hänen katseensa ja James mulkaisi tätäkin. ”Kerro hänelle”, James muotoili huulillaan selkeästi, tuijottaen tyttöä tiiviisti, vaativasti silmiin. Ava räpytteli vinhasti silmiään ja kääntyi katsomaan Aqualinea. James saattoi aistia tytöstä huokuvan kauhun huoneen toiselle puolelle saakka.
   Iltapäivällä Teddy ajoi heidät kirpeään pakkasilmaan kaksintaisteluharjoituksiin. Matkalla kaksintaisteluareenalle James näki Aqualinen tunkeutuvan aurorikokelasrykelmän eteen juttelemaan Victoirelle ja näki tilaisuutensa tulleen, hänen oli pakko kovistella Avaa.
   James viittoi Shawnia vieressään kävelemään eteenpäin ja välittämättä pojan äänettömistä kysymyksistä jäi tahallaan muista jälkeen. Ava käveli aurorikokelaiden perässä lamautuneena, jalkoihinsa tuijottaen. Tyttö kohotti katseensa Jamesin liimautuessa hänen kylkeensä kiinni.
   ”Kerro hänelle”, James tokaisi.
   Avan kinuskiset silmät näyttivät kauhistuneilta. ”En minä pysty siihen.”
   James irvisti. ”Ei sen luulisi olevan niin hankalaa. Hei, Aqua, minä odotan Lohikäärmerakastajan minihirviötä ja kyllä, se tarkoittaa sitä että meidän suhteemme on häpäisty ja sinun tulisi muuttaa helvetin koirien valtaamalle saarelle.”
   ”Hän tappaa sinut”, Ava kuiskasi aitoa kauhua äänessään. ”Hän ihan todella tappaa sinut, jos minä kerron hänelle.”
   James naurahti. ”Olen valmis ottamaan sen riskin.”
   ”Entä jos minä vain… hankkiutuisin siitä eroon”, Ava puuskahti.
   James jähmettyi paikoilleen. Avakin pysähtyi ja katsoi häntä odottavasti, syyllisenä ja tuskastuneena kiemurrellen. Hiljalleen taivaalta laskeutuvat hennot lumihiutaleet koristivat tytön hiuksia kuin kimaltelevat helmet. Muut aurorikokelaat eivät huomanneet heidän jäävän jälkeen ja jatkoivat matkaansa kohti taisteluareenaa.
   ”Hankkiutuisit siitä eroon?” James toisti hitaasti. Hänen vatsassaan velloi jokin todella epämiellyttävä.
   ”Niin”, Ava huoahti. ”Ei meistä ole vanhemmiksi, James! Minä en voi tehdä tätä Aqualle!”
   James tuijotti tyttöä. ”Haluatko sinä hankkiutua siitä eroon siksi, ettei meistä ole sen vanhemmiksi, vai haluatko sinä hankkiutua siitä eroon siksi, ettei sinun tarvitsisi kertoa siitä Aqualle?”
   Ava räpytteli vimmatusti silmiään ja kauhuissaan James tajusi niiden täyttyvän kyyneleistä.
   ”En minä tiedä!” Ava parahti ääni särähtäen. ”Olen ihan sekaisin!”
   ”Se… otus”, James tokaisi ja vilkaisi kuin tahtomattaan Avan vatsan seutua, joka näytti talviviitan alla normaalin litteältä eikä vihjannut millään tavalla siellä kasvavasta hirviöstä. ”Se on jo olemassa.”
   Ava nyyhkäisi. ”Niin, minä tiedän, mutta – ”
   ”Emme me voi vain hankkiutua siitä eroon”, James puuskahti yllättyen omista sanoistaan aivan yhtä paljon kuin Avakin. Kuitenkin, kun hän oli sanonut sanat ääneen, hän tiesi tarkoittavansa niitä.
   Ava tuijotti häntä. ”Etkö sinä halua päästä siitä eroon?”
   Hieman epäluuloisena James tutkiskeli sisintään. Ei, hän ei todellakaan halunnut minkäänlaista minihirviötä elämäänsä sotkemaan. Mutta ajatus siitä, että he vain ’hankkiutuisivat’ siitä eroon sen jälkeen, kun olivat vahingossa antaneet sille elämän… se ei vain ollut oikein, se tuntui väärältä, kerta kaikkiaan ylitsepääsemättömän vastenmieliseltä.
   ”En”, James töksäytti ja nosti sormensa varoittavasti ilmaan Avan avatessa suunsa. ”Minä en ole valmis keskustelemaan minkäänlaisista suunnitelmista tätä minihirviötä koskien, onko selvä? Minä tiedän tällä hetkellä ainoastaan, että haluan sinun kertovan Aqualle ja tiedän, ettemme me voi vain hankkiutua siitä eroon.”
   Ava hengitti syvään sisään ja sitten ulos. James katseli hiljalleen valuvia kyyneleitä tytön poskilla ja hänen sydämensä tuntui sulavan. Hän kohotti kätensä ja pyyhki kyyneleet peukaloonsa. Ava katsoi häntä kinuskiset silmät tunteita täynnä.
   ”Kaikki järjestyy vielä”, James lupasi matalalla äänellä.
   Ava nyökkäsi aivan kuin olisi uskonut häntä.
   ”Mitä täällä tapahtuu?” kysyi teräksinen ääni. James ja Ava hätkähtivät kauemmaksi toisistaan ja kääntyivät katsomaan Aqualinea, joka tuijotti heitä epäluuloisesti, kädet lanteilla. Tytön mustat hiukset olivat lumihiutaleiden koristamat ja kulmikkaat kasvot olivat vihamieliset. Taisteluareenan suuaukolla tytön takana välkkyi eri väreissä loistavia ilotulituksia.
   ”Aqua…” Ava kähähti hartiat jäykkänä ja silmät sepposen selällään.
   ”Mitä täällä tapahtuu?” Aqualine toisti painokkaasti ja katsoi Jamesia. ”Sinä vikittelet minun tyttöystävääni taas.”
   James irvisti ja puristi taikasauvaansa tiukasti viittansa taskussa. ”En oikeastaan. Meillä on kuitenkin jotakin kerrottavaa sinulle.”
   Ava näytti voivan pahoin, tyttö haukkoi henkeään. Aqualinen sinisten silmien katse liukui Jamesista Avaan. Ihmetyksekseen James näki vihaamansa lesbotytön silmissä järkytystä ja kauhua.
   ”Mitä kerrottavaa?” Aqualine kähähti tuijottaen Avaa tiiviisti.
   Ava melkein kiemurteli. ”Aqua… minä olen niin pahoillani…”
   ”Mistä?” Aqualine tiukkasi. ”Jätätkö sinä minut?”
   Ava aukoi kirsikan väristä suutaan kuin vedenolento kuivalla maalla. ”Joo”, tyttö sitten kuiskasi melkein kuulumattomalla äänellä.
   Aqualinen suu loksahti auki ja tytön silmät alkoivat pullottaa päästä. ”Tuon apinamaisen idiootin takia? Et voi olla tosissasi!”
   Ava vilkaisi kauhuissaan Jamesia. ”Olen pahoillani.”
   Aqualine liikahti niin nopeasti, että James ehti vain räpäyttää silmiään, kun tyttö oli jo astunut Avan eteen ja tarttunut tätä käsivarsista. ”Sinä et voi olla tosissasi!”
   ”Anna anteeksi”, Ava kuiskasi ja kyyneleet valuivat jälleen tytön poskille. ”Minä haluan olla Jamesin kanssa.”
   Järkyttyneenä James tajusi Aqualinen kalpenevan ja silmien täyttyvän kyyneleistä ja kummallinen, outo ajatus välähti hänen mielessään: ”Hänkin on vain ihminen.” James astui vaivaantuneena kauemmaksi lesbotytöistä tuntien olevansa tungettelija tyttöjen välissä aivan liian monella tasolla.
   Aqualine purskahti kovaääniseen itkuun, loi Avaan tuskaa ja pettymystä huokuvan ilmeen ja lähti sitten harppomaan kohti heidän takanaan seisovaa valkoista Aurorian kartanoa vilkaisemattakaan Jamesia.
   Ava purskahti niin kivuliaalta kuulostavaan itkuun, että se sai Jamesin kaikki käsikarvat nousemaan pystyyn. Tyttö taipui kaksinkerroin hänen edessään itkien lohduttomasti aivan kuin joku olisi kiskaissut tästä juuri palasen irti tikarilla.
   James kietoi hellästi kätensä tytön ympärille ja nosti tämän pystyyn. Ava hautasi kasvonsa hänen rintaansa. James heijasi itkusta tärisevää tyttöä sylissään ja painoi huulensa tämän vaniljantuoksuisiin hiuksiin.

*

Lily ja Shawn makoilivat myöhään illalla Lilyn sängyllä. Makuusali oli tyhjä ja hiljainen. Shawn makasi selällään ja Lily mahallaan tutkiskellen etusormellaan pojan kasvoja. Shawnin karhea leuka raapi hänen sormeaan, mutta pojan huulet olivat pehmeät ja kääntyivät hymyyn Lilyn piirtäessä niiden muotoa.
   ”Sinä näytät huolestuneelta”, Shawn totesi matalalla äänellä ja silitti Lilyn selkää. ”Roxyako sinä mietit? Hän tulee varmasti ihan kohta.”
   ”Minä en vain tajua, mitä hän puuhaa!” Lily sanoi kulmiaan kurtistellen. ”Hän lähti eilen muodonmuutostunnilta hakemaan kirjaansa, eikä koskaan palannut takaisin ja lintsasi koko päivän! Hän tuli vasta tänä aamuna makuusaliin ja sanoi olleensa tekemässä omia juttujaan eikä suostunut kertomaan enempää! Mitä helkkaria se muka tarkoittaa? Ja missä hän nyt on? Heti pimeyden voimilta suojautumisen tunnin jälkeen se kottarainen lähti taas liitelemään jonnekin vaivautumatta kertomaan minne!”
   Shawn raapi leukaansa ja virnisti sitten. ”Ehkä hän on juttelemassa kummituksille.”
   Lily hymähti. ”Joopa joo. Hän salaa jotakin, minä tiedän sen.”
   Shawn kohautti olkiaan. ”No, kyllä hän varmasti kertoisi sinulle, jos se olisi jotakin tärkeää. Anna hänelle aikaa.”
   Lily huokaisi. ”Niin kai sitten. Onko sinulla suunnitelmia viikonlopun varalle?”
   ”Ei”, Shawn naurahti. ”Kuinka niin?”
   ”Ajattelin yllättää sinut”, Lily kertoi hymyillen pojalle veikeästi.
   Shawnin ilme kirkastui. ”Yllättää minut miten?”
   Lily suuteli nauraen pojan huulia. ”Se on salaisuus, mutta lupaan sinun pitävän siitä.”
   ”En pidä salaisuuksista”, Shawn mutisi ja kädet Lilyn ympärillä tiukensivat hieman otettaan.
   Makuusalin ovi avautui ja Roxanne hyppelehti sisälle häpeämättömän onnellisena. Tummat, lyhyet hiukset olivat hieman pörröiset ja aivan yhtä tummat silmät tuikkivat. Tyttö virnisti nähdessään Lilyn ja Shawnin. ”Terve, kyyhkyläiset!”
   ”Missä sinä olet ollut?” Lily kysyi ihmeissään.
   ”Tuolla noin vain”, Roxanne sanoi rempseästi ja heilautti kättään aivan kuin sanoen, ettei sillä ollut väliä. ”Miten teillä menee?”
   Shawn virnisti. ”Ei valittamista. Ihana tyttöystäväni tässä kertoi yllättävänsä minut viikonloppuna, onko sinulla aavistustakaan siitä, mitä hän suunnittelee?”
   Roxanne vilkaisi Lilyä kummastuneena ja myös hieman syyttävänä. ”No, ei ole kyllä mitään aavistusta, ei tuo laama minulle mitään ole kertonut.”
   ”No, en ole ainoa täällä jolla on salaisuuksia”, Lily hymähti ja katsoi Roxannea pistävästi.
   Roxanne virnisti. ”Meillä kaikilla taitaa olla omat salaisuutemme. Joskus voi olla parempi, että salaisuudet pysyvät salaisuuksina.”
   ”Ei käy!” Shawn huudahti. ”Miksi et voi käyttää karmivia voodoo-taitojasi ja katsoa tulevaisuuteen ja kertoa, mitä Lillero suunnittelee?”
   Roxanne tuhahti. ”Ihan kuin minä niin osaisin tehdä.”
”No, ehkä kannattaisi opetella”, Shawn ehdotti.
”Ehkä joskus”, Roxanne sanoi ja kohautti olkiaan. ”Jatkakaa te kaksi vain kuherteluanne, minun pitää mennä suihkuun – ”
   ”Sinä kävit aamulla suihkussa”, Lily sanoi ihmeissään kulmaansa kohottaen.
   Roxanne näytti empivän hetken aikaa ja hymyili sitten ilkikurisesti. ”Ehkä minulla on sitten likainen olo.”
   Niine hyvineen Roxanne marssi kylpyhuoneeseen ja sulki oven perässään. Hetken kuluttua tyttö alkoi laulaa epävireisesti. ”My milk shake brings all the boys to the yard, and there like, it’s better than yours, damn right it’s better than yours, I can teach you, but I have to charge…”
Shawn ja Lily katsoivat toisiaan ja purskahtivat nauruun.
   ”Hän niin salaa jotakin”, Lily mumisi ja mulkaisi  kylpyhuoneen suljettua ovea.
   Shawn suuteli hänen poskeaan. ”No, hänen sanojaan lainaten, meillä kaikilla on omat salaisuutemme.”
   Lily siristi silmiään. ”Onko sinulla sitten jotakin salaisuuksia?”
   Shawn nauroi ja suuteli häntä hitaasti ja viivytellen. ”Ei sen enempää kuin sinullakaan, pupu.”

*

Rose vilkaisi rannekelloaan rauhattomana. Se oli yksitoista illalla.
   Pakkanen kiristi hänen ihoaan ja hän tärisi talvitakkinsa suojassa. Pieni jästien puisto Lontoon laidalla oli autio. Valotolpat toivat hämyistä valoa alkuyön pimeyteen. Taivas oli kirkkaan tummansininen ja siellä täällä loisti tuikkivia tähtiä. Rosesta tuntui, ettei hän ollut koskaan nähnyt tähtiä niin kirkkaasti, hänestä tuntui kuin hän olisi tuntenut ne, melkein nähnyt niiden loistavan samaa elämää kuin mitä taivaita kohti kurottelevat ohkaiset puut hänen ympärilläänkin hehkuivat. Rose saattoi tuntea puiden hengittävän ympärillään. Hänestä tuntui, ettei hän ollut koskaan tuntenut olevansa niin yhteydessä luontoon, hänestä tuntui kuin hän olisi ollut osa sitä. Mistä nämä ajatukset ja tunteet olivat tulleet, sitä Rose ei täysin ymmärtänyt, mutta yhtä kaikki ne lohduttivat häntä tavalla, jota hän ei olisi joskus uskonut mahdolliseksi.
   Samassa Rose havaitsi puiston syrjäisten puiden välissä liikettä ja tumma hahmo astui esiin varjoista. Jäntevä hahmo käveli häntä kohti olemus epäluuloa ja hämmennystä huokuen.
   Rose kohotti leukaansa. Scorpius tuli hänen luokseen harmaat silmät hänen silmiinsä porautuen. Poika jäi seisomaan käsivarren mitan päähän hänestä ja katsoi häntä odottavasti.
   ”Sinä tulit”, Rose henkäisi. Monien viikkojen kaipauksen jälkeen Scorpiuksen näkeminen sai hänen sydämensä sykkimään onnellisena ja hän tunsi energian virtaavan elimistöönsä aivan kuin se olisi herännyt eloon.
   ”Kirjeesi oli mielenkiintoinen”, Scorpius hymähti ja vilkaisi ympärilleen hieman epäluuloisesti kuin olisi odottanut jonkun hyökkäävän hänen kimppuunsa puiston varjoista.
   ”Ei täällä ole ketään”, Rose rauhoitteli poikaa, ”en kertonut kenellekään tapaavani sinut.”
   ”Miksi sinä halusit tavata minut?” Scorpius kysyi ääni tukahdutetusta mielenkiinnosta särähtäen. ”Etkö sinä pelkää minun kidnappaavan sinut ja sulkevan sinut uudelleen häkkiin?”
   Rose irvisti. ”En.”
   ”Miksi et?”
   ”Ethän sinä meitä siellä oikeasti halunnut edes pitää”, Rose sanoi ja katsoi Scorpiusta tarkasti.
   Scorpius hymähti. ”No, täytyy myöntää, ettei se mitään riemulomaa ollut.”
   ”Miksi sinä tottelet sen susihyypiö Thomaksen käskyjä?” Rose ihmetteli.
   Scorpius irvisti. ”Susihyypiö on pelottava mies. Hänellä on voimia, joista sinä et osaa edes uneksia.”
   Rose värähti. Scorpius katsoi häntä pistävästi silmiin. ”Miksi sinä halusit tavata minut?”
   ”Minä olen miettinyt kaikkea mitä sinä sanoit jästeistä ja jästien maailmasta”, Rose kertoi ja tunsi sydämensä sykkivän hurjasti rintansa alla. ”Käytin internettiä ja etsin tietoa jästien nälänhädästä, sodista ja heidän yhteiskuntarakenteestaan.”
   Scorpius näytti yllättyneeltä. ”Mitä sait selville?”
   ”Sinä olit oikeassa”, Rose sanoi ääni värähtäen. ”Jästit ovat mielenvikaisia! He käyttävät luonnonvaroja vastuuttomasti, yli kolmasosa heidän ruoastaan heitetään roskiin samaan aikaan, kun sadat miljoonat ihmiset ympäri maailman kuolevat nälkään!” Rose värähti muistaessaan kuvat, joita oli nähnyt tummaihoisista nälkää kärsivistä lapsista. ”Se on kerta kaikkiaan sairasta! Sitten he sotivat typeristä maa-alueista, tuhoavat ja saastuttavat luontoa ja ilmaa ja meriä myrkyllisillä kaasuilla ja tehdasjätteillä, napajäätiköt ovat alkaneet sulaa heidän aiheuttamansa ilmastonmuutoksen takia ja se tarkoittaa miljoonien rannikoilla ja saarilla asuvien ihmisten kuolemaa ja uhanalaisten eläinten sukupuuttoon kuolemista! Heidät on pysäytettävä, ennen kuin on liian myöhäistä! He tuhoavat koko planeetan!”
   Scorpiuksen harmaat silmät tutkivat Rosen kasvoja aivan kuin ne olisivat nähneet hänet kokonaan eri tavalla. ”Vihdoinkin sinä ymmärrät.”
   ”Mutta on löydettävä jokin muu ratkaisu kuin jästien poispyyhkiminen maailmasta”, Rose sanoi. ”He eivät ymmärrä, mitä tekevät.”
   ”Niin, koska he ovat tyhmiä ja sokeita”, Scorpius tuhahti.
   ”He ovat ihmisiä”, Rose kuiskasi. Hänen hengityksensä huurusi pakkasilmassa. ”He ovat samanlaisia kuin mekin. He eivät vain ymmärrä toimintansa seurauksia, heidät on opetettu olemaan välittämättä. Tai siis, oletko nähnyt uutisia, mitä valtamedia heille syöttää? Valtamedia pitää jästi-ihmiset pimennossa! Heidän inhimillisyytensä on turmeltu, heidän yhteiskuntansa on rakennettu täysin väärin ja väärillä, valheellisilla päämäärillä! Jästeillä on mielenvikainen käsitys siitä, mitä onnellinen elämä tarkoittaa!”
   Scorpius hymyili vinosti. ”Eli sinun mielestäsi jästit itsessään eivät ole ongelma, vaan yhteiskunta, jossa heidät kasvatetaan ja opetetaan elämään?”
   Rose nyökkäsi pontevasti. ”Siksi maailman ’puhdistaminen’ jästeistä on väärin! Eikö olekin?”
   Scorpius ei vastannut, katseli häntä vain hiljaa.
   ”Eikö olekin?” Rose tivasi. ”Sinä tiedät sen!”
   Scorpius huokaisi. ”Niin. Niin tiedän.”
   Rosen sydän sykähti. ”Arvasin. Meidän on estettävä sinun susihyypiösi ja wannabe-kuolonsyöjiesi puhdistus ja löydettävä toinen keino pelastaa jästit heiltä itseltään!”
   Scorpius nauroi katkerasti. ”Se on helpommin sanottu kuin tehty, Ruusunen.”
   Rose tarttui Scorpiuksen käteen. ”Me voimme tehdä sen. Yhdessä.”
   Scorpius katsoi heidän yhteen liitettyjä käsiään ja kohotti sitten katseensa Roseen. ”Haluaisin uskoa sinua ja haluaisin sanoa meidän voivan tehdä sen. Thomas ja muut… he ovat liian vahvoja, Rose. Heitä ei voi pysäyttää.”
   Rose pudisti itsepintaisesti päätään. ”Meidän on vain oltava ovelampia ja viisaampia kuin he ovat.”
   Scorpius hymähti. ”Sinä olet uskomaton.”
   ”Oletko sinä mukana vai et?” Rose kysyi ja tiukensi otettaan Scorpiuksen kädessä. ”Pysäytämmekö me Thomaksen ja muut wannabe-kuolonsyöjät ja pelastammeko me jästit?”
   Scorpius oli hetken aikaa hiljaa ja purskahti sitten nauruun. ”Kai me voimme sitten yrittää.”
 Samassa Scorpius kiskaisi Rosen kiinni vartaloonsa ja painoi huulensa hänen huulilleen. Rose äännähti yllättyneenä, mutta vastasi suudelmaan vaistomaisesti. Hän kietoi kätensä Scorpiuksen niskaan ja antoi kaikkien aistiensa täyttyä pojan vartalon tunnusta itseään vasten. Scorpiuksen maku oli melkein huumaava.
   Scorpius irrottautui hellästi ja painoi otsansa Rosen otsaan. ”Ehkä me voimme tehdä sen.”
        Rose hymyili. ”Yhdessä.”
   
   
   

Kommentteja? :)
   
   
   
   
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

tonksy

  • ***
  • Viestejä: 8
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 34. osa 31.1.
« Vastaus #72 : 31.01.2014 21:11:21 »
Well well well mitäs tästä nyt sanois:D

Aika romanttinen luku tää viimeisin. Oli ihan kivaa kun asioita järjestyi, mutta varsinkin Rosen ja Scorpiuksen välinen kohtaus järjesty vähän liiankin hyvin... Samoin ehkä Avan ja Aqualinen ero, he olivat kuitenkin aika kauan yhdessä... Tässä luvussa oli ehkä vähän sellaista kiirehtimisen tuntua, sellaista että voi kun tämän luvun asiat saataisiin pois alta niin päästäisiin seuraavaan.

Silti, kuten aina luku oli mukavaa luettavaa, ja oon aina innoissani kun tähän on tullut uusi luku :)

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 34. osa 31.1.
« Vastaus #73 : 04.02.2014 10:56:35 »
tonksy, kiitos paljon kommentistasi! Minulla on paha tapa kiirehtiä asioita kirjoittaessani, yritän hidastaa tahtia! Kiva että tykkäilet :)



Jeps jeps... päätin pistää tästä eteenpäin joka luvun alle päivämäärän niin, että on helpompi (niin minulle kuin teillekin) pysyä perässä missä mennään! Kivaa tiistaita kaikille ja kommentit on kivoja vink :)

35. Intohimohuurua
Lauantai 28.11.2023

”AAHA!” Lily huudahti ja loikkasi Roxannen eteen tämän astuessa lauantaiaamuna suihkusta. ”Neiti on sitten livahtanut takaisin!”
   Roxanne kohotti kulmiaan hieroessaan pyyhkeellä märkiä hiuksiaan. ”Mitä tarkoitat?”
   ”Tarkoitan sitä, ettet sinä nukkunut taaskaan täällä!” Lily huudahti. ”Missä sinä luuhaat kaikki yöt?”
   Roxanne huokaisi. ”Se on oma asiani.”
   Lily siristi silmiään ja astui Roxannen eteen tämän yrittäessä kipittää kohti omaa pylvässänkyään. ”Miksi sinä et kerro minulle? Sinulla on joku uusi iilimato!”
   Roxanne pyöräytti silmiään ja mulkaisi Lilyä uhmakkaasti. ”Entä sitten vaikka olisikin?”
   Lily mutristi huuliaan loukkaantuneena. ”Miksi sinä et voi kertoa minulle?”
   ”Ehkä minä tykkään salaisuuksista!” Roxanne meni matka-arkkunsa luokse ja ryhtyi pukemaan päälleen näyttäen epäluonteenomaisen sulkeutuneelta. Lily mulkoili parasta ystäväänsä kädet puuskassa.
   ”Et sinä ole ennenkään minulta mitään salaisuuksia pitänyt.”
   Roxanne huokaisi sujahtaessaan mustaan hameeseensa. ”Sinä et anna minulle muita vaihtoehtoja.”
   Lily tuijotti tyttöä. ”Miten niin?”
   Roxanne kiskaisi turkoosin, pitkähihaisen ja avara-aukkoisen paitansa kiukkuisesti päälleen ja ryhtyi kiskomaan pitkävartisia ja –korkoisia saapikkaita jalkaansa. ”No, kun sinä olet niin sinä! Jos minä kertoisin sinulle, sinä vain suuttuisit, tuomitsisit ja kantelisit minusta!”
    Lily irvisti. ”Sinä olet tehnyt jotakin tooooosi pahaa.”
   ”Niin olenkin!” Roxanne huudahti. ”Ja olisi mahtavaa, jos minulla olisi luotettava, lojaali ja kannustava paras ystävä kenelle voisin asiasta kertoa, muttei minulla ole!”
   Lily tunsi olonsa kurjalla tavalla riittämättömäksi. ”Noinko sinä todella ajattelet minusta?”
   ”No, valitettavasti kyllä!” Roxanne huudahti. Tytön lyhyistä hiuksista valui kasvoille vettä. ”Minä menen nyt aamupalalle, moikka!”
   Niine hyvineen tyttö pyyhälsi ulos makuusalista jättäen Lilyn tuijottamaan peräänsä hämmentyneenä ja loukkaantuneena.
   ”Te kaksi ette sitten ikinä voi olla hiljaa”, Gabriella mumisi tukahtuneesti peittoonsa, mutta nousi kuitenkin ylös pylvässängystään hiukset pystyssä sojottaen. Tyttö laahusti kylpyhuoneeseen zombimaisesti.
   ”Vikkelästi sitten, meillä on huispausharjoitukset!” Lily hoputti tyttöä.
   Gabriella ynähti suljetun oven takaa vastaukseksi.
   Lily puki huispauskaapunsa päälleen ja lähti Roxannen perässä aamupalalle tuntien olonsa omituisen surkeaksi ja yksinäiseksi. Viikonloppu ei todellakaan alkanut mukavasti. Lily ei käsittänyt, miksi Roxanne salasi häneltä yönviettokumppaninsa henkilöllisyyden. ”Sinä vain suuttuisit, tuomitsisit ja kantelisit minusta.” Miksi Lily olisi suuttunut Roxannen kuhertelukaverista? Miksi hän olisi muka tuominnut tätä?
   En minä ole sellainen, Lily ajatteli kiukkuisesti ja loukkaantuneena. Oli täysin epäreilua, että Roxanne ajatteli hänestä tuolla tavalla. Lily oli aina tukenut ystäväänsä kaikessa. Roxanne oli epäoikeudenmukainen tyhjine syytöksineen.
   Suuressa Salissa oli normaalia vähemmän opiskelijoita aamupalalla, lauantaisin kaikki halusivat nukkua pitkään. Roxanne istui huispauskaapuihin pukeutuneiden Hugon ja Fredin kanssa heidän normaalilla paikallaan rohkelikkojen pöydän päässä.
   Lily istui Fredin viereen. Hän vaihtoi Roxannen kanssa hiljaisen katseen. Roxanne siemaisi appelsiinimehustaan kulauksen ja katsoi Lilyä uhmakkaasti silmiin.
   ”Huomenta vain sinullekin”, Hugo hymähti huvittuneena katse siirtyen Lilystä Roxanneen. "Teillä on taas jokin selkkaus meneillään.”
   ”Roxilla on uusi kitarisojen kutittaja kuvioissa ja hän ei suostu kertomaan, kuka se on.”
   Hugo kohotti kulmiaan ja katsoi Roxannea kummastelevasti. ”Niinkö?”
   Fred tuhahti sekoitellen epänälkäisen näköisenä lusikallaan ruskeaa puuromössöä lautasellaan. ”Ehkä Roxy käy nuoleskelemassa Pamelaa linnan syrjäisillä kolkissa”, poika veikkasi välinpitämätön ilme kasvoillaan.
   Roxanne heitti veljeään mandariinilla ja mulkaisi Lilyä kiukkuisesti. ”Et sitten voinut pitää suutasi kiinni.”
   ”No, minua ärsyttää kun sinä itse pidät suusi niin tiukasti kiinni!” Lily puolustautui.
   ”Juuri tästä minä puhuin”, Roxanne murahti ja ryhtyi kuorimaan uutta mandariinia vihaisesti.
   ”Otetaan tänään sitten ihan iisisti, jooko?” Hugo pyysi vaihtaen puheenaihetta.
   ”Miksi?” Lily kysyi epäilevästi. ”Me olemme häviöllä melkein sadalla pisteellä, meillä ei ole varaa ottaa iisisti!”
   Fred virnisti. ”Hugo on jäljessä läksyistä.”
   ”Voi, kuule, näkisitpä minun pinoni, en saa sitä iki kuuna päivänä selätettyä”, Roxanne kertoi hymyillen paheellisesti. ”Kuinka meidän viisas, ahkera ja tunnollinen Johtajapoikamme voi olla jäljessä? Eikö Hermione olekaan tehnyt sinulle opiskelukalenteria tänä vuonna?”
   Hugon korvat punehtuivat pienesti. ”Minulla on ollut motivaation puutetta.”
   ”Niin”, Fred vahvisti nyökkäilen, pirullinen ilme kasvoillaan. ”Hän valvoo kaikki yöt ja kuluttaa päivänsä luomalla säälittävän kaipaavia katseita – AUTS!”
   Hugo oli potkaissut Frediä pöydän alla. Lily ja Roxanne vaihtoivat huvittuneet katseet.
   ”Hyvä on, hyvä on!” Fred huudahti polveaan hieroen. ”En minä kerro!”
   ”Näetkö?” Roxanne sanoi Lilylle piikikkäästi. ”Siinä on kunnon ystävä!”
   Lily mulkaisi tyttöä. ”Ihan kuin me kaikki emme tietäisi, keneen Hugo luo kaipailevia katseitaan.”
   Samassa Gabriella käveli heidän luokseen punaiseen huispauskaapuun pukeutuneena, vaaleanruskeat hiukset märkinä. Hugon korvien puna syveni entisestään ja Fred, Roxanne ja Lily purskahtivat yhteen ääneen nauruun.
   Gabriella katsoi heitä epäilevästi. ”Okeiiii, mikä nyt on noin hauskaa?”
   Hugo hymyili leveästi. ”Pitäisihän sinun tietää heidän olevan täysivaltaisia sekopäitä.”
   Gabriella hymähti. ”Minä nukun samassa makuusalissa, joten olen hyvin tietoinen heidän mielevikaisuudestaan.” Gabriella kohottautui puoliksi seisomaan katse kohdistettuna opettajan pöytään ja vilkutti isälleen, joka istui Hagridin vieressä Päivän Profeetaa lukien. Neville vilkutti iloisesti takaisin.
   Roxanne kolautti tyhjän appelsiinimukinsa pöydälle. ”Niin hauskaa seuraa kun te olettekin, nyt minä hylkään teidät.”
   ”Mihin sinä menet?” Lily kysyi kiivaammin kuin oli tarkoittanutkaan. Roxanne huokaisi turhautuneena.
   ”Minulla on treffit Jasperin kanssa, etkö muista? Hän lupasi antaa minulle tukiopetusta loitsuissa.”
   ”Ai niin”, Lily mutisi ja virnisti sitten. ”Nähdään myöhemmin meidän makuusalissa? Tarvitsen sinun apuasi Shawnin yllätyksen kanssa.”
   Roxannen kasvot levisivät leveään hymyyn ja tytön silmät alkoivat palaa innosta. ”Joo! Hihii!”
   Lily hymähti Roxannen noustessa Hugon ja Gabriellan välistä ja lähtiessä kevyesti popsahdellen Suuresta Salista.
   ”Minkä jekun sinä olet Shawnille suunnitellut?” Fred kysäisi. Hugo haukkasi palan leivästään näyttäen hieman happamalta.
   Lily hymyili ilkikurisesti ja hänen vatsassaan muljahti jännitys. ”Se on salaisuus.”

*

Albus sulki Päivän Profeetan ja taitteli sen sivuun. Hän vilkaisi kelloaan, se näytti kymmentä aamulla. Amelie nukkui vieläkin.
   Albus nousi keittiön pöydän äärestä ja sammutti lieden taikasauvallaan, Amelie keittäisi kuitenkin itselleen uutta kahvia herättyään.
   Albus maleksi keittiön läpi olohuoneen ikkunan luokse. Hän työnsi pullonvihreät verhot sivuun voidakseen katsoa lumen peittämälle pienelle pihamaalle. Pihaa aitasi riutunut pensas, joka varmasti näyttäisi somalta kesän tuodessa sen oksiin vihreitä lehtiä. Taivaalta satoi hiljalleen kevyitä lumihiutaleita entisestäänkin valkeaa maata peittämään. Taivas oli rakoilevan harmaa, siellä täällä näkyi kaistaleita sinisestä taivaasta. Kuuta ei näkynyt.
   Muutaman yön päästä näkyisi, Albus ajatteli lievästi kauhuissaan ja antoi verhojen lipua takaisin paikalleen.
   Albus antoi katseensa pyyhkiä heidän rivitaloasuntonsa uutta vihreän ja mustan sekaista sisustusta. Musta, pehmeä sohva näytti olevan kauttaaltaan karvan peitossa, eikä Albus voinut käsittää miksi, eihän heillä ollut muita lemmikkieläimiä kuin korea urospöllö. Hajamielisesti Albus puhdisti sohvan taikasauvallaan. Hänen katseensa osui kirjahyllyssä kehyksissä koreilevaan kuvaan, jossa hän ja Amelie suutelivat Tylypahkan valmistujaispäivänä.
   Vaikka he olivat asuneet uudessa asunnossaan vain muutamia hassuja viikkoja, Albus tunsi olonsa täysin kotoisaksi. Ei rivitaloasunnossa tietenkään ollut samankaltaista lämmintä, pullantuoksuista kotitunnelmaa niin kuin Godrickin notkossa oli, mutta tämä asunto oli kuitenkin heidän kotinsa, heidän yhteinen ja ikiomansa.
   Albus ei olisi voinut olla onnellisempi. Hän ja Amelie olivat saaneet yhteisen elämän yhteisen asuntonsa myötä niin kuin he olivat aina suunnitelleetkin.
   Albys hymyili ja päätti mennä herättämään tyttöystävänsä. Hän käveli eteisen lävitse makuuhuoneen ovelle ja sujahti hämärään nukkumishuoneeseen. Amelie nukkui seesteisesti vaaleansinisten vällyjen kätköissä hengittäen rauhallisesti sisään ja ulos. Tytön vaaleat hiukset olivat söpösti sekaisin.
   Albus hymyili näylle ja meni makaamaan Amelien viereen. Hän kietoi kätensä tytön ympärille ja hautasi kasvonsa tämän ihanan lämpimään kaulaan. Amelie maiskutteli kieltään ja venytteli. Hento käsi laskeutui Albuksen hiusten sekaan.
   ”Huomenta, rakas”, Albus mutisi vasten tytön tuoksuvaa ihoa.
   ”Huomenta”, Amelie vastasi hymyä äänessään ja painautui tiukemmin Albuksen syliin. Tytön siro vartalo sopi Albuksen pitkään vartaloon täydellisesti, aivan kuin heidän kehonsa olisivat yhteisten vuosien aikana hioutuneet perusteellisesti toistensa vartaloita täydentämään.
   Albus suuteli Amelien kaulaa ja kuuli tämän huokaisevan nautinnollisesti. Veikeästi hymyillen Albus kohottautui niin, että saattoi katsoa tyttöystävänsä vaaleansinisenä hohkaaviin silmiin. ”Sinä näytät onnelliselta.”
   ”Minähän olen onnellinen.” Amelie hymyili ihanaa hymyä, johon sekoittui hyvin peiteltyä huolta. Tyttö leikitteli Albuksen niskahiuksilla, hentoiset sormet kutittivat häntä saaden väristykset kiitämään pitkin hänen selkäänsä.
   Albus painoi huulensa Amelien huulille ja vetäytyi sitten irvistäen taaksepäin. ”Aamuhengitys.”
   Amelie kikatti ja tökkäsi häntä kylkeen pistävästi. ”Kuka käski tulla herättämään, oma vikasi että saat happohyökkäyksen kasvoillesi.”
   Albus hymyili. ”Minun teki mieli sinun ihoasi.”
   Amelie kohotti vaaleaa kulmaansa ovelasti. ”Niinkö?”
   ”Joo.” Albus käänsi Amelien selälleen ja asettui tämän päälle nojaten käsiinsä. Hän suuteli jälleen Amelien kaulaa.
   Amelie huokaisi raukeasti. ”Minä rakastan viikonloppuja.”
   Albus näykkäsi tyttöä hellästi korvasta. ”Ja minä rakastan sinua.”
   Amelien kädet hänen harteillaan tiukensivat hieman otettaan. ”Minäkin rakastan sinua.”
   He hukuttautuivat pehmeään, lupauksientäytteiseen suudelmaan ja hätkähtivät sointuvan äänen kuuluessa jostakin kauempaa asunnosta. ”Ette kai te vieläkin muka nuku? Herätyyys!”
   Albus ja Amelie katsoivat toisiaan turhautuneina. Albus pyöräytti silmiään, nousi vastentahtoisesti sängystä ja lähti makuuhuoneesta jättäen Amelien pukeutumaan.
   Rose istuskeli pyöreän keittiön pöydän ääressä ja sormeili keltaista kukkaa pöydällä hajamielisesti. Tytön punaiset, kiharat hiukset olivat löysällä nutturalla tämän niskassa ja ruskeat silmät olivat pistävän tarkat. Rosen huulilla värähti hymynpoikanen hänen nähdessään Albuksen.
   ”En kai minä keskeyttänyt mitään?”
   Albus hymähti heilauttaessaan taikasauvaansa lieden kohdalla niin, että sen päällä makaava kahvipannu alkoi jälleen porista. ”Sanotaanko nyt vaikka näin, että olen onnellinen, ettet tullut muutamaa minuuttia myöhemmin.”
   Rose virnisti. ”Sori.”
   Albus meni istumaan Rosea vastapäätä. ”Mistä hyvästä saamme nauttia seurastasi näin aikaisin aamusta?”
   Rose kohautti olkiaan. ”Olen ollut hereillä jo kauan ja minun täytyy puhua teille.”
   Amelie sujahti kylpyhuoneeseen makuuhuoneesta. ”Moi, Rose!”
   ”Moi”, Rose hymähti takaisin. Albus katsoi tyttö tarkasti, tässä oli jotakin erilaista sinä aamuna. Yleensä kasvot olivat hillityn vakavat, nyt niillä tanssi onnellisuus ja määrätietoisuus.
   ”Sinun täytyy puhua meille mistä?” Albus kysyi.
   ”Jästeistä”, Rose sanoi vakavasti.
   ”Jästeistä?” Albus toisti hitaasti. ”Mitä jästeistä?”
   ”Odotetaan, että Amelie tulee”, Rose sanoi poissaolevasti ja katsoi merkitsevästi kahvipannua liedellä. ”Minulle iso kuppi, kiitos.”
   Albus heilautteli taikasauvaansa ja pisti pannun kaatamaan heille höyryävän kuumaa kahvia. Amelie tuli kylpyhuoneesta vaaleansiniseen kylpytakkiinsa kietoutuneena, istahti Rosen viereen ja tarttui edessään olevaan kahvikuppiin syvää kiitollisuutta kuvastava ilme kasvoillaan. Albusta hymyilytti, Amelie piti aamukahviaan melkein pyhänä asiana.
   ”Rose haluaa puhua meille jästeistä”, Albus kertoi tietämättä, olisiko hänen pitänyt olla huvittunut vai huolissaan.
   Amelien räpytteli hämmästyneenä silmiään. ”Anteeksi, mitä?”
   Rose huokaisi raskaasti. ”Niin. Olen ottanut jästeistä selvää. He ovat kerta kaikkiaan sekaisin, heidän maailmansa on täysin mielenvikainen.”
   Albus ja Amelie tuijottivat tyttöä ja vilkaisivat sitten toisiaan ihmeissään. ”Okeiiii… miten niin mielenvikainen?”
   ”No.” Rose ei näyttänyt tietävän, mistä aloittaisi. Tyttö kääntyi katsomaan hämmentynyttä Amelieta. ”Muistatko sinä, mitä Scorpius sanoi jästeistä?”
   Amelien kasvot venähtivät ja vaaleansiniset silmät siristyivät hieman. ”Hämärästi.”
   ”Se on kaikki totta”, Rose sanoi vakavasti. Amelie näytti hämmentyneeltä.
   ”Mikä kaikki on totta?” Albus kysyi terävästi. Scorpius Malfoyn miettiminen sai hänen sisällään kuohumaan sokean raivon.
   ”Jästit tuhoavat meidän planeettamme”, Rose sanoi edelleen sillä samalla, kuolemanvakavalla äänensävyllä. ”Heidän käytöksensä on kerta kaikkiaan karannut käsistä. Miljardi ihmistä heidän maailmassaan kärsii nälänhädästä!”
   ”Miljardi? Niin kuin tuhat miljoonaa?” Albus kysyi hitaasti.
   ”Niin!” Rose huudahti. ”Se on täysin käsittämätöntä! Vain pienet, vähän kannatusta ja tukea saavat järjestöt yrittävät auttaa heitä! Valtamedia, joka siis tarkoittaa jästien lehti- ja televisiouutisia, vaikenee tästä ja monesta muustakin tärkeästä asiasta tyystin! Euroopassa ja Amerikassa keskivertoluokan ihmisillä on käytössään niin paljon ruokaa, että kolmasosa siitä heitetään pois! Ette usko, mitä valikoimat kaiken maailman lisäaineaterioita jästien kaupat ovat pullollaan ja suurin osa kaikesta heitetään roskiin!”
Albus ja Amelie katsoivat toisiaan. Rose huomasi heidän epäilevät ilmeensä. ”Ettekö te usko minua?”
”Uskotaan, uskotaan”, Albus sanoi kiireesti. ”En vain oikein käsitä, miten jästien ruokapolitiikka liittyy meihin mitenkään.”
”Meidän on puututtava heidän maailmaansa!” Rose huudahti. ”Valtiojohto on orjuuttanut jästit valtaansa, he eivät tajua, mitä heille ollaan tekemässä ja mitä he itse tekevät! Valtiojohto on orjuuttanut jästit täysin hallittavikseen rahan avulla, he ovat asettaneet tuhansia lakeja kahlitsemaan jästejä ja aivopesevät heitä pienestä saakka opetussuunnitelmilla, velvollisuuksilla ja tuhansilla laeilla ja säännöksillään! Jos jästit eivät tottele heidän sääntöjään ja tee työtä rahasta, he joutuvat näkemään nälkää ja olemaan kodittomia! Jästit joutuvat maksamaan kaikesta, mitä tässä maailmassa tekevät, jopa asuintiloistaan ja ruoastaan! Se on käsittämätöntä, me kaikki olemme kuitenkin syntyneet tälle planeetalle ja meillä kaikilla tulisi olla yhtäläiset oikeudet tämän maailman tarjoamiin varoihin! Valtiojohdot tuhlaavat kaikki resurssinsa mitättömiin kunnostuskohteisiin ja sotiin, valtiojohto pakottaa kaikki miespuoliset jästit asevelvollisuuteen ja hyväksikäyttävät sitten aivopestyjä miesjästejä käydäkseen mielenvikaisia sotia maa-alueista ja öljystä ja miljoonat viattomat ihmiset ovat kuolleet ja jatkavat kuolemistaan valtiojohdon silmittömän julman ja kylmän sotapolitiikan takia!” Rose katsoi sekä Albusta että Amelieta kiihkeästi. ”Ymmärrättekö te?”
Albus ja Amelie irvistivät. ”No, tavallaan, joo”, Amelie sanoi hitaasti.
”Minä en kyllä vieläkään käsitä, miten tuo kaikki muka meihin liittyy”, Albus mumisi. ”Se on jästien oma ongelma, emme me liity heihin millään tavalla. He saavat elää omaa elämäänsä ja me voimme elää omaamme.”
Rose katsoi Albusta kiukkuisesti. ”Me olemme kaikki ihmisiä! Meidän on autettava heitä!”
Albus pyöritti päätään. ”Taikamaailma on aina pysynyt kaukana jästimaailmasta ja syystäkin. Itse juuri sanoit sen, he ovat mielenvikaisia!”
”Mutta heille ei anneta muuta vaihtoehtoa!” Rose parahti ja näytti kärsivältä. ”Valtamedia käyttää televisiota pitääkseen jästit viihdytettyinä ja siinä uskossa, että kaikki maailmassa on hallinnassa! Valtamedia vie ovelasti jästien huomion täysin mitättömiin asioihin, julkisuuden hahmojen tekemisiin, väkivaltaisiin yksittäisten ihmisten tekemisiin ja poliitikkajästien löpinöihin siitä, että he työskentelevät koko ajan maailman parantamiseksi, vaikka oikeasti he vain yrittävät uskotella kaikille tekevänsä muka jotakin kehittävää ja tärkeää!”
   Albus ja Amelie vilkaisivat taas toisiaan. ”Rose, sinä kuulostat vähän mielenvikaiselta itsekin.”
   ”Aaargh!” Rose huudahti. ”Miten te ette näe, kuinka väärin se on? Jästien elämäntyyli tuhoaa tämän planeetan, he saastuttavat sen! Se tarkoittaa meidän kaikkien loppua, jästien, taikakansan, luonnon ja kaikkien eläinten loppua, ettekö te ymmärrä?”
   Albus ja Amelie pyörittivät päitään. ”Ei meille mitään tapahdu, me osaamme kyllä pitää huolta itsestämme. Ei jästien maailma pääse koskettamaan meitä mitenkään.”
   Rose mulkoili heitä aivan kuin he olisivat pettäneet hänet. ”Selvä sitten. Olkaa aivan yhtä sokeita kuin jästit konsanaan. Minä teen tämän sitten ilman teitä.”
   Niine hyvineen Rose kolautti tyhjän kahvimukinsa pöytään, nousi ylös ja marssi eteiseen.
   ”Rose!” Amelie huusi hämmentyneenä tytön perään. ”Älä lähde! Puhutaan vielä!”
   ”Anteeksi, mutten mitenkään ehdi”, Rose sanoi pahantuulisesti. ”Minun pitää pelastaa maailma. Hyvää viikonloppua!”
   Ulko-ovi kolahti kovaäänisesti kiinni punapään mentyä. Albus ja Amelie katsoivat toisiaan ihmeissään.
   ”Rose taitaa olla vähän seonnut”, Albus huomautti.
   Amelien silmissä oli pohtivainen ilme. ”Mistä hän moista on saanut päähänsä? Ehkä Scorpiuksen löpinät tarttuivat hänen mieleensä.”
   ”Ehkä”, Albus sanoi päätään pyörittäen. ”Ehkä hän tulee vielä järkiinsä.”
   ”Toivotaan niin”, Amelie mumisi, kurottautui ottamaan Päivän Profeetan pöydän päästä käsiinsä ja levitti sen eteensä. Albus katseli tyttöystäväänsä kahviaan samalla hämmentäen ja mietti parhaan ystävänsä kummallista käytöstä ja omituisia puheita.

*

James käveli levottomasti ympyrää huoneessaan. Huone oli sotkuinen ja työpöytä oli hautautunut Aurorian logoa kantavien vaatemyttyjen alle. James ei ollut vaivautunut laittamaan valoja päälle, vaikka pienten verhokaistaleiden koristaman ikkunan takana päivä oli alkanut hiljalleen kääntyä illaksi.
   Jamesia tuskastutti niin paljon, ettei hän kyennyt olemaan hetkeäkään paikallaan. Hänen vatsassaan velloi jokin epämiellyttävä, rintaa ahdisti ja kurkkua kuristi. Levottomuus kidutti hänen mielensä sopukoita.
Hän kärsi mustasukkaisuudesta, niin naurettavaa kuin se olikin.
   Ava ja Aqualine olivat lähteneet ’selvittämään asioita’ niin kuin Ava oli ystävällisesti hänelle eilen aamupäivällä ilmoittanut. Tytöt olivat menneet Aqualinen äidin luokse. James oli ihmetellyt kovaan ääneen asiaa. ”Mitä selvittämistä teidän asioissanne enää muka on? Sinä sanoit haluavasi olla minun kanssani, joten ole sitten ja unohda Aqua”, hän oli Avalle sanonut ja tarkoittanut joka sanaa tosissaan. Ava oli ottanut ne melkein vitsinä vastaan.
   ”Me seurustelimme kuusi vuotta, meidän on puhuttava kunnolla! En minä voi vain ilmoittaa hänelle haluavani olla sinun kanssasi!”
   James ei kyennyt näkemään Avan logiikkaa. Hänen mielestään Aqualine ei selittelyitä tarvinnut. Tosin hän oli todella sitä mieltä, että vihamielisellä ja koirakasvoisella tytöllä olisi ollut oikeus tietää minihirviöstä, joka Avan sisällä kasvoi. Ava ei ollut vaikuttanut innostuneelta kertomaan asiasta entiselle tyttöystävälleen ja loppujen lopuksi Jamesille oli se ja sama, mitä Ava Aqualle kertoisi.
   Mutta miten helkkarissa heidän asioiden selvittelynsä kesti muka näin hiivatin kauan? Tytöt olivat olleet poissa jo vuorokauden! Miten he muka löysivät jutunjuurta eroamisesta näin pitkäksi aikaa? Mitä he oikein tekivät?
   James pelkäsi tulevansa hulluksi ja päätti ulostautua huoneestaan ennen kuin hajottaisi sen vähäisetkin huonekalut puusilpuksi. Aurorian makuusalikäytävä oli autio ja oleskeluhuone sen perällä täynnä lupaavalta kuuluvaa puheensorinaa ja musiikkia.
   James meni oleskeluhuoneeseen yrittäen karistaa kasvoillaan tuntemansa synkän ilmeen. Oleskeluhuoneessa oli jonkinlaiset bailut käynnissä, Summer, Megara, Taylor ja Jessica tanssivat viehkeästi keskellä punaista huonetta. Tytöt nauroivat ja keinuttelivat lanteitaan vauhdikkaan musiikin tahdissa. Shawn, Michael, Jesse, Opelix ja Nikita istuivat sohvilla ja tuijottivat neitokaisten liikehdintää syvää palvontaa kuvastavat ilmeet kasvoillaan. Tosin James näki Nikitan siirtävän heti katseensa häneen, kun hän astui huoneeseen. James irvisti ja väisti huolitellun, neitimäisen pojan katseen ja katsoi sen sijaan Shawnia, jonka silmät pullottivat aavistuksen verran päästä.
   James purskahti nauruun. ”Shawnie, sinä kuolaat.”
   Shawn teki tilaa sohvalla Jamesille. ”Tule kuolaamaan kanssani.”
   James meni ystävänsä luokse. ”No, jos vaadit.”
   Tanssivat tytöt nauroivat ja näyttivät ilahtuvan Jamesin ilmaantumisesta huoneeseen, lanteet alkoivat keinahdella entistäkin keimailevammin. James virnisti iloisesti unohtaen Avan mielensä perukoille. Mimosa lipoi huuliaan ja katsoi Jamesia merkitsevästi syvälle silmiin. James kuuli itsensä nielaisevan kovaäänisesti.
   ”Ovatko he humalassa?” James supisi Shawnille.
   Shawn ei irrottanut katsettaan tytöistä. ”Joo.”
   James hymähti. ”Aurorikouluttajat ovat lähteneet livohkaan ja aurorikokelaat näkevät sen tilaisuutena pistää humalanhuuruiset tanssibileet pystyyn.”
   ”Valitatko sinä?” Shawn kysyi kuulostaen melkein järkyttyneeltä. ”Katso, kuinka heidän vartalonsa keinahtelevat!”
   James irvisti. ”Kai sinä muistat seurustelevasi minun pikkuruisen siskoni kanssa?”   Shawn tuhahti. ”Kyllä minä katsoa saan, vaikken saisikaan koskea.”
   ”Haluatko sinä koskea?” James kysäisi silmiään siristäen.
   Shawn pyöräytti silmiään. ”No, käteni tekevät kourimisliikkeitä heidän peppujaan katsellessa, mutta ehkä kykenen hillitsemään itseni.”
   ”Parasta olisikin”, James mutisi.
   ”Rietasta riehuntaa!” kuului kimeä ääni ja James näki kotitonttu Tobbyn tuijottavan oleskeluhuoneen tanssiesitystä siniset silmät kauhusta levällään ja pidellen kädessään Teddyn vaaleanpunaista kahvimukia. ”Irstasta keimailua! Paheellista kuolausta!”
   ”Paheellista kuolausta?” aurorikokelaat purskahtivat nauruun. Pyylevä kotitonttu näytti tuohtuvan entisestään.
   ”Minä kerron herra Lupinille, varmasti kerron! Arvokas Auroria ei kaipaa elostelevia kokelaita sen harrasta etikettiä turmelemaan!” Tobby niiskaisi kovaäänisesti ja käännähti ympäri.
   Kaikki nauroivat ja James virnisti tanssahteleville tytöille. ”Te senkin riettaat, irstaasti keimailevat kaunottaret, saitte meidät kaikki järjestettyä pulaan!”
   ”Anteeksi”, Mimosa hymähti.
   ”Ei haittaa”, Shawn sanoi vakavasti. ”Jatkakaa.”
   Tyttöjen jatkaessa tanssahteluaan James näki lyhyen ja siron tytön ilmaantuvan oleskeluhuoneen oviaukolle. Tytön vaaleanruskeat hiukset olivat ponihännällä ja kasvot punersivat, kinuskinväriset silmät olivat punaiset ja itkuiset. Tyttö näytti kerta kaikkiaan sydäntä särkevän surulliselta. Avan kulmat kohosivat, kun hän katseli muiden aurorikokelastyttöjen esitystä.
   James nousi sohvalta ja meni tytön luokse. Ava hymyili ja näytti niin tehdessään jotenkin hyvin pieneltä ja surkealta.
   ”Hei”, Ava kuiskasi ääni käheänä kuulostaen siltä kuin olisi itkenyt koko päivän.
   James kietoi kätensä tytön ympärille ja halasi tätä. ”Hei.”
   He halasivat toisiaan tiukasti. James suikkasi suukon Avan päälaelle. ”Mennään minun huoneeseeni.” Hän lähti taluttamaan Avaa pois riettaiden aurorikokelaiden valtaamasta oleskeluhuoneesta.
   He menivät Jamesin huoneeseen. Ava istuutui sängylle, risti jalkansa ja käpertyi hyvin pieneksi. James meni istumaan tytön viereen.
   ”No?” James sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. ”Mitä tapahtui?”
   Ava huokaisi. ”Me puhuimme. Se on nyt ohi.”
   James irvisti. ”Teillä meni yli vuorokausi erota.”
   ”Meillä oli paljon puhuttavaa.”
   ”Ihan yön ylikin sitten puhuitte”, James tokaisi piikikkäästi. Ava vilkaisi häntä kulmiensa alta.
   ”Itkeminen alkoi väsyttää.”
   James pudisti päätään kykenemättä estämään itseään maalaamasta kuvaa itkevistä Avasta ja Aquasta, toistensa syliin kyyneleitä nyyhkimässä. Mielikuva etoi häntä.
   ”Kerroitko sinä hänelle… otuksesta?” James kysyi enimmäkseen karkottaakseen ällöttävän mielikuvansa.
   Ava pudisti päätään. ”Se olisi ollut jotenkin niin liikaa. En tiedä tuleeko Aqua enää Auroriaan.”
   ”No aivan varmasti olisi ollut liikaa”, James tuhahti pyöräyttäen silmiään.
   ”Oletko sinä vihainen minulle?” Ava kysyi kuulostaen hämmentyneeltä.
   ”Ehkä”, James sanoi ja pohti asiaa. ”Enimmäkseen taidan olla vain mustasukkainen.”
   Ava hymyili, nousi polviensa varaan, kietoi kätensä Jamesin niskaan ja veti itsensä istumaan hänen syliinsä. James hiveli tytön jalkoja, tämä tuntui ihanan pieneltä hänen sylissään.
   ”Enää sinun ei tarvitse olla mustasukkainen”, Ava kuiskasi ja suuteli häntä hitaasti huulille.
   James hymyili ja nojasi päätään tytön otsaan. ”Onko se nyt sitten totta, minä ja sinä?”
   Ava hymyili takaisin. ”Minä ja sinä.”
   James virnisti. ”Kuulostaa hyvältä.” Hän suuteli Avaa ja antoi sydämensä täyttyä tästä huokuvasta lämmöstä ja tuoksusta, vihdoinkin tyttö oli hänen ja vain hänen. James puristi Avaa tiukemmin itseään vasten ja tyttö kietoi jalkansa hänen ympärilleen. He hukuttautuivat toisensa makuun onnellisina siitä, että saivat vihdoinkin tehdä niin. Tällä kertaa se oli oikein, nyt he kuuluivat vain toisilleen.

*

Roxanne kolautti varpaansa Aurorian ulkoportaaseen ja Lily kikatti. ”Sinä paljastat meidät ennen kuin ehdimme sisällekään.”
   Roxanne kirosi vaimealla äänellä ja pomppi yhdellä jalalla. ”Tyhmä porras.”
   ”Se ajattelee samoin sinun varpaistasi”, Lily sanoi vakavasti ja Roxanne tökkäsi häntä olkapäähän.
   ”Mennään nyt sitten, niin pääset viettelemään poikaystäväsi.”
   Lily veti syvään pakkasilmaa sisäänsä. ”Huh huh.”
   Roxanne vilkaisi häntä. Tytön vaaleanpunainen pipo oli somasti vinossa. ”Hyvin se menee. Ajattele sitä tunnetta – se ihana olento sinun päälläsi, sinä olet ansassa hänen allaan – aah – ”
   Lily tuijotti tyttöä. ”Ihan kuin sinä kiihottuisit tästä.”
   Roxanne virnisti. ”Ehkä kiihotunkin.”
   Lily värähti. ”Tuo oli väärin niin monella eri tasolla.”
   Roxanne kohautti olkiaan. ”Minkäs minä sille voin, olen likainen ja kiimainen pieni otus.”
   ”Se sinä juuri olet”, Lily mutisi ja henkäisi uudelleen syvään. Hänen vatsassaan kihelmöi jännitys.
   ”No niin, suunnitelman vieminen käytäntöön sitten”, Roxanne mutisi. ”Livahdetaan sisään. Rinta rottingille, tissit valmiusasentoon!”
   Lily hihitti ja he avasivat pyöreät, tammiset ovet ja sujahtivat sisälle kartanoon. Eteishalli oli pimeä ja vain ruokailusalissa hiljalleen palavat kynttilät valaisivat sitä. Jostakin yläkerroksista kuului etäistä meteliä ja musiikkia.
   Roxanne ja Lily vilkaisivat toisiaan hymyillen paheellisesti ja ottivat toisiaan kädestä kiinni. He lähtivät hiipimään portaita ylöspäin kohti etäistä melua.
   He tulivat kierreportaiden päähän. Ylin kerros, jossa aurorikokelaiden makuuhuoneet olivat, oli hämärä, mutta oleskeluhuoneesta kuului naurua ja musiikkia.
   Roxanne osoitti ovea, jossa luki James Potter. ”Säikytetään se!” tyttö muotoili äänettömästi huulillaan.
   Lily virnisti, tarttui Jamesin huoneen ovenkahvaan ja työnsi oven auki.
   Huone oli pimeä ja Lilyn kauhuksi ja Roxannen riemuksi James ja Ava olivat Jamesin sängyllä kiehnäämässä puolialastomina. Huoneessa haisi intohimo. Lilyn suusta pääsi järkyttynyt korahdus ja hän jähmettyi paikoilleen. Pariskunta sängyllä ei huomannut mitään.
   Roxanne kurottautui Lilyn ohitse ovenkahvaan ja veti oven kiireesti kiinni. Tyttö katsoi Lilyä huvittuneen ja järkyttyneen sekainen ilme kasvoillaan. ”No, ainakaan heidän ei tarvitse enää huolehtia ehkäisystä.”
   Lily ravisteli itseään ja tunsi oksennuksen nousevan ylös kurkkuunsa. Peläten antavansa ylen hän yritti saada itsensä kokoon. ”Olen nyt yllättänyt molemmat isoveljeni tositoimissa”, hän puuskahti. ”Jos tämä ei traumatisoi minua loppuiäkseni niin ei sitten mikään muukaan.”
   Roxanne tirskahti ja osoitti sitten Shawn Tiger – nimistä kylttiä kannattelevaa ovea. Lily nyökkäsi ja he hiipivät ovelle.
   ”Mitä jos hän on täällä?” Lily kuiskasi hermostuneena.
   Roxanne virnisti. ”No, sitä vartenhan minä olen täällä, harhauttamistarpeen varalta.” Tyttö koputti napakasti oveen ja työnsi sen auki. Huone oli pimeä, Shawn ei ollut huoneessa.
   Roxanne vinkkasi silmäänsä Lilylle. ”No, nopeasti sitten, mene ja tee juttusi!”
   Lily sai hädin tuskin nyökättyä. Hänen kurkussaan kupli jännitys. Roxanne tökkäsi häntä nenään. ”Ihanaa teillä tulee olemaan! Hauskaa neitsyyden menetystä!”
   Roxanne lähti hiipimään takaisin heidän tulosuuntaansa ja Lily sujahti Shawnin huoneeseen.
   Huone oli koruton ja sekainen, vaatteita oli joka puolella. Huone haisi ihan Shawnilta ja Lilyä hymyilytti. Hän pudisteli päätään sotkulle ja siivosi sen vikkelästi taikasauvaansa muutamia kertoja heilautellen. Sitten hän kaivoi laukustaan mukanaan tuomansa kynttilät ja asetti niitä joka puolelle huonetta.
   Mitä sitten? Hän tunsi olonsa hermostuneeksi ja kiusaantuneeksi siinä keskellä huonetta kynttilöiden lepattaessa ympärillään. Olisiko hänen pitänyt asettua sängylle makaamaan viehkeästi? Vai odottaisiko hän poikaystäväänsä tässä jäykästi, vaivaantuneena seisten?
   Lily ei ehtinyt miettiä asiaa sen pidemmälle, kun käytävästä kuului Shawnin ääni.
   ”Ei, ihan totta, Summer, minua väsyttää”, Shawn sanoi ja Lilyn silmät siristyivät. Summer? Taasko se typerä tyttö liehitteli Shawnia?
   ”Mutta ilta on vasta nuori! Tule meidän kanssa tanssimaan!”
   ”Ei, kun minä taidan lähteä käymään Tylypahkassa”, Shawn sanoi ja Lily kuuli tämän äänessä hymyä.
   ”Tapaamaan sitä Jamesin siskoa taas? Shawn, älä ole tylsä! Tule tanssimaan!”
   ”Ei, Summer, ihan totta, minä en jaksa, mutta oikein viehkeät liikkeet sinulla on, Jessen suupielestä valui kuolaa – ”
   ”Minä voin tulla tanssimaan sinun huoneeseesi”, Summer sanoi kehräävällä äänellä.
   Lilyn silmissä pimahti ja hän käveli huoneen ovelle ja kiskaisi sen auki. Shawn ja Summer hätkähtivät.
   Shawn katsoi häntä hämmentyneenä. ”Moi? Mitä sinä täällä teet?”
   Lily mulkaisi Summeria. ”Mene tanssimaan keskenäsi!”
   Summer irvisti pahoittelevasti. ”Sori.” Tyttö käännähti viehkeästi ja lähti kävelemään kohti oleskeluhuonetta.
   Shawn hymyili Lilylle tullessaan hänen luokseen ja kietoessaan kätensä hänen ympärilleen tönäisten samalla jalallaan huoneensa oven jälleen kiinni. Lily hymyili takaisin, vaikkei hänen kiukkunsa ollut täysin laantunutkaan. Jostakin syystä se antoi hänelle voimaa ja itseluottamusta. ”Minun olisi pitänyt pistää hänet nuolemaan omaa räkäänsä.”
   Shawn virnisti ja suuteli häntä. ”Se olisi varmaan ollut seksikästä. Onko tämä sinun yllätyksesi minulle?”
   ”Ei”, Lily sanoi ja hymyili. Hän veti pitkän hupparinsa vetoketjun auki ja paljasti Shawnille Roxannen kanssa hankkimastaan alusvaateasusteesta palasen. ”Tämä on minun yllätykseni sinulle.”
   Shawn räpytteli silmiään ja leveä, hölmö hymy levisi pojan kasvoille. ”Ihana, ihana yllätys.”
   Lily nauroi Shawnin pyyhkäistessä hänet syliinsä. Hän kietoi jalkansa pojan ympärille ja suuteli tätä pitkään ja viivytellen. Shawnin vahvat kädet hivelivät häntä ja paheellisesti virnistäen poika riisui Lilyn paidan kokonaan pois hänen päältään. Sitten Shawn yllättäen melkein heitti hänet sängylleen ja heittäytyi nauraen hänen päälleen.
   Lily antoi vartalonsa taipua Shawnin etsivien käsien alla, pojan huulet aloittivat kiusoittelevan tutkimusretken lähettäen Lilyn vartaloa pitkin kirmaamaan viehkeää värinää. He hengittivät raskaasti ja painautuivat toisiaan vasten ja Lily tunsi hurmaavalla tavalla heräävänsä eloon.
   
   
   
   

Ps. Jostakin syystä kaikki kappalejaot ei suostu toimimaan tässä :(
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

Welmasein

  • Makeisprinsessa
  • ***
  • Viestejä: 259
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 35. osa 4.2.
« Vastaus #74 : 04.02.2014 18:52:55 »
Hohoo! Nyt ne sitte pääsee tositoimiin!

Iha vaa hyvä, että Aqualine on ainaki toistaseks poissa pelistä, saavat Ava ja Jamie söpöstellä rauhassa. Onneks Summer ei onnistunu Shawnien viettelemisyrityksessä, ne on söpöjä kanssa, vaikkei vedäkää vertoja Albukselle ja Amelialle tai Jamielle ja Avalle.

Ihana, että on kanssa häppeninkiä kaiken söpöstelyn seassa, ei tuu liikaa imelyyttä esille. Avan raskaus oli kyllä arvattavissa, vois kuvitellu, että jos Ava ois Aqualle kertonu lapsesta, nii Aqua ois tavalla tai toisella pakottanu/muuten vaikuttanut Avan abortin hankintaan. Kuus vuotta loppujen lopuks on pitkä aika ja veikkaan, ettei siitä kaikesta helpolla luopuskaa.

En nyt keksi muuta tuon kummempaa, tuossa on nyt päällimmäiset. Kiitos siitä, että oot jaksanu kirjottaa jatkoo ja pääsee aina välillä uppoutuu tarinan syövereihin :)
Me ihmiset emme tule maailmaan, vaan maailma tulee meille. Syntyessään ihminen saa koko maailman lahjaksi.

Jostein Gaarder - Enkelimysteerio

Alise-Mary

  • ulkopuolinen
  • ***
  • Viestejä: 214
  • Luotathan?
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 35. osa 4.2.
« Vastaus #75 : 04.02.2014 19:30:56 »
Apuva. Mites mä tän kaiken muistan kun lukeminen meni vähän sellai sana täältä ja toinen tuolta.. o.o
Luin.. kolme kappaletta nyt kun en niitä aikasemmin ole kerennyt.
Tyksin. Kivaa.
Munakokkelilautanen vai mikä lie olikaan. X)

LaraLura

  • ***
  • Viestejä: 161
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 35. osa 4.2.
« Vastaus #76 : 11.02.2014 00:15:02 »
Heipä hei taasen. :)

Siitäpä onkin reilu kuukausi ku oon viimeksi lukenut ficciäsi. En malta oottaa, et pääsen lukemaan. Joten kehuskelen taasen siuu lissää kappaleiden lopuksi, niikuin aina.  :)

Luku 30
Lainaus
Hän kuunteli paljon mielummin parhaan ystävänsä raivoa
mieluimmin

Lainaus
Sehän sattaisi toimia
saattaisi

Lainaus
Tehän iloisilta näytättte
ei tripla t:tä :D

Lainaus
. Älkää kuristako toisianne poissaollessani, jooko
erikseen  :)

Lainaus
huokaisi helpotuksesta sulkiessaan sen oven kiini perässään.
kiinni
sen sana on hiukan turha. :D

Lainaus
Hän hakkasi nyrkkeilyäsäkkiä pihamaalla
nyrkkeilysäkkiä

Lainaus
Lilystä Shawnin hymy ol ihana
oli :D

James teki miusta oikein, kun vei Roxyn Jacobin luokse ja teki sen rikkumattoman valan. Vaikka se on hieman itsekästä, mutta pidän oikeesti tästä juonteen käänteestä. :) Toivottavasti Albus ja Amelie selviävät ihmissuteudesta, luulen heidän onnistuvan siinä erittäin hyvin.

Luku 31
Lainaus
maittavan aterian syönneenä
syöneenä

Lainaus
Olisit voinnut vain tainnuttaa hänet
voinut

Lainaus
Jacobin vartalosta huokuava lämpö
huokuva

Olen ylpeä sinusta! Virheet vähenevät oikeesti, niitä löytyy vain muutama luvun alusta ja sitten välistä saattaa jokin tupsahtaa hassusti silmään! :)

Lainaus
Älkää kissatapelko
Paremminkin: Älkää aloittako kissatappelua

Tuo Jasperin hämmennys oli hyvin aidon oloinen, eli hyvin olet vanginnut tunteetkin tähän tekstiin. :) Tykkäsin täst kappaleesta ihan sikana! Kaikki tuntemukset ja muut on kuvailtu todella hyvin. :)

Luku 32
Lainaus
Megan möngersi latinaa
mongersi

Lainaus
Ihmisiä oli kaikki alla
yhteen. :D

Mikä päätös luvulle! Jäin silmät pyöreänä tuijottamaan viimeistä lausetta. Tuo Avan ilmoitus tuli oikeesti puskista. :D Nyt en voi lopettaa lukemista! ;D Kiitos olet saanut minut nielasemaan koukkusi! :p Rose ja Scorpius sopisivat toisilleen tosi hyvin ;)

Luku 33
EIIII! James teki nyt suuren virheeen!! Ja nyt tarina vei miut mukaansa, tai sitten siin ei oikeesti ollu yhtää virheit! :) Muut ovat nii vähätteleviä Roxin uuden kyvyn kohalla, paitti tietenki Jacob. ;) James sais ottaa itteää niskast ja kohdata demoninsa/mörkönsä.

Luku 34
Lainaus
Missä sinä olet oikein hiipparoinut
hiippaillut

James teki oikein! :) Juuri näin tulisi kaikkien menetellä! Sitä tilannetta ei saisi juosta karkuun vaan se pitäisi kohdata ylpeydellä. Mie olin niin oikeessa! Rose ja Scorpius ovat söpöjä! :D
Nyt ajatus katosi mitä piti muista sannoo. :D

Luku 35
Lainaus
en saa sitä iki kuuna päivänä selätettyä
tuo sana on turhake.

Hugo ei sitten voi olla yhtään läpinäkyvämpi! :D Vaikkei Gabriella näytä tajuavan sitä ollenkaan. Oiiiiii, oot laittan pätkän Albus&Amelieta! ♥ Rosen visiitti sai naurahduksen aikaan. "En kai minä keskeyttänyt mitään?"
James on selvästi ihan sekoamispisteessä. :D Ja todellakin niin siirappinen päätös tuolle, kuin olla ja voi. :3 Samoin oli tuo Lilyn ja Shawnin kohtaaminen. Voin vain kuvitella Summerin ilmeen, kun Lily avasi oven. :D

Ja sitten loppuikin. :/ Tahtoo lissää!!! ♥ Mää rakastan tät ficciä! :)

♥: Lara
Tofu the Tössötassu ♥ 2009-2022
Pippa aka Pipukka ❤️ 2014-

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 35. osa 4.2.
« Vastaus #77 : 14.02.2014 13:00:51 »
LaraLura, kiitos taas tarkkojen silmiesi virhebongauksista, minun on tarkoitus tässä käydä kaikki luvut läpi wordin ja sinun tarkastuslistasi kanssa kun ehdin! ;D Ja siis joo tosissaan nyt on käytössä word missä on oikolukija, niin virheiden karsinta on huomattavasti helpompaa, vaikka silti niitä näyttää tekstiin jäävän, aargh :D Kiitos paljon kommentistasi, kiva että tykkäilet! :)

Alise Mary, kiva että sinäkin tykkäät, kiitos paljon kommentista :)

Welmasein, haha, minusta tuntuu että tässä on ihan liikaa imelyyttä ja mielikuvitus on jo alkanut miettimään koukeroita siirappisuutta karsimaan ;D kiva, että paritukset on sinusta söpöjä :) kiitos paljon kommentistasi!




36. Lieroja ja lunttaajia
Maanantai 7.12.2023

Lily, Hugo, Fred ja Gabriella hytisivät kävellessään kohti rohkelikkotornia luudanvarret kainaloissa. Heidän punaiset huispauskaapunsa olivat jäätyneet jäykiksi ja heidän kaikkien kasvoilla oli terävänpunaiset läiskät aivan kuin pakkanen olisi puraissut heitä poskista.
   Lihava Leidi katsoi heitä päätään puolelta toiselle pyöritellen. ”Miksi teidän täytyy pelata tuollaisessa säässä?”
   Fred, Hugo ja Gabriella mulkaisivat Lilyä merkityksellisesti. ”Niin, miksi, Lily?”
   Lily kohotti leukaansa. ”Kireistä sääolosuhteista huolimatta meidän on harjoiteltava! Olemme häviöllä yli sadalla pisteellä!”
   Fred tuhahti. ”Muista, että voit käyttää tuota tekosyynä enää korkeintaan kerran.”
   ”Se ei ole tekosyy, serkku hyvä”, Lily tokaisi arvokkaasti. ”Kiität minua sitten, kun me voitamme Puuskupuhin.” Tosin peliin oli vielä melkein kuukausi. Lilystä oli kuitenkin hyvä, että heidän harjoittelunsa oli jo nyt tiivistä ja tiukkaa, he olisivat huippukunnossa ja toivottavasti voittamattomia kuukauden päästä Puuskupuhia vastaan.
   ”Tai sitten sinä kiität minua, kun viskon hämmästyttävillä huispaustaidoillani meille voiton”, Fred uumoili leveästi hymyillen.
   Lily kohotti kulmaansa. ”No, parasta olisikin, minä jouduin viime pelissä viskomaan maaleja melkein yksinäni, kun sinä lorvit kuherruskuukaudellasi.”
   Kaikki hymy Fredin kasvoilta valahti pois ja hän kääntyi Lihavan Leidin paljastaman muotokuva-aukon suuntaan. ”Miten vaan.”
   Lily huokaisi kiivetessään muiden perässä rohkelikkojen oleskeluhuoneeseen. Miksi hänen oli pitänyt muistuttaa Frediä Georgiannasta? Poika selkeästi halusi vältellä aihetta.
   Oleskeluhuone oli melkein tyhjä, maanantai oli hyvää vauhtia kääntymässä tiistaiksi. Fred ja Hugo lähtivät kiipeämään poikien makuusaleihin vieviä kierreportaita ylös ja Lily ja Gabriella lähtivät omaan makuusaliinsa hyvät yöt pojille toivottaen.
   Makuuhuoneessa heitä odotti hassunkurinen näky: Roxanne makasi mahallaan sänkynsä jalkopäässä ja luetteli kovaan ääneen vampyyrinkarkotusloitsun vaiheita. Shawn puoliksi istui ja puoliksi makasi nojaten tytön sängynpäätyyn ja näytti kuuntelevan keskittyneesti. Molemmat kohottivat katseensa Lilyn ja Gabriellan astuessa huoneeseen.
   ”Moi Shawn”, Gabriella tervehti tyynesti heittäen luutansa sängylleen ja käveli suoraan kylpyhuoneeseen.
   ”Moi!” Shawn tervehti takaisin ja katsoi Lilyä ovelasti hymyillen. ”Ja moi sinullekin.”
   Lily hymyili, laski Tulisalamansa sängylleen Jamesin Tulisalaman viereen, meni Roxannen sängyn luokse ja istahti poikaystävänsä viereen. ”Moi.” Hän suuteli viivytellen pojan huulia. ”Oletteko te panneet vähemmän viisaat päänne yhteen ja ryhtyneet opiskelemaan?”
   ”Shawn tenttaa minun pimeyden voimilta suojautumisen teoriataitojani”, Roxanne kertoi näyttäen lievästi kärsivältä. ”Butlerin pistokokeen takia.”
   ”Minkä pistokokeen takia?” Lily kähähti.
   Roxanne irvisti. ”Ai niin! Unohdin kertoa Butlerin pitävän meille huomenna pistokokeet!”
   Lily tuijotti tyttöä. ”Mistä sinä sen tiedät?”
   Roxanne kohautti olkiaan. ”Näin unta, että se viiksivallu läväytti nivaskan täytettäviä pergamentteja eteeni ja minä en osannut vastata mihinkään muuhun kysymykseen kuin siihen, mitä tehdään jos ankeuttaja hyökkää. Tosin jos todellinen tilanne tulisi eteen ja ankeuttaja lähestyisi minua kammottavasti koristen, minä varmaan lähinnä kiljuisin ja yrittäisin vähemmän arvokkaasti kompuroida karkuun. Ihan kuin minä mitään suojeliusta osaisin tehdä.”
   ”Sinun pitäisi opetella tekemään se”, Shawn sanoi silitellen samalla hajamielisesti Lilyn alaselkää. ”Ankeuttajat ovat nyt kuolonsyöjien käskyläisiä.”
   Roxanne irvisti. ”No, tuskin ne tänne tulevat.”
   Shawn katsoi Roxannea melkein ankarasti. ”Koskaan ei voi tietää. Eikös Jasper olekin antanut sinulle tukiopetusta? Pyydä häntä opettamaan sinulle suojeliusloitsu.”
   Roxanne huokaisi alistuneesti. ”Joo, joo.”
   Shawnin vihjailevat, pehmeät kädenliikkeet Lilyn alaselän tienoilla saivat kutkuttavan kutinan kiristämään Lilyn vatsanpohjaa ja hänen kätensä puristui melkein tahattomasti Shawnin ranteen ympärille vaativasti. Poika katsoi häntä ja leveästä virnistyksestä ja kulmakarvojen nytkähtämisestä päätellen saattoi aavistaa hänen ajatuksensa.
   Roxanne taisi aavistaa ne myös. Tyttö huokaisi liioitellun raskaasti. ”Menkää rakastamaan toisianne siitä, senkin kiimaisen limaiset pienet etanat. Hyvä, että edes jotkut lempivät.”
   Shawn ja Lily tirskahtivat. Lily katsoi parasta ystäväänsä. ”Miksi sinä jurotat? Onko sinulla ja salaisella kitarisakutittajalla ryppyjä rakkaudessa?”
   Roxanne irvisti ja nousi sängyltään pahantuulisesti tuhahtaen. ”Miehet ovat ärsyttäviä lieroja!”
   ”Hei!” Shawn huudahti närkästyneenä.
   Roxanne virnisti. ”Sinä myös, Etanahurmuri.”
   Shawn mutristi huuliaan. ”Ai olen ärsyttävä liero vai?”
   Roxanne hymyili leveästi. ”No, hyvä on, liero vain.”
   Shawn mulkoili Roxannea ja risti kätensä puuskaan. Lily pyöräytti silmiään ja ryhtyi kiskomaan Shawnia ylös sängyltä. ”Tule, liero. Mennään käymään… kävelyllä.”
   Roxanne vinkkasi silmäänsä. ”Niin, romanttisella kuutamokävelyllä luutavarastossa.”
   Lily ja Shawn loivat Roxanneen huvittuneet katseet ennen kuin lähtivät makuusalista toisiaan käsistä pidellen. Heti, kun makuuhuoneen ovi oli sulkeutunut, Shawn kietoi kätensä Lilyn ympärille, painoi hänet vasten kivistä seinää ja suuteli häntä pehmeästi.
   ”Sinä olet niin söpö huispausvermeissäsi”, Shawn mutisi hymyillen vasten Lilyn huulia.
   Lily hymyili takaisin ja näykkäisi Shawnia vihjailevasti huulesta. ”Olen vieläkin söpömpi ilman niitä.”
   Shawnin kädet Lilyn lanteilla tiukensivat otettaan. Poika virnisti hyväksyvästi. ”Tiedän. Tule, mennään.”
   He rymistivät nauraen kierreportaat alas ja sujahtivat muotokuva-aukon lävitse tyhjälle käytävälle. Lihava Leidi ryki tuomitsevasti heidän takanaan ja he hihittivät paheellisesti juostessaan eteenpäin käytävällä toisiaan käsistä pidellen.

*

Roxanne toljotti epäuskoisesti pergamenttipinoa, jonka Butler oli hänen eteensä laskenut. Ensimmäisen pergamentin yläosassa oli liuta kysymyksiä.

1.   Kuinka suojaudut ankeuttajalta?
2.   Mitä torjuntaloitsua käyttäisit tainnutustaikaan ja miksi?
3.   Kuinka suojelet itseäsi ihmissudelta?
4.   Mitkä ovat vampyyrinkarkotusloitsun vaiheet ja miksi sen käyttö ei välttämättä ole paras ratkaisu vampyyrin karkottamiseen?

Kysymykset jatkuivat aina kahdenteenkymmenenteen kysymykseen saakka. Vaikka Roxanne olikin saanut vihiä kokeesta etukäteen kummallisilla unenlahjoillaan, ei hän tiennyt vastauksia puoliinkaan kysymyksistä.
   Masentuneena hän katseli ympärilleen pimeyden voimilta suojautumisen luokassa. Professori Butler katseli tarkkaavaisesti rohkelikko-opiskelijoita pöytänsä takaa ja suki hitaasti mustia pitkiä viiksiään. Hugo ja Lily istuivat Roxannen edessä ja molemmat olivat kumartuneet omien pergamenttiensa ylle ja kirjoittivat hurjaa vauhtia vastauksiaan. Fred istui Roxannen vieressä, nojasi toiseen käteensä ja kirjoitteli laiskan välinpitämättömästi pergamenttiin vastauksia. Veljen silmänaluset olivat kovin tummat ja iho kalpea, nukkuikohan tämä ollenkaan öisin?
   ”Valkosipulin voi työntää vampyyrin nenään”, kuului yhtäkkiä pohtiva ääni aivan Roxannen selän takaa. ”Se tehoaa nopeammin kuin karkotusloitsu.”
   Roxanne käännähti vauhkosti ympäri ja hänen suustaan pääsi pieni vinkaisu. Senior James seisoi hänen takanaan sukien pörröisiä, mustia hiuksiaan ja katseli hänen koekysymyksiään harkitsevainen ilme kasvoillaan.
   ”Jep, mutta se on tehtävä nopeasti ja sulavasti ennen kuin vampyyri tajuaa mitä tapahtuu”, sanoi toinen ääni senior Jamesin vierestä ja yhtäkkiä Roxanne näki Jamesin viereen ilmestyvän jäntevän ja hyvännäköisen miehen, jolla oli tyylikkään pitkä ruskea tukka, harmaat silmät ja kylmän ovela hymy kasvoillaan.
   ”Entä mitä sinä sanot kysymyksestä viisitoista?” senior James kysyi kuulostaen siltä kuin olisi ollut etäisesti kiinnostunut ystävänsä vastauksesta.
   Hyvännäköinen mies vilkaisi pergamenttia pulpetilla ja virnisti iloisesti. ”Hei, pliis! Sanoisin, että animaagia on mahdotonta tunnistaa eläinhahmossa. Jos tuntee henkilön, voi löytää jotakin ominaispiirteitä tietysti – ”
   ”Esimerkkinä sinun koirahahmosi kirppuinen ja saastainen turkki, joka kuvastaa mainiosti sinun kuontaloasi – ”
   ”Hei, jos tässä epämiellyttävästä kuontalosta aletaan puhua, niin kehottaisin vilkaisemaan peiliin, Sarvihaara – ”
   ”Anteeksi”, Roxanne kähähti kuiskaten ja sekä senior James että tämän ystävä – jonka Roxanne oletti olevan Anturajalka, Harryn kummisetä Sirius Black – kääntyivät katsomaan Roxannea. ”Minä yritän tässä keskittyä!”
   Senior James ja Sirius virnistivät. ”Okei, sori vaan. Tosin luulisi, että apu kelpaisi”, Sirius sanoi ja vinkkasi silmäänsä.
   Roxanne räpytteli silmiään ja tunsi synnillisen virnistyksen leviävän kasvoilleen. ”Kelpaa, kelpaa! Jatkakaa!” Hän ryhtyi kirjoittamaan senior Jamesin ja Siriuksen mutinoita ylös pergamentiinsa.
   ”Neiti Weasley? Mitä sinä supiset? Yritätkö sinä luntata?” professori Butlerin ääni luokan edestä kysyi toruvalla äänellä.
   ”En tietenkään, professori”, Roxanne päräytti. Fred, Lily ja Hugo katsoivat häntä. ”Minua vain tuota, itketti, ja yritin vain vähän tsempata itseäni.”
   ”Miksi sinua itketti?” professori Butler kysyi hämmentyneenä.
   Roxanne irvisti. ”Koska en tiedä vastauksia – ”
   ”Älä kerro hänelle, törppö! Etkö luule hänen ihmettelevän, kun palautat kauniisti täytetyn koepaperin hänelle?” senior James sihahti ja Roxanne vaihtoi lauseensa suuntaa lennossa.
   ” – kysymykseen kaksikymmentä”, Roxanne lopetti lauseensa.
   Lily, Fred ja Hugo tuijottivat häntä ihmeissään ja muutama muukin heidän luokkatovereistaan vilkuili häntä kummastuneena. Roxanne räpytteli viattomasti silmiään takaisin.
   ”Keskittykää kaikki nyt vain omiin pergamentteihinne”, professori Butler käski hivenen kärsivällä äänellä.
   ”Nopeasti nyt, tunnen voimieni ehtyvän!” senior James hoputti.
   ”Tuonpuoleisella on meitä jo ikävä”, Sirius kertoi ironinen huvittuneisuus äänestään huokuen.
   Sirius ja senior James supisivat vastauksia Roxannen korvaan niin hurjalla vauhdilla, ettei hän meinannut pysyä perässä.
   ”Hups”, Sirius mutisi vain hetken kuluttua. ”Nyt se on menoa.” Sitten hyvännäköinen komistus olikin jo kadonnut ilmaan. Senior James irvisti.
   ”Minunkin on mentävä.”
   ”Kiitos!” Roxanne sihahti. Senior James hymyili ennen kuin katosi hänkin osaksi ilmaa.
   Roxanne oli erittäin hyvällä tuulella. Vaikkei hän ollutkaan saanut ihan kaikkia vastauksia kelmeiltä, pistokoepergamentit olivat kiitettävän täynnä vastauksia. Roxanne suorastaan pomppi ilosta. Mustan magian voimat olivat aika siisti juttu!
   ”Miksi sinä olet niin iloinen?” Hugo kysyi epäilevästi, kun he menivät Suureen Saliin päivälliselle. Lily, Fred ja Gabriella katsoivat kaikki Roxannea pistävästi, aivan kuin olisivat arvanneet jotakin vilpillistä olleen tekeillä. Roxanne yritti näyttää niin harmittomalta kuin vain suinkin osasi.
   ”Ehkä minulla on ollut hyvä päivä”, Roxanne sanoi iloisesti ja kohautti olkiaan. Hän ryhtyi kahmimaan risottoa lautaselleen ja vältteli Lilyn tutkivaa katsetta.
   ”Onko sinulla treffit salaisen rakastajasi kanssa vai?” Gabriella kysäisi.
   Fred röyhtäisi mahtavasti. ”Hyi.”
   ”Älä muuta sano”, Roxanne sanoi painokkaasti ja mulkaisi sikamaista veljeään. ”Eikä minulla ole mitään treffejä”, hän sanoi Gabriellalle. Ihan kuin hän olisi etukäteen sopinut Jacobin kanssa tapaamisia. Jacob tuli ja meni miten sattui ilmoittelematta pahemmin suunnitelmistaan tai aikatauluistaan. Roxanne irvisti ajatellessaan poikaa. Tämä oli ääliömäisin, moukkamaisin, jääräpäisin, ärsyttävin ja tuskatuttavin poika, ketä hän oli ikinä tapaillut.
   Ja myös auttamattomasti seksikkäin. Pelkkä ajatus Jacobin käsistä hänen vartalollaan sai Roxannen jalat muuttumaan hyytelömössöksi.
   Jacobia ei ollut näkynyt melkein viikkoon ja se raivostutti Roxannea monestakin syystä. Yksi oli se, ettei hänellä ollut aavistustakaan siitä missä poika oli ja mitä tämä puuhasi – eikä Jacob varmasti kertoisi hänelle, jos hän kysyisi. Toinen oli se, että hänellä oli oikeastaan melkoinen ikävä poikaa. Kolmas oli se, että hän oli kiimainen ja olisi kovasti halunnut päästä nauttimaan Jacobin kosketuksesta ja läheisyydestä. Roxannen teki yhtäkkiä melkein mieli murjottaa. Miksei Jacobia ollut näkynyt? Oliko tämä kyllästynyt häneen? Se ei tuntunut todennäköiseltä. Jacob oli heidän salaisilla yöseikkailuillaan ollut enemmänkin kuin innostunut Roxannesta. Silti… Roxanne ei täysin kyennyt sulkemaan epäluuloisuutta pois mielestään. Jacob oli salaperäinen ja arvaamaton ja tästä oli vaikea ottaa selvää.
   Päivällisen jälkeen Roxanne, Fred, Hugo ja Lily lähtivät kohti rohkelikkotornia, Gabriella jäi Suureen Saliin juttelemaan kuudesluokkalaisen ystävänsä Carrie Seen kanssa.
   ”Minusta näytti siltä kuin olisit jutellut jollekin Butlerin kokeen aikana”, Lily mutisi katsellen Roxannen kasvoja tutkivasti.
   Roxanne irvisti. ”Itselleni vain.”
   Hugo ja Fred katsoivat hekin Roxannea. ”Tai sitten sait apua joltakulta, joka on siirtynyt tästä maailmasta mullan toiselle puolelle.”
   Roxanne niiskaisi arvokkuutta tavoitellen. ”En tiedä, mistä te puhutte.”
   Roxanne tiesi olevansa surkea valehtelija ja Fredin leveästä virneestä ja Hugon ja Lilyn paheksuvista katseista päätellen hänen serkkunsa näkivät hänen lävitseen.
   ”Hah!” Lily huudahti. Tytön tummansiniset silmät näyttivät syyttäviltä. ”Sinä siis huijasit!”
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”Sarvihaaralla ja Anturajalalla oli mielenkiintoisia mielipiteitä ja minä satuin kuuntelemaan heidän sepustuksiaan, kun ne nyt siinä kuunneltavissa kerran olivat.”
   ”Sinä huijasit.” Lilyn ääni oli paheksuva.
   ”Olisit sinäkin varmasti huijannut!” Roxanne huudahti puolustautuen.
   ”No, en varmasti!”
   ”Haiskun kakkaa.” Roxanne risti kätensä puuskaan.
   Lily tuhahti. ”Minun ei tarvitse luntata kokeissa.”
   ”Niinpä, koska ylväs, siveellinen ja tunnollisesti läksyjen ajan tasalla pysyvä huispausrinsessa Lily Luna on täydellinen!”
   Lily virnisti, vaikka katselikin häntä edelleen paheksuvasti. ”Osuvasti muotoiltu.”
   Roxanne huokaisi turhautuneena. Lily mulkoili häntä, Fred virnisteli ja Hugo katseli kohtausta hieman etäämmältä, mutta kohollaan olevista kulmakarvoista Roxanne päätteli Johtajapojan olevan samaa mieltä Lilyn kanssa.
   ”Sinun pitää mennä kertomaan Butlerille”, Lily sanoi käskevällä äänellä.
   Roxanne tuijotti Lilyä. ”Et voi olla tosissasi.”
   ”Olen minä! Sinä huijasit! Sinä et ikinä opi mitään, jos et ota vastuuta opiskelustasi! Meillä on S.U.P.E.R.:t tänä vuonna!”
   ”Olen hyvin tietoinen lähestyvistä supereista, kiitos vaan”, Roxanne mutisi. Pettymys kuohahteli hänen sisällään, miksi Lilyn piti aina olla tuollainen ilonpilaaja? Miksi punapää ei voinut vain riemuita Roxannen mukana siitä, että hän oli ehkä kerrankin päässyt pistokkaasta läpi? Miksi tämä ei voinut kerrankin olla hänen puolellaan?
   ”Ei siltä vaikuta!” Lily huudahti. ”Vai ajattelitko sinä huijata myös S.U.P.E.R.:ssa?”
   Roxannea alkoi ärsyttää. Hyvähän se Lilyn oli pyhää kunniallisuutta esittää. ”Ehkä huijaankin ja ehkä saan kaikesta paremman arvosanan kuin sinä ja sehän se sinua sitten vasta pännisikin.”
   Lily siristi silmiään. ”Mitä tuo oli tarkoittavinaan?”
   Roxanne huokaisi. Lilyn kanssa oli typerää ryhtyä riitelemään, tyttö oli luupäistä luupäin, eikä itsepäisesti antaisi myöten mistään, mistä oli jo päättänyt oman mielipiteensä. ”Rauhoitu Lils. Ei tässä elämästä ja kuolemasta ole kysymys, vaan parista hassusta valkosipulivampyyrista.”
   Lily pyöräytti silmiään olemus närkästystä huokuen ja lähti kävelemään käytävää eteenpäin kiukkuisin askelin.
   ”Pidä hauskaa”, Roxanne mutisi tytön perään. Lily marmattaisi koko illan Roxannen paheellisuudesta ja tuomitsisi häntä. Hugo vilkaisi Roxannea ja lähti sitten Lilyn perään.
   Fred virnisti hänelle. ”Älä välitä, pikkusisko. Lilleroa vain ärsyttää, kun sinä et paljastanut kelmien tietämyksiä hänellekin.”
   Roxanne hymähti. Fredillä oli tapana kutsua häntä joskus pikkusiskoksi, vaikka oli syntynyt noin kymmenen sekuntia aikaisemmin kuin hän. ”Joo, niin varmaan.”
   Fred nytkäytti päätään kohti Lilyn ja Hugon loittonevia selkiä. ”Tuletko sinä?”
   Roxanne irvisti. ”Taidan mennä kirjastoon täyttämään tätä tyhjää päätäni loitsutietämyksellä.”
   Fred nyökkäsi ovela hymy kasvoillaan. ”Suosittelen sitä lämpimästi, ehkei sinun sitten tarvitse turvautua kokeissa kuolleiden tietoperustaan.” Veli virnisti ja lähti sitten Lilyn ja Hugon perään. Roxanne huokaisi. Opiskeleminen yksin kirjastossa ei pahemmin houkutellut häntä, mutta Lilyn mäkätyksen kuunteleminen houkutteli häntä vieläkin vähemmän.
   Samassa Roxanne näki vaaleahiuksisen naisen hahmon lipuvan käytävää eteenpäin kävelevän Fredin vieressä, mutta hän ei ehtinyt edes räpäyttää silmiään hämmästyksestä, kun nainen oli jo kadonnut.
   Roxanne pyöritti päätään. Kuolleiden näkeminen oli sinänsä ihan jees, mutta joskus se myös karmi häntä kammottavalla tavalla. Jostakin syystä hänestä tuntui kuin kuolleet olisivat ilmestyneet yhä useammin hänen näköpiiriinsä.
   Roxanne lähti kohti kirjastoa miettien Frediä, Georgiannaa ja Lilyä. Joskus Roxanne toivoi, että jokin kolauttaisi Lilyn egoon mahtavan reiän ja tyttö joutuisi painumaan syvälle itseensä ja järjestelemään ajatusmaailmaansa vähemmän mustaksi ja valkoiseksi. Ehkä tämä sitten oppisi vähän rentoutumaan. Lilyn olisi pitänyt ottaa asiat vähän avomielisemmin vastaan eikä aina vain kuvitella itsepäisesti tietävänsä kaikesta kaiken. Lily oli tärkein ihminen Roxannelle koko maailmassa, mutta lähiaikoina häntä oli alkanut ärsyttää tämän kova kuori, joka vain harvoin pääsi rakoilemaan.
   Yhtäkkiä jäntevät kädet kietoutuivat Roxannen ympärille takaapäin ja käheä, matala ääni kuiskasi hänen korvaansa: ”Vai olet sinä lunttaajapaholainen.”
   Roxanne tunsi leveän hymyn leviävän kasvoilleen voimakkaiden käsien kääntäessä hänet ympäri. Jacobin vihreät silmät olivat huvittuneet ja suu hymyili vinoa, ovelaa hymyä. Samassa poika pyöräytti häntä niin, että he siirtyivät tyhjän käytävän soihdunkirkkaasta valosta kahden haarniskan väliin turvaan mahdollisilta uteliailta katseilta. Roxanne kohtasi terävän, rauhallisen katseen hymyillen ilkikurisesti.
”Niinhän minä sitten vissiinkin olen.”
   ”Se punapää on aika tiukkapipo”, Jacob tokaisi ja irvisti. ”Siis niin kuin oikeasti, kuka ottaa noin tosissaan jonkun pistokokeen?”
   ”Lillero on tunnollisuuden perikuva”, Roxanne mutisi harmissaan laskien katseensa. Hän oli itsekin samaa mieltä, mutta jokin vaisto hänen sisällään tunsi silti tarvetta puolustaa Lilyä.
   Jacob tarttui hänen leukaansa ja nosti hänen päätään niin, että saattoi katsoa häntä silmiin. ”Et kai sinä mökötä?”
   Roxanne virnisti. ”En enää, nyt kun sinä olet täällä. Minä voin livahtaa synnillisesti sinun matkaasi ja jättää opiskelun tältä illalta väliin.”
   Jacob virnisti takaisin ja kumarsi sitten syvään. ”Tulisiko neiti Weasley kanssani tähtitorniin kuutamoa katselemaan?”
   Roxanne hihitti ja tarttui Jacobin käteen. ”Mielelläni, herra Blom.”
   Jacob kaivoi mustien farkkujensa takataskua ja Roxannen yllätykseksi vetäisi sieltä näkymättömyysviitan esiin.
   ”Mistä sinä tuon olet saanut?” hän henkäisi.
   ”Harry Potterilta”, Jacob kertoi iloisesti. ”Tämä on ihan mahtava. Tule.” Jacob heilautti viitan sekä itsensä että Roxannen päälle.
   ”Minkä ihmeen takia Harry on sinulle näkymättömyysviittansa antanut?” Roxanne hämmästeli Jacobin lähtiessä taluttamaan häntä kohti tähtitornia. Ottaen huomioon, ettei Jacob ollut koskaan käynyt Tylypahkaa tämä tiesi häiritsevän hyvin, mihin suuntaan kulkea linnassa.
   ”Koska minä olen hänen hyödyllisin vakoojansa ja tarvitsen sitä enemmän kuin herra auroriosaston ylipäälikkö”, Jacob kertoi.
   ”Vakoiluhommissako sinä olet ollut?” Roxanne kysyi ja tutki tarkasti Jacobin kasvoja.
   Jacob pörrötti hänen hiuksiaan. ”Siellä juuri. Jännää puuhaa tämä kaksinaamaisuus, saa nähdä mitä tästäkin tulee.”
   ”Miten sinä ihan tarkalleen ottaen suoritat tätä vakoilupestiäsi?” Roxanne kysyi epäluuloisesti.
   Jacob virnisti. ”Älä sinä siitä murehdi.”
   Roxanne pyöräytti silmiään. ”No, en sitten. Oletko käynyt tapaamassa Jasperia?”
   ”En vielä”, Jacob kertoi ja katsoi häntä sivusilmällä. ”Halusin tulla ensiksi moikkaamaan sinua.”
   ”Oliko ikävä?” Roxanne kysäisi leveästi virnistäen.
   Jacobin kasvot vakavoituivat ja tämä väisti Roxannen katseen. ”Ehkä.”
   ”Hmm”, tuumasi Roxanne ja yhtäkkiä hänellä oli entistäkin iloisempi ja kevyempi olo. He olivat kävelleet tähtitorniin vievien rappusien luokse ja ryhtyivät kiipeämään niitä ylöspäin. ”Kuulitko Azkabanista?”
   Jacob näytti yllättyvän kysymystä ja vilkaisi häntä. ”Minä olin siellä silloin.”
   ”Ai olit vai?” Roxanne hämmästyi ja siristi silmiään. ”Niin kuin kuolonsyöjän ominaisuudessa vai?”
   ”Onko täällä tapahtunut mitään erikoista?” Jasper vaihtoi keskustelun suuntaa kevyellä, välinpitämättömällä äänensävyllä. Roxanne mulkaisi poikaa.
   ”Luuletko minun olevan niin hölmö, etten tajua sinun vaihtavan puheenaihetta?”
   ”Luuletko minun olevan niin hölmö, että paljastaisin supersalaisia vakoojasalaisuuksiani sinulle?”
   ”No, miksi sitten vihjailet niistä noin ärsyttävästi”, Roxanne mutisi inhoavasti.
   ”Ehkä minusta on kivaa olla ärsyttävä.”
   ”Sinusta ehkä, muut ihmiset eivät siitä pahemmin nauti”, Roxanne naljaisi.
   Jacob hymähti huvittuneena. He tulivat tähtitornin korkeimmalle huipulle. Pyöreän, kivisen huoneen seinät olivat täynnä ikkunoita. Suurimmasta ikkunasta avautui näkymä Tylypahkan lumen peittämille tiluksille. Taivas oli kirkas ja tähdet tuikkivat tummalta taivaalta veikeästi välkähdellen. Hagridin mökin piipusta tuprusi savua ja mökin ikkunoista hohkaava valo valaisi tiluksia.
   Roxanne istahti yhdelle kiviselle ikkunakaarelle. ”Minua ihmetyttää, miten et ole jäänyt kiinni täällä hiipparoimisesta. Vai onko Anastasia antanut sinulle luvan häpäistä Tylypahkan kivisen pyhiä käytäviä luihulla olemuksellasi?”
   Jacobin kasvoille levisi ovela hymy. ”Ehkä onkin. Harryn ja Jasperin puolustuspuheet ovat olleet eduksi. Tosin rehtori kyllä tykkää minusta hurjasti ja kutsuu minua yhtenään teehetkille huoneeseensa.”
   Roxannesta tuntui kuin mustasukkaisuus olisi räjäyttänyt kaikki sisuskalut hänen sisällään ja jättänyt hänet tyhjäksi sisältä. Punainen paine alkoi tykyttää jossakin hänen ohimoidensa tienoilla. ”Oletko sinä sitten vieraillut hänen huoneessaan teetä lipittämässä?”
   Jacob hymyili kulmakarvat viekkaasti koholla, tuli hänen luokseen ja asettui seisomaan hänen jalkojensa väliin. ”Ehkä.”
   ”Mitä tarkoittaa ehkä?” Roxanne kysäisi suloisesti yrittäen pitää äänensä mahdollisimman normaalina.
   Jacob kietoi kätensä hänen ympärilleen ja hiveli huulillaan hänen kaulaansa. ”Sitä, että ehkä olen ollut hänen huoneessaan teellä.”
   ”Ja teetäkö te sitten vain joitte?” Roxanne henkäisi. Hän oli tarkoittanut sanat kuulostamaan määrätietoisen tiedonhaluisilta, mutta Jacobin huulet hänen kaulallaan häiritsivät hänen puheentuotantoaan.
   ”Oletko sinä mustasukkainen?” Jacob kysyi kuulostaen siltä kuin asia olisi huvittanut häntä suunnattomasti.
   Roxanne työnsi pojan kauemmaksi ja katsoi tätä kiukkuisesti silmiin. ”Olen.”
   Jacobin kulmakarvat pongahtivat ylös. ”Olet?”
   ”Jep.” Roxanne risti kätensä puuskaan ja katsoi Jacobia odottavasti. ”Oletko sinä lipitellyt rehtorin kitarisoja?”
   Jacob räpytteli silmiään. Ensimmäistä kertaa Roxanne näki pojan olevan hämmentynyt. ”Häh?”
   ”Niin, tiedäthän, vaihtanut kuolaa Anastasian kanssa”, Roxanne täsmensi kärsivästi aivan kuin olisi puhunut lapselle eikä aikuiselle miehenalulle.
   Jacob katsoi häntä aivan kuin olisi lievästi ollut kiinnostunut hänen reaktiostaan. ”No, tuota…”
   ”Eli olet”, Roxanne tajusi ja loukkaantuminen, mustasukkaisuus ja pettymys läikähtelivät hänen sisällään kuin myrkky. Jacobin tuntien rehtori Anastasia Diazin kielen kutittelu ei ollut jäänyt ainoaksi aktiviteetiksi pariskunnan välillä. ”Senkin luihu limamies. Hauskaa vakoojan elämää vain sinullekin. Moro.”
   Roxanne hypähti alas ikkunalaudalta ja käännähti kohti alas vieviä portaita päin. Jacob kuitenkin tarttui hänen olkapäihinsä pysäyttäen hänen karkausyrityksensä ja käänsi hänet itseensä päin. ”Hei, mihin sinä nyt menet?”
   Roxanne mulkaisi Jacobia. ”Pois sinun luotasi.”
   ”Miksi?” Jacob kysyi kuulostaen aidosti hämmentyneeltä.
   ”Koska sinä olet ärsyttävä ja limamielinen lurjus, jonka pitäisi tälläkin hetkellä mädäntyä helvetissä enkä minä voi käsittää miten ikinä annoin sinun koskea minuun! Pois tieltä tai tungen sormeni nenääsi!”
   Jacob tuijotti häntä. ”Sinä olet siis mustasukkainen ja vihainen minulle sen takia, että olen vieraillut rehtorin huoneessa?”
   Roxanne huokaisi kärsivästi. ”Kiva, että pysyt perässä. No niin, väistäisitkö sitten, että pääsen kipittämään mahdollisimman kauaksi sinusta.”
   Jacobin suupielet värähtivät aivan kuin tämä olisi pidätellyt naurua. ”Sinä olet niin huvittava.”
   ”Huvittava?” Roxanne toisti kiukun syöksähtäessä hänen elimistöönsä. ”Sinusta tämä on hauskaa, vai?”
   Jacob hymyili. ”Aika hauskaa joo, pakko myöntää.”
   Roxannesta tuntui siltä kuin hän olisi voinut räjähtää raivosta. ”No, on ollut ilo huvittaa sinua. Väistä.”
   Jacob ei liikahtanutkaan ja piteli häntä edelleen paikoillaan katsellen häntä etäisen kiinnostunut ilme kasvoillaan. ”Älä mene.”
   ”Menenpäs. Ja sinä voit mennä nuolemaan rehtorin hampaita.”
   ”Roxanne”, Jacob mutisi huvittuneena ja yritti näykkäistä häntä korvasta. Roxanne väisti inhoavasti.
   ”Olen tosissani, Jacob. Väistä. Minä menen nyt.”
   ”En minä halua sinun menevän”, Jacob mutisi. ”Ei sinun tarvitse olla mustasukkainen. Sinä maistut paljon paremmalta kuin rehtori.”
   Roxannen suusta karkasi raivostunut äännähdys ja hänen polvensa nousi refleksimäisesti hurjalla vauhdilla Jacobin jalkoväliin. Jacob älähti tuskastuneena ja valahti polvilleen. Roxanne tuhahti halveksuvasti, kiersi vaaleatukkaisen pojan ja livahti portaisiin.
   Jacob ei kuitenkaan luovuttanut niin helpolla ja oli vain hetkessä Roxannen perässä. ”Roxanne.”
   ”Ei kiinnosta!” Roxanne huudahti ja hyppeli portaita alaspäin. ”Mene pois, Jacob!”
   Jacob tarttui häneen ja pysäytti ärsyttävän helposti hänen pakomatkansa. ”Kuuntele nyt, saamari!”
   Roxanne käännähti ympäri. ”No?”
   Jacob näytti siltä, ettei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Roxanne ei ollut koskaan nähnyt poikaa niin hämmentyneenä. ”Mitä sinä haluat minun tekevän?”
   Roxanne tuijotti poikaa. ”Eikö se tullut jo selväksi? Haluan sinun menevän rehtorin varpaita lämmittelemään ja jättävän minut rauhaan!”
   Jacob katseli häntä omituisen vakavana. ”En minä halua mennä hänen luokseen, helkkari. Tulin heti etsimään sinut käsiini, kun tulin tänne - ”
   ”Vau, olen todella otettu!” Roxanne huudahti ivallisesti. ”Vaihtelu tietysti virkistää, nuorempaa lihaa ensin iltapalaksi ja yöherkutteluksi sitten näpäköitä rehtoreita!”
   Jacob huokaisi kärsivästi. ”Etkö voisi vain – ÄÄÄÄÄ!”
   ”Mitä?” Roxanne huudahti säikähtäneenä. Jacob oli alkanut pomppia paikallaan hullunkurisesti ja kauhoi ilmaa käsillään aivan kuin olisi yrittänyt napata pieniä itikoita kiinni. ”Mitä sinä oikein teet?”
   Jacob pyöri hölmönnäköisesti paikallaan. ”Narksuja!” poika huudahti vauhkona. ”Ne näykkivät minua!”
   ”Narksuja?” Roxanne toisti hitaasti ja tuijotti Jacobin ympärillä olevaa ilmaa. Hän ei nähnyt mitään. ”Mitä ne ovat?”
   ”Rasittavia pikku öttiäisiä, jotka tykkäävät purra minusta palasia!” Jacob huudahti kärsivästi vilkuillen säikkynä ympärilleen.
   ”Miksi ne näykkivät sinua?” Roxanne kysyi eikä voinut estää hymyä leviämästä kasvoilleen. Jacob näytti kerta kaikkiaan hölmöltä.
   ”En tiedä! Ehkä henkiin herätetty ruumiini maistuu hyvältä! AUH!”
   Roxanne purskahti nauruun Jacobin hypätessä ilmaan. ”Hahaha! Oikein sinulle!”
   ”Ei ole hauskaa! Ne oikeasti satuttavat!”
   ”Hyvä!”
   Jacob mulkaisi Roxannea. He katsoivat toisiaan kiukkuisesti silmiin. Jostakin syystä Roxannea alkoi naurattaa ja Jacobinkin huulet kääntyivät hitaasti ylöspäin. Samassa he purskahtivat nauruun, Jacob kihersi matalaa, syvältä rinnastaan hölskyvää nauruaan ja Roxannen räkätys kaikui tähtitornin seinämistä.
   ”Sinä näytät ihan vauhkoontuneelta metsinkäiseltä!” Roxanne tirskui.
   Jacob katseli häntä huvittuneena. ”Älä ole minulle vihainen.”
   Roxanne vakavoitui ja risti kätensä puuskaan. ”Olenpas.”
   Jacob mutristi huuliaan. ”En halua sinun olevan minulle vihainen.”
   ”Miksi?” Roxanne tuhahti. ”Ei sinulla tunnu olevan naisista pulaa.”
   Jacob virnisti. ”Ehkä ei olekaan, mutta minä nyt satun pitämään jostakin helkkarin syystä sinusta.”
   Roxanne katsoi Jacobia. Tämän vihreät silmät katsoivat takaisin täynnä jotakin, minkä Roxanne aisti olevan hämmentynyttä mielenkiintoa, aivan kuin Jacob olisi ollut lievästi kiinnostunut siitä, miltä Roxannen katsominen tuntui.
   Jacob kurtisteli kulmiaan. ”Lepytkö sinä, jos minä sanon sinulle, etten enää vieraile rehtorin luona?”
   Roxanne mietti hetken aikaa. ”Riippuu siitä tarkoitatko sitä.”
   Jacob huokaisi. ”Kai se on sitten tarkoitettava.”
   Roxanne tuhahti. ”Eli et tarkoita. Selvä. Terve.” Hän käännähti taas ympäri. Jacob älähti turhautuneena ja käänsi hänet itseensä päin jälleen.
   ”En ole hyvä tekemään minkäänmoisia lupauksia, mutta jos sinun kanssasi oleminen tarkoittaa sitä, että minä en voi tehdä muita naisia onnelliseksi kädentaidoillani, niin – ”
   ”Aargh!” Roxanne huudahti. ”Minun puolestani voit ihan helkkarin hyvin mennä taiteilemaan käsilläsi muita naisia onnelliseksi, ei minua kiinnosta – ”
   Samassa Jacob painoi huulensa hänen huulilleen keskeyttäen kiukkuisen puhetulvan. Jacobin läheisyys hyökyi Roxanneen kuin kiduttava tuli ja hän maisteli pojan makua melkein yhtä vaativasti kuin poika maisteli hänen makuaan. Jacobin kädet painoivat Roxannea lähemmäksi itseään vasten ja Roxanne tunsi vartalonsa antautuvan pojan voimakkaiden käsien vangiksi.
   Roxanne kohotti päätään ja katsoi Jacobia silmiin. Poika katsoi takaisin omituisen vakava ilme vaaleanvihreissä silmissään.
   ”Minä haluan olla tässä”, Jacob mutisi ja katseli hänen kasvojaan jotenkin ihmettelevästi. ”Ei minua edes kiinnosta kukaan muu.”
   Roxanne hymyili ja lämpö hyökyi hänen vartaloonsa. Hän tiesi Jacobin tarkoittavan, mitä sanoi. Tämä sanoi aina suoraan, mitä ajatteli ja tunsi.
   ”Hyvä”, Roxanne mumisi ja suuteli Jacobia. Jacob hymyili hänen huuliaan vasten painaessaan hänet tiiviisti tähtitornin porraskäytävän seinää vasten.
   
   
   
   
   
Kommentteja?? ;) Ja hyvää ystävänpäivää kaikille! :)
« Viimeksi muokattu: 14.02.2014 13:04:30 kirjoittanut jacoblove »
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.

LaraLura

  • ***
  • Viestejä: 161
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 36. osa 14.2.
« Vastaus #78 : 14.02.2014 14:48:09 »
Hei. :)
Hyvää ystävänpäivää siullekin. :)

Lainaus
auroriosaston ylipäälikkö
ylipäällikkö

Lainaus
Jasper vaihtoi keskustelun
Jacob :D

Lainaus
”, Roxanne naljaisi
najaili

Lainaus
kiinni täällä hiipparoimisesta
hiippailemisesta

Vaihteeksi tällänen hömppä ja mustasukkain jatko. :) Tyksin.
Tuli tuost lopust mieleen oma suhteeni, me emme vain tapelleet. Ja mie lupasin, ettei oo muita.
Loppu ihkutus juoksi jonnekkin karkuun. Lisää odotellen.

♥: Lara
Tofu the Tössötassu ♥ 2009-2022
Pippa aka Pipukka ❤️ 2014-

jacoblove

  • ***
  • Viestejä: 73
Vs: Timantteja (K13, kolmas sukupolvi) 36. osa 14.2.
« Vastaus #79 : 18.02.2014 15:10:26 »
LaraLura, vitsi, onnistunkohan ikinä kirjoittamaan osaa mistä et löytäisi yhtäkään virhettä haha ;D mukavaa, että tarinasta löytyy samaismiskohtia! ;D kiitos paljon taas kommentista (ja virhelistasta :D)


37. Salaisia suunnitelmia ja valistamispuheita
Lauantai 12.12.2023

Rose vilkaisi kelloaan hermostuneena. Se näytti vähän yli kahtatoista yöllä. Scorpius oli myöhässä.
   Rosen sydän hakkasi niin kovaa hänen rintaansa vasten, että hän olisi voinut melkein vannoa kuulevansa sen sykkeen paksun talvikaapunsa lävitse. Hänen hengityksensä huurusi hyisessä pimeydessä.
   Hän seisoi lapsuudenkotinsa pihalla. Koti piirtyi tummana tummansinistä taivasta vasten kurotellen kohti taivaalla hohkaavaa puolikuuta. Kaksikerroksisen talon ikkunat olivat pimeänä, isä ja äiti olivat käyneet nukkumaan vain vähän aikaisemmin. Äiti oli katsellut häntä omituisen vakavana, aivan kuin olisi aavistanut jotakin olevan tekeillä.
   Viimeisten viikkojen aikana Rose oli viettänyt kaikki päivänsä jästien kirjastossa internetissä etsien informaatiota jästien maailmasta. Hänestä oli tärkeää olla perillä kaikesta mahdollisesta tiedosta, sitten he voisivat Scorpiuksen kanssa kehittää suunnitelman jästien pelastamiseksi heiltä itseltään. Samalla Rose oli tajunnut jotakin muutakin. Ainoastaan jästit eivät kaivanneet pelastusta. Taikamaailma ja jästien maailma olivat yhtä ja samaa, he olivat kaikki ihmisiä ja heidän yhteinen maailmansa oli vaarassa.
   Ron ja Hermione olivat ihmetelleet, mitä hän puuhasi kaikki päivät, kun ei kerran täyttänyt velvollisuuksiaan Taikaministeriössä. Rose oli vain sanonut tarvitsevansa aikaa toipuakseen kuukauden mittaisesta sellissä virumisestaan.
”Amelie on jo töissä”, Hermione oli sanonut vakavasti ja katsellut Rosea hieman ankarasti. Ron oli yllättäen ollut Rosen puolella ja tullut heidän väliinsä ilmoittaen kovalla ja peräänantamattomalla äänellä Rosen saavan lomailla niin kauan kuin ikinä haluaisi. Rose olisi halunnut kertoa vanhemmilleen kaikesta mitä oli saanut selville jästeistä, mutta ensiksi hän oli halunnut laajentaa tietoperustaansa. Jos Hermionen halusi vakuuttaa jostakin, oli pidettävä huolta kaiken mahdollisen faktatiedon hallitsemisesta.
Samassa Rosen takaa kuului askeleita ja hän käännähti ympäri. Scorpius käveli häntä kohti kädet syvällä viittansa taskuissa. Pojan iho näytti kalpealta yön pimeydessä.
”Olet myöhässä”, Rose sihahti.
”Velvollisuuksia”, Scorpius sanoi lyhyesti ja pysähtyi hänen eteensä katsellen hänen kasvojaan ilmeettömästi.
”Puhdistusvelvollisuuksia?” Rose kysäisi.
Scorpius hymähti. ”Niinkin voi sanoa. Me valtaamme ministeriön muutaman viikon päästä ja siinä vasta on hommaa.”
”MITÄ?” Rose parahti niin kovalla äänellä, että hänen äänensä kaikui pitkin pihaa.
Scorpius virnisti. ”Se on samalla sinun näyttösi siitä, pääsetkö mukaan.”
Rose tunsi polviensa valahtavan veltoksi ja hän horjahti hieman. ”Et voi olla tosissasi.”
”Kylläpäs vain voin. Voisimmeko liikkua jonnekin vähän lämpimämpään? Täällä on jäätävää.”
Rose aukoi suutaan kykenemättä liikahtamaankaan. Scorpius vilkaisi häntä kyllästyneesti. ”Jos tuo jo järkytti sinua, miten kuvittelet selviytyväsi kokonaisuudessaan tästä operaatiosta?”
Rose hätkähti pienesti ja ravisteli itseään henkisesti. Hän siristi silmiään Scorpiukselle. ”Emme muistaakseni puhuneet mitään Taikaministeriön valtaamisesta.”
”Sinä et puhunut. Me olemme puhuneet siitä jo monta kuukautta.”
Rose tunsi kiukun pistävän ohimoitaan. Hän mulkaisi Scorpiusta ja kääntyi kohti suurta puuta, jonka juurella he seisoivat. Hän vislasi korkealta ja puusta valahti alas tikapuut.
”Tule”, hän kähähti Scorpiukselle, joka katseli tikapuita epäilevästi.
”Mihin me oikein menemme?” Scorpius kysyi epäuskoisella äänellä Rosen alkaessa kiivetä tikkaita ylöspäin.
”Minun majaani”, Rose heläytti. Hän kuuli Scorpiuksen tuhahtavan allaan, mutta tämä tarttui kuitenkin tikkaisiin ja seurasi häntä.
Rose virnisti iloisesti päästessään ylös. Hänen majansa oli taialla suojattu talven pakkaselta ja pienessä, puisessa huoneessa oli lämmintä ja kotoisaa. Rose oli peittänyt lattian punaisilla huovilla ja hän heilautti taikasauvaansa niin, että seiniin kiinnitetyt kynttilät syttyivät palamaan.
Scorpius ilmestyi lattian aukosta huoneeseen ja kohotti kulmiaan. ”Tämäkö on sinun majasi?”
”Joo”, Rose sanoi ja katseli hellästi omaa pientä piilopaikkaansa. ”Rakensimme tämän isän kanssa, kun olin neljävuotias. Hän sanoi tämän voivan olla minun salainen, oma pieni turvapaikkani.”
”Kuinka suloista”, Scorpius sanoi sarkastisesti.
Rose mulkaisi poikaa, muttei vaivautunut torumaan tätä ivailusta. ”Mikä tämä Taikaministeriön valtaamisjuttu oikein on?”
”Juuri sitä miltä se kuulostaakin. Meillä on kaikki valta, kun saamme Taikaministeriön haltuumme. Kaikki resurssit ovat sen jälkeen avoinna ja puhdistus voi alkaa.”
Rosea karmi. ”Mutta – entä kaikki viattomat sivulliset? Tuskin te valkoisia lippuja kantaen meinasitte Taikaministeriön valloittaa.”
Scorpius katsoi häntä ilmeettömästi. ”Jos joku yrittää estää meitä… no, sanotaanko vaikka näin, ettei kannata astua tiellemme, jos ei halua jäädä jalkoihin.”
”Sotiminen rauhan saamiseksi maailmaan on melko kieroutunutta”, Rose kivahti. ”Teidän toimintatapanne on täysin väärä!”
”Onko sinulla sitten parempia ideoita?” Scorpius kysäisi kuulostaen huvittuneelta.
Rose katsoi Scorpiusta silmiin. ”Meidän on keksittävä jokin parempi keino!”
”Ainoa keino pelastaa maailma rauhassa olisi se, että sekä taikakansalla ja jästeillä olisi sama tavoite, pelastaa maailma”, Scorpius sanoi rauhallisesti yllättäen Rosen täydellisesti lauseensa kiistämättömällä totuudella, ”mutta se ei tule tapahtumaan. Ihmiset ovat liian itsekkäitä, liian sokeita, liian mukavuudenhaluisia. He uskovat mieluummin mukavaan valheeseen kuin epämiellyttävään totuuteen.”
”Meidän on saatava kaikki uskomaan epämiellyttävään totuuteen!” Rose huudahti. ”Se on ainoa keino! Muuten viattomia ihmisiä kuolee!”
Scorpius katseli häntä pieni hymy huulillaan. ”Kuinka sinä ajattelit saada kaikki uskomaan johonkin, mihin he eivät halua uskoa? Kaikki Taikamaailman kansalaiset luulevat, että maailmassa on kaikki hyvin. Helkkari, jästitkin luulevat kaiken maailmassa olevan hyvin, vaikka aavistavatkin totuuden syvällä sisimmässään!”
Rose katsoi Scorpiusta epätoivoisesti silmiin. ”Yritin puhua Albukselle ja Amelielle – he katsoivat minua kuin mielenvikaista, he eivät edes ymmärtäneet, mitä yritin heille selittää – ”
Scorpius hymähti. ”Ja tuossa juuri on pähkinänkuoressa meidän ongelmamme. Ihmiset eivät halua uskoa.”
”Meidän on saatava heidät uskomaan”, Rose sanoi kiihkeästi. ”Meidän on keksittävä keino!”
Scorpius pyöritti päätään. ”Se on mahdotonta. Thomasta ei kiinnosta rauhan saavuttaminen, hän syyttää maapallon hiljalleen tapahtuvasta tuhoutumisesta jästejä ja haluaa puhdistaa maailman heistä, eikä kukaan tai mikään voi estää häntä. Hän on liian voimakas ja meidän kaikkien on seurattava hänen käskyjään, jos haluamme pysyä hengissä.”
Rose äännähti turhautuneena. ”Mitä sinä tarkoitit sillä, että Taikaministeriön valtaaminen on minun näyttöni siitä, pääsenkö mukaan?”
”Puhuin Thomakselle sinusta”, Scorpius kertoi ja katseli häntä kuin olisi ollut kiinnostunut hänen reaktiostaan. ”Kerroin sinun ottaneen minuun yhteyttä ja ymmärtäneen puhdistuksen tärkeyden. Sanoin sinun haluavan mukaan. Hän olettaa sen olevan Harry Potterin juoni päästä vakoilemaan meitä, mutta oli omituisen avoin asian suhteen. Hän sanoi minun voivan kertoa sinulle Taikaministeriön valtauksesta. Jos teet niin kuin hän käskee paljastamatta meitä, olet mukana.”
Rose tuijotti Scorpiusta. ”Entä jos minä paljastan teidät?”
Scorpius virnisti. ”Ei sillä oikeastaan ole mitään väliä. Thomaksella on uskomattomia voimia, eivätkä taikaministeriöläiset tai aurorit voi estää häntä, hidastaa kylläkin. Lopulta hän saa kuitenkin haluamansa. Ja hän haluaa Taikaministeriön.”
”Minun äitini on töissä Taikaministeriössä”, Rose kuiskasi. ”Kuinka minä voin muka olla kertomatta hänelle tästä?”
Scorpius katsoi häntä miettiväinen ilme kasvoillaan. ”Ehkä sinun on mietittävä, kumpi on tärkeämpää, maailman pelastaminen vai äitisi työpaikan pelastaminen.”
”Entä jos hänelle käy jotakin?” Rose inahti.
”Ehkä sinun on oltava paikalla varmistamassa, ettei niin tapahdu”, Scorpius totesi ilmeettömällä äänensävyllä. ”Jos sinä liityt meihin… me voimme yrittää yhdessä saada muut puolellemme, vastustamaan Thomaksen toimintamallia sisältä käsin. Sinä voit saada Harry Potterin ja teidän muun väkenne ymmärtämään, mitä on tehtävä, että jästien maailma tuhoaa myös meidän maailmamme, jos emme estä sitä tapahtumasta. Mutta tämä kaikki on tehtävä harkiten ja viisaasti. Muista, etteivät he halua uskoa siihen, mitä sanomme. Meidän on näytettävä se kaikille, annettava kaikkien itse ymmärtää, mitä tässä maailmassa tapahtuu.”
Rose hengitti syvään. ”Minun on varoitettava äitiä”, hän kuiskasi.
Scorpius pudisti päätään. ”Sitten Thomas ei luota sinuun. Et voi liittyä meihin.”
”En minä halua liittyä teihin!” Rose huudahti. ”Minä haluan vain pelastaa maailman!”
Scorpius katsoi häntä melkein pettyneenä. ”Meidän puolellamme on enemmän väkeä kuin voit kuvitellakaan. Kaikki, ketkä vastustavat meitä, pyyhitään pois. Sinulla ja Potterin väellä ei ole mitään mahdollisuuksia meitä vastaan. Meidän on pelattava pelimme viisaasti, Rose. Jos Thomas kuvittelee sinun olevan meidän puolellamme, me voimme tuhota hänet sisältä päin. Sinä voit vakoilla häntä Harry Potterille.”
Rose henkäisi syvään. ”Harry ei ikinä suostuisi siihen.”
”Varmasti Potter haluaisi vakoojan vihollislaumansa sisälle.”
”Varmasti, mutta ei minua! Hän on minun kummisetäni, luuletko, että hän antaisi minun ikinä liittyä wannabe-kuolonsyöjien riveihin?”
Scorpius irvisti. ”Emme me ole mitään wannabe-kuolonsyöjiä.”
Rose tuhahti. ”Miksi te sitten itseänne kutsutte?”
Scorpius hymyili. ”Puhdistajiksi.”
Rose pyöräytti silmiään. ”Vau.”
He olivat hiljaa ja katselivat toisiaan. Yhtäkkiä Rosen mieleen muistui suudelma Lontoon syrjäisessä puistossa. Scorpius oli suudellut häntä… miksi? Oliko tällä ollut ikävä häntä, olivathan he viettäneet kokonaisen kuukauden toisilleen kaltereiden lävitse naljaillen. Oliko se ollut hetken huumaa? Mitä poika hänestä oikein ajatteli? Rose olisi halunnut kysyä Scorpiukselta, mitä suudelma oli oikein tarkoittanut, mutta hänen kätensä alkoivat hikoilla pelkästä ajatuksesta. Ja sitä paitsi heillä oli tärkeämpiäkin asioita selvitettävänään.
Scorpius vilkaisi kelloaan. ”Minun on mentävä. Thomas on antanut perheelleni harvinaisen epämiellyttävän tehtävän.”
”Minkä tehtävän?” Rose kysyi silmiään siristäen. Thomas punaisine silmineen ja susivahteineen oli hänen silmissään pahuuden perikuva ja häntä ärsytti, että Scorpius joutui tottelemaan tätä.
Scorpius virnisti. ”Jos kertoisin sinulle, joutuisin tappamaan sinut.”
Rose irvisti. ”Ehket sitten kerro minulle.”
”En. Lähetän sinulle kirjeen ja voimme tavata ennen Taikaministeriön valtausta. Kerron sinulle sitten, mitä sinun on tehtävä, missä sinun on oltava ja milloin. Sinä et voi kertoa tästä kenellekään, muista se!”
Rose nielaisi. ”Hyvä on.”
Scorpius nyökkäsi. ”Hyvä. Ja yritä saada sinun väkesi ymmärtämään, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Meidän on saatava kaikki ymmärtämään ja tiedostamaan maapallon tilanne.”
Rose huokaisi. ”Se on helpommin sanottu kuin tehty.”
”Tiedän”, Scorpius sanoi ja ensimmäistä kertaa ikinä Rose kuuli pojan äänessä jotakin myötätunnolta kuulostavaa. ”Yritä pärjäillä, Ruusunen.”
Scorpius sujahti lattian aukosta tikapuihin ja kohotti vielä katseensa häneen. Hetken aikaa Rose oli näkevinään jotakin syvää pojan harmaissa silmissä, Scorpiuksen katse käväisi hänen huulissaan. Sitten poika laski katseensa ja ryhtyi kiipeämään tikapuita alaspäin.
Rose katseli platinanvaaleiden hiuksien laskeutuvan hiljalleen alapäin eikä voinut olla tuntematta oloaan hieman pettyneeksi, kun Scorpius oli lähtenyt noin vain hänen luotaan. Suudelma oli selkeästi ollut vain hetken huumaa ja miksi se olisikaan ollut muuta? Kuka nyt ikinä voisi olla oikeasti kiinnostunut Rosesta, Taikaministeriön asiakirjojen järjestelijästä. Ei ainakaan Scorpius Malfoy.

*

James heräsi hätkähtäen kummalliseen tunteeseen, että jotakin oli tekeillä. Ava tuhisi hänen rintansa päällä nukkuen rauhallisesti. James puristi tyttöä tiukemmin itseään vasten ja siristeli silmiään huoneensa pimeydessä, muttei nähnyt muuta kuin tummana kohoavia varjoja. Hänellä oli karmiva tunne siitä, etteivät he olleet kahdestaan huoneessa.
   James nosti kätensä hitaasti kohti yöpöytäänsä ja kahmi sen pintaa käsillään. Hänen vatsassaan jysähti ikävästi, kun hän tajusi taikasauvansa puuttuvan normaalilta paikaltaan – oliko se tippunut?
   ”Tätäkö etsit?” kysäisi käheä ääni pimeydestä ja James hätkähti. Ava liikahti unissaan, muttei herännyt.
   Keskellä huonetta syttyi taikasauvasta loistava valo ja hetkeksi James sokeutui yllättävästä kirkkaudesta. Pian hänen silmiinsä piirtyivät kuitenkin Aqualine Patilin vihasta vääristyneet, kulmikkaat kasvot.
   ”Mitä helkkaria sinä täällä teet?” James kähähti raivostuen ja ponkaisi istumaan niin, että Ava oli lentää lattialle. Tyttö mutisi tukahtuneesti unissaan.
   Aqualine asteli lähemmäksi sänkyä kasvot vastenmielisyydestä ja vihasta hohkuen. ”Sinä veit hänet minulta, saasta. Nauti varastetuista hetkistäsi, Potter. Hän on minun, hän tulee aina kuulumaan minulle ja minä aion pitää siitä huolen.”
   James irvisti inhoavasti. ”Tiedätkö, kuinka hyytävän karmivaa on, että ilmestyt keskellä yötä tänne tuijottamaan meitä ja haukahtelemaan uhkauksiasi? Nousisin täältä ylös ja heittäisin sinut niska-perse otteella ikkunasta ulos, mutta sattumoisin satun olemaan Aatamin asussa täällä peiton alla.”
   Aqualinen vihamieliset kasvot kiristyivät entisestään. ”Luulet olevasi niin helvetin nokkela, senkin kuvottava limanuljaska. Katsotaan, kuka nauraa viimeiseksi.”
   ”Aqua?” Ava mumisi unisesti, sekavan kuuloisena.
   Aqualine jäykistyi ja James näki tytön silmiin ilmestyvän surua ja kauhua vihan höysteeksi. Aqualine viskasi Jamesin taikasauvan suoraan hänen naamaansa ja lähti sitten huoneesta paiskaten oven mielenosoituksellisesti takanaan kiinni. James oli harvinaisen varma Aqualinen olleen valmiina tappamaan hänet hänen omalla taikasauvallaan.
   Ava nosti pörröisen päänsä tyynyistä. ”Mitä täällä oikein tapahtuu?”
   ”Suloinen ex-tyttöystäväsi päätti pistäytyä yövisiitillä”, James mutisi ja hieroi nenäänsä, johon taikasauva oli osunut. ”Hän tuijotti meitä meidän nukkuessamme. Olen positiivisesti yllättynyt siitä, ettei hän avada kedavrattanut minua.”
   ”Mitä ihmettä hän täällä oikein teki?” Ava kuiskasi järkyttyneenä.
   ”No, tuskin ainakaan hipelöi itseään meitä katsellessaan.” James värähti. ”Hän sanoi, että minun pitäisi nauttia varastetuista hetkistäni kanssasi vielä kun voin.”
   Ava näytti surulliselta huoneen pimeydessä. ”Hän on ihan sekaisin.”
   ”Sitä minä olen epäillyt jo pidemmän aikaa”, James sanoi painokkaasti.
   Ava naurahti ja painoi huulensa hänen kaulalleen. ”No, nyt kun olemme hereillä, mehän voisimme nauttia varastetuista hetkistämme.”
   James tunsi ilahtuneen virnistyksen leviävän kasvoilleen ja hän kierähti Avan päälle. ”Rakastan sitä, miten mielesi toimii.”
   Aamu oli valjennut jo kauan ennen kuin James ja Ava heräsivät uuteen päivään. He pukeutuivat unisina ja lähtivät huoneesta lounaalle. James kietaisi kätensä Avan ympärille heidän lähtiessä kiipeämään kierreportaita alaspäin. Ava vilkaisi häntä hymyillen, mutta James ehti nähdä tytön kinuskisissa silmissä jotakin… ehkä surua? Mitä helkkaria se oikein tarkoitti?
Jamesin järkytykseksi he kohtasivat eteishallissa ahdistuneelta näyttävän Teddyn, joka nuhteli Shawnia ja punapäistä, lyhyttä tyttöä, jonka James tunnisti ainoaksi sisarekseen.
   Teddy oli ristinyt kätensä puuskaan. ”Auroria ei ole mikään majatalo! Et sinä voi noin vain tulla tänne yövierailulle poikaystäväsi huoneeseen!”
   James irvisti inhoavasti ja oli iloinen siitä, ettei ollut syönyt mitään, mitä olisi voinut oksentaa ulos. Ava vilkaisi häntä huvittuneena. He jäivät seisomaan tuohtuneen Teddyn taakse.
   ”Miksi en muka?” Lily tivasi uhmakkaasti. Hän kohtasi Jamesin katseen ja virnisti. Shawn tämän vieressä oli kietonut kätensä Lilyn lanteille kuin pitäen tätä turvassa kyljessään ja katseli Teddyä suostuttelevainen ilme kasvoillaan. ”Sama kai se on, nukunko minä täällä vai muutaman kivenheiton päässä Tylypahkassa?”
   ”Ei tosiaankaan ole! Täällä koulitaan räkänokista päteviä auroreita, enkä minä halua kaiken maailman hihhuleita tänne häiritsemään kokelaitani!”
   Lily tuhahti. ”Mistä lähtien minä olen hihhuli ollut? Minun isäni sattuu johtamaan tätä paikkaa, jos et muista!”
   Teddy tuhahti. ”Itse asiassa minä johdan tätä paikkaa enkä minä välitä, vaikka olisit itse taikaministerin tytär! Tällainen käytös on kerta kaikkiaan sopimatonta!”
   ”Älä viitsi, Teddy”, Lily tuhahti pyöräyttäen silmiään.
   ”Voimmehan me tietysti kysyä Harrylta, mitä mieltä hän on siitä, että hänen tyttärensä viettää öitä Auroriassa”, Teddy sanoi ovelalla äänensävyllä. James virnisti vahingoniloisesti Lilyn kasvoille kohotessa kauhistuneen järkytyksen. Samassa pikkusisko kuitenkin virnisti.
   ”Entä jos minä kertoisin sinulle, mitä rakas serkkuni Dominique kertoi minulle Victoiresta?”
   Teddy ei värähtänytkään. ”En käsitä, miten se muuttaisi tilannetta mihinkään suuntaan.”
   ”Tehdään sopimus. Minä saan vierailla poikaystäväni luona ilman, että joudumme kuuntelemaan sinun nalkutustasi, etkä sinä kerro isälle. Ja sitten minä kerron sinulle, miksi Victoire oikeasti palasi Englantiin.”
   James saattoi aistia Teddystä hohkaavan mielenkiinnon. ”Entä miksi sinä luulet, että minua kiinnostaisi?”
   Lily tuhahti. ”Koska en ole typerä tai sokea. Sinä olet rakastanut Victoirea siitä saakka, kun olitte kakaroita – vaikka Victoire karkasikin Ranskaan sen sulavaliikkeisen lieron kanssa ja jätti sinut kuin nallin kalliolle.”
   Teddy oli hetken aikaa hiljaa. ”No, miksi hän oikeasti palasi?”
   Lily risti kätensä puuskaan. ”Onko meillä sopimus?”
   Teddy näytti painivan hetken itsensä kanssa. ”No, hyvä on sitten.”
   Lily hypähti ilmaan ilahtuneena ja Shawn virnisti onnellisen näköisenä. Ava hymähti ja James tunsi syvää pettymystä Teddyä kohtaan.
   ”Se limainen liero ryösti hänet ja hänen sukulaisensa ja hän tajusi rakastavansa sinua ja halusi palata luoksesi”, Lily kertoi iloisesti.
   Teddy tuijotti häntä. ”Tuoko sinun suuri salaisuutesi oli?”
   ”Jep!” Lily huudahti aurinkoisesti ja käännähti kohti ruokasalia. ”Mitähän on lounaaksi?”
   Lily ja Shawn menivät ruokailusaliin ja Teddy tuijotti epäuskoisesti pariskunnan perään. James taputti Teddyä olalle. ”Olet harvinaisen pönttö, aurorikouluttaja hyvä. Seitsemäntoistavuotias, nokkava pieni tirriäinen vetäisi juuri sinua nenästä.”
   Teddy mulkaisi häntä. ”Ole hiljaa, James.”
   James virnisti iloisesti ja lähti taluttamaan Avaa kohti ruokailusalia. Teddy kuitenkin rykäisi.
   ”Ava… Aqualine käväisi puheillani eilen illalla.”
   Ava jähmettyi. ”Mitä hän sanoi?”
   ”Hän erosi koulutusohjelmasta”, Teddy sanoi ja katseli Avaa pistävästi. ”Oletan sen liittyvän jotenkin sinuun ja tuohon tomppeliin, jonka käsi on ympärilläsi.”
   ”Oikeasti?” James innostui. ”Loistavaa!”
   Ava laski katseensa. ”Voi ei...”
   ”Ehkä sinä voisit puhua hänelle järkeä”, Teddy ehdotti. ”Jos hän keskeyttää koulutusohjelman nyt, en voi ottaa häntä enää takaisin. Ikinä. Hänestä ei ikinä tule auroria.”
   James irvisti. ”Suoraan sanottuna en pistäisi kyllä ollenkaan pahaksi, jos en näkisi sitä ärsyttävää ärhentelijää enää ikinä.”
   ”Tämä ei koske nyt sinua, James”, Teddy sanoi rauhallisesti.
   James oli henkäisevinään syvään. ”Ihanko totta?”
   Ava pyöritti päätään. ”En usko hänen kuuntelevan minua, mutta voin minä yrittää.”
   Teddy nyökkäsi ja käännähti kierreportaisiin päin. ”Hyvä.”
   James mulkaisi Avaa Teddyn mentyä. ”Miksi sinä haluat Aquan tulevan takaisin tänne? Eikö ole paljon mukavampaa, kun hän ei ole täällä tappouhkauksia kimittämässä ja meitä pällistelemässä keskellä yötä?”
   Ava katsoi häntä vihaisesti. ”On meidän syytämme, että hän keskeytti! Hän on aina halunnut auroriksi! En minä voi antaa hänen pilata tulevaisuuttaan takiamme!”
   ”Totta kai voit. Et sinä ole vastuussa hänen elämästään.”
   Ava siristi silmiään. ”Minä tulen aina välittämään Aqualinesta. Hän on ollut tärkein osa elämääni viimeiset kuusi vuotta ja minä tulen aina pitämään huolta hänestä.”
   ”Anteeksi nyt vain”, James tokaisi, ”mutta en oikein näe meillä yhteistä tulevaisuutta, jos sinä ’pidät huolta’ Aqualinesta. Hän toljotti meitä meidän nukkuessamme, eikö se ole sinusta kerta kaikkiaan järkyttävää?”
   Ava pyöritti päätään. ”En tiedä, miksi hän teki niin, enkä voi väittää pitäväni siitä. Mutta sinun on yritettävä ymmärtää häntä, minä jätin hänet sinun takiasi!”
   ”Nimenomaan!” James huudahti. ”Sinä jätit hänet, joten anna hänen olla!”
   Ava tuhahti ja lähti kävelemään ruokailusalia kohti vihaisin askelin. James irvisti ja seurasi tyttöä.
   Shawn ja Lily istuivat Jesseä ja Summeria vastapäätä. James näki Michaelin pöydän päässä katselevan Lilyä silmät omituisesti hieman päästä pullottaen. Ava istui Shawnin viereen ja vain mulkaisi Jamesia, kun hän istahti tytön viereen.
   ”Älä ole vihainen, kulti”, James sanoi Avalle ja yritti houkutella omalla hymyllään tämän kasvoille hymyn. ”Minä olen mies, et voi olettaa minun ymmärtävän kummallista tyttörakkautta, jonka olet sen rasittavan olennon kanssa jakanut.”
   ”Voisit edes yrittää”, Ava tokaisi kuivasti. James pyöräytti silmiään.
   ”Ehkä en halua ymmärtää. Mielestäni sinun on unohdettava hänet, jotta me voimme keskittyä toisiimme.”
   Shawn kumartui pöytää kohti niin, että saattoi katsoa heitä huvittuneena. ”Niin, tehän saatte vauvankin ja kaikkea.”
   James tunsi palan nousevan kurkkuunsa ja hänen sydämensä jätti inhottavasti pari lyöntiä väliin. Niin kävi aina, kun hän ajatteli minihirviötä, joka kasvoi jossakin Avan sisällä. Siksipä hän yrittikin olla ajattelematta hirviötä kaikin mahdollisin tavoin. Hän mulkaisi Shawnia.
   ”Limamies on hyvä ja pitää huolta omista asioistaan.”
   ”Älä nyt viitsi olla niin vakava, isukki”, Lily virnuili Shawnin toiselta puolelta.
   Ava hymähti huvittuneena ja hieroi vatsaansa poissaolevasti. Sitten tyttö kääntyi jälleen mulkaisemaan Jamesia.
   ”Minä en tule koskaan unohtamaan Aqualinea, tiedä se. Enkä minä halua hänen katoavan kokonaan minun elämästäni.”
   James irvisti. Hänen sisällään velloi epämiellyttäviä, ahdistavia tuntemuksia, joihin sekoittui vihamielistä omistamisen halua. ”Ei käy.”
   ”Ei käy?” Ava toisti epäuskoisesti. Shawn ja Lily pärskähtivät.
   ”Niin!” James huudahti. ”En minä halua jakaa sinua sen ruman koiran muiston kanssa! Ja vielä vähemmän haluan teidän olevan ystäviä, jotka pitävät toisistaan huolta!”
   Ava siristi silmiään näyttäen kerta kaikkiaan raivostuneelta. ”Sinä olet ahdasmielinen apina!”
   James kohautti olkiaan. ”Ehkä.”
   Ava tuhahti, nousi ylös paikaltaan ja lähti kiukkuisin askelin pois ruokailusalista. James hymähti. Hän ei varmasti lähtisi tytön perään. Hän oli ihan oikeassa tässä asiassa. Ava oli epäreilu vaatiessaan häntä ymmärtämään suhdettaan entiseen tyttöystäväänsä.
   Shawn ja Lily näyttivät huvittuneilta. James mulkaisi pariskuntaa. ”Te kaksi voitte keskittyä kinkkukiusauksiinne ja lopettaa virnuilun.”
   ”Selvä, apina”, Lily hymähti.
   Shawn näytti mietteliäältä. ”Miksi Ava haluaa pitää Aqualinesta kiinni, jos kerran on sinun kanssasi?”
   ”Erinomainen kysymys”, James mutisi kiukkuisesti.
   Lily näytti turhautuneelta. ”No, totta kai hän haluaa! He ovat olleet monta vuotta yhdessä, eivät he voi yhtäkkiä vain sulkea toisiaan pois elämästään!”
   ”Miten niin eivät?” James tivasi. ”He ovat eronneet! Se tarkoittaa suhteen loppumista, mikä taas tarkoittaa sitä, etteivät he voi olla toistensa kanssa tekemisissä! Se rikkoo eroamisen lakeja!”
   Lily pyöritti päätään. ”Tytöt ovat vähän moniulotteisempia kuin te putkiaivoiset tolvanat.”
   ”Hei!” Shawn katsoi Lilyä loukkaantuneena. Lily virnisti ja sipaisi Shawnin nenänpäätä.
   ”Ei se haittaa, tykkään sinusta silti, vaikka oletkin putkiaivoinen tolvana.”
   ”No, sepä mukava kuulla”, Shawn sanoi ivallisesti.
   ”Oksettavaa”, James mutisi. Hänen silmänsä osuivat Michaeliin, joka tuijotti Lilyä edelleen pöydän päässä. ”Miksi Michael tapittaa Lilyä?”
   Shawn ja Lily käänsivät päänsä kohti pöydän päätyä. Michael näytti nololta ja laski katseensa nopeasti lautaseensa.
   ”Koska hän kerjää verta nenästään”, Shawn sanoi rauhallisesti ja siemaisi maitoa lasistaan.
   ”Hän taitaa olla ihastunut minuun”, Lily sanoi irvistäen. ”Outoa.”
   ”Ei kannattaisi”, Shawn sanoi edelleen samalla rauhallisella äänellä. Lily vilkaisi poikaa huvittuneena.
   ”Mustasukkaisuutesi on oikeastaan aika lutuista.”
   Shawn hymähti ja kumartui suikkaamaan Lilyn huulille pehmeän suukon. ”Sinä olet lutuinen.”
James irvisti inhoavasti. ”Te olette kuvottavia.”
Shawn ja Lily virnistelivät hänelle. ”Emmepäs ole, kun lutuisia.”
James pyöräytti silmiään. ”Kuinka vaan. Mitäs lutuisilla on tänään mielessä?”
”Huispausharjoitukset”, Lily kertoi.
Shawn katsoi Jamesia. ”Voisimme mennä katsomaan.”
James nyökkäili. ”Mennään vain. Sen jälkeen voisimme mennä Kolmeen Luudanvarteen muutamalle terästetylle kermakaljalle. Minä olen sen tarpeessa.”
   ”Niin, kannattaahan sinun nyt käyttää kaikki tilaisuudet elää villiä nuoruuttasi, ennen kuin sinusta tulee isukki ja joudut vaihtelemaan vaippoja kaikki viikonloput”, Shawn naljaili.
   Jamesin vatsassa muljahti jälleen ja pakokauhu sykki syvällä hänen sydämessään. ”Sinä olet sitten ilkeä.”

*

Rosmerta näytti ilahtuneelta nähdessään Lilyn, Shawnin, Jamesin, Fredin ja Hugon. ”Hei! Minä luulin teidän unohtaneen minut kokonaan, teitä ei ole näkynyt moneen viikkoon!”
   James virnisti. ”Isi kielsi meitä siemailemasta ilojuomia ja jaksoimme totella hetken aikaa hänen toiveitaan.”
   ”Hmm.” Rosmerta näytti huvittuneelta ja ryhtyi ottamaan heidän tilaisuuksiaan vastaan.
   Kolmen luudanvarren pubi oli harvinaisen täysi, vaikka kello ei ollut vielä paljonkaan. Lily katseli ympärilleen etsien tyhjää pöytää, jonka he voisivat valloittaa ja ilokseen näki tutun kolmikon nurkimmaisen pöydän ääressä. Hän pujotteli pöytien lomitse heidän luokseen. ”Moi!”
   Albus, Amelie ja Rose hymyilivät hänelle. ”Moi!”
   Lily istui Rosen viereen ja katseli veljeään, serkkuaan ja ystäväänsä ilahtuneena. ”Kuinka te tänne olette eksyneet?”
   ”Rose halusi tulla moikkaamaan teitä kaikkia, eikä meilläkään ollut mitään tekemistä. Arvasimme teidän ilmestyvän tänne jossakin vaiheessa”, Amelie kertoi hymyillen. Lily näki tytön kasvoilla väsymyksen uurteita ja tämän silmänaluset olivat tummat. Lily tiesi täydenkuun yön olleen vain vähän yli viikko sitten ja mietti, miten Amelie ja Albus olivat selviytyneet yöstä.
   James, Shawn, Fred ja Hugo tulivat heidän luokseen ja kahmaisivat viereisistä pöydistä itselleen tuolit. Nurkkapöytä oli hieman ahdas, kun heitä oli niin monta.
   James kietaisi kätensä Amelien olalle. ”Hei, rakkaani, vieläkö sinä olet tuon hongankolistajan kanssa? Kuulin huhun, että olet erehtynyt rakentamaan yhteisen kotikolon hänen kanssaan, ei kai se ole totta?”
   Albus pyöritteli päätään näyttäen siltä, ettei tiennyt olisiko hänen pitänyt olla ärtynyt vai huvittunut. Amelie kikatti ja sipaisi Jamesin poskea. ”Voi armas Lohikäärmerakastajani, en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin tyytyä kohtalooni, sillä kuulin sinun seurustelevan jonkun söpöläisen kanssa ja kuulin vielä sellaisenkin huhun, että sinä olet jatkamassa Pottereiden jaloa sukulinjaa.”
   James irvisti. ”Ai kuulit sinä niin.”
   Amelie pyöritti päätään haikeasti. ”Särjit sydämeni.”
   Rose heitti Jamesia hillosipulilla. ”Vai isukki, Jamie, mitä sinä oikein ajattelit?”
   ”Liikaa alaruumiillani”, James mutisi painokkaasti. Kaikki nauroivat. James vilkaisi Albusta lievästi kauhuissaan. ”Ethän sinä ole kertonut äidille ja isälle?”
   Albus virnisti. ”Ehen! Mutta lupaa, että kerrot heille kun minä olen paikalla, lupaathan?”
   ”Minä pyysin täsmälleen samaa”, Lily kertoi kikattaen ja kohotti kätensä. Albus läpsäisi kättä nauraen. Shawn hymähti ja kietoi kätensä Lilyn uuman ympärille. Lily vilkaisi poikaystäväänsä hymyillen.
   James huokaisi. ”Perhe on pahin.”
   ”Koska sinä ajattelit kertoa heille?” Hugo kysyi huvittuneena. Fred virnisteli hölmösti pojan vieressä.
   ”En ikinä”, James sanoi vakavana. ”En halua ajatella koko asiaa, oikeasti, vaihdetaanko puheenaihetta?”
   ”Missä Rox on?” Rose kysyi ihmeissään ja katseli ympärilleen.
   Lily tunsi iloisen mielentilansa synkkenevän hieman. ”Sen kun tietäisi. Kaulailee salaisen poikaystävänsä kanssa jossakin.”
   ”Onko Roxylla salainen poikaystävä?” Amelie kysyi kiinnostuneena. Lily ei voinut olla virnistämättä. Amelie oli aina ollut toivoton romantikko.
   ”Jep”, Fred kertoi pyöräyttäen silmiään. ”Häntä tuskin näkeekään enää, kun hän viettää kaiken aikansa jossakin linnan syrjäisissä kolkissa.”
   ”Miksi hänen poikaystävänsä on salainen?” Rose kysyi.
   Lily pyöräytti silmiään. ”Sehän se mysteeri onkin.”
   ”Eikö hän ole kertonut edes sinulle?” Albus kysyi epäuskoisesti.
Lily pudisti päätään ja hyytävä surullisuus läikähti hänen sisällään. Hänestä oli alkanut kummallisella tavalla tuntua, että Roxanne oli lipumassa pois hänen luotaan, eikä hän tiennyt, mitä olisi tehnyt asialle. Roxanne ei ollut koskaan salannut häneltä mitään, ei ikinä – eikä sen puolin keneltäkään muultakaan. Tyttö oli aina ollut melkein liiankin avoin ja suorapuheinen. Siksi Lily ei voinut käsittää muutosta, mikä Roxannessa oli yhtäkkiä tapahtunut. Lily syytti parhaassa ystävässään tapahtuneita muutoksia kaikesta, mitä tälle oli viimeisten kuukausien aikana tapahtunut. Äidin menetyksen tuska ja uudet, mysteeriset voimat olivat muuttaneet Roxannea ja Lily pelkäsi, ettei tyttö koskaan enää olisi se sama vallaton, iloinen ja peloton hölmöläinen. Tämä uusi salaperäinen, kuolleiden avulla kokeissa lunttaava Roxanne oli paljon kovempi, paljon lujatahtoisempi. Lilyllä oli ikävä parasta ystäväänsä.
   Kauhukseen Lily tajusi kyynelten polttavan silmiään ja hän käpertyi syvemmälle Shawnin kainaloon. Shawn puristi häntä hellästi aivan kuin olisi ymmärtänyt, mitä hän ajatteli ja olisi halunnut lohduttaa häntä.
   ”Kuinka kauan hän on tapaillut tätä salaista poikaystäväänsä?” James kysyi hitaasti.
   ”Siitä asti, kun hän sai aavevoimansa”, Hugo kertoi.
   ”Hmm”, James mutisi hiljaa ja näytti siltä kuin olisi miettinyt hartaasti jotakin.
   ”Entä missä sinun tyttöystäväsi on, Jamie?” Amelie kysäisi.
   Jamesin ilme synkkeni. ”Ei aavistustakaan.”
   ”Lesbiaanirakastajansa luona varmaankin”, Shawn naurahti.
   James potkaisi poikaa pöydän alla. ”Ole hiljaa tai huomaat pian syöväsi etanoita!”
   Shawn virnisti. ”Älä minuun pura mustasukkaisuuttasi, Lohikäärmerakastaja hyvä.”
   Rose rykäisi. ”Tuota, voisivatko kaikki kuunnella minua hetken aikaa? Minun pitää puhua teille jostakin hyvin tärkeästä.”
   Lily näki Albuksen ja Amelien vilkaisevan toisiaan merkitsevästi. Rose näytti hermostuneelta.
   ”Minä olen viimeviikkojen aikana tutkinut jästimaailmaa”, Rose aloitti äänellä, josta paistoi oudolla tavalla epätoivo ja määrätietoisuus.
   ”Miksi?” Hugo kysyi ja tuijotti sisartaan pöllämystyneenä.
   ”Tämä maailma on tuhoutumassa”, Rose jatkoi. Lily kohotti kulmiaan.
   ”Älä pelkää, Rose”, James naurahti. ”Eivät wannabe-kuolonsyöjät mahda isälle ja hänen joukoilleen mitään. Me aurorit olemme vankkaa tekoa.”
   ”Et sinä vielä mikään aurori ole”, Fred muistutti virnistellen.
   James niiskaisi arvokkaasti. ”Puolisen vuoden päästä olen.”
   ”En minä wannabe-kuolonsyöjistä puhu nyt”, Rose sanoi hitaasti. ”Minä haluan, että te kaikki kuuntelette minua tarkasti. Minä kerron teille jästimaailmasta. Jästien maailmaa hallitsee kolmetoista perhettä. He kutsuvat itseään illuminaateiksi, valaistuneiksi. He omistavat kaikki maailman suurimmat yhtiöt, he hallitsevat ympäri maailman lehdistöjä, öljyvaroja, lääkefirmoja, elokuvatuotantoa, korkeimpia oikeustahoja, uutistoimistoja, armeijoita ja pankkeja – kaikkea koko jästien maailmassa, suurimmat jästien päälliköt saavat monen eri tahon lävitse käskynsä illuminaateilta. Illuminaateilla on vain yksi tavoite: täysi valta ja omien sukupolviensa rikkauksien avulla säilyttäminen vielä kauan sen jälkeen, kun kaikki jästit ovat tuhonneet sokeasti itse itsensä. Jästit eivät ole tietoisia tästä. Jästien maailmaa hallitsee raha, ihan niin kuin meidänkin maailmaamme. Jästit eroavat meistä siinä, että he joutuvat maksamaan aivan kaikesta – jopa taloista ja asunnoista, joissa asuvat! He joutuvat tekemään työtä, jotta he saavat maksettua rahalla AIVAN KAIKEN, vuokransa kodeistaan, syömänsä ruoan ja kaiken tuhansista viihdykkeistään, joilla he yrittävät epätoivoisesti pitää itsensä tyytyväisinä mielenvikaisessa maailmassaan. Jotta jästit eivät ymmärtäisi olevansa rahan orjia, heidän harhauttamisekseen on järjestelmällisesti kehitetty systeemi, valtiovalta, jästit luottavat politiikkojen pitävän huolta heistä ja tottelevat sokeasti kaikkea, minkä poliitikot ilmoittavat olevan laki. Jos joku ei noudata lakia, hänet pistetään vankilaan.”
   Rose katseli pöydän ympärillä olevia kiihkeästi. Kaikki tuijottivat tyttöä melkein järkyttyneenä.
   ”Okei. Jästit ovat siis oman valtiovaltansa ja rahojensa orjia”, Fred tokaisi kuulostaen huvittuneelta. ”Miten se meihin liittyy?”
   ”Jästit eivät tajua, että samalla, kun he yrittävät pitää itsensä tyytyväisinä onnistumatta koskaan siinä – he tuhlaavat aikansa ostamalla uusia vaatteita, ostamalla uusia huonekaluja, ostamalla uutta elektroniikkaa, ostamalla uusia autoja, ostamalla, ostamalla ja ostamalla lisää tavaraa, joihin he lopulta kyllästyvät ja heittävät sitten luontoon ja ilmaan maailmaa saastuttamaan – he tuhoavat tämän planeetan, jossa mekin asumme! Jästejä on aivopesty ihan pienestä saakka ajattelemaan juuri niin kuin illuminaatit haluavat heidän ajattelevan! Siksi he ovat tehneet suunnitelmat, miten jästejä koulutetaan ihan vauvasta saakka! Maailman suurimmat jäätiköt ovat sulaneet, suurimmat sademetsät tuhoutuneet ja tuhannet eläinlajit ovat kuolleet sukupuuttoon. Tämä maapallo ja kaikki, mikä oikeasti on tärkeää – luonto, kaikki elävät olennot, ilma jota hengitämme – kaikki kuolee! Tämä maapallo tekee kuolemaa ja miljoonat jästit kärsivät järkyttävän huonoissa, epäinhimillisissä oloissa! Ja jos kukaan ei auta jästejä ymmärtämään tätä, me kaikki kuolemme tämän maapallon mukana!”
   Rosen puhetta seurasi hyytävä hiljaisuus. Fred purskahti nauruun. ”Rose, mitä helkkaria sinä olet juonut? Kuulostat ihan mielenvikaiselta!”
   Rose mulkaisi poikaa. ”Etkö sinä käsitä?”
   Fred hymähti. ”No, en?”
   Hugo pyöritti päätään. ”Jästien ongelmat ovat heidän ongelmiaan. Me pystymme kyllä suojelemaan itseämme kaikelta, minkä kohtaamme – himputti, me osaamme taikoa! Me voimme tehdä mitä vain.”
   ”Nimenomaan! Siksi meidän on autettava jästejä!” Rose huudahti.
   ”Ei tämä maapallo mihinkään kuole, Rose, älä ole hassu”, Lily sanoi tytölle hämmentyneenä.
   James tyrskähti. ”Minä olen sitä mieltä, että jästit ovat hölmöjä ja saavat juoda oman liemensä, kun ovat sen kerran keittäneetkin. Minä haen lisää juotavaa, haluaako joku muu?”
   Shawn naurahti ja lähti Jamesin, Fredin ja Hugon kanssa tiskille. Rose näytti kerta kaikkiaan musertuneelta ja katsoi Albusta ja Amelieta. ”Ettekö tekään ymmärrä?”
   Albus ja Amelie vilkaisivat toisiaan. ”Rose, sinulla on tosi omituinen pakkomielle jästeistä. Miksi et voi vain keskittyä omaan elämääsi? Antaisit jo olla.”
   Rose pudisti päätään. ”En minä voi vain antaa olla! Tämä maailma on pelastettava!”
   Lily vaihtoi katseen Albuksen kanssa. Rose oli selkeästi sekaisin, ehkei tämä ollut täysin toipunut oltuaan vankina niin monta viikkoa.
   ”Minun pitää käydä vessassa”, Lily mutisi ja loi Roseen anteeksipyytävän katseen. ”Rose, juo pari juomaa, ehkä sitten rauhoitut hieman.”
   Rose näytti surulliselta ja tuijotti pöydän pintaa murheellisesti. Lily pyöritti päätään ja lähti kohti naisten vessaa ihmetellen, mistä kummasta Rose oli saanut moista hölynpölyä mieleensä.
   Juuri, kun Lily oli avaamassa naisten vessan ovea, vahva käsi pyöräytti hänet ympäri ja sulki hänet ansaan syrjäistä seinää vasten. Lily äännähti järkyttyneenä ja katsoi Michaelia, joka tuijotti hänen kasvojaan ahnaasti. ”Michael? Mitä helkkaria sinä oikein luulet tekeväsi?”
   ”Anteeksi”, Michael murahti ja astahti hieman kauemmaksi. ”Halusin vain puhua sinun kanssasi hetken aikaa.”
   ”Okeiiiii”, Lily sanoi hitaasti. ”Mistä?”
   Michael hymyili. ”Mistä vain. Lily, minä olen naurettavan ihastunut sinuun.”
   Lily irvisti. ”Usko minua, olen hyvin tietoinen asiasta. Michael, minä olen Shawnin kanssa.”
   Micahel näytti surulliselta. ”Tiedän. Halusin sinun vain tietävän, että sinulla on muitakin vaihtoehtoja kuin hän. Shawn on limainen naistenmies ja tulee aina olemaan. Hän särkee vielä sydämesi, Lily, usko minua. Ja kun niin tapahtuu, muista, että minä odotan sinua.”
   Lily värähti ja hän katsoi Michaelia epäuskoisesti. ”No, tuota, kiitos vain tiedosta. Nyt, jos voisit väistää, minua pissattaa – ”
   Michael astui pois hänen tieltään näyttäen vastahakoiselta. ”Muista, mitä sanoin, Lily.”
   Lily pakotti kasvoilleen hymyn. ”Muistan, muistan.”
   Hetken kuluttua Lily palasi takaisin heidän nurkkapöytäänsä. Fred ja Hugo naureskelivat jollekin, Rose tuijotti edelleen pöydän pintaa, James näytti hieman murjottavalta ja Albus ja Amelie katselivat toisiaan aivan kuin olisivat käyneet sanatonta keskustelua. Shawn oli ainoa, joka katsoi Lilyä. Poika hymyili iloisesti hänelle aivan kuin olisi ollut hyvin onnellinen.
   Lily hymyili ja painautui poikaystävänsä syliin. Kaikki oli harvinaisen hyvin ja hän tunsi olonsa onnelliseksi. Ainoa asia, joka mustensi hänen onnellisuuttaan, oli hänen parhaan ystävänsä poissaolo.
   
   
   

   


Kommentteja? :) jos jotakuta kiinnostaa, tässä on kahden minuutin pätkä, jonka suosittelen lämpimästi katsomaan, avaa hieman ehkä Rosen ajatusmaailmaa: http://www.exposingthetruth.co/felt-it-your-entire-life/#axzz2tebUQ7IZ ja jos joku on kiinnostunut tietämään lisää, tässä vähän pitempi parin tunnin pätkä: http://www.youtube.com/watch?v=njSV5LtVmR4&feature=share
« Viimeksi muokattu: 18.02.2014 17:46:21 kirjoittanut jacoblove »
Enjoy the little things in life, because one day you'll look back and realise they were the big things.