Title: Suudelma sateessa
Author: Tikkis
Paring: Lily/Remus
Rating: S
Genre: fluff, oneshot
Disclaimer: Rowling omistaa kaiken. Teksti on omaa käsialaani, mutten saa rahallista korvausta.
Suudelma sateessa
Iltapäivän viimeiset tunnit olivat päättyneet. Lily, se ahkera tyttö Rohkelikosta, kantoi taikuuden historian kirjaa käsissään. Kirjan sivujen välistä pursusi pergamenttia. Lily oli kirjoittanut useista kohdista muistiinpanoja, koska tunneilla hän harvemmin jaksoi kuunnella. Tyttö asteli käytävää pitkin hiljaa miettien sitä, että ensi lauantaina hän pääsisi Tylyahoon. Hänen täytyisi kirjoittaa lista, mitä kaikkea hänen tulisi ostaa. Vaikka tyttö olikin hyvin fiksu, hän oli jokseenkin hajamielinen.
Saavuttuaan oleskeluhuoneeseen Lily katsahti takan edustalle. Paikat olivat tyhjät, joten tyttö meni istumaan muhkealle ja hieman nuhjuiselle nojatuolille. Hän kiemurteli tuolissa hetken löytääkseen hyvän asennon. Hän oli laittanut laukkunsa tuolin viereen ja kaivanut sieltä liemien kirjan. Hän aikoi lukea liemestä, joka tehtäisiin ensi kerralla. Se oli Lilyn tapa; lukea tarkkaan ennen seuraavaa tuntia opetettava asia ja hän voisi osoittaa opettajille, kuinka hän oikeasti panosti opiskeluun ja kuinka hänestä tulisi vielä koulun ahkerin oppilas. Monet väittivätkin, että jos ei olisi koulua, Lilyllä ei taatusti olisi minkäänlaista elämää. Se oli vale. Kukaan ei vain tiennyt.
Takan lämmössä Lilyn silmät alkoivat mennä hiljalleen kiinni. Punahiuksinen naisenalku yritti kovasti pysyä skarppina; hän ei saisi nukahtaa vielä. Mutta kuin huomaamatta kirja tippui tytön sylistä lattialle hiljaa tömähtäen. Lilyn silmät olivat sulkeutuneet, eikä hän saanut niitä auki ennen kuin joku keskeytti hänet.
“Hei”, kuului hiljainen ääni Lilyn vierestä. Lily tunsi pienen tönäyksen käsivarressaan. Hän yritti aukaista silmänsä, mutta aivan kuin ne olisivat juurtuneet yhteen. Lily hieraisi niitä ensin hellästi ja sitten vielä kovemmin. Remus Lupin hymyili vienosti katsellessaan tytön heräämistä.
“Hei”, poika toisti.
“Hei”, Lily vastasi vieläkin tokkurassa.
“Ajattelin kysyä, tahtoisitko tulla kanssani ulos?” Remus kysyi.
“Mmm… Missä muut ovat?” Lily kysyi pojalta ja katsoi oleskeluhuonetta.
“Älä huoli, James ja Sirius ovat harjoittelemassa huispausta kahdestaan ja Peter on Maryn kanssa pelaamassa velhoshakkia”, Remus sanoi ja nyökkäsi kulmaa kohti, jonne oli kerääntynyt ihmisiä enemmänkin.
“Maryn kanssa?” Lily sanoi ihmetellen.
“He seurustelevat”, Remus vastasi ja hymyili.
“Ahaa…”
“Mutta lähdetkö siis kanssani ulos?” Remus kysyi pienen hiljaisuuden jälkeen.
“Haen vain takkini”, Lily vastasi ja nappasi kirjan edestään ja laukun vierestään lattialta. Hän ryntäsi tyttöjen makuusaliin ja otti arkkunsa päältä nopealla liikkeellä takkinsa ja lapasensa.
Ulkona kävi hento tuuli. Alkoi olla hieman hämärää, mutta silti saattoi vielä huomata ruskan kauniit sävyt. Puissa näkyi niin keltaista, ruskeaa kuin palavan oranssiakin, punaista unohtamatta. Maa kahisi kahden nuoren jalkojen alla ja tuuli kuljetti jo kuolleita lehtiä puiden oksistoilta. Näky oli kaunis jopa pilvisellä säällä. Muutama tippa tippui taivaanharjalta hiljalleen, mutta kumpikaan, ei tyttö eikä poika, huomannut lähenevää sadekuuroa.
Remus Lupin ja Lily Evans kävelivät yksinäisen puun alle lammen rantaan. Sen luona oli useinkin ihmisiä. Siitä oli tullut eräänlainen kohtaamispaikka useimmille oppilaille. Eräs Lilyn luokkatoveri, joka nukkuikin hänen kanssaan samassa makuusalissa, oli kerran sanonut nähneensä jopa McGarmiwan ja Dumbledoren keskustelevan tuon samaisen puun alla. Lily oli usein miettinyt, että siellä tuskin käytiin kovin virallisia keskusteluja. Entä jos opettajilla olikin salainen suhde? Useimmiten Lily oli hymähtänyt ajatukselleen ja ajatellut, kuinka tyhmä hän saattoikaan olla. Mutta ei tänään. Tänään kaikki oli mahdollista.
“Onkohan vesi kylmää?” Lily tuumi ääneen.
“En tiedä, mutta luulisin sen olevan”, Remus vastasi.
“En ole koskaan uinut tuossa lammessa. Voikohan siinä edes uida?” Lily jatkoi keskustelua.
“Taatusti voi”, Remus sanoi naurahtaen.
“Oletko sinä uinut?” Lily kysyi ja katsoi pistävästi Remusta silmiin.
“En minä…”
“… mutta ne muut?”
“Niin. Mistä sinä sen arvasit?” Remus kysyi.
“Siitä, koska aloitit lauseen tuolla tavalla. Minä tunnen sinut jo, Lupin”, Lily sanoi hieman leikitellen.
“Sinulle, Evans, olen aina Remus”, poika sanoi ja vilautti vaaleat hampaansa.
“Ja sinulle, Remus, voisin aina olla Lily”, tyttö sanoi takaisin vastaten samalla myös pojan hymyyn.
He eivät koskaan olleet päässeet pidemmälle. He olivat jutelleet ja jopa flirttailleet, mutta se oli pientä. Lily tahtoi enemmän, Remus tahtoi enemmän. Kumpikaan ei vain saanut sanaa suustaan. Ja koska keskustelu jumittui pahasti, seurauksena oli se tunnettu kiusallinen hiljaisuus.
“Mitä muuten…”
“Minä ajattelin…”
Molemmat olivat aloittaneet lauseensa samaan aikaan.
“Sano sinä vain ensin”, Remus sanoi kohteliaasti.
“Ei se ollut tärkeää”, Lily vastasi ja lauseellaan hän kehotti Remusta kertomaan asiansa.
“Ei minunkaan asiani”, Remus sanoi.
“Ajattelin vain kysyä, mitä taikuuden historiasta tuli läksyksi? En jaksanut kuunnella”, Lily sanoi.
“Piti lukea seuraavaa kappaletta”, Remus vastasi.
“Mikä sinun asiasi oli?” Lily kysyi.
“En oikeastaan enää edes muista. Olen erittäin huonomuistinen”, poika sanoi.
“Tuota sinä et usko itsekään!” Lily huudahti.
Remus Lupin, tuo 15-vuotias poika, ei osannut sanoa mitään takaisin. Hän oli ajatellut sanoa Lilylle, että tämä on kaunis. Ei hän voinut sanoa sitä enää sen jälkeen, kun juuri oltiin puhuttu koulusta. Hiljaisuus kesti jälleen hetken.
“Remus, sinä olet kovin hassu”, Lily sanoi ja tönäisi poikaa kylkeen. Remus tarttui tyttöä vyötäröltä ja nosti toisella kädellä tytön leukaa ylemmäs, jotta pystyi näkemään Lilyn kirkkaanvihreät silmät.
“Ja sinä Lily, sinä olet kaunis”, Remus sanoi. Lily häkeltyi hyvin harvoin, mutta nyt hän toden totta häkeltyi. Hän ei osannut sanoa vastaan mitään. Hän ei osannut edes hymyillä ja Remus mietti, oliko hän sanonut jotain väärin.
Kumpikaan, ei poika eikä tyttö, huomannut sateen kiihtyneen. Sade oli kiihtynyt samaan pisteeseen kuin kahden nuoren hengitys. Lily ja Remus katsoivat edelleen toisiaan silmiin kuullessaan vain sateen ropinan yläpuolellaan. Lehdet suojelivat kaksikkoa isoimmilta pisaroilta, mutta silti heidän päälakensa kastuivat. Remus nielaisi ja pisti silmänsä kiinni. Hän lähestyi tytön kasvoja. Hän otti tukevan otteen Lilyn vyötäröltä sekä niskasta. Pojan huulet haparoivat Lilyn huulia kohti ja tavoittivat nämä. Tytön huulet värisivät samalla tavalla kuin pojankin.
“Sinä Lily, sinä olet kaunis”, Remus toisti suudelman jälkeen. Lily hymyili.
“Ja sinä Remus, sinä olet hassu”, tyttö vastasi.
