Ficin nimi: Pimeä yö, kauniimpi aamu
Kirjoittaja: Odo
Genre: draama, fluffinen H/C
Hahmot: Amy (OC)/James Sirius Potter
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Potterversumin ja minä vain leikin hahmoilla, enkä saa rahaa. Amy on omaa käsialaani.
A/N:
Jos ei lasketa vuoden keppi ja kivi Teddy-ficciä niin tämä on ensimmäinen oikea 3.gen ficcini. En myöskään muista, että olisin OC-hahmollakaan kirjoittanut sitten vielä Teddy-ficciäkin vanhemman ficin jälkeen, joka jäi kesken. Joten yhdistetään nyt sitten kaksi harvinaisuutta yhdeksi. Amy on jo pidempään mielessäni ollut hahmo, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoitettua siitä, koska 3.gen. Alunperin mietin, että olisin parittanut Amyn Scorpiukselle, mutta niillä kahdella on kuitenkin enemmän ikäeroa. Amy on Jamesin kanssa puolestaan samalla vuosikurssilla, koska on syntynyt 30.9.2003, eli Tylypahkan lukuvuoden alkamisen jälkeen. (Tylypahkaanhan siis mennään vasta, kun on täyttäny 11.) Amy on Oliver Woodin ja Marcus Flintin lapsi, eli mpregistä syntynyt tuotos, josta voit lukea ficeistä: Vedonlyönti (S) ja sen jatko-osasta Voittajia (S). Osallistuu haasteisiin FF50: Luihuiset (026.Maku.), Kaiken maailman ficlettejä: 31/-15: Oma hahmo, Ficlet300 (185. Maku), Perspektiiviä parittamiseen (Oma hahmo), Fluffy10 (musta) ja Kerään James Siriuksen.
Pimeä yö, kauniimpi aamu
Taivas oli ollut tumma ja lähestulkoon musta. Jamesin kädet olivat edelleen Amyn ympärillä, kun pimeys väistyi hiljalleen ja pilviverho rakoili. Tähtitornista saattoi erottaa Kielletyn metsän, jonka korkeiden puiden takaa aurinko nousi lyöden viimeisetkin synkkyyden rippeet pois tieltään.
Amyn luihuisen luonne ei ollut antanut periksi kiusanteolle kahteen vuoteen, mutta kolmannen alkaessa se oli alkanut olla liikaa. Hän oli sinnitellyt ja uskonut, että huispausjoukkueeseen liittyminen parantaisi hänen asemaansa, mutta se oli vain pahentanut tilannetta. Kateus oli saanut ihmiset entistä epäileväisemmiksi ja julmemmiksi. Sillä ei ollut merkitystä, että hän oli lentänyt koko ikänsä, ja hän oli tehnyt työtä taitojensa eteen. Hän oli kahden entisen Tylypahkan kapteenin ja nykyisten ammattilaishuispaajien tytär, mutta se pelkästään ei ollut taannut hänen lahjojaan. Viha häntä kohtaan syntyi erilaisuuden pelosta, sillä hän oli syntynyt miehestä, eikä siksi edes hänen taitoihinsa uskottu – hän oli vain kummajainen. Se oli saanut hänet ensin vihaiseksi ja sitten lannistuneeksi, ja ne tunteet toivat suuhun kitkerän ja karvaan maun kuin hän olisi hengittänyt savua.
Vastustajajoukkueen etsijä kuitenkin oli huomioinut hänen lahjansa. Pyytänyt hänet mukaansa yön pimeimpinä tunteina, kun hän oli harhaillut yksin käytävillä välttääkseen jopa nukkuvien seuran. Suolaisten kyyneleiden maku oli kadonnut jo jonkun aikaa sitten, mutta hän saattoi muistaa sen. James Potter ei ollut ivannut eikä pilkannut, kun hän ei ollut enää jaksanut vaan vetänyt hänet mukaansa vieden hänet tähtitorniin, jossa he saivat olla kahden.
Aamun sarastus oli kirkas ja kaunis, ja sen saattoi nähdä kaikessa loistossaan tornista, josta viime yönä ei ollut saattanut erottaa ainoatakaan tähteä mustien pilvien takaa. Jamesin sydämen sykkeet hukkuivat heräävien lintujen lauluun. He vain olivat – eivätkä olleet puhuneet ollenkaan yön aikana. He eivät tarvinneet sanoja, joilla ymmärtää toisiaan. James saattoi olla villi ja itsevarma, uhkarohkea ja hieman ylimielinenkin, mutta hänelläkin oli taakkansa Valitun poikana. Amy puolestaan erottui joukosta isiensä vuoksi, vaikka oli samanlainen kuin kaikki muutkin, aito luihuinen ja ylpeä siitä. Hän oli ottanut oman paikkansa oppilaiden keskuudessa, mutta sen pitäminen vaati joka päivä enemmän, ja siksi hän tarvitsi Jamesin rinnalleen.
Siinä auringon punertavassa hehkussa James painoi huulensa toisen huulille ja Amy vastasi suudelmaan. Amy ei osannut erotella, miltä pojan pehmeät huulet maistuivat, mutta niissä oli samaa kirpeyttä kuin heräävässä aamussa heidän ympärillään. James upotti sormensa tytön ruskeisiin hiuksiin, ujutti ne niiden lomaan ja antoi hetken edetä omalla painollaan.
Siitä oli vuosia, kun luihuinen ja rohkelikko olivat olleet vihollisia – ja niistä tarinoista Amy oli saanut kuulla vanhemmiltaan. Hänen isänsä olivat kuitenkin löytäneet toisensa ja yhteyden, joka oli vahva ja täynnä voimaa. Rakentaneet luihuisen ja rohkelikon liiton, jota ei oltu tehty murrettavaksi kenenkään toimesta. Amy antoi rohkeamman viedä, mutta vastasi siihen omalla tavallaan, ylpeänä siitä kuka oli. Hän oli epäröinyt pimeän yön, mutta aamun valjetessa kauniina hän tiesi jälleen oman paikkansa. Hän oli Amy Olivia Flint, luihuisen huispausjoukkueen jahtaaja, joka ei antanut kateuden karvaan maun jäädä kummittelemaan. Hän oli tyttö, joka antautui käsivarsille, jotka ansaitsivat hänet.
Jamesin vetäessä päätään kauemmaksi Amy kohtasi katseen, jota saattoi kutsua rohkeisevaksi. Ja nähdessään sen katseen, hän saattoi sanoa, että pimeintäkin yötä seurasi sitä kauniimpi aamu, eikä hänellä ollut kiire minnekään.
