Ikäraja: Sallittu (eikö vain, korjatkaa jos olen väärässä? :0)
Genre: Angst
A/n: Tässä ei ole mitään järkeä, tämä on vain kliseisen angstinen novelli, jonka minäkertoja on jostain syystä pesiytynyt mieleeni ja yrittänyt viimeiset pari kuukautta saada minut kirjoittamaan. Nyt sain sen sitten kirjoitettua, toivottavasti saan vihdoin mielenrauhan
KUOLEMAA ODOTTAVA Kertaakaan en ole pyytänyt sinua tulemaan uudelleen. En kai minä hentoisikaan, sillä joka kerta näen silmissäsi vain tuskaa ja uupumusta. Ei minulla olisi koskaan sydäntä vaatia sinua kiduttamaan itseäsi tällä tavalla, muttei minun tarvitsekaan, sillä teet sen joka tapauksessa.
Joka ikinen aamu, kun osaston ovet aukeavat vieraille, sinä olet jo niiden takana odottamassa. Kiirehdit sänkyni vierelle ehtiäksesi vierailla luonani ennen työpäiväsi alkua, huolimatta siitä, että kyse on niin aikaisesta aamusta, että olen tuskin saanut silmiäni auki. Tosin nykyisin silmien auki saaminen on minulle muutenkin päivä päivältä vaikeampaa, mutta sinun takiasi minä ponnistelen. Jokaisena aamuna, vaikka voimani ovat jo aivan lopussa ja mieleni tekisi vain antaa olla, pakotan silmäni auki sinun vuoksesi.
Iltapäivällä, raadettuasi hullun lailla koko pitkän päivän, tulet aina uudelleen luokseni. Silmissäsi on päivä päivältä voimattomampi katse ja joka kerta töistä sairaalaan tullessasi olemuksesi on entistä kumarampi. Sinä vanhenet silmissäni aina vain nopeammin, mutta koskaan sinä et valita. Sen sijaan korjaat uskollisesti tyynyjeni asentoa, istut sänkyni vierelle poskeni kuivaa ihoa silittäen ja kysyt vointiani. Enää vaivoin saan kähistyä vastaukseni, joka sekin on aina sama. En kai minä voisi pahoittaa mieltäsi enää yhtään enempää kertomalla, että jokaista soluani särkee?
Mutta kipu on myös hyvästä, sillä se kertoo minun olevan yhä hengissä.
Koska puhuminen alkaa olla minulle kovin vaikeaa, sinä täytät nykyään yhteiset hetkemme lempeillä sanoillasi. Ne ovat täynnä toivoa ja tulevaisuutta sinun kertoessasi kuinka viet minut katsomaan merta ja tähdenlentoja sitten kun pääsen sairaalasta kotiin. Suosikkisuunnitelmaksesi on kuitenkin muodostunut ajatus siitä, kuinka nostat minut moottoripyöräsi selkään ja ajamme kotikaupunkiisi ja sinä näytät minulle lapsuutesi suosikkipiilopaikan – vanhan rautatieaseman, jonka laiturilla me sitten istuisimme koko yön juoden parasta mahdollista viiniä. Mutta syvällä sisimmässäsi sinun täytyy tietää, että kaikki ne suunnitelmat ovat vain suunnitelmia, jotka eivät koskaan tule toteutumaan.
Me tiedämme kumpainenkin mitä minun lääkärini sanoo, eikä se ole kaunista kuultavaa. En minä enää tule nousemaan tästä sairaalapedistä ja me kaikki, sinä, minä ja lääkärini, tiedämme sen. Mutta silti minä tiedän sinun yhä edelleen rukoilevan ihmettä.
Itse en enää jaksa uskoa ihmeisiin ja niin joka kerta kun sinä teet iltaisin lähtöä kotiin, minä hyvästelen sinut kuin viimeistä kertaa. Vaikken enää saakaan sanoja pakotettua suustani, mielessäni kerron sinulle joka ilta kuinka paljon rakastankaan sinua, sillä jokainen ilta saattaa olla viimeinen, jona näen sinut.
Mentyäsi makaan valveilla yömyöhään. Toivoisin jaksavani kirjoittaa sinulle, sillä kenties seuraavana aamuna kipu on poissa. Salaa minä toivon sitä, kuolemaa, sillä vaikka tiedänkin, etten enää koskaan näkisi sinua, sydäntäni särkee silti enemmän tuottaa tuskaa sinulle. Toivon, että seuraavana aamuna minua, säälittävän hentoa sairaalasänkyyn vangittua olentoa, ei enää ole ja sinä olet vapaa.
Me molemmat tiedämme, että pian koittaa se päivä, jona jälleen riennät sairaalaan, mutta sinut vastaanottava hoitaja ohjaakin sinut huoneeni sijaan muualle. Päivä, jona vakavailmeinen hoitaja vakuuttaa sinulle, että olen nyt paremmassa paikassa – sellaisessa, jossa ei ole kipua vaan minun on viimeinkin hyvä olla. Mutta vaikka sen päivän koittaminen on enää vain ajan kysymys, pelkään tiedon kuolemastani musertavan sinut. Siksi toivoisinkin jaksavani kirjoittaa sinulle.
Kirjeessä kertoisin jälleen kuinka paljon rakastankaan sinua ja sanoisin antavani sinulle anteeksi, vaikka suru hetkeksi murtaisikin sinut. Olethan sinä jo ollut niin kovin urhea näytellessäsi vahvaa minun vuokseni. Kuitenkin tahtoisin sanoa sinulle myös sen, että ennen pitkää sinun olisi päästettävä irti, annettava surun hellittää ja jatkettava elämääsi. Voisit kenties jopa lähteä katsomaan kauan kaipaamiasi tähdenlentoja ja merta, jonka niin kovasti tahdoit näyttää minulle.
Ja minä lupaisin katsella sinua sieltä jostain, minne maailmasta pois päässeet sielut ikinä joutuvatkaan, ja lupaisin olla pitämättä sinua heikkona vaikka silloin tällöin vuodattaisitkin kyyneleen vuokseni merta katsellessasi, kunhan vain lupaisit jatkaa elämääsi.
Ennen kaikkea minä kuitenkin toivoisin, että sinä nousisit moottoripyöräsi satulaan ja ajaisit vanhalle asemalle kalleimman löytämäsi viinipullon kanssa. Toivoisin jaksavani kirjoittaa sinulle, että tahtoisin sinun istuvan betoniselle asemalaiturille ja juovan lasin viiniä minun muistolleni. Ja ennen kaikkea minä toivoisin, että kukaties paikalle osuisi toinen, sinun tapaasi haavoittunut sielu, jonka kanssa saisit jakaa tarinasi ja joka jakaisi omansa sinun kanssasi. Ja minä katselisin teitä jostain kaukaa ja hymyilisin, sillä minun kipuni olisi poissa ja sinunkin kipusi alkaisi päivä päivältä hellittää ja voisit näyttää tuolle toiselle henkilölle kaikki ne kauniit asiat, jotka niin kovasti halusit minulle näyttää.
