Kirjoittaja: Clearwater
Ikäraja: S
Genre: Jotain huumorin tai angstin tapaista
Fandom: BBC!Sherlock
Paritus/Hahmot: Havaittavissa lievä Johnlock (joku löytää, joku ei)
Vastuuvapaus: Mikään, mikä liittyy A. C. Doylen Sherlockiin tai johonkin, jonka voi yhdistää BBC:n sarjaan, ei ole minun, minä vain omaksi huvikseni leikin hahmoilla ja kaikella muullakin saamatta rahallista korvausta.
Varoitukset: Teitä on varoitettu siitä, että hahmot eivät välttämättä vastaa täysin Sherlockia ja Johnia.
Tiivistelmä: Lähinnä vain Johnin ajatuksia, lisämausteena Sherlockin tekstiviestit.
A/N: Älkää ottako tätä liian vakavasti, pyydän. Leikin omaksi huvikseni, koska itseasiassa tykkään kiusata Johnia Sherlockia leikkien. Mulle saatte vapaasti suuttua. Multifandom II -haasteeseen tuhlasin tämän fandomin tällä ficillä.
Sherlock Holmes – mies, jota voi kuvailla vaikka kolmella sanalla: arvoituksellinen, kiivas, nero. Parhaiten näistä kaikista naulankantaan osuu sana nero, joka riittäisi yksinkin kuvaamaan Sherlockia ihmisenä ja persoonana.
”Eikä riitä. Ihmisissä on paljon sellaista – minussakin – jota ei arvaa ennalta. SH.”
Kenenkään ei silti pitäisi joutua sellaisen neron nöyryytettäväksi. Minä kohtaan sen lähes päivittäin, vaikken oikeastaan sitä koskaan ole halunnutkaan.
”Nöyryytettäväksi? Älä naurata. SH.”
Ja Sherlock on omana ärsyttävänä itsenään osasyy siihen, miksi kaikki minun suhteeni katkeavat ennen kuin ovat ehtineet edes kunnolla alkaakaan. Jokainen niistä naisista jaksaa vetää tekosyyksi Sherlockin, – tai mistä minä tiedän, vaikka se olisikin se syy – ja sen vuoksi jokainen suhde katkeaa niin lyhyeen. Ja sen vuoksi minä olen ikuinen poikamies.
”Sinä jaksat aina valittaa samasta asiasta, John. Usko jo, sinua ei ole luotu ihmissuhteita varten. SH.”
Tai sitten naiset vain pakenevat luotani, kun huomaavat, että Sherlock vie enemmän aikaani kuin he. Tai ehkä minun sotilasmaisuuteni saa heidät kaikkoamaan luotani yhtä nopeasti kuin he ovat rinnalleni eksyneetkin.
”Eikä ihmissuhteita ole luotu sinua varten, John. SH.”
Mutta ei minun pitäisi valittaa –
”Ei niin. SH.”
- koska minä tiedän, että jollain lailla sydämessään Sherlock välittää. Hän ei sano sitä ääneen, mutta ei kielläkään. Hän vain on Sherlock Holmes: sosiopaatti, joka päihittää kaikki muut terävällä älyllään – ihan kuin me muut olisimme häntä tyhmempiä.
”No sinä olet ainakin. SH.”
Toisaalta taas minua ärsyttää jokainen hänen tapansa ja katseensa, joita hän minuun luo. Liiallisuuksiin menee myös kaikki se, mitä hän tekee tylsistyksissään: ampuuko täysjärkinen ihminen huoneistonsa seinää keskellä yötä? Ei. Entä iloitseeko täysjärkinen ihminen siitä, että tapahtuu murha tai joku siepataan? Ei. Tekeekö täysjärkinen ihminen päätelmiä siitä, miten sinä seisot tai miten sinä olet pukeutunut? Ei. Mutta Sherlock tekee tätä kaikkea, eikä siihen loppua näy.
”Taas sinä aloitat tuon saman valittamisen. Miksi sinä jatkat sitä aina vain? Ja sinä teet sitä koko ajan minun kustannuksellani. Eikö se ole vähän typerää? SH.”
Ymmärrättekö, miksi minusta alkaa pian tuntua, että mittani on täynnä?
”Lopeta, tuo kuulostaa ihan Mycroftilta! SH.”
Ja, – kiitos muistutuksesta, Sherlock – kun ei yksi Holmes riitä: heitä täytyykin olla riesana kaksi!
”Älä sekoita Mycroftia tähän, John. Olet selvästikin käynyt liian monta kertaa minulta salaa hänen luonaan vierailulla. SH.”
Mutta en ole koskaan ollut yhtä varma, ennen kuin nyt, että minä olen saanut ystävän. Vaikka se ei aina siltä tunnukaan, silti Sherlock on minun ystäväni. Harvoin minä tunnen niin, mutta Sherlockin kohdalla se tunne on melko varma.
”Miten liikuttavaa, John. Voisinpa sanoa samaa sinusta. SH.”
Mutta minä aina mietin, että pitääkö Sherlock minua ystävänään, vai onko se tunne yksipuolista ja sitä kautta hyvin kiusallista? Hän jättää minut aina taksista, puhuu minulle töykeästi ja tekee minusta johtopäätöksiä, hän nöyryyttää minua – eivät ystävät tee niin.
Ja minä huomaan aina, jopa tarkoituksiani vastaan, pelastavani hänet, jos tilanne näyttää vähänkin uhkaavalta. Koska, niin ystävät tekevät.
”.... SH.”
Minä tiesin, ettei hän ymmärtäisi. Hänellä ei ole tunteita. Mutta mitä se sitten on, kun minä huomaan hänen pelastavan minut uhkaavista tilanteista? Onko se vain jotakin sairaanloista refleksiä vai sääntö, jota kukaan ei ole kirjoittanut mihinkään? Vai olenko minä jotenkin tarpeellinen? Ehkä Sherlock vain tarvitsee jonkun, jota höynäyttää ja jota nöyryyttää.
”John, missä minun revolverini on? SH.”
Mikä voima pitää minut kuitenkin Baker Streetillä, siinä samassa asunnossa hänen kanssaan? Ehkä se on jotain kiintymystä, sanatonta lähimmäisenrakkautta. Tai sitten se johtuu vain tottumuksesta: osaisinko minä edes kääntyä kadulta minnekään muualle kuin Baker Street 221B:hen? En ole siitä niinkään varma.
”Sinä eksyisit, jos yrittäisit, John. SH.”
Tai voi olla, että jäin Baker Streetille vain sen takia, että tiedän hänen seurassaan kohtaavani jotakin muuta kuin ikävät muistoni sodasta. Jokapäiväinen elämä on kuitenkin haaste, jos mikä ja tuottaa minulle enemmän vihaa kuin mielihyvää. Siinä taitaa olla jotakin masokististakin.
”Sinä olet psykosomaattinen, John. Yritä sisäistää se tosiasia. SH.”
Niin helvetillistä kuin onkin sanoa tämä, mutta minä oikeastaan haluan elää tällä tavalla. Olen tottunut siihen ja se tuntuu jo niin tutulta ja jopa turvalliselta.
”Miksi sinä sitten menet kirjoittamaan tällaisia, jos näkökantasi on noin tylsä ja yksinkertainen? Olet varmasti ikävystynyt riideltyäsi taas... Mikä hänen nimensä oli? Emilyn kanssa. SH.”
”Sherlock, ei ole mitään Emilyä. Lopeta. JW.”
”Sinä olet tylsä, John. Sinusta näkee kaiken kilometrien päähän. SH.”
”Perun äskeiset sanani. Minä vihaan sinua, Sherlock. Ihan oikeasti, vihaan. JW.”
A/N#2: Miksi minusta tuntuu koko ajan, että Sherlock lukee Johnin ajatuksia tässä ficissä? : D
