Author: Flora Chubb-Baggins
Title: Olet ainoain
Pairing: OC/Sirius Musta
Rating: S
Beta: maisamiisa
Genre: Drama, fluffy
Disclaimer: Rowling omistaa Sirren, minä Amandan ja random- puuskupuhtytön. En saa tästä mitään palkkiota.
A/N: Tällaista tänään. No oli pakko kirjottaa Sirius/OC:ta. Ekaks tä oli kaks lyhyttä ficciä, mut yhdistin ne.
Olet ainoain
Amanda istui hiljaa kirjaston kovilla, puisilla tuoleilla ja raapusti jotain pergamenttikääröönsä. Hän oli hämäykseksi ottanut muutaman kirjan ympärilleen, muttei ollut vaivautunut edes avaamaan niitä. Hän halusi olla rauhassa, kirjoitella omia juttujaan ilman häirintää. Hän oli täysin keskittynyt runonsa rustaamiseen, kun kuuli tutun, hiljaisen naurahduksen muutaman hyllyn päässä.
”Sirius,” hän henkäisi iloisesti ja nousi ylös, työnsi tavarat laukkuunsa, ja lähti hymysuin suunnistamaan ääntä kohti.
Hän sipsutteli hyllyjen välissä, kunnes näki poikaystävänsä.
”Sirius lopeta”, naurahti vieras, tytölle kuuluva ääni, ”tuo kutittaa.” Amanda ei nähnyt puhujaa, mutta otti vielä yhden askeleen eteenpäin, ja näki jotain hirvittävää.
Sirius suuteli kaunista, vaaleahiuksista puuskupuhtyttöä kaulalle, ja haroi sormillaan tämän pitkiä hiuksia.
”Sika”, Amanda parkaisi ja tönäisi Siriusta juostessaan tämän ohi, pois kirjastosta. Kyyneleet raidoittivat tytön posket, levittäen ripsivärit tämän kasvoille.
”Amanda!” Sirius huusi, mutta tyttö jatkoi itsepintaisesti juoksuaan. Tyttö oli luullut että Sirius oli muuttunut. Mutta ei, Sirius oli täysin samanlainen paskiainen kuin ennenkin.
Sirius saavutti Amandaa. Hän kirosi itseään. Miksi hänen piti sortua joka ainoaan tyttöön, joka vilautti vähän paljasta pintaa?
Yhtäkkiä Amanda pysähtyi kuin seinään. Hän kääntyi hitaasti, ja Sirius näki suuret, kimaltelevat kyyneleet tytön poskilla.
”Anna anteeksi”, Sirius kuiskasi, ja koitti halata Amandaa. Tyttö riuhtaisi itsensä irti ja kivahti: ”Toivottavasti olet tyytyväinen.”
Amanda PoV
Istuin pöllölän ikkunalla. Se oli niin kamalan korkealla. Kun katsoin ulos, näin huispauskentän... ja Siriuksen. En halunnut myöntää sitä itselleni, mutta syvällä sisimmässäni ikävöin häntä. Emme olleet kauaa yhdessä, mutta jokaisen hetken muistan kuin eilisen. Tänään siitä on tasan kuukausi, kun viimeksi edes puhuin hänelle. Sen kuukauden olin elänyt kuin sumussa, en muista keskittyneeni oikein mihinkään, paitsi pojan välttelemiseen. Siinä olin onnistunutkin.
Nyt tiesin, että Sirius ei muuttuisi. Hän olisi aina samanlainen naistennielijä kuin ennenkin.
Yhtäkkiä havahduin mietteistäni, ja huomasin huispauskentän olevan tyhjä, ja aurinko oli laskemassa puiden taa. Kuulin jonkun astelevan pöllölään johtavia portaita ylös.
”Amanda?” kysyi yllättynyt ääni.
”Kukapa muukaan”, tokaisin ja katselin suoraan James Potterin pähkinänruskeisiin silmiin. ”Taidan tästä lähteä”, sanoin, ja lähdin kävelemään kohti ovea.
”Odota”, James sanoi hiljaa, ”Siriuksella on ikävä sinua.” Hymyni katosi, mutta jatkoin pysähtymättä matkaani.
Myöhemmin illalla istuin Rohkelikon oleskeluhuoneessa, valmiina säntäämään tyttöjen makuusaleihin, siltä varalta että Sirius tulisi. En halunnut nähdä häntä.
Jonkin ajan kuluttua kuvakudos avautui, ja Lily Evans astui sisään... perässään Sirius. Nousin nopeasti ylös ja kipitin makuusaliin, liian nopeasti nähdäkseni Siriuksen surullisen ilmeen. Makuusalissa heittäydyin sängylleni tuijotellen kattoon.
Taisin nukahtaa, sillä havahtuessani muut tytöt nukkuivat sikeästi, ja ulkona oli pimeää. Kuun valo loi hopeisen loisteen huoneeseen. Pidin siitä. Yhtäkkiä kuulin koputuksen. Joku oli ikkunan takana. Ajattelin sen olevan pöllö, kunnes käännyin.
”Sirius?” henkäisin hiljaa, kun poika viittoili minua tulemaan lähemmäs. Ensin olin kuin en huomasi Siriusta, käänsin selkäni ja kömmin takaisin peittoni alle, mutta kun koputukset yltyivät, minun oli pakko avata ikkuna. En halunnut että muut tytöt heräisivät.
”Mitä asiaa”, kysyin niin kylmästi kuin suinkin pystyin.
”Tule mukaani.”
”En”, sanoin, mutta Siriuksen sormet tarttuivat käsivarteeni.
”Se ei ollut pyyntö.”
Kiipesin irvistellen ikkunasta ulos, ja heittäydyin Siriuksen luudalle.
Lentelimme jonkin aikaa hiljaisuudessa, ja pian olimme tähtitornin kohdalla. Sirius hidasti vauhtia, ja viimein pysähtyi.
”Mennään tuonne,” hän kuiskasi karheasti. Nyökkäsin päätäni lähes huomaamattomasti.
”Alohomora”, Sirius loitsi, ja ikkunan lukko naksahti vaimeasti. Otin tukea ikkunalaudasta, ja kömmin varovaisesti sisään. Poika tuli pian perässä.
”Miksi sinun piti herättää minut ja tuoda tänne?” tivasin.
”Minä... Minulla oli...” Sirius takelteli, muttei saanut sanaa suustaan.
”Niin?”
”Amanda Willows, minulla oli ikävä sinua”, hän henkäisi viimein. Seisoin paikoillani tekemättä mitään. Sirius astui muutaman askeleen eteenpäin. ”Anteeksi”, hän kuiskasi ja otti minut syleilyynsä. Suudelma toisensa jälkeen, ja pian istuimme sylikkäin lattialla.
”Olet ainoani.”
