Nimi: Kuu on rotalle juustoa
Kirjoittaja: rentunlupiini
Ikäraja: S
Tyylilaji: drama, oneshot
Päähenkilö/PoV: Peter Piskuilan
Vastuuvapaus: En omista mitään, Rowlingille kuuluvat hahmot ja maailma, kunhan kirjoittelen.
A/N: Osallistuu FF100:seen sanalla 21.
Ystävät. Tämä ficcinen on killunut lipastonlaatikossani jo jonkin aikaa, ja päätinpäs nyt lopulta pistää sen tänne, kun kerran Peteristä sain inspiraation kirjoittaa. Turha mainitakaan kuinka vähän hahmosta löytyy tekstejä. Arvostan kommentteja.
Kuu on rotalle juustoa Minä katselin ystäviäni päivä toisensa perään, vähän sivusta, vähän liian hiljaa. En tuonut itseäni jatkuvasti esille joka paikassa niin kuin Sirius, en piirittänyt ketään tyttöä niin kuin James, olin fiksu, mutten muistuttanut siitä, niin kuin Remus. Heille minä olin vain Matohäntä, se poika joka oli otettu mukaan, koska oli muuten avuton. Ja kyllähän minä olinkin avuton. Joskus.
Välillä, kun he eivät tietäneet, minä haaveilin. Vilkuilin salaa muodonmuutostunneilla sitä yhtä kaunista tyttöä, joka joskus oli auttanut minua kotiläksyissä, jonka tiesin olevan yhtä kaunis sisältäkin päin. Tytöllä oli ruskeat hiukset ja kutittava hymy, jonka katsominen teki onnelliseksi, mutta yhtä aikaa kipeäksi. Minä kun en ollut ainoa ihminen, joka oli huomannut tytön olevan niin kaunis.
Joskus Remus huomasi haaveiluni. Oikeastaan hän oli ainoa heistä kolmesta, joka edes etäisesti ymmärsi minua. Hän ei ollut syrjitty ystäviensä keskuudessa koskaan, mutta muualla maailmassa kyllä. Minä kerroin hänelle ruskeahiuksisesta tytöstä, ja hän kertoi tytön seurustelevan. Ohi, finito, hetki jona lopettaa haaveilu. Ei se ikinä loppunut.
Joka syksy minulla oli tapana hiipiä ulos katsomaan kuuta. Se oli vain kapea sirppi, joka katosi hetkessä, jos ei mennyt paikalle oikeaan aikaan. Minulla oli aina kylmä, en koskaan muistanut talven salakavalaa tapaa hiipiä paikalle huomaamatta. Seuraavat kaksi viikkoa olinkin sitten flunssassa, ja Sirius jaksoi aina kuittailla niistämisenpunaisesta nenästäni ja kadonneen rahisevasta äänestäni.
Noihin aikoihin Jamesista ja Siriuksesta muotoutui aina jonkinlainen yksikkö, he liikkuivat joka paikassa yhdessä ja karttoivat minua koska ”eivät halunneet saada tartuntaa”. Silloin minä myös sain pitää heitä kahta empaattisemman Remuksen luonani monta viikkoa, puhuen hänen kanssaan merkityksellisiä ja merkityksettömimpiäkin asioita kaikessa rauhassa. Ehkä siksi minä aina halusin käydä katsomassa sitä kuunsirppiä, en vain siksi, että se oli niin käsittämättömän kaunis, vaan myös siksi, että silloin minut huomattiin.
Minä olin aina mukana heidän mysteerisen salaisilla Tylyahon ja tuliviskin huuruisilla retkillään, joilta Remus auttoi minut aina takaisin makuusaliin Jamesin ja Siriuksen kannatellessa toisiaan kaatokännissäkin. Minä olin mukana kepposissa ja oleskeluhuoneessa pidetyissä laiskuuden siivittämissä läksypiireissä, mutta koskaan en lakannut tuntemasta itseäni hieman ulkopuoliseksi.
Viimeinkin yhtenä päivänä alkoi sataa lunta. Remus hypähteli luokseni jäätävän kylmillä linnan käytävillä ja hymyili kummallisesti, kertoen yhteen hengenvetoon, että ruskeahiuksinen tyttö oli pistänyt välit poikki poikaystäväänsä, ja että ainakin hänen mielestään tyttö oli katsellut toiveikkaasti erään Peter-nimisen pojan suuntaan.
Minä törkkäsin Remusta kevyesti kylkeen, kuin hänen sanansa eivät tarkoittaisi mitään. Salaa kuitenkin hymyilin. Oli minulla ainakin yksi ystävä, joka todella oli iloinen puolestani, vaikka moni muu ei ollutkaan.
Pikkuhiljaa ruskeahiuksinen tyttö sai salaisen ihailijansa takaisin.
