Fero: Anteeksi anteeksi anteeksi että olet joutunut tätä odottelemaan, mutta saatkin sitten omistuksen ja niin edelleen, pidä hyvänäsi tämä epämääräisistä epämääräisin epilogi : )
A/N: Tiedän, että tämä saattaa hieman poiketa aiemmasta tyylistä, mutta jos pistetään se pitkän tauon piikkiin, eiks jeh? Osallistuu Kirjoita se valmiiksi -haasteeseen.
Niin ja tätä on ihan tarkoituksella kirjoitettu preesensissä, vaikka edellisien osien tapahtumat ovat imperfektissä! Ymmärrätte kyllä aikanaan, miksi : )
Kommenttia kaipailisin, onhan tämä sentään päiväkirjan osista viimeinen -
Epilogi (merisairain päiväni ikinä)
Rakas matkapäiväkirjani,
elämä on kannaltani katsottuna jälleen kerran niin kovin epäreilua.
Makaan prameassa hytissäni merisairauden kourissa sekä kasvoiltani tavallistakin vihertävämpänä serkkutyttöni porhaltaessa sisään ovesta, jota en yökkäilyltäni ole ehtinyt tuikata takalukkoon. Sarastuksen törmätessä aallonharjaan olen kierähtää yli vuoteen laidan, sadatteluni tukahtuu tyynyyn ja nielaisen oksennuksen. Soittaisin suutani vatsakivusta, mikäli uskaltaisin sen avata ja valittaa merenkäyntiä serkkuseurassa. Sen sijaan puristan huuleni yhteen, enkä edes yritä hymyillä. Pääkopassani kumisee massiivinen migreeni, painan kädet korvilleni ja yritän hengittää. Lucy lakoaa vierelleni sängyn jalkopäähän, ojentaa kätensä koskettaakseen otsaani, joka on hiestä kostea. Lucy työntää vaalean tukan silmiltäni korvan taa, leikkii kai äitikultaani, joka on kaukana poissa, itkee itsensä uneen iltaisin ajatellen kauas kadonnutta poikaansa, joka tahtoo isona olla merimies, vaikkei sitä kehtaisikaan kenellekään myöntää, ei etenkään rotalle. Sarastus nitisee ja natisee, kipeää aallolle, ratsastaa mustalle merellä, kunnes taas putoaa. Ja minä takerrun sinuun, matkapäiväkirjani, ja leikin lentäväni, vaikka mieleni tekisi pulauttaa aamupuuroni hytin lattiaan. Lucy luikahtaa kauemmas pidellessä vatsaani.
Lucy: ”Sinun pitää patikoida kannelle mitä pikimmin, Eustace! (huudahtaa,
Minä: (nyrpistän nenääni) ”Kaunis kiitos ei, serkkukulta. Siellähän on varsinainen rotan ilma!” (kuin vahvitukseksi sanoilleni sade ropisee vasten ikkunalasia, josta vilkkuu kaistale mustaa merta sekä taivasta, jonka ei uskoisi enää sininen koskaan olleenkaan)
Lucy: ”Et sinä siihenkään voi oksentaa! (hätääntyy) ”Riip-raukka joutui jo kuuraamaan minotaurinkokoisen lätäkön yrjöä kapyysin pöydän alta. Tavrosille tuli paha olo.”
Minä: ”Ihan oikein Läskipäälle, vastahan se toissapäivänä soitti suutaan Riipitsiipin tikkumiekalle ja tallasi varpailleni rynniessään häntä karvaisten kankkujensa välissä pakoon tuota pientä ja pörröistä varpaanmetsästäjää.” (sallin itseni muistella rotta-ystäväiseni ravia kynnet ruopien Sarastuksen kantta, sekä Partasudin mylvintää Edmundin viimein työntyessä noiden kahden riitapukarin väliin tukka pörrössä ja posket punaisina, vyönsolki hukkateillä)
Lucy: ”Mutta Eustace!” (henkäisee pöyristyneenä) ”Se ei ollut hauskaa alkuunkaan! Riipitsiipin olisi voinut käydä vaikka miten huonosti – ”
Minä: ”Kyllä minusta Riip näytti olevan Partasudin niskan päällä.” (totean tyynesti, kuulen yhä läskipäisen Läskipään avunhuudot korvissani, nautin uusinnasta täysin siemauksin, unohdan jopa väliaikaisesti pahan oloni)
Lucy: ”Jos niin sanot, Eutace.” (mielistelee, vaikka serkkutytön naamasta näkee, ettei tämä usko minua)
Minä: (huokaisen silmiäni pyöritellen, matkapäiväkirjani lipsahtaa epähuomiossa lattialle, jolta Lucy sen poimii ja ojentaa takaisin minulle hymyillen typerää äitihymyään) ”Mennään sitten sinne kannelle.” (myönnyn murjottaen, työnnän päiväkirjan ja puolityhjän mustekynän housuntaskuuni)
Hoipun ulos hytistä Lucy kannoillani kipittäen, hoipertelen pitkin Sarastuksen käytäviä laivan heitellessä askeleni siksakiksi, selkääni seiniä vasten aina painaessaan kokkansa pinnan alle. Sarastus uiskentelee syvässä vedessä, unohta äitilaivan kieltäneen kahlaamasta liian pitkälle ulapalle. Sarastuksen alla velloo meri, vatsassani kai parvi merisairaita perhosia. Ja minä inhoan perhosia, etenkin yö-sellaisia. Edes tässä mielikuvitusmaailmassa ne eivät viitsi avata suutaan ja kertoa, miksi toimittavat yölliset pakkolaskunsa nenälleni, ja saavat minun aivastamaan unihiekat silmistäni silloinkin, kun olisi aika nukkua. Ilman yöunia elämästä laivankannella tulee pelkkää painajaista airon varressa, Sarastuksella kun ei nukuta päiväunia. En minä, eikä kukaan muu, ellei kuningasta sekä serkkupoikaani oteta lukuun. Niillä kahdella riittää aikaa sijata riippumattonsa kolmekin kertaa minun huhkiessani aironvarressa rotta-ystäväiseni jauhaessa joutavia najadeista, merenneidoistaan, joiden kasvoja jaksaa katsella tuntikausia. Minulle ne eivät näyttäydy, vain Riipitsiipille, Lucylle. Mutta kateelliseksi minusta ei ole, kateellinen minusta ei tule. Pois se minusta! Kukapa sitä tahtoisikaan kuunnella kauniiden kalojen laulavan, katsella niiden puhaltavan alloille kuplia?
(Kannella sataa kaatamalla, hyräilen mielessäni sataa sataa ropisee)
Minä: (läpimärkänä) ”Sanoihan tämän olevan huono ajatus.” (pujotan päiväkirjan hihaani suojaan sateelta)
Lucy: ”Kumarru kaiteen – ” (Lucy neuvoo kasvoiltaan vihreänä, kateudesta kaiketi, eihän Lucya okseta kuin Edmundin suudellessa kuningas Kaspiania)
Minä: ”Osaan itsekin, kiitos vain.” (nojaudun yli reelingin, näen silmäkulmastani Riipitsiipin kaatavan meren kitaan velliä metalliämpäristä, jota myös Partasudin potaksi kutsutiin)
(Plumps)
Paljon myöhemmin (päivänä, joka oli sattumalta saanut nimen sunnuntai)
Jos aivan välttämättä tahdotte tietää, matkapäiväkirjani putosi Sarastuksen reelingin yli kuin liian painava paperilennokki. Ja minä katselin sen perään, oksensin kannelle, ja Riipitsiip tarttui viikset inhosta väpättäen luutunvarteen, antoi sateen huuhdella laivankannen Lucyn taluttaessa minut miehistön riippumattoloosin, jossa kuningas piti jöötä kasvoitaan aivan yhtä vihreänä kuin merimiehet, jotka tarttuivat vatsaansa aina Sarastuksen heittäessä kuperkeikan.
Voisin kertoa seikkailuistani Narnian mielikuvitusmaailmassa vaikka millaisia tarinoita, mutta nyt ei ole niiden aika. Tahdotte tietysti tietää, kuinka kävi tuon pienen pojan, jolla on vaalea tukka ja tätä nykyä silmissä pilkahdus sinistä merta. Hän voi paremmin kuin hyvin, jos sallitte minun sanoa. Ei enää merituulta tukassa, ei tuulen kapyysin ikkunasta sisään kuljettamia rumia sanoja, ei karvaisia minotaurin takapuolia. Ei enää aamiaiseksi puuroa, joka juuttuu klimpiksi kitalakeen, ei tuokioita löyhkäävissä sillitynnyreissä, joissa tapasin rypeä itsesäälin lisäksi myös kalanperkeissä. Ja kuitenkin minä kaipaan merta, tahdon haroa suolasta kankeaa tukkaani, tapani mukaan ruikuttaa tärkkäämättömistä paidankauluksista, lakanahygieniasta sekä punkeista, jotka tapasin ropistella Partasudin riippumattoon tämän huhkiessa airon varressa hiki partaansa pitkin loristen. Ja minä kaipaan rottaa, rotan tikkumiekkaa, ja sanoja siitä, millaista on olla rohkea. Vaikeinta oli sanoa hyvästit siimahännälle, jonka tiedän muistavani aina huomenna. Tahdon muistaa, miltä tuntui lentää lohikäärmeen siivillä, katsella peilikuvaani aallonrajasta. Sitä vastoin ruma en tahdo olla enää koskaan, vaikken turhamainen ole koskaan tavannut olemaankaan. Toisin kuin rotta, jonka takaraivolla oli törröttänyt punainen sulka.
Ja tahdotte tietysti tietää, kuinka kävi kuninkaan sekä pojan, joka väitti rakastavansa kuningasta. Sillä seikkailuissakin koittaa aika, jolloin leijona käskee jättää jäähyväiset, käski Edmundin laputtaa kotiinsa, lähteä. Silloin Edmund kietoi kätensä Kaspianin kaulaan ja kusikasijotakin sellaista, mitä te, lukijani, ette olisi tahtoneet kuulla. Kuten en minäkään, sen voitte uskoa. Kaspian vastasi jotakin, mutta minä en erottanut sanoja, näin vain kuninkaan suun liikkuvan. Ja niin he tottelivat leijonaa, vaikkakin vain puoliksi tosissaan. Lucyn kiusaksi he näet eivät eronneet koskaan. Mutta kuinka kävi, sitä te ette tule minulta kuulemaan.
Sanotaanko vaikka, ettei Kuningas Kaspian enää ole mikään kuningas ollenkaan.
A/N: - ellen innostu kirjoittamaan jatko-osaa : )
Minä rakastan Eustacea forevah
