En-nu, kiitos!
NiNNNi, ihana kuulla ja kiitos sekä kommentista että huomautuksista!
E_Bella, heh no toivottavasti ei häiritsevällä tavalla omituinen tunne.
Ja kiitos! :>
minnamoi, kiitos ja kiva kuulla että tykkäsit!
Deph, kiitos!
Hih, saas nähdä mitä tapahtuu...
PikkuJuulia, kiitos!
Tuhisija, kiitos kovasti! :>
Twaikkari, hihi niin voi käydä.
Ja kiitos!
Uutta lukua pukkaa!
Luku 3 – Ensimmäinen ajatusBella's PoVKun olimme poistuneet Esmen kannoilla kohti tulevia huoneitamme, jokaisen perheenjäseneni hämmästyneet ja huolestuneet katseet kohdistuivat minuun. Odottaen selitystä. Mitä minä en tosiaankaan pystyisi juuri nyt tarjoamaan. Totuus vai valhe? Olin surkea valehtelemaan. Totuus tulisi kuitenkin ilmi myöhemmin. Päätin siitä huolimatta esittää vähä-älyistä, enkä ollut moksiskaan syyttelevistä katseista.
"Bella, mikä sinulla on?" Felicia kuiskasi. Esme kyllä kuuli sen, mutta kohteliaasti esitti päinvastaista.
"Kerron myöhemmin", mutisin hätäisesti. He näyttivät tyytyvän siihen hetkeksi.
En olisi ikinä, missään todellisuudessa, uskonut näin käyvän. Että juuri he, salaperäisesti minun saavuttuani kadonneet vampyyrit, olisivat tämän talon asukkeja. Näin järjellä ajatellen, ei se mahdotonta ollut. Minun päähäni vain oli pinttynyt luulo siitä, että en näkisi heitä enää koskaan. Vaikka minulla olisi ollut ikuisuus aikaa tutkia jokainen kolkka maapallolta.
Enkä ollut tajunnut sitä, ennen kuin näin heidät jälleen. He olivat pyörineet usein ajatuksissani, mutta väitin syyksi heidän kummallista katoamistaan, heidän kummallista ulkomuotoa. Vampyyriyteni oli ratkaissut toisen syistä, mutta siitä huolimatta en saanut heitä mielestäni. Tajusin vasta nyt, että olin kaivannut heitä. He olivat minulle täysin tuntemattomia, mutta tekivät lähtemättömän vaikutuksen. Miksi valehtelin itselleni? Miksi puhuin 'heistä', kun tarkoitin
häntä?
Esme selosti jotain, mikä meni minulta täysin ohi korvien, kunnes hän lopulta jätti meidät keskenään. Lisäsiiven huoneet menivät toinen Matthewille, toinen Felicialle ja Ryanille. Minä ja Lucas päädyimme yhteen ennestään tyhjään huoneeseen. Kannoimme tavaroitamme sinne kaikessa hiljaisuudessa.
”Bella. Kerro nyt minulle”, Lucas pyysi, kun laskin viimeisen muuttolaatikon maahan. ”Mikä sinulle tuli aulassa?”
”Järkytyin kai hiukan”, mutisin tuijotellen lattian naarmuja ja rakoja, joista saattoi kuvitella muodostuvan kuvioita – niin kuin pienenä pilvistä taivaalla. ”Olen tavannut nämä vampyyrit ennenkin.”
”Mitä? Missä? Kuinka... Miten se on mahdollista?”
”Kun olin vielä ihminen. Forksissa.”
”Siinäkö kaikki?” Luke tivasi epäilystä äänessään.
”Joo.” Tiesin valheen paistavan kasvoiltani.
Lucas tuijotti minua vielä tovin hyvin epäilevästi, kunnes luovutti ja lähti huoneesta. En tiennyt minne. Mutta minä olin niin sekaisin tämänpäiväisestä uutisvyörystä, etten voinut liikahtaa milliäkään.
Mitä nyt tapahtuisi? Osaisinko käyttäytyä luonnollisesti, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Luulisivatko muut, että olen mielipuoli, koska menisin aina veteläksi heidän – hänen – seurassaan. Todennäköisesti, mitä muitakaan johtopäätöksiä he tekisivät? Ihan niin kuin he muistaisivat vielä minut ihmisajoiltani. Tosin vampyyreillä on hyvä muisti, mutta ei minunkaan mieleeni jää jokaikinen merkityksetön ihmiskasvo. Ja miksi hitossa minä kömpelöine jalkoineni, punastuvine poskineni olisin jäänyt yhdenkään
vampyyrin mieleen?
Hänen mieleensä?
Edward's PoVPalasin juuri Alicen ja Emmettin kanssa metsästä, tyynesti kuin viilipytty, aivan kuin mitään kummallista ei olisi tapahtunut. Sitten Lucas – nimi sai sisälläni aikaan outoja tuntemuksia – pyyhälsi ovesta, kiinnittämättä meihin mitään huomiota ja suuntasi metsään.
Bella on siis nähnyt ne aikaisemmin... Aivan varmasti hän oli iskenyt silmänsä johonkin noista pojista. Täytyy pitää huoli, etteivät hänen tunteet nouse uudestaan pintaan. Miksi nousisivat? Bellahan rakastaa minua, kuulin hänen ajattelevan.
Bella siis muisti? Muisti niin mitättömän ihmismuiston? Vaikka hänen muuttamisestaan oli jo liki viisikymmentä vuotta?
Miksi, minä jäin pohtimaan. Ei ainakaan minun takia. Ehkä Rosalien kauneus oli jäänyt hänelle mieleen. Vaikka Rosalie ei kyllä ollut mitään häneen verrattuna...
Sitten mieleni valtasivat Lucasin pohdinnat.
Iskenyt silmänsä johonkin noista pojista. Todellako? Epäilin sitä vahvasti.
Tunteet uudestaan pintaan? Ajatus oli kutkuttava, vaikka ei Bella tietenkään tuntenut mitään
minua kohtaan. Tai ainakin luulin niin. Ja samalla minua vihastutti, kun mietin miten Lucas aikoisi ”pitää siitä huolen".
Hetken mielijohteesta päätin mennä juttelemaan Bellan kanssa. Tämä oli ehkä niitä asioita, jota pitäisi harkita useammin kuin yhdesti, mutta en juuri nyt ollut kovin harkitsevaisella tuulella.
Koputin oveen, vaikka Bella kuuli varmasti jo minun tulevan.
”Sisään”, hän huoahti. Luuli ilmeisesti minua joksikin toiseksi. Raotin ovea hitaasti, ja huomasin Bellan käpertyneen kippuraan keskelle leveää sänkyä.
”Anteeksi kun häiritsen”, mutisin, ja Bella säpsähti pystyyn kuin sähköiskusta.
”Ei mitään”, hän vastasi, yhä järkyttyneenä.
”Hauska tutustua. Olen Edward, en älynnyt esitellä itseäni.”
”Bella.”
”Tiedän.”
”Niin, koska mieheni esitteli minut, sillä käyttäydyn itse niin friikisti”, Bella mutisi.
”Ethän”, väitin naurahtaen.
Seisoskelimme hetken kiusallisessa hiljaisuudessa, kunnes Bella päätti katkaista sen.
”Oliko sinulla jotain erityistä asiaa?” Bella kysyi hymyillen. Melkein sulin niille sijoilleni.
”Ei oikeastaan. Ajattelin vain esittäytyä, ja kysyä onko kaikki hyvin.”
”Kiitos, mutta kaikki on hyvin. Enkä kärsi mistään mielenhäiriöistäkään, tietääkseeni.”
”No hyvä. Mutta miksiköhän en kuule sinua?” lipsautin vahingossa. No, olisin voinut lipsauttaa jotain paljon pahempaakin, kuten
miksiköhän olen rakastunut sinuun?”Kuule minua?”
Mahtavaa, Edward.
”Tarkoitan, miksi en kuule ajatuksiasi. Minulla on sellainen kyky”, selitin.
”Ai. Minullakin on kyky, mieltäni suojaava kilpi.”
Kun käännähdin Bellaa kohti, sanoakseni hyvästit, sillä päätin jättää hänet toistaiseksi rauhaan, huomasin hänen pinnistelevän jonkin eteen kovasti.
Sitten kuulin sen.
Hei Edward. Näkyillään.Säikähdin melkein ajatusta, ensimmäistä ajatusta häneltä. Hän pystyi ilmeisesti säätelemään kilpeään, ja juuri nyt hän oli
vetänyt sen pois. Minua varten.
Voi kuule Lucas, minäkin pitäisin puoleni. Ja huolen siitä, että tunteet – minkälaisia ne ikinä olisivatkaan – nousisivat vielä pintaan. Sillä toisella puolen ovea oli sentään nykyinen syy haluuni elää, syy pieneen, orastavaan elämänilooni. Jota riepoteltaisiin tulevaisuudessa vielä moneen otteeseen.
Bella's PoVMitä ihmettä tein juuri äsken? Jotain erittäin harvinaista, vain sen takia että voisin sanoa – siis ajatella – Edwardin kuullen. En lähes koskaan ottanut kilpeäni pois, ja tunsin oloni nyt idiootiksi. Edward luultavasti naureskeli minun hölmölle käytökselleni.
Voi Edward, hei-hei ja näkemiin! Aivan kuin sitä ei olisi voinut sanoa ääneen?
Yritin karistaa ajatukseni, ja päätin lähteä ihmisten – siis vampyyrien – ilmoille. Felicia jo luultavasti ihmetteli, missä olin. Astuin hipihiljaa ulos huoneesta, ja huomasin onnekseni käytävän tyhjäksi. Kuuntelin tarkasti, ja erotin puheensorinaa alakerrasta. Liisin portaat alas, ja kohtasin kaikki muut Lukea lukuunottamatta.
”Hei, sinäkö olet se Bella?” Ryaniakin lihaksikkaampi mies kysyi virnistäen.
”Joo”, mutisin nolostuneena. Luultavasti saisin kuulla käytöksestäni koko loppuikäni, tai ainakin sen ajan minkä täällä viettäisin.
”Emmett”, hän vastasi ja loikkasi luokseni kättelemään. Hän puristi niin kovasti, että se teki
melkein kipeää.
”Ajattelitko murentaa käteni?” kysyin kuivasti hymyillen.
Sitten luokseni pyrähti se keijukainen, jonka muistin vielä kuin eilispäivän. Sellaista persoonallista ulkomuotoa oli hankala unohtaa.
”Hei, olen Alice”, hän ilmoitti hymyillen suloisesti.
”Bella. Kiva nähdä.”
Alice vilkaisi minua hiukan kummastuneesti. Minun olisi kai kuulunut sanoa 'kiva tutustua'.
”Niin, kiva nähdä
taas”, tyttö kuiskasi ja iski silmää huomaamattomasti.
Hän muisti?! Se oli yllättävää, ja herätti minussa pienen hyvänolon tunteen. Tosin riippuen siitä, mistä syystä hän minut muisti.
Samassa Alicen viereen ilmestynyt hunajahiuksinen mies hymyili jäykästi, ja esitteli itsensä.
”Olen Jasper. Alicen puoliso. Jo näin etukäteen, älä ihmettele jos tunteesi muuttuvat vasten tahtoasi läheisyydessäni”, hän tokaisi ja hymyili sitten veijarimaisesti.
Päätin lähteä leikkiin mukaan.
”Jo etukäteen, älä ihmettele jos niin ei käykään”, vastasin.
”Mitä tarkoitat?”
Ennen kuin ehdin vastata, Matthew rykäisi saadakseen huomiota.
”Nyt kun koetamme tätä yhteiseloa, olisi varmaan järkevää ja kohteliasta, informoida teitä meidän kyvyistämme. Kuten Carlisle tietää, minä näen teidän silmistänne kaikki mitä olette menneisyydessä nähneet, kuulleet tai tehneet. En mielen sisäisiä asioita. Tyttärelläni Bellalla taas on kilpi, joka suojaa hänen mieltään. Sinne ei pääse kukaan.”
Niin, kukaan paitsi
Edward, jonka päästin sinne ihan tarkoituksellisesti. Kiitos muistutuksesta, isä.
Matthewin puheenvuoron jälkeen sain osakseni hiukan kummaksuvia katseita, ja sisälleni velloi oudon rauhoittava olo. Käännyin Jasperin puoleen kulmiani kohottaen.
”Onnistuinko?”
Nyökkäsin myrtyneesti, ja Jasperin kasvoille levisi voitonriemuinen hymy.
”Lopettaisitko miksi-sitä-ikinä-kutsutaankaan manipulointisi?”
Ja oloni parani silmänräpäyksessä.
”Vaikuttavaa”, mutisin kunnioittavasti.
”On sinunkin kykysi vaikuttava. Pystytkö projisoimaan?”
”Pystyn.”
”Kokeillaanko käytännössä?”
”Miksei”, tokaisin kohauttaen olkiani ja venytin kilpeni jokaisen läsnäolijan ympärille. Se kävi nykyään jo melko helposti, toisin kuin alkuaikoina.
”Edward ulkopuolelle”, Jasper komensi, ja tein työtä käskettyä.
”No, kuuletko?” Emmett tiedusteli.
”En!” Edward vastasi säikähtäneenä. ”Vaikuttavaa tämäkin”, hän mutisi vuorostaan.
”Nyt voisin hyökätä Edwardin kimppuun... Paitsi se ei taida toimia enää, kun sanoin sen ääneen. Pahus”, Emmett manasi. ”Joustaisiko kilpesi, Bella?” hän vielä tiedusteli.
”En kyllä tiedä. Harvemmin olen tarvinnut sitä moiseen”, vastasin hymyillen.
”Vetäisitkö kilven pois muiden päältä, Bella? Kuurous on pidemmän päälle ikävää”, Edward pyysi.
”Meille muille se on arkipäivää”, huomautin mutta löysäsin silti kilpeni.
”Kiitos”, Edward vastasi tuijottaen minua
liian intensiivisesti silmiin.
Käänsin katseeni hämmentyneenä pois kuunnellakseni Esmeä.
”Kouluhan alkaa ylihuomenna. Koittakaahan taas jaksaa
pakertaa lakit itsellenne”, hän kannusti hymyillen.
”Ajanhukkaa... Vaikka mihin meillä tässä on kiire, kun on ikuisuus elettävänä”, Emmett naureskeli, kuin olisi murjaissut hyvänkin vitsin.
”Bella, olen huolestunut sinun vaatevalikoimastasi. Haluaisitko esitellä sitä minulle?” Alice pyysi irvistäen.
”No kai minä voin”, lupasin kummastuneena. Mitä huolestumisen aihetta siinä nyt oli? Alice vaikutti hyvin muotitietoiselta, mutta pukeuduin mielestäni – en ehkä muodikkaasti, mutta – siististi kuitenkin.
”Et kyllä tiedä mihin juuri lupauduit”, Emmett varoitti.
”Pitäisikö minun olla huolestunut?”
”Enemmän kuin huolestunut”, Emmett vastasi karmivalla äänellä. Sitten Alice syöksähti luokseni, ja nyki minua hihasta. Säntäsin hänen perässään yläkertaan.
”Alice, mitä sinä nyt?”
”Olen vakaasti sitä mieltä, että minun seurassani liikkuvilla täytyy olla koulun tyylikkäimmät asut. Meillä pitää ehkä käydä ostoksilla, jos en löydä sopivaa kaapistasi, mitä epäilen”, Alice sopotti.
”Jaa. No sitten en varmaan voi liikkua seurassasi.”
Alice katsoi minuun pyöritellen silmiään.
”Totta kai liikut seurassani.”
Alice penkoi vimmatusti – ja ilmeisen epätoivoisesti – muuttolaatikoideni vaatekasoja, ja huokaili samalla hyvin melodramaattisesti.
”Asia on selvä. Lähdemme huomenna ostoksille. Fairbanksiin, siellä on ihastuttavia pikkukauppoja”, hän julisti.
”Ei ilmeisesti varaa vastalauseelle?”
”Harvemmin minun seurassani”, hän tokaisi hymyillen säteilevästi.
”Lähdetään me neljä, minä, Rose, Felicia ja sinä... umm, ehkei se olekaan kovin hyvä ajatus. Jos napataankin pojat mukaan kantoavuksi?”
”Miten vain”, mutisin vastahakoisesti.
