// Alaotsikko: Percy/hullu kana, K11 draama
Kirjoittaja: tuuleivi-hillevi
Genre: draama kai...
Ikäraja: K11 juuri ja juuri ehkä, mutta en laske... muuten ei kelpaa osastohaasteeseen...
Päähahmot: Percy & kana
Vastuuvapaus: En omista näitä hahmoja, paitsi Neiti Nokkavan, enkä paikkoja, vaan J.K. Rowling omistaa. Enkä saa tästä rahallista hyötyä.
A/N: Älyvapaata. Siunattu hulluus -haaste ja Osastohaaste.
”…Enkä sen jälkeen ole oikein varma, tohtori… Viime aikoina minusta vain on tuntunut jotenkin… omituiselta. Ikään kuin muistaisin jotain, jota en sitten muistakaan… Tohtori?”
”Tohtori”, joka oli viimeiset neljäkymmentäviisi minuuttia väliin haukotellut, torkahdellut ja keskittyi nyt viilaamaan kynsiään, hätkähti ja kiiruhti sitten vastaamaan:
”Niin – aivan – niin, Percy. Sinun tapauksessasi loitsin tällaisen aivan yksinkertaisen muistiloitsun… Oletko valmis?” Toisen nyökättyä hieman hermostuneesti, hän lausui: ”Kiemura koukero, hokkus poukero – öh – simsala pom.”
Percy näytti hieman hämmentyneeltä.
”Mutta… entä taikasauvasi?”
”Tämä, hmm, toimii ilman sauvaa. Kertoisitko nyt hieman lapsuusoloistasi?”
”No, me olimme melko köyhiä, paljon lapsia – minä olin luonnollisesti perheen älykkö – hassu talo maalla. Vanhempani hieman hajamielisiä ja… sanotaanko kaikessa ystävällisyydessä vaikka hieman höpsähtäneitä, mutta hyvin ystävällisiä. Meillä oli räyhänhenki ullakolla, paljon kanoja ja…”
Mies hiljeni, ja silmien väliin ilmestyi kurttu tämän muistellessa jotakin.
”Hmm… kanoja…”
Mielessä alkoi herätä muistikuvia jostain hyvin kaukaisesta.
”Milloin se aukeaa, isi?”
Hän näki edessään vanhemman miehen, jolla oli samanlaiset tulenpunaiset hiukset. Tämä työnsi silmälaseja paremmin nenälleen ja hymyili.
”Malttia, poika… odota vain rauhassa. Se kuoriutuu sitten, kun on valmis.”
”Kuinka kauan se… Isi, katso, se liikkuu!”
Pesässä oleva yksi ainokainen muna oli alkanut täristä. Sisältä kuului naputuksia, ja valkoiseen kalkkikuoreen ilmestyi särö. Hetken kuluttua esille putkahti pikkuinen nokallinen pää ja alkoi kuulua hentoa piipitystä.
Hän pomppi innoissaan ja kuuli oman pienemmän äänensä: ”Oo! Saanko pitää sen itselläni, jooko? Omana?”
”Mikäs siinä”, isä vastasi hämmentyneenä. ”Mutta sen pitää pysyä täällä kanalassa muiden kanojen joukossa.
”Joo joo. Hmm”, pikku Percy katseli tipua pää kallellaan. ”Minä annan sen nimeksi… Herra Nokkava”, hän julisti mahtipontisesti seisoessaan siinä keskellä kanalan lattiaa.
”Luulen, että se on tyttö.”
”No, Rouva Nokkava.”
”Ei, ei se ole rouva, ennen kuin se on…” herra Weasley vaikeni.
”Ennen kuin mitä?”
”Äh, ei mitään… Sovitaan että Neiti Nokkava?”
”Joo.”
Filmi vaihtui. Seuraavassa hän näki pari vuotta vanhemman itsensä, arviolta noin kuusikesäisen. Koko perhe istui ruokapöydässä.
”Hmm, hyvää”, hän sanoi. ”Mitä tämä on?”
Vanhemmat hieman hätkähtivät.
”Se on… tuota… possua, kultaseni, possua.”
”Kiitos, lähden katsomaan Neiti Nokkavaa, en ole kokonaiseen päivään käynyt vilkaisemassa sitä –”
”Älä vielä mene, Percy”, Molly Weasley kiirehti sanomaan.” Tiskaisitko ensin astiat?”
”Sen jälkeen vasta”, Percy huikkasi ja lähti juoksemaan pihan poikki ennen kuin hänen vanhempansa ehtivät estää.
Hän saapui kanalaan, katseli ympärilleen, huhuili hetken kutsuen kanaa nimeltä. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Muut kanat kotkottivat ja pyrähtelivät silloin tällöin ilmaan niin kuin tavallisestikin.
Percy palasi sisään.
”Missä Neiti Nokkava on? En löydä sitä”, hän ihmetteli.
Arthur ja Molly näyttivät hieman vaivaantuneilta.
”Katsos kultaseni”, Molly aloitti. ”Emme halunneet huolestuttaa sinua ja…”
”Neiti Nokkavaa ei enää ole”, Arthur sanoi.
”Mitä!? Mutta –”
”Muistatko, kun se täti kävi meillä?” Molly puhui rauhallisesti. ”Hän oli ministeriön virassa… Pimentoko nimi oli? Hän oli toimittamassa tärkeitä asioita, ja Neiti Nokkava… tuota… puri häntä, ja siitä hän suuttui kovasti ja määräsi sen – hävitettäväksi.”
”Ei Nokkavaa saa hävittää, se ei tee mitään pahaa”, Percy valitti itku kurkussa.
”Ei se tietenkään tarkoittanut mitään pahaa, mutta neiti Pimento sanoi, että se oli hieman hullu, ja…”
”Se oli minun lemmikkini! Mitä te olette tehneet Neiti Nokkavalle?” Percy kysyi uhmakkaasti kyyneliä nieleskellen.
Arthur laskeutui pienen poikansa eteen ja katsoi tätä ymmärtäväisesti.
”Elämän vastoinkäymisetkin täytyy valitettavasti hyväksyä… Totta kai se oli väärin, mutta meidän oli pakko – ministeriön määräys… Neiti Nokkavasta tehtiin keittoa.”
Percy palasi hätkähtäen nykyhetkeen. Ehkä olisi ollut parempi olla muistamatta. Hänen mielikuvituksensa näytti hänelle, kuinka Neiti Nokkavan pää katkaistiin ja kuinka siitä tuli verta ja sisälmyksiä…. Huh! Aivan kamalaa, suorastaan järkyttävää...
Hän alkoi tehdä lähtöä, ja terapeutti, joka oli huolellisesti levittänyt lakkaa varpaankynsilleen, havahtui taas.
”Se tekisi sitten kolmekymmentä kaljuunaa.”
”Aivan, aivan…” Percy mutisi ja tökkäsi kullan ojennettuun käteen. ”Totta kai… Alankin kasvissyöjäksi saman tien. Näkemiin.”
