Kirjoittaja Aihe: Kaikkia ei luotu juoksemaan, S  (Luettu 2299 kertaa)

debora

  • ***
  • Viestejä: 240
Kaikkia ei luotu juoksemaan, S
« : 09.01.2010 00:16:56 »
Kaikkia ei luotu juoksemaan
Author: Minttushka
Pairing: Theo/Blaise
Rating: S //zougati muokkasi ikärajan uusien ohjeiden mukaisiksi
Genres: drama, pohdinta
Warnings: melankolia
Disclaimer: Kaikki, mikä on Rowlingin, ei ole minun.
Summary: Sinä talviaamuna Theodore Nott ymmärsi.
A/N: Kirjoitin niin paljon tästä parituksesta ficciini Hauraus tahrattuna, tai enemmänkin kommenttiin, että kaikki taitaa olla jo sanottu. Haluan kuitenkin lähettää uskomattoman kasan kiitoksia Rohswualle, Carolynnelle, Stargazerille, Daphnelle, Carmillalle ja Vehkalle kaikesta. En edes tiedä miksi.
Tiedän vain sen, että tämä on yksi niistä ficeistä, joiden takana seison ylpeänä.

***

Se oli kuulas talviaamu, joka valkeni helmeilevänä edellisen illan sadepisaroista. Theodore Nott seisoi pienellä terassilla, joka oli kiinnitetty vääntyneillä nauloilla rakennettuun taloon. Talon punainen maali helmeili ja irtoili puun epätasaisesta pinnasta, kuinka usein Theodore miettikään, että kävisi ostamassa uusia maaleja ja taitelisi seinät kirkkaammaksi. Ehkä siniseksi, tai jopa keltaiseksi. Laskeva aurinko värjäisi sen kauniin lempeän oranssiksi, ja hän voisi istua terassilla katselemassa, miten yöllä satavat hiutaleet saisivat kauniin kimmellyksen laskeutuessaan taivaalta maan kylmettyneelle pinnalle.

Sinä talviaamuna Theodore Nott ymmärsi. Herätessään hän oli ajatellut, että päivä sulautuisi hiljalleen edelliseen, seuraavaan, edellisviikkoon, seuraavaan vuoteen. Ei hän vaatinut mitään muuta. Hän tunsi olonsa turvalliseksi tutussa ja turvallisessa ympäristössä, joka kietoutui hänen ympärilleen niin kuin lämmin talven vaippa.

Sisältä kuului kolinaa, ja Theodore tiesi, kuka sisällä oli. Hän veti vanhaa harmaata vilttiä tiukemmin päälleen ja istui terassin huojuvalla tuolilla, kun Blaise tuli varovasti ulos. Hänellä ei ollut sukkia, ei takkia, ei edes paitaa. Hän hytisi kylmässä ja Theodore hymähti hänen paljaille varpailleen.

He seisoivat hiljaa. Ainoa rapina tuli Blaisen avautuvasta askista ja rätinästä, kun tuli syttyi sen päähän. Theodore istui ja katseli Blaisen sivuprofiilia, kapeita huulia jotka kietoutuivat valkoisen sätkän ympärille, silmiä jotka lepäsivät talvimaisemassa. Rintakehä kohoili hengityksen tahdissa, ja Theodore toivoi että olisi ollut tarpeeksi urhea kuljettaakseen tahmeaa sormenpäätään pitkin kehon herkkiä karvoja. Hän halusi saada Blaisen silmät sulkeutumaan ja käden kietoutumaan Theodoren selälle, jossa puhalteli pelkkä kylmä, talven tuoma tuuli.

Theodore heilutteli jalkojaan ja tunsi jalkapohjia pistelevän. Hänen katseensa nojasi Blaiseen, joka ei katsonut häntä vaan muualle, kasvoihin joita reunustivat veltot hiukset. Blaise odotti, että viimeinenkin tuhka oli karissut valkealle puulattialle, heitti jäljellejääneen tumpin pöydälle ja kääntyi. Hän katosi sisälle. Hetken aikaa ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljainen humina lattialaatoissa.

***

Theodore keitti teetä. Pannu sihisi, kaasuhella rätisi ja maito haisi pahalta. Hän asetti kaksi kuppia pöydän vastakkaiselle puolelle, itselleen valkeanharmaan ja Blaiselle puhtaanvalkoisen. Kupin reunassa ollut teksti oli joskus ollut pirteä, mutta kulahtanut pois liian monen tiskikerran jälkeen. Theodore pysyi hiljaa. Hän kaatoi kuppiin liian laihaa teetä ja kutsui Blaisen heidän pienen asuntonsa keittiöön.

Blaise tuli hiljaa paikalle ja istui narisevalle tuolille. Hän katsoi teekuppia, sekoitteli nestettä varovasti, lorautti sekaan paksua maitoa. Theodore katsoi hänen vakavia kasvojaan, alaspäin kääntyvää suutaan, tuikkeensa hukuttaneita silmiä. Hänen kätensä eksyivät karvaisille rystysille, jotka kietoutuivat lasin kylmälle posliinipinnalle. Ne olivat muhkuraiset ja väsyneet menneistä vuosista, menetetyistä mahdollisuuksista.

Theodore mietti. Kuka oli se poika hänen edessään? Hän sanoi nimekseen Blaise Zabinin, näytti passia ja oleskelulupaa, mutta ei puhunut mitään. Ennen Theodore oli ajatellut, että se johtui siitä, että Theodore tiesi jo kaiken. He olivat nuorina valvoneet pitkiä öitä, istuneet märällä ruohikolla ja kertoneet kaiken. Theodore osasi vieläkin luetella ulkoa ja väärinpäin Blaisen vaaleansinisen nallen nimen, äidin entisen ammatin, seitsemännen isäpuolen syntymäpäivän. 10.1., sama kuin Theodorellakin. Tapa, jolla Blaise oli sen kertonut, ei näyttänyt iloitsevan yhteydestä. Theodore mietti, että se johtui varmasti Blaisen pettymyksistä isäpuoliin.

Kello tikitti heidän takanaan, pienet höyryt kohoilivat kupista. Blaise nosti kupin kädet täristen huulilleen ja joi nopeasti. Hän ei pysähtynyt nauttimaan siitä. Hän ei nauttinut enää mistään. Nuorena vietetyt pitkät yöt rakastellen olivat jääneet vuosien taakse. Theodore ei uskaltanut edes toivoa tuntevansa joskus samaa mielihyvää kuin nuorena. Hänellä oli hymy, jonka Blaise sai kaareilemaan hänen kasvoilleen. Mitä muuta hän muka tarvitsi?

Sinä päivänä Theodore Nott sai ymmärryksen. Hän sai jonkin kauan sitten ajatuksen takaisin, kun hän katsoi vääntyneitä rystysiä, laiskoja silmiä, sisäänpäin kääntyviä kengänkärkiä. Hän näki edessään rikotun menneen kuvan, varjokuvan siitä pojasta, johon Theodore oli rakastunut. Blaise oli joskus ollut idealisti, joka pelkäsi maailmaa, optimisti, joka masentui päiväkausiksi. Kyyninen Blaise ei silti ollut koskaan, mutta sai silti Theodoren tuntemaan olonsa riittämättömäksi, koska hän oli itse pelkkä epävarma, menneisyytensä sumentama poika.

Theodore ymmärsi, ettei tämä enää riittänyt. Kupissa väljähtyi tee ja ulkona maukuivat kissat. Tupakat paloivat loppuun, hiukset harmaantuivat, kohta he olisivat pelkkää tomua. Miten he olivat koskaan palvelleet maailmaa? Pystyikö kumpikaan heistä katsomaan elämäänsä ajatellen vau, silloin kun minä olin kolmenkymmenen, olin elämäni huipulla. Pystyikö Theodore ajattelemaan itseään vahvana, pelkästään siksi että oli löytänyt jonkun joka sai hänet hymyilemään?

Vai hymyilikö hän enää edes koskaan?

Blaise vei tyhjän kuppinsa tiskialtaaseen ja katosi taloon. Portaat natisivat, kangas kahisi yläkerrassa ja ikkuna avautui. Siihen talviaamuun katosivat Blaisen harmaat savut ja samalla rippeet kaikesta, mikä oli joskus pitänyt taloa pystyssä.

Kun tuli yö, Theodore peitteli Blaisen, sulki valot ja painoi suukon jääkylmälle poskelle. Hän meni alakertaan, keitti teetä ja istui pianonsa ääreen. Hän kuvitteli aina, ettei Blaise kuullut. Että hän oli sulkeutunut unelmiinsa, toteutumattomiin toiveisiinsa, jonnekin missä hän saattoi nukkua hymy huulilla ja sama nuoruuden tuike silmissä loistaen, jossain Theodoren ulottumattomissa.

Hän oli väärässä. Blaisen silmät olivat auki.

Aamulla he heräsivät harmauteen, Theodore keitti teetä ja Blaise sytytti savukkeen toisensa perään.

Are you still, still breathing
Are you still breathing
Are you still, still breathing
Are you still breathing
« Viimeksi muokattu: 27.11.2014 23:26:45 kirjoittanut zougati »
un día decidí hacerle caso a la brisa

Ex-Minttushka

(AO3)

Roshwua

  • Vieras
Vs: Kaikkia ei luotu juoksemaan
« Vastaus #1 : 01.02.2010 23:37:36 »
Vau. Tämä oli tosi kaunis ja tunnelma oli käsinkosketeltavissa.

Minun on hirveän vaikea lähteä analysoimaan mitään hirveän erikoista. Tai siis, luulen saaneeni hyvinkin käsityksen mistä tässä on kyse, mutten uskalla tuoda sitä julki. Tällaisia pohtivia draamoja niin kuin itse sanaa käytit, on hankalaa sisältää jos ei saa perusajatuksesta kiinni. Luulen, että tässä ajatuksena oli riittämättömyys ja se, miten aika on kulunut niin sanotusti turhaan. Tai ei välttämättä turhaan, mutta kaikki se intohimo ja kiihkeys on jätetty jo taakse ja Theodore kaipaa sitä. Ymmärtää ettei voi saada sitä enää takaisin, muttei oikein jaksakaan tavoitella sitä. Niin kuin kirjoitit hienosti

Lainaus
Pystyikö Theodore ajattelemaan itseään vahvana, pelkästään siksi että oli löytänyt jonkun joka sai hänet hymyilemään?

Vai hymyilikö hän enää edes koskaan?

Tuo ensimmäinen on hirveän vaikea kysymys. Riittääkö tässä tapauksessa Blaise tuomaan Theodorelle sen kaiken tarvitsemansa. Riittääkö rakkaus ajatuksena ilman niitä avuja ja onnea jota rakkauden pitäisi tuoda. Henkilökohtaisesti ymmärrän sen niin, että jaksaako/haluaako rakastaa siksi että ylipäätään rakastetaan ja sitä tavoitellaan. Ajatellaanko että rakkaus riittää hymyilemään? Tuo toinen kysymys on tavallaan aika hienon ironinenkin: juuri ollaan pohdittu tärkeitä kysymyksiä ja sitten kiistetäänkin se kaikki.

Ficci käsittelee hienosti ajatuksia, joita pyörii varmasti monen päässä, myös minun. Ihmissuhde ja sen tuomat tai toivotut tuomat asiat ja hyväksynnät kyseenalaistetaan aina ja tässä kaikkea pyöritellään hauraasti ja miten sen nyt selittäisi... No, tavallaan tunnen hyvin mitä Blaise ja varsinkin Theodore tuntevat.

Tykkäsin alun kohtauksesta, jossa Blaise saapui vähissä vaatteissa kuistille. Se kuvasi hyvin suhteen eräänlaista väliinpitämättömyyttä ja väsymystä, jossa kuitenkin on mielenkiintonsa. Kohta oli muutenkin tosi mielenkiintoinen ja hienosti kuvattu.

Ficin nimi on mukavan vertauksellinen jos mietitään sitä (no tietenkin mietitään) itse ficin kanssa. 'Kaikkia ei luotu juoksemaan' kuvaa selvästi ajatusta miesten suhteesta, joka ei ole sellainen millainen kaikilla muilla on. Juoksemaan voisi myös tässä kuvastaa jonkinlaista energisyyttä, mutta pääasia on se, että Theodorea ja Blaisea ei selvästi luotu tekemään jotain.

Ääh, toivottavasti sait jotain irti, minun mielestäni tämä vain oli todellakin kommentin arvoinen teos joten oli pakko jättää jonkinlainen merkki kertoakseni lukeneeni tämän : ) Kannattaa seisoa tämän takana ylpeänä, kiitos!

« Viimeksi muokattu: 01.02.2010 23:40:10 kirjoittanut Roshwua »

debora

  • ***
  • Viestejä: 240
Vs: Kaikkia ei luotu juoksemaan
« Vastaus #2 : 02.02.2010 18:20:10 »
Roshwua: Kiitos jälleen kerran aivan mahtavasta kommentista, en tiedä osaanko vasrara siihen yhtä hienosti, mutta lupaan yrittää. Näitä ficcejä, "pohdintadraamoja", mitä mä joskus kirjoittelen, voi olla todella vaikeaa ymmärtää. Niissä on lähinnä aika paljon mun päänsisäisiä ajatuksia, tai käsittelen tällä tavalla pois kaikki pelot tulevasta ja käyttämättömistä mahdollisuuksista. Tämä oli tosiaan kietoutunut tavallaan menetyksen ympärille, ja sen, miten ihmiset eivät uskalla sanoa mitään, vaikka tietävät että pitäisi. Minua kiehtoo hirveästi ajatus siitä, että joku on onneton tilanteessaan, mutta ei uskalla tehdä mitään koska pelkää, mitä tekisi sitten ilman sitä. Pääpainona oli tosiaan muistelu siitä, miten ennen oltiin vahvempia ja nyt se kaikki oli kulunut pois ja kiinnittetty toiseen. Kiva tietää, että joku siis huomasi sen. (: toivon ettei ficci ollut kamalan epäselvä, kiitos kauheasti kommentista. Onnistut aina piristämään <3 :-*
un día decidí hacerle caso a la brisa

Ex-Minttushka

(AO3)

Carolynne

  • A proud Hufflepuff
  • ***
  • Viestejä: 1 341
Vs: Kaikkia ei luotu juoksemaan
« Vastaus #3 : 02.02.2010 20:17:14 »
Olen todella otettu, että minut ylipäätään mainitaan näin mahtavan ficin alkutiedoissa. Miksen ole huomannut tätä aiemmin? Olen niin onnellinen, että löysin tämän nyt, sillä Theon ja Blaisen tarina Hauraus tahrattuna -ficissä jäi kutkuttamaan mieltäni. Tämä täydensi sitä ficciä hienosti, antoi Theon näkökulman asioihin ja sisälsi ennen kaikkea jälleen uskomattoman hienoja lauseita ja pohdintoja elämästä yleensä. Tämä on ylipäätään vasta toinen ficci, jonka luen sinulta tällä parituksella, mutta jo nyt tuntuu, että sinä omistat nämä miehet, että he ovat sinun hahmojasi ja että tunnet heidät läpikotaisin.

Aloitetaan nyt sitten otsikosta. Se on kertakaikkisen vau, yksi hienoimmista, joita olen koskaan nähnyt, ja nyt en liioittele tai ole kohtelias yhtään. Tykkään sen ajatuksesta hirmuisesti, se on samaan aikaan sekä melankolinen että kaunis ja lohduttava.

Yritin tässä miettiä, mitä kohtia lainailisin, ja huomasin, että voisin oikeasti lainata koko ficin. Kuvailu oli läpi tekstin kaunista, tykkäsin erityisesti monista mieleenpainuvista yksityiskohdista ja siitä selvästä kuvasta, jonka tämä loi mieleen. Tässä kumminkin joitain kohtia, jotka herättivät tavallista enemmän huomiota:

Lainaus
Theodore istui ja katseli Blaisen sivuprofiilia, kapeita huulia jotka kietoutuivat valkoisen sätkän ympärille, silmiä jotka lepäsivät talvimaisemassa. Rintakehä kohoili hengityksen tahdissa, ja Theodore toivoi että olisi ollut tarpeeksi urhea kuljettaakseen tahmeaa sormenpäätään pitkin kehon herkkiä karvoja.
Tämä kohta on loistava esimerkki sekä yksityiskohtien (tahmea sormi! herkät karvat!) että tunnelatauksen voimasta. Minusta ylipäätään oli hieno vastakkainasettelu kääriä Theo huopaan ja jättää Blaise puolipukeiseksi, se herätti heti huomioni ja sai huokailemaan ihastuneena. Ja lainaamassani kohdassa on jotain todella elämäntuntuista, en oikein edes tiedä mitä. Tuntuu kuitenkin siltä, että minäkin haluaisin ja jopa voisin ojentaa käteni ja koskettaa Blaisea. Muutenkin kohtaus on todella upea, realisoi ja osoittaa hienosti, mihin tilaan suhde on vajonnut, kuten Roshwua sanoi.

Lainaus
Blaise nosti kupin kädet täristen huulilleen ja joi nopeasti. Hän ei pysähtynyt nauttimaan siitä. Hän ei nauttinut enää mistään.
Tässä on loistava esimerkki siitä, kuinka maalaat koko henkilön muutamalla lauseella, jotka on vielä taitavasti upotettu arkisten tapahtumien sekaan. Minusta nämä kolme lausetta kertovat lähes kaiken oleellisen sekä Blaisesta että hänen ja Theon suhteesta niin kuin myös koko ficistä ja sen tunnelmasta.

Lainaus
Pystyikö Theodore ajattelemaan itseään vahvana, pelkästään siksi että oli löytänyt jonkun joka sai hänet hymyilemään?
Vau. Tämä veti hiljaiseksi, sai pysäyttämään lukemisen ja vain pohtimaan. Se on lause, jota tekisi mieli toistella uudelleen ja uudelleen. Se vetää niin hiljaiseksi, että tyydyn vain komppaamaan Roshwuan sanoja siitä. Ehdottomasti minusta ficin onnistunein ja upein kohta.

Se, että Theo jatkuvasti katseli Blaisea, tutki hänen ulkomuotoaan ja kertasi muistojaan hänestä kuvasi minusta hienosti tätä tekstiä ja (ainakin minusta) sitä halua, että edessä olisi jotain vanhaa, jonka voisi kutsua takaisin. Kuvailu ei kuitenkaan runsaudestaan huolimatta ollut tylsää tai toistavaa, vaan tuntui melkein, kuin olisi katsonut, miten Blaise piirtyy paperille veto vedolta. Kuitenkin sellaisena Blaise lähinnä pysyy – ikään kuin elävänä kuolleena, piirustuksena, jonka iho on kylmä ja joka ei juuri puhu, vaeltelee vain talossa. Ja hyvällä tavalla, en näkisi tätä ficciä minkään muunlaisen hahmon omaavana. Kaikkein hienointa on, että lopuksi Blaisen silmät rävähtävätkin auki, että hän elää hieman enemmän, kun Theo soittaa. Ja vielä se, että soiton avulla Theo eli omia unelmiaan, kuvitteli, että ne olivat vain hänen, mutta että samalla Blaise kuitenkin kuunteli, heräsi eloon, ehkä eli samaa unelmaa. Vau. En osaa sanoa muuta.

Loppulause oli myös hyvin kuvaava, kokosi ficin kasaan. Tähän ei olisikaan minusta sopinut Theon äkkilähtö tai tilanteen yllättävä paraneminen (vaikka toivonkin, että pojat vielä löytävät yhteisen sävelen).

Loppujen lopuksi tämä oli minusta jotenkin selvempi kokonaisuus kuin tuo Hauraus tahrattuna – ei parempi tai huonompi, vaan tosiaan selvempi. Siinä missä edellinen lukemani Theo/Blaisesi oli enemmänkin tunnelmankuvaus, ne raamit, joihin tämä ficci sijoittuu, toimi tämä selventävänä ja lisää tietoa antavana. Yhdessä nämä tasapainottavat toisiaan loistavasti. Saatkin seistä ylpeänä tämän takana!

Ja tähän lisään vielä, että olen nyt tunnin verran tätä kommenttia kirjoitellut ja edelleen päässäni pyörii tuo kohta, jossa Blaise juo nopeasti laihan teensä. Se siis todella pysäytti. Samoin kuin mainitsemani paras kohta. Maistelen niitä vielä kauan.

Niin, kiitos tästä. Toivottavasti tulkintani eivät menneet aivan myttyyn ^^
"Forever may only be twelve days."
"Then we'll take those twelve days, and we'll live twelve lifetimes."

debora

  • ***
  • Viestejä: 240
Vs: Kaikkia ei luotu juoksemaan
« Vastaus #4 : 05.02.2010 18:03:11 »
Carolynne: Kommenttisi ei olisi voinut tulla parempaan saumaan. En osaa edes kertoa, miltä tuntui lukea kirjoittamasi rivit, aa, kiitos ihan kamalan paljon! Yritän vastata sinulle samalla intohimolla, kuin millä sinäkin. Minusta on ihanaa kuulla, että sinusta ficcini täydentävät toisiaan, koska pelkään käyttäväni liikaa Theon ja Blaisen epätoivoista tilannetta kirjoittaessani, ja että se vanuu kohta tylsäksi. En vain voi mitään sille, että rakastan tämän tilanteen kuvailua, pienten jyvästen piilottamista lauseisiin. Olen silloin parhaimmillani, kirjoittajana ja ihmisenä. Olen todella otettu myös siitä, että mielestäsi nämä pojat kuuluvat minulle - tunnen itsekin samoin, mikä joskus vaikeuttaa muiden Theo/Blaise-ficcien lukemista, mutta pitää osata nähdä asioita obejktiivisesti (harmi, että se on taito, mitä minulle ei koskaan suotu :D). Wow. En oikeasti osaa edes sanoa, mitä kaikkea kommenttisi lukeminen minussa synnytti. Tuli sellainen olo, että kannattaa kirjoittaa, jos siitä saa tällaisia tunteita takaisin.
Kiitos otsikonkehuista, se, kuten otsikkoni aina, tuli täysin hatusta vetämällä. Minä vain ryhdyn miettimään ficin pointtia, ja siinä esiintyviä pieniä yksityiskohtia, mistä usein otsikot syntyvät, joko miettimällä pitkään tai yhtäkkiä, niinkuin tässä. Roshwua oli oikeassa siinä, että halusin sen viittaavan tiettyyn energisyyteen ja iloa tuoviin endorfiineihin, mikä näiltä pojilta luonnollisesti puuttuu. Minusta on myös aivan mahtavaa kuulla, että olen mielestäsi onnistunut kuvaamaan yksityiskohtia, koska sitä minä rakastan, mutta samalla pelkään. Tiedän, että tunteita ja kuvailuja tulviva teksti voi olla hyvinkin hankala ymmärtää, siksi en voi edes kertoa, kuinka kivalta tälläisten kommenttien vastaanottaminen tuntuu. Eikä mitään hätää - olettamuksesi osuivat täysin oikeaan. Eikä sillä olisi edes väliä, koska rakastan kuulla, millaisia tunteita ficcini ovat ihmisissä herättäneet. Olivat ne vastoin omaa näkemystäni tai ei, ne ovat silti aina mukavia, koska enhän itse osaa arvioida mitä muut tuntevat lukiessaan. Vertauksesi Blaisesta piirustukseen ja elävään kuolleeseen on upea, hmm, wow. Kiitos todella paljon kaikesta, en tiedä osaanko sanoa enää mitään, mitä en olisi jo sanonut tai missä olisi mitään järkeä. Tämä oli todellakin selkeämpi kuin Hauraus tahrattuna, mikä oli pelkkää tunnekuvailua, ja olin piilottanut tänne ahkerammin veikkauksia siitä, mitä on voinut käydä (kun en itsekään sitä tiedä, heh heh). Rakastuin kommenttiisi taas totaalisesti, en osaa sanoa muuta kuin kiitos ihan älyttömän paljon. Annoit minulle voimaa kirjoittajana jälleen, saan kiittää tästä kaikesta sinua. Kiitos :-*
un día decidí hacerle caso a la brisa

Ex-Minttushka

(AO3)