Author: Tyynis
Title: Ikävä sinua || alaotsikko: Päiväkirja-haaste. Georgen ajatuksia Fredin kuoleman jälkeen.
Beta: -
Rating: K-11
Genre: Angstia ja Deathfic (genre ja sanastokäsikirjan mukaan)
Paring: Viittauksia Ron/Hermione ja Harry/Ginny (Erittäin pieniä)
Disclaimer: Kaikki hahmot ovat J.K. Rowlingin. Minä en hyödy tästä mitenkään, muuten kuin saamalla hyvän mielen.
Summary: Minä melkein hymyilin aamulla, kun heräsin, mutta se tuntui väärältä.
A/N: Tämä tulee Päiväkirja-haasteeseen ja George Weasleyn päiväkirjaa tämä on.
Ikävä sinua
5.5.1998
Puhu. Voit sinä sanoa miltä sinusta tuntuu. Kerro. Puhuisit nyt.
Kaikki vain pyörivät ympärillä ja haluavat, että avaan suuni. Kaikki ovat vain niin helvetin uteliaita kuulemaan miltä minusta tuntuu, miltä tuntuu menettää veli.
Käskin niiden kysyä Charlielta. Sanoivat, ettei se ole sama asia.
“Ai miksi?” minä kysyin.
Vastaukseksi sain sitä kaksospaskaa, erityisestä siteestä ja kaikesta muusta, miksi meidän, minun ja Fredin, välit olisivat olleet erilaiset kuin Fredillä ja Billillä, tai Fredillä ja Charliella tai Percyllä. Tai Ronilla. Helvetistäkö minä tiedän, onko Fredin menettäminen pahempaa kuin kenenkään muun veljeni tai Ginnyn menettäminen
“Miltä sinusta tuntuu?”
Ei helvetti, paskalta tietysti. Minultahan kuoli juuri kaksoisveli. Ja paskalta se tuntuisi, vaikka se olisi ollut ketä tahansa niistä.
Äiti itkee, Ginny itkee, Percy itki, samoin kaikki muutkin, paitsi isä, joka sanoi, että ei tajua vielä.
En minäkään. En vain tajua.
8.5.1998
Kohta on mennyt viikko, enkä ole vieläkään itkenyt. Onko minussa jotain vikaa? Vaikka miehet eivät itke, tämä ei ole normaalia.
Äiti kysyi eilen jotain hautajaisiin liittyvää, mistä kukista Fred pitää. Kun kysyin, miksi hän kysyi sitä minulta, hän sanoi, että minä tunnen veljeni parhaiten.
“Eikö sinun pitäisi tuntea poikasi?” minä kysyin. Äiti totesi, että pitäisi ja lähti itkien pois. Kaduttaa, vaikka pyysin myöhemmin anteeksi. Ei se ollut äidin vika.
Minä en vain käsitä, mihin niitä rehuja tarvitaan. Muistamiseenko? Eli tuomaan omaisille roppakaupalla lisää tuskaa.
Täällä on joka päivä joku kiltalainen tai naapuri käymässä ja tuomassa syötävää, koska “he ymmärtävät, jos me emme jaksa”.
Turha vaiva sillä äiti ei tee muuta kuin ruokaa ja itkee. Kuulin, kun Ginny sanoi Charlielle, että se on äidille terapiaa.
12.5.1998
Tänään oli Fredin hautajaiset.
13.5.1998
Eilinen oli aivan hirveä.
Aamulla olin valmis jänistämään kokonaan, Ronin piti tulla kiskomaan minut sängystä ylös. Kun en noussut, hän alkoi huutaa, että minun on turha tehdä itsestäni mitään marttyyria. Kaikki me kuulemma kärsimme yhtä paljon. Huusin hänelle jotain takaisin, en enää muista mitä. Ginny oli kuitenkin ennättänyt paikalla ja käski meidän lopettaa, koska Ron on kuulemma oikeassa siinä, että me, koko perhe, kärsimme. Aloin aukomaan päätäni myös Ginnylle, kunnes Bill tuli paikalle ja käski Ronin ja Ginnyn mennä alakertaan äidin luokse. Suljettuaan oven heidän perässään Bill tuli luokseni ja halasi minua kunnolla ja sanoi, että minun on pakko jaksaa. Pakko. Ihan vain itseni vuoksi, koska Fredin arkun näkeminen auttaisi tajuamaan.
Ei se auttanut. Minä en vieläkään ymmärrä mitä sen puisen arkun olisi pitänyt minulle vakuuttaa.
Kun laskimme äidin kanssa minun valitsemaa kukkavihkoa sen arkun päälle, odotin Fredin avaavan sen kannen ja säikyttävän kaikki huutamalla, että menitte kaikki halpaan. Minä ihan totta uskoin niin.
En vain tajua miten odotan Fredin tulevan koko ajan ovesta sisään.
Sen jälkeen, kun arkku oli laskettu maahan ihmiset tulivat meille ja kilpailivat siitä, kuka saa esittää syvimmän osannoton isälle ja sanoa äidille kuinka hienosta pojasta tämä oli joutunut päästämään irti.
Ihan niin kuin ne eivät olisi tajunneet kuinka paljon tässä talossa on surua ilman, että siitä pitää muistuttaa, koska se kuuluu “hyviin tapoihin”.
Minun teki mieli sanoa Fredille, että kaikki sukulaistätimme ovat kaistapäitä, mutta sitten muistin miksi he ovat mielestäni kaistapäitä.
Miksi Bill valehteli, että tämä olisi arkun ja kukkasten jälkeen helpompaa? Ei tämä ole.
14.5.1998
“Miksi sinä et itke?” Ginny kysyi minulta tänään, kun istuin puutarhassa ja tuijotin menninkäisiä, jotka äiti normaalisti olisi käskenyt meidän kitkeä. Mutta ei se nyt meitä pyydä, äiti käyttää kaiken voiman mitä hänellä on siihen, että kysyy onko minulla, Ginnyllä, Ronilla ja isällä kaikki hyvin. Onneksi Bill, Charlie ja Percy lähtivät eilen pois jaloista, ettei äidin tarvitse murehtia heistä. Vaikka minäkin olen täällä ylimääräisenä taakkana, äiti jaksaa huolehtia meistä. En ymmärrä miten, kai sillä noidalla on jotain supervoimia.
Vastasin Ginnylle, että en vain pysty. Minusta tuntuu, että olen unohtanut miten itketään. En pysty, vaikka haluan.
En ole pystynyt menemään Viistokujalle. Onneksi henkilökunta on pitänyt liikettä pystyssä, mutta taidan myydä sen. Lopetan koko Weasleyn Welhowitsit heti, kun työntekijöiden irtisanomisaika on ohi. Tai lopetan heti ja maksan heille palkan koko irtisanomisajalta. En vain kestä sitä putiikkia. Ei siinä ole mitään järkeä pitää sitä yksin.
Pitäisi käydä siivoamassa asunto ja erottelemassa Fredin tavarat omistani. En tiedä onko minusta siihen.
17.5.1998
Bill kävi päivällä kanssani Viistokujalla siivoamassa. Se oli kamalampaa, mitä olin kuvitellut. Jotkut olivat jättäneet muistamiseksi kukkia ovemme taakse. Minulle oli jo melkein liikaa päästä niiden lakastuneiden kukkien ohi. Onneksi Bill loitsi ne parempaan talteen, kuten hän sanoi.
Olin jo unohtanut miltä meidän asunnossamme näytti. Se oli jotenkin karmivaa, onneksi äiti sanoi, että saan olla kotona niin kauan kuin haluan.
Sinä aikana, kun minä istuin keittiössä ja katsoin ikkunasta ulos, Bill pyydysti Fredin tavaroita kutsuloitsulla, jotta saisimme kaiken varmasti selvitetyksi.
Billin saatua pakatuksi tavarat jätesäkkeihin ja meidän ollessa lähdössä huomasin, että oven kahvaan oli tarttunut yksi äidin kutoma jumpperi.
Se ei ollut varmaan löytänyt Billin kutsuloitsun luo. En tiedä mikä siinä paidassa sai minut itkemään. Silmäni alkoivat vain vuottamaan ja kaikki oli siinä valmista. Itkin varmaan puolituntia siinä asunnon eteisenlattialla polvillani. Se paita ja se F-kirjain taisivat vain olla liikaa.
Koko sen ajan, kun minä itkin Bill piti kättään olallani ja oli vain hiljaa sanomatta mitään, käskemättä lopettaa tai kehottamatta itkeä lisää. Hän antoi minun vain olla ja itkeä.
22.5.1998
Isä palasi tänään töihin, hän on meistä varmaan ensimmäinen, joka pystyi palamaan takaisin normaaliin elämään Fredin kuoleman jälkeen.
Minä pelkään, että unohdan Fredin. Eilen nukkumaan mennessäni minulla oli sellainen olo, että olen unohtanut miltä Fred näyttää. Tyhmää sillä peilistä katsomalla näen sen miltä hän näytti. Mutta se peilikuva ei kuitenkaan näytä kaikkea, sitä sisintä.
Miten voin sanoa jollekin, että minua pelottaa se, että unohdan veljeni, vaikka hän näytti minulta. Tai minä näytin häneltä. Kaikki käskisivät minun vain pitää pääni kiinni.
Ginny on alkanut viihtyä Harryn seurassa. Ja Ron Hermionen. Miten nämä ihmiset pääsevät eteenpäin?
Aikaa ei ole kulunut kuin vasta päivän vajaa kolme viikkoa.
25.5.1998
Näin viimeyönä unta, jossa Fred kysyi, mikä teinityttö minusta on tullut, kun kirjoitan päiväkirjaa. Minä melkein hymyilin aamulla, kun heräsin, mutta se tuntui väärältä.
Tuntuu vain niin väärältä hymyillä tai pitää hauskaa. En käsitä, miten Ron ja Ginny ovat voineet vain jatkaa Hermionen ja Harryn matkaan. Eivätkö ne ole kuulleet suruajasta mitään?
Äiti kehotti minua tekemään jotain. Kun kysyin mitä, hän vastasi vain “jotain”. Minulle tekisi kuulemma hyvää, vaikka vain nähdä vanhoja koulukavereita. En oikein usko, osanottoja ja kysymisiä miten jaksan. Ei kiitos.
Kuulin, kun Ginny sanoi Billille, että minut pitäisi kärrätä hoitoon, koska en itke Fredin takia. Bill käski Ginnyn pitää suunsa kiinni, eikä sanonut mitään siitä, että itkin kun olimme Viistokujalla.
Bill on parasta mitä minulla on jäljellä.
4.6.1998
En ole saanut mitään kirjoitetuksi ylös vähään aikaan.
Tuntuu vain, että samat ajatukset pyörivät päässä koko ajan. Kaikki ovat päässeet eteenpäin; isä käy töissä kuin ennen, Charlie ei ole käynyt enää joka toinen päivä ja naapurit ovat lakanneet tuputtamasta ruokaa ja äiti on lakannut kokkaamasta ylimäärin.
Minun tekisi mieli kirota Ron ja Ginny aina, kun näen heidät. Kunnioittavatko he veljensä muistoa muhinoimalla Hermionen ja Harryn kanssa? Mieleni tekisi sanoa, että Harry ja Hermione ovat heille vain lohdukkeita, mutta kenelle minä sanoisin sen?
Fredille. Mutta jos hän olisi täällä, minun ei tarvitsisi sanoa sitä.
Lee kirjoitti minulle viime viikolla, hän haluaisi tavata. Hän oli kirjoittanut vielä, että minä saisin päättää mitä tehdään. Pitäisi kai nähdä, koska en ole nähnyt ketään muita kuin perhettä hautajaisten jälkeen.
Miten voin tavata minun ja Fredin ystävän, kun olen vain minä?
6.6.1998
Kirjoitin Leelle ja sanoin, että voidaan nähdä hänen luonaan. En tiedä ehdinkö vielä perua sen, ennen kuin menen sinne maanantaina.
Äiti pyysi minua aamulla kanssaan käymään Fredin haudalla. En lähtenyt. Itse asiassa en ole käynyt siellä hautajaisten jälkeen, kun taas äiti on käynyt siellä joka päivä. Myös muut ovat käyneet siellä, vain minä olen vältellyt sitä.
Tuntuu vain niin karmivalta mennä katsomaan jotain kiveä ja huonosti itänyttä nurmikon palaa. Mitä se muka auttaisi, miten se toisi Fredin lähemmäs?
Äiti oli tosi pettynyt, kun jäi kotiin, mutta Bill oli onneksi käymässä ja sanoi äidille puhuvansa kanssani.
Ensimmäistä kertaa sain kerrotuksi jollekin miltä minusta tuntuu. Ainakin jotenkin. En vain saa kaikkea itsestäni ulos.
11.6.1998
Minusta tuntuu, että alan päästä jotenkin yli siitä, että Fred on kuollut.
En tiedä haluanko sitä. Kaikki muut haluavat.
16.6.1998
Pyysin äitiä lähtemään kanssani hautausmaalle. Olin ensin ajatellut mennä yksin, mutta minusta tuntui, että en pystyisi siihen. Tietenkin äiti lähti.
Minun teki mieli kääntyä takaisin, ennen kuin olimme päässeet Fredin haudan luo. Sen kohtaaminen tuntui vain niin epäaidolta. Kun olimme päässeet perille, äiti jäi seisomaan etäämmälle ja antoi minun ottaa rauhassa ne muutamat askeleet kiven luo. Tuntui oudolta tuijottaa Fredin nimeä siinä.
Minua alkoi itkettää ja itkinkin. Kun äiti huomasi sen hän tuli luokseni ja halasi ja sanoi, että tietää, että se sattuu paljon. Tosi paljon.
Kun olin rauhoittunut, pyysin äitiä jättämään minut rauhaan, jotta saisin olla rauhassa Fredin luona.
Äidin mentyä minä aloin puhumaan sille kivelle. Kerroin sille kivelle kuinka epäreilua oli jättää minut tänne ja siitä unesta, jossa Fred sanoi minua teinitytöksi kirjoittamisen takia.
Minä kerroin ihan kaiken, nekin asiat joita en ole pystynyt Billille kertomaan.
Minä rakastan sinua, Fred Weasley.
Niin minä sanoin sille kivelle, vaikka tiesin, että se kuulostaa minusta tyhmältä jälkeenpäin.
Sen jälkeen tuntui kuitenkin ihan vähän helpommalta.
// Sca siirsi ikärajan alaotsikosta yläotsikkoon
