Kirjoittaja Aihe: Runoilija ja Filosofi, S  (Luettu 1534 kertaa)

androidi

  • ***
  • Viestejä: 182
  • Nadine Angerer's loveslave
Runoilija ja Filosofi, S
« : 08.04.2009 18:04:30 »
// Alaotsikko: femme, one-shot, fluff? S

Title: Runoilija ja Filosofi
Rating: S
Genre: fluff? general
Warning(s): femme
Pairing(s): Hilma/Annika
Summary: Pitkästä aikaa sain jotain järkevää kirjoitettua, jee! Kommentteja?


Mä jaksan todellakin ihmetellä.
Kahta asiaa. Ne molemmat liittyy lissuihin. Ensinnäkin jaksan ihmetellä sitä, ettei niistä koskaan pääse eroon. Vaikka menisi kuinka Suomen moderneimpaan ja korkealuokkaiseen lukioon, ottaisi mitä pitkän matematiikan analyyttisen geometrian kursseja ja tilastonlaskentaa, niitä on aina pari kolme joka paikassa. Ja mä tiedän, koska olen todellakin käyttänyt kaikki keksimäni keinot lissujen karttamiseen.
Mä en voi sietää lissuja. Ne eivät tunnu tajuavan, että lukiossa jotkut yrittävät ihan oikeastikin opiskella – kaikki eivät olekaan vain paenneet tänne koska ammatilliselta puolelta ei löydy ainuttakaan linjaa jossa ei ole vaarana kynnen katkeamista. Eikä mikään häiritse muistiinpanojen jäljentämistä vihkoon niin tehokkaasti kuin jatkuva meikkiputkiloiden auki naksauttelu kun takanasi istuva pissis pitää omaa henkilökohtaista manikyyriään pulpetillaan. Puhumattakaan äkillisesti soimaan pärähtävästä tekstiviestilaulusta tai korvia repivästä kikatuskuorosta, jos lissut ovat pahimmassa tapauksessa sattuneet osumaan paikalle joukolla – usein ne sattuivat.
Toinen seikka, jota mä niissä jaksan ihmetellä, on, että vaikka viides jakso on jo menossa ja lukiota on käyty melkein kokonainen lukukausi, yhä ne vaan tuntuu löytävän musta jotakin huvittavaa.
Eivätkä ne edes viitsi vaimentaa niiden kaakattavaa naurua, kun ne kävelee pienessä käsikynkkäparvessaan mun ohitseni käytävällä. Mä vain pyöräytän silmiäni paksun, mustan ripsikerrokseni alla, ja kumarrun takaisin ruotsinkirjan puoleen antaen mustan otsatukkani valahtaa kasvojeni peitoksi. Korkeakorkoisten kimallebuutsien kopina kaikkoaa lopulta – hyppytunnin siunattu hiljaisuus palaa. Mitähän ihmettä kaikki tyhjäpäät tuntuu noissa klooniblondeissa näkevän? Iso perse ja rinnus; ei ole koskaan tehnyt vaikutusta minuun.
En jaksa välittää. Mä olen tottunut nauruun. Massateinit nauraa aina meille – se on varmaan kaikille syrjintäfobiaisille helpompaa. Värjätä hiukset vaaleiksi, upottaa kasvot tunniksi pakkelitynnyriin, ryöstää H&M ja lyöttäytyä lajitovereidensa seuraan nauramaan meille erilaisille.
Friikeille, hymähdän mielessäni. Oman tien kulkijoille, joita ei kiinnosta yrittää madella muiden mukana heitä miellyttääkseen.
Me neljä ollaan aina oltu vähän sellainen omituisten otusten kerho. Eikä se mua haittaa, päinvastoin. Ehkä me ei sitten hengailla kenenkään muiden kanssa. Ehkä se on aina vain me samat neljä jotka istutaan yhdessä pöydässä ruokalassa, kävellään koulusta kotiin. Ei, meillä ei tosiaan ole suuria sosiaalisia ympyröitä – mutta meidän ystävyys on aitoa. Mua ei haittaa, jos mä olenkin friikki, ja jos suurin osa ihmisistä kavahtaa kauemmas kun astun samaan huoneeseen. Tai nauraa päin naamaa. Tai selän takana. Mulla on silti kolme läheisempää ystävää, kuin mitä nuo silikonikaartilaiset voi ikinä unelmoidakaan. Niiden joka viikonloppu vaihtuvia pussikalja- ja puskatuttuja ei voi verratakaan Sampsaan, Minttuun ja… Annikaan, niin.
Sampsan olen tuntenut kauiten. Päiväkodissa se tuli ojanpenkalle kieltämään, etten saisi heitellä vedessä porskuttavia sorsia kivillä. Siinä kun olin aikani tiuskinut, etten ollut aikonutkaan, vaan pyydystää yhden lemmikiksi, pari hoitajaa oli tullut kiskomaan meidät turvallisemmille alueille ja istuttaneet meidät saman hiekkalaatikon ääreen. Sampsa oli jo silloin erilainen kuin muut pojat. Sen kasvot olivat aina haudanvakavat ja sillä oli outo huumori. Nykyään tuntuu, ettei sen huumori ole yhtään aikuistunut, vaikka Sampsan vartta kadehtivat kaikki tämän lukion koripallolinjalaiset. Mutta Sampsa ei ole tippakaan urheilullinen. Se on aina ollut vähän hippityyppinen. Yhdessä me siedettiin muiden naureskelut, opetettiin toisemme huvittuneina säälittelemään niitä persoonattomia typeryksiä. Sampsa on tottunut keräämään muilta pojilta ivallisia kommentteja pitkästä poninhännästään, otsahuiveistaan ja villaisista baskereistaan. Koska se on meidän porukan ainoa poika, on niiden mielestä aivan ratkiriemukasta heitellä sellaisia korkealuokkaisia kysymyksiä kuin: ”Jokos oot neiti saanu kyrpää hei?”. Ja Sampsa on tietysti ihan liian hyväsydäminen oikaistakseen, että sillä sentään on nainen, toisin kuin niillä farkkupelleillä joita ei yksikään täysjärkinen muija tule sietämään ennen kuin ne hiukan aikuistuu siinä eläkeiän lähestyessä. Sampsa on seurustellut kolme vuotta Miilin kanssa, joka käy ruotsinkielistä lukiota Helsingissä. Ne sopivat täydellisesti toisilleen. Tapasivat partiossa.
Minttu on meidän poppoon uusin jäsen. Bongattiin se vähän toisen jakson alun jälkeen. Minä bongasin, itse asiassa. Fysiikan kakkoskurssilla – Sampsa ja Annika sanoivat että olin mielipuoli kun menin vapaaehtoisesti, mutta ehkä minä sitten olen. Ja totta kai minä kiinnitin heti häneen huomiota – hylkiö kuten minäkin. Minttu istui käytävän nurkassa, aivan siellä paloportaille johtavan oven vieressä. Siinä kun olisi hälytys sattunut soimaan, olisi koko C2-käytävän oppilasväki rynnännyt sen yli. Se ajatus ei tuntunut Minttua huolettavan, kun hän nojasi suureen, siniseen selkäreppuunsa ja luki kirjaa. Hänellä oli jalassaan kuluneet, tummat verkkarihousut ja lenkkitossut, joiden nauhat roikkuivat lattialla auki ja likaisina. Hänellä oli ranteessaan Mikki Hiiri-rannekello ja rasvaisen, ylikasvaneen otsatukan alla silmät liikkuivat vilkkaasti kirjan riviltä toiselle. Minun kiinnostukseni heräsi, koska kirja, jota hän luki, oli Peppi Pitkätossu. Se veti sen verran vinoja katseita puoleensa, että jopa minun ketjuhousuni ja alaselkään asti ulottuvat halkiot paitani selkämyksessä jäivät kerrankin toiseksi. Mutta Minttu ei tuntunut välittävän, vaan käänteli vain sivuja lohkeilleilla, pureskelluilla kynsillään.
Joten minä päätin tarttua härkää sarvista, ja opettajan avatessa ensi kertaa luokan oven, marssin Mintun perässä takapulpettiin, vedin tuolin hänen vierestään taaksepäin ja katsoin häntä suoraan silmiin.
”Haittaako?”
”Ei ollenkaan”, Minttu sanoi vastaten tiukasti tuijotukseeni, ”Istu vaan”
Joten lysähdin tuolin päälle ja ojensin käteni.
”Hilma”
Hän puristi kättäni vähän yllättyneen oloisena, ”Minttu”
Seuraavalla ruokavälitunnilla vein ja esittelin hänet Sampsalle ja Annikalle. Olin ollut oikeassa uskoessani, että hän kuuluisi meidän joukkoomme. Minttu oli ihminen, jolla ei ollut mikään kiire kasvaa aikuiseksi. Hän ei ottanut paineita ulkonäöstään, jos se ei noudattanutkaan pilkuntarkasti viimeaikaisinta muotigurujen suuntaa, vaan muistutti pikemminkin kutosluokkalaista; hänellä oli silti uskomattoman viisaat jutut ja aikuismaiset mielipiteet.
Ja minä… no, mä olen vähän tällainen artistinen goottityttö. Luova taiteilijansielu, kuten Sampsa ihanasti nimittää. Runoilijaksi mä itseäni sanon. Asetan kynän paperille ja annan ajatukseni lentää, kirjoitan mustista puista ja hengistä niiden oksilla. Valkoisista pyjamanriekaleista oksien päissä ja yksinäisistä sormuksista hautausmaan kivetyksillä. Annika on filosofi, ja siksi hän aina yrittää löytää runoistani jotakin syvällistä, virkkeidentakaista sanomaa. Minä yleensä kivahdan, että minun runoni ovat puhdasta ajatusvirtaa, ei mitään metaforasäätelyä. Annika kutsuu sitä ”tiedostamattomaksi minuudeksi”, jota pystyn ilmaisemaan itseni tajuamatta. Ärähdän, että kyllä minä nyt itse parhaiten tiedän, että mitä pääni sisällä liikkuu. Tähän Annika tiuskaisee, että se nyt ei ole kovinkaan vaikeaa, kun tyhjänä koko potta yleensä suhisee. Sitten me murjotamme ja Sampsa ja Minttu pyöräyttelevät silmiään toisilleen olkiemme yli.
Mutta siinä ei ole mitään kummallista. Minä ja Annika riitelemme ja kinastelemme milloin mistäkin aiheesta, mökötämme odottaen että toinen nielisi naurettavan suuren ylpeytensä ja tulisi pyytämään anteeksi, mitä ei usein tapahdu, ja lopulta vaivumme sanattomaan sopuun – pääasiallisesti seuraavaan aamuun mennessä. Riitojemme määrät vaihtelevat yhden ja kolmen välillä per päivä, eikä kukaan ole varmastikaan perillä niiden syistä. Vaikka Sampsa väittääkin pitävänsä asiasta kirjaa, se on vain vitsiä – toivottavasti. Tosin hän uhoaa lukion päättäreissä julkaisevansa Typerimpien Riidanaiheiden Top 10-listan. Tämänhetkistä ykköspaikkaa pitää kuulemma hallussaan viimekesäinen suukopumme siitä, miksi pöly kerääntyy taulujen kehysten takapuolelle enemmän kuin etupuolelle. Annikalle pitäisi oikeasti määrätä joku rajoitus filosofian ja psykologian kursseihin; se imee tietoa itseensä kuin pesusieni ja osaisi perustella uskottavasti vaikka laskutoimituksen 4+5=87 paikkansapitävyyden.
Itse asiassa me olemme nytkin riidoissa. Ruokatunnilla saimme aikaan kiivaan väittelyn siitä, maistuuko näkkileipä paremmalta koulussa vai ei. Sampsa väittää, että etsimme riidan aiheita tahallamme ihan vain päästäksemme esittelemään alahuuli mutrussa ja kädet puuskassa-poseerauksiamme.
Kun viereiseltä käytävältä alkaa tulvia oppilaita kilvan kohti portaikkoa, nousen ylös ja pakkaan ruotsinkirjan takaisin laukkuuni. Järjestelen vöistäni roikkuvat kettingit kuntoon ja heilautan laukun olalleni samalla kun virnistän nähdessäni Mintun lähestyvän. Heillä on salainen sopimus, hänellä ja Sampsalla. Kun minä ja Annika olemme riidoissa, Minttu on minun kanssani ja Sampsa Annikan. He eivät kerro sitä, mutta minä tiedän kyllä. Annika saattaa olla taitava tulkitsemaan ihmisten kysymyksiä ja pohdiskelua, mutta minä näen ne asiat, joita ei sanota ääneen.
”Moi!”, Minttu hihkaisee niin että puolet oppilaista kääntyy töllöttämään, ja pyörähtää viereeni. Hänen päälakensa yltää tuskin olkapäähäni, ja lähdemme vierekkäin laskeutumaan portaita ulko-oville.
Minttu puhua pulputtaa taukoamattomalla tyylillään, eläytyen vilkkaasti käsillään samalla kun yrittää etsiä takkiaan lukemattomien naulakoiden seasta. Odotan häntä nojaten seinään ja kirjoitellen sormillani valkoiseen tiilipintaan. Heilutan jalkaani äänettömän musiikin tahdissa, jota rytmitän mielessäni. Näen Sampsan ja Annikan poistuvan aulan vastakkaiselta laidalta ulkoilmaan. Sampsa virnistää leveästi ja vilkuttaa raidallisen villalapasen peittämällä kädellään. Annika kääntää katseensa pois ja hänen lyhyet, oljenvaaleat takahiuksensa hehkuvat alkukevään auringossa. En voi estää itseäni naurahtamasta ja kohotan käteni kasvojeni eteen. Tämä on kuin peliä.
Annika voi esittää niin aikuismaista ja yleissivistynyttä kuin ikinä haluaa, mutta pohjimmiltaan hän on lapsellisin ihminen jonka olen ikinä tavannut.
Minttu löytää takkinsa ja lähdemme tuuliseen huhtikuun iltapäivään. Ei meillä mitään sellaista asettelua koskaan ole ollut, että minä ja Minttu olisimme jotenkin erillinen pari Sampsasta ja Annikasta. Päinvastoin, Minttu ja Annika tulevat loistavasti toimeen, vaikkei sitä päältäpäin uskoisikaan. Ulkomuodollisesti he ovat nimittäin kuin lukion ikäjakauman ääripäistä; Minttu näyttää siltä kuin olisi hypännyt yläasteen kokonaan yli, ja Annika nyt suunnilleen pukeutuu valkoisiin kauluspaitoihin, mustiin kravatteihin ja mustiin jakkuasuihin joka päivä. Hän pitää koulutavaransa tarkassa järjestyksessä jättimäisessä mapissa, istuu joka tunnilla etupulpetissa, iso kasa ruutupaperia valmiina täyttymään joka ikisellä sanalla minkä opettaja suustaan päästää. Paitsi filosofian ja psykologian kursseilla; siellä hänen ei tarvitse kirjoittaa, koska hän voisi pikemminkin asettua opettajanpöydän taakse ja pitää kaikki oppitunnit itse.       
Saattaa olla, että Annika vaikuttaa monien silmiin nipottavalta hikipingolta, mutta harva vaivautuu ottamaan selville, että hän ei oikeasti raiskaa koulukirjoja päivät pitkät ylioppilaslakin, seitsemän L:n ja dollarimerkkien kuvat verkkokalvoille juuttuneina. Annika haluaa oikeasti löytää elämän tarkoituksen, ja vain harvat ja valitut näkevät sen toisen puolen, kun hän lojuu aurinkoisina heinäkuun päivinä perheensä talon takapihan nurmikkoisella rinteellä, tuijottaa tuntitolkulla ohi ajelehtivia pilviä ja vain ajattelee. Hänen kristallinsinisten silmiensä liike lakkaa lopulta kokonaan, pitkien ripsien reunustama pinta tuntuu lasittuvan täysin, ja kun kumartuu hänen ylleen, tuntuu kuin näkisi suoraan iiriksen ja pupillin läpi hänen takaraivoonsa.
Muistan yhden aamun, oli viimeisiä päiviä ennen lukion alkua, aurinko paistoi hieman heidän mustan katonharjansa yli, kohtisuoraan niskaani, kun istuin risti-istunnassa huumaavan kuumassa lämpökylvyssä. Tunsin helmiäismäisten hikipisaroiden leikkivän siellä mustien niskahaivenien seassa, olin riisunut kengät ja sukat, jättänyt ylle vain mustan, pitsisen aluspaidan sekä puoleen lonkkaan loppuvan, repaleisen ja paperisen ohuen hameen, joka kuulutti kaikille, että sääreni olivat tismalleen yhtä maidonkalpeat kuin kesän alkaessakin.
Siitäkin huolimatta tunsin päihdyttävän kuuman ilman kaikkialla kehossani ja käteni oli puoliksi mustana lyijystä, kun annoin mieleni lentää runopaperilla, joka lepäsi polveani vasten. Paljas lantioni oli miltei kiinni Annikan kyljessä, kun tämä lojui omassa koomatilassaan vierelläni, lyhyet, vaaleat hiukset levinneinä kuin voikukan haituvat. Hänellä oli yllään tuttu valkoinen kauluspaita, kuumuden myötä napaan asti auki napitettuna, ja alta näkyivät valkoiset rintaliivit. Siitäkin huolimatta hänen kaulansa ja luiseva ylävatsansa olivat punaiset ja hiestä läpimärät, ja kostea paita oli liimautunut kiinni ihoon useasta paikasta. Jos en olisi tuntenut hänen rintakehänsä kohoilevan lähes huomaamattoman hiljaisesti lantiotani vasten, olisin huolestunut hänen hengissäolostaan.   
Ja äkkiä hän ponnahti istumaan kuin sähköiskun saaneena. Se oli niin yleistä, etten enää hätkähtänyt kovinkaan paljon, vaan tuijotin vain hänen loistavia silmiään ja ruusunpunaisia, innosta punoittavia länttejä kummassakin poskessa.
”Hei!” hän henkäisi.
”Mitä nyt?” kysyin tuijotukseen vangittuna. Annika näytti taas siltä kuin olisi päässyt jonkun suuremman valaistuksen lähteelle.
Annika aukoi hetken suutaan äänettömästi, nauttien ahaa-elämyksen tunteesta. Avonainen paita valahti alemmas ja seurasin tarkasti yhden hikipisaran valumista solisluuta pitkin luisevalle olkapäälle.
”Kyllä se kuuluu!” hän sanoi lopulta tärisevällä äänellä.
”Mikä kuuluu?” tiedustelin pysäyttäessäni käteni liikkeen. Vasta nyt tajusin, kuinka kipeä kaikesta raapustamisesta se olikaan.
”Se ääni!” Annika sanoi tuijottaen minua kiihkeästi. Nielaisin huomaamattomasti, kun hänen tulipunainen suunsa avautui ja sulkeutui nopeasti rintakehän myötäillessä huohotuksen tahtia, ”Jos metsässä kaatuu puu, eikä kukaan ole näkemässä. Kyllä se ääni silti kuuluu!”
”Sitäkö mieltä sä nyt olet?” Annika oli pähkäillyt tätä kysymystä viimeiset kolme viikkoa ja vaihtanut mielipidettään lukuisia kertoja.
Nytkin hän pureskeli alahuultaan, ”Ehkä… en mä ole varma”
”Hullu”, huokaisin.
”Mitä sä kirjoitat?” Annika vaihtoi sujuvasti aihetta ja pyörähti polvilleen kurkistamaan vihkoni suttuista sivua.
”Runoilen”, korjasin väsyneesti.
”Laitat kirjaimia paperille loogiseen järjestykseen. Se on kirjoittamista”
”Runoissa ei ole logiikkaa”, mutisin, ja tunsin oloni kiusaantuneeksi kun Annikan leuka hipoi olkapäätäni ja hänen silmänsä juuttuivat yhteen säkeeseen aivan etusormeni alla; ja suudelmathan tuntuivat aina hyvältä.
”Tuntuuko suudelmat susta aina hyvältä?” Annika kysyi.
”Täh?” olisin punastunut, paitsi että ihoni ei koskaan vaihtanut väriä, ”En mä tiedä. Tai siis… kyllä kai”
Annika kohotti toista vaaleaa kulmaansa. Hän tiesi varsin hyvin, että minulle, kuten hänelläkin, oli siltä alueelta kokemuksen nollatoleranssi.
”Entä jos suutelee jonkun kanssa, josta ei tykkää?” Annika tinkasi.
Ah, kuinka filosofista. Pyöräytin silmiäni, ”Tässä puhutaan ihmisestä, josta se tykkää”
”Ja hetki sitten runoissa ei tarvinnut olla logiikkaa”, Annika virnisti suoralla, lumivalkoisella hammasrivillään.
”Voi härreguud…”
”Riittääkö pelkkä tykkääminen siihen, että suudelma tuntuu hyvältä?” Annika jatkoi.
”No joo. Kunhan ei nyt kieltä pure irti”, vastasin ja ihmettelin, mihin ansaan Annika minua yritti tällä kertaa ajaa.
”Mutta entä jos ei ole kiinnostunut jostakusta, mutta tykkää siitä kuitenkin? Niin kuin vaikka sinä ja minä?” Annika jatkoi.
En olisi siinä vaiheessa missään nimessä saanut antaa katseeni iskeytyä suoraan Annikan verenpunaisiin huuliin, jotka olivat hieman raollaan, kuin parit eivät olisi sopineet yhteen.
”Kyllä kai se tuntuisi”, päätin ja riistin katseeni väkisin irti.
Katsoin tiiviisti kauempana näkyviä puidenlatvoja ja kuulin Annikan naurahtavan korvani juuressa.
”Hilma, luuletko sä oikeesti niin?”
”Ai miten?”
”Että pelkkä tykkääminen riittää tekemään suudelmasta hyvän? Vaikkei mitään syvempää kiinnostusta olisikaan?”
”Luulen”, vastasin itsepäisesti Annikan paljonpuhuvan katseen yllyttämänä, ”Jos vain välittää jostakusta, suuteleminen tuntuu hyvältä”
”Sä olet väärässä”, Annika ilmoitti herttaisesti hymyillen. Se oli yksi hänen perinteisistä minä-olen-viisas-ja-sinä-olet-tyhmä-hymyistään.
”Jaa olen vai?” kysyin haastavasti.
”Olet. Kato vaikka”, Annika sanoi, ja äkkiä hänen toinen kätensä oli hiuksissani. Ehdin tuskin tuntea sydämeni pysähtyvän hetkeksi, kun hänen huulensa olivat omillani ja kieli painautui lämpimästi suuni sisälle.
En osannut muuta kuin istua siinä typertyneenä. Annikan silmät olivat kiinni ja hänen ripsensä kutittivat poskeani. Ja ennen kuin aivoni ehtivät edes kunnolla rekisteröidä, miten kirsikkaisilta hänen huulensa maistuivat, Annika vetäytyi jo pois.
”Kato nyt”, hän virnisti eikä näyttänyt tippaakaan vaivaantuneelta. Kaikki hikikin oli kadonnut hänen kasvoiltaan, ”Ei se nyt niin hyvältä tuntunut”
Aurinko, joka taivaalta loisti, tuntui muuttuneen äkkiä kolme kertaa kuumemmaksi. Eihän se muusta voinut johtua, se kuumuus, joka pauhasi syvällä alavatsassani, eihän?

Sen jälkeen Annika oli hymyillyt tuttua omahyväistä hymyään, ponnahtanut seisaalleen ja ilmoittanut paitaansa ylös kiskoen hakevansa meille juotavaa sisältä.
Muistan vieläkin tapahtuman jokaisen hetken. Olen kirjannut jokaisen sekunnin muistiin, ja ne ovat runoja, joita filosofinen silmä ei tule koskaan näkemään. Niiden säkeiden tulkitsemiseen ei mitään syvällistä tarvita. Vaikka siinä Annika kyllä on ihan oikeassa; jotkut runoni todellakin heijastavat piilotettua minuuttani.
Sampsa jankuttaa minulle aina, kun olemme kaksin, että tykkään taatusti Annikasta. Ja totta kai minä tykkään.
Mutta kaikkea ei tarvitse tulkita filosofisesti. Sillä minun runoissani ei ole mitään filosofista. Ne vain käsittelevät erästä filosofia. Muuatta kirsikanmakuista filosofia, jonka vielä joku päivä laitan pyörtämään puheensa siitä, ettei minun suutelemiseni muka tunnu hyvältä.   

« Viimeksi muokattu: 26.11.2014 09:36:45 kirjoittanut Lasikuula »
Frauen-Nationalmannschaft

FFC Frankfurt

Kielletty

  • ***
  • Viestejä: 38
Vs: Runoilija ja Filosofi
« Vastaus #1 : 11.04.2009 11:53:15 »
Oi vitsi tää oli kiva! Siulla on aivan ihana tyyli kirjoittaa, selkeä, mutta täynnä sellasta pohdiskelevaa tunnetta. Joissakin kohdissa ihan hymy tuli huulille, kerrot tarkasti huumori silmäkulmassan. Osaat hyvin kuvailla erilaisia ihmisiä, ei jääny kyllä mitään arvailujen varaan. Osaan jo kuvitella pääni sisälle kaikki hahmot.  :D  Hei, tää oli hyvä ja mie tykkäsin!  :)
Ja jos katoaisit nuotittaisin taivaan.

Smarou

  • ***
  • Viestejä: 364
Vs: Runoilija ja Filosofi
« Vastaus #2 : 13.04.2009 01:12:43 »
Oih ja voih miten mukavaa tekstiä.

Nimen perusteella bongasin tämän tuolta listalta, mutta pahaksionnekseni en ehtinyt sitä silloin lukemaan. Kerrankin muistin palata jonkun lupaan_lukea_loppuun_ensikerralla-tekstin pariin.

Tämä oli hirvittävän mukava. Jollain tapaa kevyt ja syvällinen. Kielletty tuossa mainitsikin käyttämästäsi huumorista, jonka myös aion nostaa esille. Tosiaan, tässä oli juuri sellaista hymyillyttävää oivaltavaa huumoria jollaista itse suosin teksteissä. Passiivisen hauskaa... Tarkoitan että sitä ei tehdä väkisin, se vain on siellä ja toimii mutta ei hyppää silmään.
Lainaus
Vaikka menisi kuinka Suomen moderneimpaan ja korkealuokkaiseen lukioon, ottaisi mitä pitkän matematiikan analyyttisen geometrian kursseja ja tilastonlaskentaa, niitä on aina pari kolme joka paikassa. Ja mä tiedän, koska olen todellakin käyttänyt kaikki keksimäni keinot lissujen karttamiseen.
Onhan tuossa alussakin ihan oivaltavaa, mutta tuo viimeinen lause tekee siitä oikeasti hauskan.
Lainaus
Sampsa on seurustellut kolme vuotta Miilin kanssa, joka käy ruotsinkielistä lukiota Helsingissä. Ne sopivat täydellisesti toisilleen. Tapasivat partiossa.
Ja taas tuo viimeinen lause.
Teet tuon jotenkin niin helposti, kevyesti. Se tuntuu omalla kohdallani ihanan luonnolliselta eikä ollenkaan pakotetulta, koska mikään ei ehkä ole niin kamalaa kun pakotetun hauska...

Kielessä kiinnitin huomiota myös siihen että vaikka kirjoitit kirjakielellä peruskerronnan, se ei ehkä ollut aivan puhdasta. -Puhdasta on ehkä väärä sana, mutta lissut ja kimallebuutsit, ne eivät ole sitä jäykintä tekstiä, eivätkä silti hypänneet sieltä. Tämä siis hyvänä asiana, että se ei ollut jäykkää, mutta pysyi puhtaan oloisena. Itse olen hirveän tarkka sävyeroista, ja tässä niitä ei ollut, kaikki pysyi hyvin kuosissaan. Oikein miellyttävää.

Ehkä jonkin verran ahdistuin siitä miten pötkönä teksti oli. Ehkä se on tehokeino, tai esteettistä silmääsi miellyttävä valinta, mutta itse olen tottunut pätkitympään tekstiin, jota myös seuraa helpommin.

Hilmasta pidin hirveästi. Loppu poppoo ei henkilökohtaisella tasolla kolahtanut vaan jäi hieman omituistenotustenkerhoksi, mutta Hilmaan ehdin jopa kiintyä. Jollain ihanalla tavalla niin särmikäs piikikäs ja varma. Lopussa hienoa oli tämän huoleton suhtautuminen ihastumiseensa.
Lainaus
Sampsa jankuttaa minulle aina, kun olemme kaksin, että tykkään taatusti Annikasta. Ja totta kai minä tykkään.
Hilman elämänasenne on mielestäni ihailtava.

Mutta mm... Hyvää ja maukasta tekstiä, oikein mieluista luettavaa moninpuolin.

Kiitos
« Viimeksi muokattu: 20.07.2009 22:33:25 kirjoittanut Smarou »
~Kuin sokea auringosta, minä kerron teille rakkaudesta~