Kirjoittaja Aihe: Girlfriend, K-11, S/M, S/?  (Luettu 10127 kertaa)

tuulitukka

  • ***
  • Viestejä: 66
Girlfriend, K-11, S/M, S/?
« : 06.07.2007 22:24:36 »
Author: tuulitukka (ex-Ginevra Malfoy)
Ikäraja: K-11 //Sansku muutti ikärajan uusien sääntöjen mukaisiksi. (:
Genre: romance, angst ja drama
Pairing: Sirius/Malin, Sirius/?
Beta: Picca
A/N: Tämä ficci on kirjoitettu Musiikkivideo-haasteeseen. Ficci tietenkin katosi Fini vol.2:sen mukana, mutta laitan sen nyt uudestaan luettavaksenne. Itse en ole kovin tyytyväinen siihen mikä tästä ficistä tuli, jossain välissä se alkoi elää omaa elämäänsä eikä enää ollutkaan sitä mitä halusin, mutta tälläinen tästä tuli ja tälläisenä te tämän saatte lukea. Kiitos mahtavalle betalleni Piccalle!
Niin ja toivoisin tietenkin palautetta, niinhän kaikki kirjoittajat toivovat.

Prologi:

Kelmi, yksi sana, tuhat merkitystä. Tylypahkassa Velhojen ja Noitien koulussa sanalla ”kelmit” oli kuitenkin aivan oma merkityksensä. Neljää Rohkelikon tuvassa olevaa poikaa kutsuttiin yhteisnimityksellä kelmeiksi. Joillekin kelmit olivat kuin rutto, toisille puolijumalia. Kelmien tilillä oli lukematon määrä kepposia, vielä enemmän jälki-istuntoja ja suurin osa opettajille aiheutetuista harmaista hiuksista.

Peter Piskuilan, huomaamaton, hieman väärinymmärretty ja pulskanpuoleinen poika. Kukaan ei oikeastaan tiedä, kuinka Peter alunperin päätyi Rohkelikkoon tai saati sitten kelmeihin. Kelmit kun olivat yleisesti ottaen villejä, hurmaavan ulkonäön omaavia ja ehdottoman ilkikurisia.

Remus Lupin, kelmien omatunto ja äärettömän hyvä kuuntelija. Kiltti poika, joka omasi syötävän suloisen ulkokuoren, miellyttävän äänen ja karvaisen ongelman. Hänkään ei varsinaisesti vastannut kuvaa kelmeistä, mutta oli älykäs, uhrautuva, ja ikävä kyllä hieman sulkeutunut luonne.

James Potter, poika, jonka ego oli valtava, hiukset sotkuiset ja hymy pyörryttävän upea. Tavoiteltu poika, joka tuli hyvästä velhosuvusta, oli erittäin teräväpäinen ja pärjäsi koulussa silloin, kun viitsi vähän vaivautua. Kuolettavasti ihastunut temperamenttiseen punapäähän Lily Evansiin.

Sirius Musta, koulun tavoitelluin poika. Tyttöjen päiväunien ja opettajien painajaisten kohde. Omisti valtavan ruokahalun, ihanat vatsalihakset ja tummat silmät, joiden katse olisi sulattanut minkä vain sydämistä kiviseinään. Kelmi henkeen ja vereen.

Nuo neljä poikaa jäivät historiaan, jokainen omalla tavallaan. He kaikki elivät muiden sydämissä vielä vuosia sen jälkeen, kun kelmit kokivat loppunsa. Kuolema ei välttämättä ole ainoa loppu, näille pojille kävi paljon pahemmin. He luottivat toisiinsa enemmän kuin mihinkään muuhun, he olivat valmiita uhraamaan henkensä ja ruumiinsa toistensa vuoksi, tai niin ainakin kaikki luulivat.

Tosiasiassa mikään ei ole ikuista, ei edes rakkaus. Se näitä poikia yhdisti, veljesrakkaus. He tunsivat kaikki toistensa salaisuudet, tukivat toisiaan ja kutsuivat toisiaan veljikseen. Kelmien loppu oli sellainen, jota kukaan ei olisi uskonut silloin, kun he elivät Tylypahkassa. Tietysti heillä oli omat ongelmansa, mutta niin on kaikilla. Kuitenkin kelmit pursusivat elinvoimaa ja iloa. Heidän silmissään asui pilke, joka ei luvannut hyvää kenellekään. Pojat uskoivat vakaasti hyvään ja heidän sydämensä olivat puhtaita. Kuitenkaan maailma ei pidä mitään puhtaana, eikä kukaan ole ikuisesti lapsi. Juuri lapsena pysyminen olisi voinut pelastaa kelmit, niin kuin monet muutkin.

He kuitenkin kasvoivat tässä karussa maailmassa ja vaikka kuinka jokaisen pojan haaveena on joskus pysyä huolettomana nuorena, on se joskus unohdettava, otettava vastuu. Vastuu elämästä ja itsestä, vastuu itselleen rakkaista ihmisistä. He eivät pystyneet siihen, maailma kaatoi heidät, lannisti heidät yksitellen.

Syttyi sota, joka tuhosi ja murhasi, viattomimmatkin hairahtivat, mutta kelmit kestivät sen. Heidän sydämensä kestivät houkutukset ja uhkaukset, yhtä lukuun ottamatta. Kaikki kelmit keskittyivät niin omiin ongelmiinsa, etteivät he nähneet heikoimman lannistuvan. He unohtivat, että sellaisina aikoina tulisi lähimmäisistään huolehtia, tai yhtäkkiä huomaa, että ympärillä ei olekaan enää ketään. Vain vahvimmat kelmeistä selvisivät. Eivät hekään vammoitta selvinneet. Sota repi syviä haavoja heidän sieluihinsa ja pakotti heidät tekemään uhrauksia, jollaisia ei kenenkään tulisi tarvita tehdä. Elämä kuitenkin vie enemmän kuin antaa.

Sen he saivat huomata katkerasti. Yksi vajosi tummiin vesiin, mutta sulki kuitenkin sydämeensä hyvän kipinän ja selvisi ruumis elossa, mieli kuolettavasti loukkaantuneena. Hän menetti kaiken, mitä hänellä oli. Silmät kertovat enemmän kuin mitkään sanat. Tuon pojan, miehen, silmät kuvastivat syvempää tuskaa ja menetystä kuin kukaan voi yksin kestää. Hän kuitenkin kesti sen muistoissaan. Hän muisteli yhä uudelleen ja uudelleen niitä aikoja, jolloin kukaan heistä ei vielä ollut osannut arvata, mitä tulevaisuus tuo. Kukaan ei ollut osannut nähdä tummien pilvien kertyvän horisonttiin ennen kuin myrsky puhkesi.

Yksi heistä toteutti unelmaansa, eli elämäänsä, tietäen että se voi katketa milloin vain. Hän suunnisti tasaisesti, pelkäämättä siihen suuntaan, johon aina olikin halunnut. Hän koki tuskallisen kuoleman, tietäen rakkaansa kuolevan, voimatta tehdä asialle mitään. Hän yritti, yritti katkeraan loppuun asti, muttei voinut pysäyttää sitä, mikä lakkaamatta mursi maailmaa.

Yksi ei kestänyt maailman tuulissa joutumatta eksyksiin. Hän teki sen, mitä heikot tekevät, seurasi vahvempaansa. Pelasti oman elämänsä muiden kustannuksella. Suuteli kuoleman saappaita saaden elämänsä takaisin. Hän kuitenkin teki virheen, valitsi vahvemmilla olevan puolen luottamatta ystäviinsä. Hän kietoutui pimeyden viittaan ja kadotti itsensä herransa tummiin ajatuksiin.

Yhdelle jäi kohtalo, joka on liian kamala kenellekään, mutta viaton kestää. Sellainen, joka on aina uskonut puhtaaseen sydämeen, rakkauteen. Sellainen, joka on nähnyt mustimmankin mustan ja matkustanut valoon. Hän sai tuomion, mutta ei alistunut siihen. Hänellä ei vain ollut voimaa eikä tahtoa murtaa kaltereita ympäriltään ja sisältään.

Tämä tarina ei kuitenkaan kerro kelmeistä, vaan elämästä. Siitä mitä tapahtui neljännelle kelmille, Sirius Mustalle.

Osa1

Puinen laveri tuntui kovalta selän alla, mutta nukkuva hahmo ei huomannut sitä. Hän oli tottunut, turtunut siihen tyhjyyteen, johon hänet oli kahlittu. Uni oli ainoa tie pakoon harha-maailmasta, joka kuitenkin on todempi kuin mikään, mitä hänellä oli. Unet olivat muistoja niistä ajoista, kun hän vielä oli elänyt. Elänyt ja hengittänyt vapaata ilmaa. Unet toivat hetken helpotuksen, mutta valveilla tuli takaisin se tuskallinen tieto siitä, että ne olivat mennyttä. Ne olivat vain haamuja menneisyydestä, kuitenkin unet olivat nautinto tässä elämässä. Hän saattoi nukkua päiväkausia, vain väsymystä elämäänsä. Elämään, joka oli ajanut hänet tähän, hulluuden rajamaille.

Hän valitti hiljaa, mutisi nimiä, joiden muistot olivat häneltä valveilla tavoittamattomissa.

*****

Nuori komea poika käveli rennosti kiviseinäistä käytävää. Nauroi iloisesti ja hymyili ystäviensä kanssa, hänen maailmassaan ei ollut mikään vialla, sillä hetkellä hänen elämänsä taivas oli pilvetön. Jos hän olisi tiennyt, mitä hänen osakseen lankeaisi hamassa tulevaisuudessa, hän ei olisi nauranut. Nyt kuitenkin elämä oli täydellistä.

- Sirius! Tule tänne nyt heti! muka vihainen naisen ääni keskeytti hänen matkansa. Poika otti kasvoilleen heti koiramaisen hymynsä ja sipaisi hiuksia rennosti silmiltään. Hän käveli ruskettuneen tytön luo. Laski hiukkaakaan hermostumatta kätensä tytön lanteille ja veti tämän itseään vasten.

- Malin, tiedäthän että olen kiireinen mies ja ruokailu alkaa ihan kohta. Emmekö voisi viettää aikaa yhdessä illalla? Sanojensa tueksi hän vielä kohotti kulmakarvojaan vihjailevasti. Hänen äänensä oli tyttöjen mielestä ihana, matala ja seksikäs. Kuka tahansa, joka olisi tuntenut pojan, olisi huomannut hänen äänensä muuttuvan sellaiseksi aina, kun hän puhui tytöille. Kelmit kutsuivat sitä hurmaus-äänensävyksi.

- Sinulla ei ole enää nykyään aikaa minulle. Aluksi olit kovinkin innokas, mutta nyt saan aina houkutella sinulta aikaa itselleni, tyttö sanoi mutristaen huuliaan viettelevästi.

- Malin, kultaseni, tiedäthän etten ikinä kyllästyisi sinuun, Sirius sovitteli ja vilkaisi merkitsevästi Malinin varsin uhkeaa etumusta.

Tyttö punastui varsin heleästi ja perääntyi pojan läheltä.
- Senkö takia sinä vain olet kanssani? tyttö sanoi vihaisen kuuloisena ja tökkäsi Siriusta rintaan syyttävästi.

- Minähän yritin vain kehua, yrittäisit edes ymmärtää minua oikein, Sirius sanoi muka loukkaantuneesti. Ja suuteli tyttöä kevyesti.

- Ikävä keskeyttää, mutta ruoka odottaa ja seuransahan on tunnetusti epäkohteliasta antaa odottaa, joten voisimmeko mennä? kuului Jamesin varsin kärsimätön ääni. Sirius irrottautui tytöstä ja hymyili tälle anteeksipyytävästi.

- Olet ehdottomasti oikeassa, veliseni. Sirius käveli ystäviensä luokse. Remus mutristi kulmiaan syyttävästi, mutta Sirius vain kohautti olkiaan ja jatkoi keskeytynyttä matkaansa kohti ruokaa.

Ei häntä oikeastaan haitannut pätkän vertaa, mitä tuo yksittäinen, oikeastaan aika väritön naisenpuolikas ajatteli hänestä. Kuitenkin yhdellä hymyllä Sirius saisi kaiken anteeksi. Hän saisi kaikki ympäriltään, mutta nyt ei ollut kiikarissa oikein mitään kiinnostavaa, joten Sirius oli ollut jo neljä päivää enemmän ja vähemmän virallisesti Malinin kanssa.

- Huomenna on Tylyahon keikka, menetkö Malinin kanssa? James kysäisi heidän päästessään Suuren salin oville.

- Jos ei ilmaannu muita kiinnostavia mahdollisuuksia, Sirius vastasi ja kampesi jalkansa penkin yli päästen vihdoin kaipaamansa päivällisen kimppuun.


*****

Kylmyys hiipi jälleen jäseniin. Se kahlitsi, saartoi ja hyökkäsi. Teki olon väsyneeksi ja sai ajatukset sumeiksi. Hullujen huudot kaikuivat käytävillä, muutkin olivat havahtuneet yön tuomista houreista hereille. Kiviset seinät murenivat hitaasti, kalterit ruostuivat ja vartijat alkoivat kiinnittää huomiotaan muihin asioihin. Kuitenkaan yksikään vanki ei karannut, ne jotka pääsivät pois, eivät ikinä enää näkisi valoa, heidän paikkansa oli suolaisen veden turmelemassa köyhässä maassa.

Pitkä tumma hahmo lipui käytävää pitkin, pysähtyi jokaisen loukon kohdalle ja haisteli ilmaa. Jatkoi matkaa ja heitti mennessään selleihin leipäpalat, aamiaiset. Azkabanin vankilasaaren velhot ja noidat eivät todellakaan olleet hyviä, he olivat murhaajia, pimeyden velhoja ja kuolonsyöjiä, mutta edes he eivät ansainneet tätä. Kukaan ei ansainnut tätä, kuolema olisi ollut armelias vaihtoehto ja se jokaiselle lopulta koittikin. Kukaan ei jaksa taistella ainaista pelkoa ja pimeyttä vastaan, kirkuminen ja huudot olivat pakokauhuisia. Niiden sävy oli hysteerinen ja sanat epäselviä, ne olivat houreita, hullujen mielikuvia. Sellainen paikka oli se, jota Ministeriö kutsui oikeudenmukaiseksi vankien säilytyspaikaksi. Vain harvat tiesivät, millainen kohtalo jokaista hairahtanutta odotti.

Äsken vielä rauhallista unta nähnyt hahmo nousi istumaan puisella laverillaan ja venytteli koiramaisesti. Hänen luurankomaisen laiha kehonsa taipui aistikkaasti kertoen entisestä loistosta. Hänen liikkeensä olivat samoja kuin ennen, mutta keho oli erilainen. Hiukset ja parta olivat ylikasvaneet, saastaiset. Ne roikkuivat pitkinä takkuina ja olivat täynnä syöpäläisiä. Vaatteet olivat joskus olleet varsin hienot, mukavat ja kotoisat, mutta nyt ne roikkuivat laihan kehon ympärillä säälittävinä rääsyinä. Kengistä ei ollut enää juuri mitään jäljellä, kasvot olivat joskus olleet komeat. Nyt ne olivat pääkallomaiset, iho oli kiristynyt kasvon luiden ympärille ja silmät painuneet syvälle, kuin ne olisivat halunneet sokeutua kaikelta ympäröivältä surkeudelta.

Mies kumartui noukkimaan lattialta leivän kantin ja puraisi siitä nälkäisesti, joskus hän mietti miten jaksoi syödäkään, mutta nyt leipä ravitsi hänen piinattua kehoaan. Hän söi puolet ja kietoi loput pieneen kangasnyyttiin, vaikka nälkä poltti vielä vatsaa, hänen oli säästettävä loppu niitä päiviä varten, kun ruokaa ei tullut ollenkaan.

Hiljainen ahdistunut keskustelu kuului käytävältä, mies höristi korviaan. Äänet kuuluivat täysjärkisille, ne eivät olleet vankien syyttäviä kiljahduksia, epätoivoisia yrityksiä paeta, vaan oikeaa puhetta ja sivistynyttä kieltä. Hienosti pukeutunut velho käveli käytävää, hänen toisessa kädessään oli taikasauva ja toisessa lehti.

Jostain kaukaa Siriuksen mielen perukoilta löytyi muisto miehestä, Cornelius Toffee, nykyinen taikaministeri. Velho pysähtyi Siriuksen sellin kohdalle ja kohotti varovaisesti katseensa selliin, peläten näkevänsä jälleen sitä hulluutta ja kauhua, jota Azkaban oli täynnä. Siriuksesta oli hauska katsella, kuinka velhoministeri silminnähden hämmentyi ja näytti siltä, että miehen selväjärkisyys ja kylmänrauhallinen olemus pelottivat häntä vielä enemmän.

- Sirius Musta, murhaaja, totesi takana oleva vartija. Hän oli ilmeisesti paikalla vain esittelemässä vankilaa Toffeelle. 

- Aivan, aivan. Tunnistan kyllä hänet, Toffee tokaisi ärsyyntyneenä.

Sirius irvisti huomaamattomasti, mutta pakotti äänensä kohteliaaksi ja kyseli tulijalta kuulumisia. Vaihtoi latteita kohteliaisuuksia ja pyysi keskustelun päätteeksi ministeriltä hänen lehteään. Sirius selitti pyyntöään ohi vierivien päivien tylsyydellä. Aika kului, hän vanheni, muttei ollut vuosiin enää saanut minkäänlaista kiintopistettä elämälleen. Hän oli turtunut sellinsä seiniin ja siihen, ettei ulkona odottanut kukaan, joka välitti. James ja Lily olivat kuolleet, kuolleet hänen virheensä takia. Sirius ei luultavasti koskaan voisi täysin antaa itselleen anteeksi.

*****

- Tule jo, kulta. Olemme seisoneet tässä tuntikausia, mennään Kolmeen luudanvarteen, nuori Sirius maanitteli seuralaistaan. Malinin punertavat hiukset heilahtivat sirosti hänen kääntäessään päätään.

- Niin kai sitten. Mutta olen edelleen sitä mieltä, että sinut täytyy kouluttaa käymään ostoksilla. Kymmenen minuuttia yhdessä kaupassa ei ole shoppailua nähnytkään, Malin vastasi hieman pettyneellä äänellä.

Sirius irvisti Malinin selän takana ja lähti johdattelemaan tätä kohti Tylyahon suosituinta paikkaa. Matami Rosmerta oli nuori mukava nainen, joka piti eräänlaista kapakkaa Tylyahossa. Paikka oli varsinkin Tylypahkan oppilaiden ja erityisesti kelmien suosiossa. Rosmerta oli mukava, Sirius tiesi, että hän nautti kelmien seurasta. Kukapa ei olisikaan nauttinut.

Sirius ohjaili itseään lyhyempää tyttöä Kolmen luudanvarren tungoksessa, etsien pöytää, johon asettua mukavasti. Samassa, kuin salamana kirkkaalta taivaalta, nuori nainen ilmestyi heidän viereensä. Naisen sinimustat hiukset verhosivat osan hänen kalpeista kasvoistaan. Tämän kasvot olivat ylpeät ja koko hänen olemuksensa huokui valtaa ja voimaa. Nainen kohdisti tummat, purppuraan vivahtavat silmänsä Siriukseen. Hänen katseensa oli tietävä, salaperäinen ja lupasi paljon.

- Sinulla ei näytä olevan mitään tekemistä, joten lähdetään kävelylle, nainen tokaisi, nauttien Malinin järkyttyneestä olemuksesta ja pelokkaasta katseesta.

- Ei käy, hän on varattu! Malin tiuskaisi kalpeana ja käänsi Siriuksen poispäin salaperäisestä naisesta.

- Tapaamme vielä, minä en ole periksi antavaa tyyppiä! Sillä minä tiedän, että murrut kuten kaikki muutkin, tyttö huusi ja heilutti kättään Malinin raahatessa Siriusta kauemmaksi.

- Miksei minulta ikinä kysytä mitään? Sirius mutristi huuliaan viisivuotiaan uhmaikäisen tapaan ja hidasti hienoisesti askeliaan.

Malin ei välittänyt poikaystävänsä käytöksestä, vaan tilasi ripein ottein kermakaljat, istutti Siriuksen tuoliin itseään vastapäätä ja kysyi:
- Olisitko todella halunnut lähteä sen tyrkyn matkaan?

- No jaa, olenhan täällä sinun kanssasikin, Sirius vastasi hieman ilkeästi, tietäen kuitenkin että viettelevä hymy korvaisi kaiken.

Malin kulautti koko pullon tyhjäksi ja irvisti.
- Joskus minä ihmettelen, miksi oikeastaan kuvittelen sinun oikeasti haluavan olla minun kanssani. Olet tähän mennessä ilmeisestikin kaulaillut lähes kaikkien tarpeeksi vanhojen naispuolisten  oppilaiden kanssa. Ja maannut noin puolien heistä kanssa, joten taidan olla joko tyhmä tai epätoivoinen ollessani kanssasi.

- No, eipäs mennä henkilökohtaisuuksiin, kultaseni, Sirius tyynnytteli ja hymyili vinosti. Juuri tuosta suorasukaisesta asenteesta Sirius piti tuossa tytössä. Ei hän oikeastaan varsinaisesti välittänyt paljoakaan Malinista, mutta kyllähän hän aikamoinen pakkaus oli. Hieman kulahtanut kylläkin, oli kuin häntä olisi venytetty niin paljon, että persoonallisuutta ei vain riittänyt jokaiselle päivälle.

- Niin kai sitten. Meidän pitää keskustella vakavasti joku päivä, mutta nyt pidetään hauskaa. Mennään luuta-ralliin, Malin ehdotti tietäen, että heidän molempien erinomaisilla lentotaidoilla siitä tulisi hauskaa.

- Odotas vain, niin voitan sinut! huudahti Sirius innostuen ajatuksesta. Vaikkei heidän yhteinen tulevaisuutensa tulisikaan olemaan kovin pitkä, se ei estänyt Siriusta huvittelemasta.

He pujottelivat ulos ja suunnistivat kohti luutaparkkia, josta oli mahdollista vuokrata luutia ja lentää niillä kilpaa sille suunnitellulla radalla.

- Haluaisimme kaksi luutaa puoleksi tunniksi, Sirius sanoi tylsistyneesti kuuntelevalle vahdille. Hän maksoi vuokran ja asettui lähtöviivalle odottelemaan Malinia.

He lähtivät riemuissaan matkaan ja nauttivat vauhdin hurmasta, ystävyydestä ja hyvästä ilmasta. Kuitenkin mikään ei kestä kovin kauaa. Ei sekään iloinen hetki. Malin tunsi jonkun kiilaavan luutaansa kohti radan pehmustettuja reunoja. Sekunnin sadasosassa hän menetti luutansa hallinnan. Taivas ja maa eivät enää olleetkaan siellä, missä piti. Malin päätyi nurinniskoin radan laitaan ja näki mustan hiuspehkon sujahtavan ohitseen.

- Sanoinhan, että tapaamme vielä! ivallinen ääni huusi Malinille, joka yritti vielä selvittää päätään putoamisen jäljiltä. Ei ollut vaikeaa arvata, kenen kanssa Sirius lentäisi kierroksen loppuun.

Valkopukuinen parantaja tuli avustamaan horjuvan Malinin takaisin lähtöviivalle odottelemaan poikaystävänsä tuloa.

*****

Malin oli saanut ystävälliseltä ja hieman ihastuneelta parantajalta kyydin takaisin Tylypahkaan Siriuksen yhä viipyessä ties missä, tekemässä ties mitä. Hänen iltansa oli mennyt niin täysin päin honkia, ettei hän osannut olla mitään muuta kuin suuttunut Siriukselle.

- Täällähän sinä olet. Huolestuin hieman, kun se parantaja sanoi sinun pudonneen oikein kunnolla. Sirius ilmestyi paikalle ja yritti ilmiselvästi ehkäistä myrskyä.

Valitettavasti Malin ei ollut yhtä taipuvainen aselepoon niin nopeasti.
- Sinä et huomannut sen paholaisen kiilaavan minua radalta? Sinä ilmeisesti keskityit tuijottamaan hänen kaula-aukkoaan niin antaumuksella, ettet muistanut miten hän käyttäytyi, Malin tiuskaisi.

- Kenestä sinä puhut, kulta? Sirius yritti.

- Älä viitsi! Minä en jaksa enää sinun ainaista valehteluasi. Olen ehkäpä liian sinisilmäinen, mutta tyhmä en ole, Malin sihahti myrkyllisellä äänellä. Sirius sävähti tyttöystävänsä katkeraa ääntä ja katsetta.

- Malin kiltti, mitä haluaisit minun tekevän, että uskot minun pitävän sinusta? Sirius kysyi ja ihan vain hyvittääkseen päivän tapahtumat hän väläytti kaikkein upeimman hymynsä.
 
- Ei sinun tarvitse todistella mitään. Silloin vain sattuu enemmän, kun jätät minut, Malin sanoi surullisesti.

- Kultaseni, sinun ei kannattaisi murehtia niin paljoa etukäteen, Sirius mairitteli ja istahti oleskeluhuoneen sohvalle, vetäen tytön vähemmän siveästi istumaan polvelleen.

- Minkä sille voin, että en osaa elää hetkessä niin kuin sinä, Malin totesi vaisusti. Hän ei oikein jaksanut piristyä Siriuksen huomiosta. Ei sillä, ettei pojan sylissä olisi ollut hyvä istua, mutta hänen päätään särki vielä tärähdyksen jäljiltä niin pahasti, ettei se oikeastaan lohduttanut.

- Ei puhuta ikävistä asioista nyt, Sirius sanoi huomatessaan Malinin surkean ilmeen ja väsyneen olemuksen.

- Haluaisin mennä nukkumaan nyt, Malin mutisi hiljaa ja katsoi Siriusta. Ikävä kyllä poika tajusi katseen hieman väärin.

- Nytkö? Haluatko tulla meidän makuusaliin? Ei sillä ettei tämä sohvakin olisi ihan mukava...

Malin läpsäytti poikaa käsivarteen.
- Tarkoitin nukkumista!

- Ai. Haluatko tulla nukkumaan meidän makuusaliin? Sirius kysyi hieman nolona. – Muut tulevat vasta myöhemmin, joten he eivät ihmettele, jos vedämme verhot sängyn ympärille.

- Oikeastiko? Malin kysyi hieman unisena, mutta täysin vakavana.

- Tietysti, höpsö, Sirius sanoi ja suuteli Malinia hellästi nenänpäähän.

Poika nousi ylös Malin yhä sylissään ja kantoi tämän poikien makuusaliin pienempien oppilaiden katsoessa silmät pyöreinä. Niin nuorilla ei oikeastaan kuuluisi olla likaista mielikuvitusta, mutta ikävä kyllä muutamat taisivat tajuta tilanteen hieman väärin.

*****

Aamuaurinko kutitteli punaisen samettiverhon raoista sängyssä nukkuvaa paria. Punahiuksinen tyttö katseli ääneti vieressään, suoremmin sanottuna päällään, makaavaa poikaa. Auringon säteet leikittelivät pojan mustilla hiuksilla ja raukeilla kasvoilla. Malin pyyhkäisi mustan hiussuortuvan pojan kasvoilta ja veti sormeaan tämän kasvojen piirteitä pitkin. Sormet leikittelivät huulilla ja kiersivät niskan kautta paljaalle rinnalle. Hän piirteli kuvioita sormillaan ja hyväili pojan pehmeää ihoa. Sirius vaikersi hiljaa ja tiukensi otettaan tytöstä. Malin hymyili ja suuteli kevyesti nukkuvan pojan huulia. Kuinka nopeasti tuon aurinkoisen aamun idylli olisikaan poissa.

Jostain tuon sängyn ulkopuolelta kuului riehakas ääni.
-Anturajalka ylös nyt heti!

Malin piilotti kasvonsa Siriuksen tyynyyn ja saattoi vain kuvitella muiden poikien ilmeet heidän raottaessaan verhoja. Sirius mutisi jotain epäilyttävää, eikä meinannutkaan herätä.

- Antura kulta, nyt ylös ja heti! Jamesin ääni huhuili makuusalin puolelta.

Pörröpäinen poika raotti verhoja, hänen ilmeensä oli varsin vaikuttava. Oli kuin jo ennestään sotkuiset hiukset olisivat nousseet pystyyn.

Malin hymyili herttaisesti kohottaessaan kasvonsa tyynystä ja huomautti rauhallisesti:
- Voisit olla pukeutunut hieman paremmin, ei sillä ettei tuokin olisi hyvä.

- James, kuka oli se, joka moitti sitä että olet kalsareillasi? Remuksen varsin hysteerinen ääni kysyi.

- Sanotaan vaikka, että täällä on ylimääräisiä, James totesi saatuaan varsin nopeasti itsensä koottua.

- Ylimääräisiä? Useampiako? Remus kysyi ja ähinästä päätellen pukeutui hätäisesti.

- Ei nyt sentään. James totesi ja katseli arvioivasti Siriuksen paljasta yläosaa. Malin huomasi hänen katseensa ja kohotti kysyvästi kulmiaan.
- Oletteko pukeissa? James kysyi, kuin selitykseksi katseelleen.

- Ainakin minä olen. Entä te? Malin kysyi ja yritti hivuttautua Siriuksen alta.

- Suurimmaksi osaksi, mikäli tämä lasketaan pukeissa olemiseksi. James sanoi ja viittasi omaan asuunsa.

Malin yritti edelleen päästä itseään isokokoisemman pojan alta, mutta luovutti pian.
- James, voisitko mitenkään auttaa?

- Totta kai, arvon neiti. James vastasi ja tarttui Malinin käteen ja veti tätä kohti sängyn reunaa. Lopulta Jamesin avustuksella Malin pääsi nousemaan. Hän oikoi hieman vaivautuneesti toppiaan.

- Olisiko teillä jonkinlaista aamutakkia lainaksi? Malin kysäisi. Saaden vastaukseksi Remuksen heittämän vaaleanpunaisen aamutakin.

- Äärimmäisen miehekäs, virnuileva tyttö naurahti, mutta pukeutui kuitenkin mukisematta aamutakkiin.

- Taidan mennä suihkun puolelle pukeutumaan ja ehostamaan itseni, mikäli se ei ole varattuna, Malin totesi ja haukotteli varsin leveästi.

- Vapaana se on, Remus mutisi nolona. – Et viitsisi herättää Siriusta ennen sitä?

- En, Malin totesi yksinkertaisesti ja poistui suihkun puolelle. Hän pääsi kymmenen minuutin kuluttua pois sieltä, tosin Jamesin koputellessa kärsimättömänä ovella.

- Remus, oletko jo valmis? Minulla on nälkä, mutta en viitsisi mennä yksin... Malin sanoi ja jätti kysymyksen lopun avoimeksi vastaukselle.

- Voin hyvin tulla, mutta eikös tuon ikäisen pitäisi jo uskaltaa mennä yksin syömään? Remus kiusoitteli.

- Miltähän näyttäisi, jos minä poistuisin yön jäljiltä poikien makuusalista yksin? Malin kysäisi ja katsoi nautinnolla Remuksen kasvojen hidasta kalpenemista ja sen jälkeen sitäkin nopeampaa punastumista.

- Miltähän näyttää, jos sinä poistut Remuksen kanssa, mutta seurustelet Siriuksen kanssa? suihkusta tassutteleva James kysyi.

- Varsin mielenkiintoiselta? Malin ehdotti.


*****

Aamuisin, kun unen haamut vielä viipyilivät mielessä, mies muisti sen, mitä oli joskus ollut. Sen mikä oli ollut iloisinta ja mikä tärkeintä. Silloin, niinä hiljaisina aamun tunteina, kun repaleiset unen riekaleet vielä toivat muistoja mieleen, miehellä oli enemmän voimaa kuin koskaan. Kuitenkin päivät kuluttivat sen voiman ja ne muistot, ne muistot joissa hänen rakkaansa yhä elivät. Hän häpesi niitä muistoja, häpesi itseään niissä muistoissa ja häpesi omaa sokeuttaan. Hän häpesi sitä, ettei ollut koskaan nähnyt ympärilleen, tai oli, muttei ollut koskaan oikealla tavalla saanut kiinni ympäröivästä maailmasta. Hän oli elänyt päivät ja öisin vuodattanut kyyneliä, kyyneliä itselleen ja niille, joita satutti. Kuitenkin aamut muuttivat kaiken, ne saivat hänen kuorensa palautumaan, ne saivat hänet sokeaksi ja kuuroksi maailmalle.

*****

- Sirius! Sirius, kuuletko sinä? Malin huusi, hän huusi yhä useammin nykyään.

- Totta kai kuulen, Malin, Sirius vastasi sävyisästi, jaksamatta reagoida tyttöystävänsä ääneen.

- Huomenna ovat ne koulun juhlat, mihin aikaan tulet hakemaan minua? Malin kysyi suorasanaisesti.

- Mitkä tanssiaiset? Sirius kysyi kuin puulla päähän lyötynä.

- Ne koulun juhlat, järjestetään sen vuoksi että Tylypahkalle on myönnetty Vuoden noita- ja velhokoulun arvonimi, Malin sanoi hitaasti, jäätävästi.

- Ai, tulen hakemaan sinua vartti ennen juhlien alkua, milloin ne sitten alkavatkaan, Sirius vastasi rennosti.

*****

Suuri seinäkello tyttöjen makuusalin seinällä näytti varttia vaille viittä. Malin oli ollut jo pitkään valmiina, katsellut vain ivallisesti muiden tyttöjen kilpajuoksua aikaa vastaan. Kuitenkaan Malin ei tahtonut myöhästyä, vaan lähti kohti oleskeluhuonetta, kohti Tylypahkan havitelluinta kavaljeeria ja kohti heidän jo hiipuneen suhteensa loppua.

- Iltaa, Sirius, Malin sanoi koneellisesti, kylmänä. Kuin aavistaen, että tämä olisi heidän viimeinen iltansa. Ei heidän tarunsa ollut mitenkään erikoinen, ei kun puhutaan Sirius Mustasta. Kuitenkin Malin oli jossain sydämensä sopukoissa toivonut, ettei hänelle kävisi samalla lailla kuin muille. Sirius sai kenet tahtoi, mutta kukaan ulkopuolinen ei tuntunut koskaan näkevän kuinka hän käytti, imi kuiviin ja heitti pois. Ei, eivät he nähneet, liian taitavasti Sirius sai kaiken piilotettua iloisen hymyn ja avoimen käytöksen taakse. Kuitenkin hän ei koskaan ollut aito, hän oli nähnyt liian paljon pahaa voidakseen olla viaton.

- Lähdemmekö juhliin, Malin? Sirius kysyi tietäen vastauksen. Hän kysyi kuitenkin. Tuollaisina hetkinä Sirius tunsi muistuttavansa perhettään enemmän kuin koskaan. Ja enemmän kuin koskaan hän myös vihasi itseään, olisi halunnut repiä ihonsa yltään, repiä pois Mustan suvun itsestään, kuitenkin se kaikki oli liian syvällä hänessä.

Suuren salin, juhlatilan, koristelut olivat hienot. Ainahan ne olivat.

- Tanssitaan, Malin ehdotti voipuneena. Vielä viikko sitten hän olisi säteillyt, ollut iloinen ja loistava, mutta nyt hän tunsi itsensä tyhjäksi, surulliseksi.

- Sopii, Sirius vastasi. Hän näki Malinin kuihtuvan ja väsyvän. Niin kaikki väsyivät hänen kanssaan. Eivät pysyneet perässä, eivätkä tajunneet irrottaa tarpeeksi aikaisin. Hän veti kaikki mukanaan siihen syöveriin, joka hänelle oli syntymässä annettu. Myrkytti maan, jolla käveli. Teki sen tahattomasti ja huomaamattaan.

He tanssivat, vaihtoivat kohteliaita sanoja ja koneellisia hymyjä. Sirius vilkuili vieraiden joukkoon, kaikki tärkeät ihmiset oli kutsuttu. Kaikkia sukuja edustivat monet moninaiset tärkeät ihmiset. Ja Siriuksen mieleen iskostui vain yksi ajatus: Hänkin on täällä.

Ja hän oli, hän purjehti esiin vieraiden joukosta yhtä ylpeänä ja kylmänä kuin aina. Hän oli kaunis, vaan kaunis on käärmekin, kun sitä katsoo vain ulkoapäin. Sisällä on myrkkyä, myrkkyä joka leviää uhriin tappavan hitaasti. Lamauttaen ja tappaen. Käärmeen myrkky ei kuitenkaan tehoa toisiin käärmeisiin. Toki muutkin voivat saada suojan myrkkyä vastaan, mutta se vaatii, että myrkkyä nauttii usein pieninä ja pikkuhiljaa suurempina annoksina. Suoja kuitenkin kestää vain niin kauan kuin myrkkyä on jo ennestään elimistössä, immuniteetti pysyy vain sen ajan kuin keho sen kestää.

Purppuraiset silmät kääntyivät Siriuksen seuralaiseen, arvioiden ja iloiten näkemästään.

- Tanssitko kanssani, Sirius? nainen kysyi hiljaa, pehmeällä äänellä.

- Anteeksi, Malin, mutta eihän ole kohteliasta olla kaksin koko iltaa, Sirius sanoi tytölleen lähtien naisen matkaan.

- Hyvästi, oli Malinin hiljainen vastaus, mutta Sirius ei sitä kuullut. Malin lähti, käveli turtana aina makuusaliinsa asti. Lysähtäen väsyneenä sängylleen. Hän oli taistellut kuin naarastiikeri omastaan. Siihen asti, kunnes kaikki oli romahtanut. Hän ei ollut kuin ihminen, hän ei kestänyt elämän myrkkyä.

Malin muisti naisen sanat: Sinä murrut kuten muutkin.
Ja hän oli murtunut, romahtanut kuiluun, jonka pohjalla ollut tumma vesi oli hänet nielaissut. Kuitenkin kaikki tuntui jo kevyemmältä ja Malin tiesi jättäneensä taakseen rakkauden sijasta hulluuden.

*****

Sinä yönä kaksi tummaa hahmoa katosivat yöhön ja tanssivat omaa tanssiaan tummassa metsässä. Epätoivoisina ja yksinäisinä he takertuivat toisiinsa. Hukkuivat tuskaan ja pimeyteen. Tanssivat tähtiin yhdessä. Mutta aamun tullessa he jatkoivat omia teitään.


*****

Aamu tuli aina, mutta tässä aamussa oli jotain erilaista. Rähjäinen mies avasi silmänsä, mutta muistot eivät kadonneet, niitä ei saatu riistettyä häneltä. Hitaasti mies nousi ja katsoi sellinsä oven kaltereita. Ne olivat harvat, harvemmat kuin yleensä, tai sitten hän oli kapeampi kuin yleensä. Kuitenkin yhtäkkiä ne tarjosivat paljon mahdollisuuksia. Hän muutti muotoaan, tuntui hyvältä olla välillä hieman yksinkertaisemmassa hahmossa. Hän pujahti kalterien lomasta ja jolkotteli mustan koiran kuoressa erään sellin ovelle. Sellin sisällä oli nainen, ennen niin kovin kaunis nainen oli nyt vain luuta ja nahkaa. Hän oli saastainen ja rähjääntynyt, vuosien takainen veri oli kuivunut hänen vaatteisiinsa. Kuitenkin hänen olemuksensa oli vahva, vuodet eivät olleet murtaneet voimaa hänestä.

- Sinä tulit vihdoin, nainen sanoi matalalla, karhealla äänellä.

- Niin tulin, mies sanoi, muutettuaan muotoaan takaisin ihmiseksi sisällä naisen sellissä. - Tulin vain ilmoittamaan että lähden nyt, lähden vihdoin.

- Ota minut mukaasi, nainen pyysi.

- En nyt, mutta minä lupaan, ettet sinä viivy täällä enää pitkään. Et sen jälkeen kun minä olen lähtenyt, mies sanoi ilkikurisesti, mutta kuitenkin kuolettavan vakavasti.

- Aivan, minä löydän sinut uudestaan, kerta kerran jälkeen minä löydän sinut, nainen sanoi voitonriemuisesti.

- Minä menen nyt, mutta me näemme vielä, mies vannoi hiljaa.

- Odotan sitä kun tapaamme taas, sillä vain vihassa ja rakkaudessa me voimme olla yhdessä, nainen vahvisti.   

- Vaikka myrkytämme muut ympäriltämme emme voi tuhota toisiamme, tuhoamatta samalla itseämme, mies sanoi hakien naisen katsetta.

- Minä en aio hävitä, en sinulle enkä maailmalle. Vaikka jo syntymässä saimme ristiksi tämän sisäisen myrkyn, en aio murtua, nainen sanoi, hiljaa ja vakavana. - Vain veljesi oli niin heikko, mutta me olemme vahvoja, vahvempia kuin maailma ja magia.

Mies kääntyi hitaasti ja muuttui jälleen tummaksi koiraksi, hän tassutteli ulos ja pysähtyi rantakallioiden partaalle. Alhaalla tummat aallot nuolivat teräviä kallioita. Hän otti vauhtia ja hyppäsi, hyppäsi kylmään tummaan veteen. Vesi vei hänet mennessään, pyörteili hänen ympärillään raskaana ja tukahduttavana. Kuitenkin kuten nainen oli hänelle sanonut, hän oli vahva, hän taisteli itsensä pintaan ja lähti uimaan maihin. Hän ui voimansa loppuun ja kuitenkin jatkoi, millään ei ollut enää rajoja, hän jaksoi vaikka monet kerrat hän oli hukkumaisillaan.

Märkänä ja uupuneena taas miehen muodossa oleva hahmo raahautui rannalle ja jäi hetkeksi makaamaan. Kylmänä ja liikkumattomana kuin kuollut. Kuitenkin muisto naisesta sai hänet jatkamaan, polttava ja sairas pakkomielle, joka oli kaukana rakkaudesta. Kohmeiset huulet muodostivat vaivalloisesti nimen, joka sai hänet jatkamaan.

- Bella.

The End

Tämä on haasteeseen kuuluen one-shot. Videona ja jonkin tason innoituksena toimi Avril Lavignen laulu ja video Girlfriend.
« Viimeksi muokattu: 23.11.2014 21:13:37 kirjoittanut Sansku »

Emu_

  • ***
  • Viestejä: 175
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #1 : 09.07.2007 13:25:17 »
Ooo, tää oli hyvä :). Sadepäivät on joskus ihan hyvästä, koska muuten mä en olis sattunu menee Hunajaherttuaan ja löytäny tätä ficciä :)<3. Ihana tää. Ää. :)<3
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut Emu_ »
"No ei se mua haittaa, mun isukki on oikea panopupu, oikea rusakko!" Draco hihkaisi.
 Emun ficit

tuulitukka

  • ***
  • Viestejä: 66
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #2 : 13.07.2007 19:03:23 »
Kiitos Emu_! On aina piristävää saada myönteistä palautetta teksteistään. Mukava että pidit tästä.
Toivottavasti muutkin lukevat ja kommentoivat.

-tuulitukka-
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut tuulitukka »

akinnah

  • Robin
  • ***
  • Viestejä: 225
    • Raitamaailma
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #3 : 19.07.2007 21:43:46 »
Tykkäsin tästä tosi paljon! Tosi hienosti kirjotettu. Tosi... hyvä. En keksi mitään järkevää sanottavaa. Oon nyt niin tän lumoissa. :D
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut akinnah »
Walking down by the bay, on the shore,
staring up at the planes that aren't there anymore

Evette

  • *
  • Viestejä: 2
    • http://
(Ei otsikkoa)
« Vastaus #4 : 19.07.2007 22:33:31 »
tää oli oikeesti älyttömän hyvin kirjotettu. se jotenki vei mukaansa, niinki hyvin että vaikka toi ei mikään kauhutarina tosiaankaa ollu hyppäsin tuolilla varmaan puol metriä ilmaan ku veli tuli kesken kaiken kysymään että pääsiskö se koneelle. en tietenkään päästäny sitä ku piti saada tää luettua loppuun. ;)
« Viimeksi muokattu: 01.01.1970 02:00:00 kirjoittanut Evette »

tuulitukka

  • ***
  • Viestejä: 66
Re: Girlfriend, PG-13, S/M, S/?
« Vastaus #5 : 08.08.2007 16:57:07 »
Kiitoksia paljon kommenteista, ne piristävät aina päivää kummasti.

akinnah: Kiitos kovasti kehuistasi.

Evette: Kiitoksia, pyrin kirjoittamaan juonen yhtenäiseksi niin että se tempaisee lukijan mukaan, hyvä jos onnistuin jonkun kohdalla toteuttamaan sen.

-tuulitukka-