Kirjoittaja Aihe: Huti, S, AU-haaste, 3/3 18.12!  (Luettu 1993 kertaa)

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 610
  • Suora toiminta vie taisteluun, yllättävä voittoon.
Huti, S, AU-haaste, 3/3 18.12!
« : 05.04.2009 15:57:03 »
Title: Huti
Author: Meldis
Beta: Sisko auttoi ja katsoi läpi, mutta kunnon betaa, nope. Jos huomaat kirjoitusvirheen, kerro, kiitos.
Rating: S // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Pairing: Tulkinnanvarainen Harry/Cedric, mutta lukija saa itse päättää...
Genre: Action, drama, AU
Warnings: AU
Disclaimer: Hahmot ja juoni kuuluvat Rowlingille. Lainaan pikkuisen.
Summary: Cedric näki vihreän valon, mutta hänen elämänsä ei loppunutkaan.
A/N: Osallistuu siis AU-haasteeseen. Tuli hieman kiire, kun tuossa vielä viikko sitten olin kirjoittanut...kaksi sivua? Mutta päätin sitten halkaista tämän kahtia, että ehtisin julkaista tämän ajallaan. Ehdin kuitenkin. Huomasin, että kirjojen tapahtumia on vaikea mukailla. Ja on hieman itsetuntoa laskevaa, kun kirjassa kohtaus kestää 3 lukua eli 33 sivua ja minulle tuli 8 sivua. Mutta se onkin Rowling.
Palautetta toivotaan. On muuten ensimmäinen ficcini, joka menee Godrickin notkoon. Mutta joo, tässäpä olisi, lue ja kommentoi, kiitos. ;)


Huti

Cedric ei ollut montaa kertaa kulkenut porttiavaimella, mutta tunnisti sellaisen, kun joutui sen kieputukseen. Hän näki Harryn pokaalin toisella puolella, selvästi yhtä kiinni sen toisessa kahvassa kuin Cedrickin. Hän ei erottanut kunnolla Harryn kasvoja, eikä tiennyt oliko tämä kummastunut Cedricin tapaan porttiavainta. Oliko tämä osa koetusta? Minne heitä vietiin?

Samassa se loppui. Cedricin jalat tömähtivät maahan, eikä hän onnistunut pitämään tasapainoaan, vaan mätkähti maahan. Harry hänen vieressään kaatui myös maahan inahtaen kivusta, luultavasti astuttuaan loukkaantuneelle jalalleen.
”Missä me ollaan?” Harry sanoi, päästäen suustaan juuri sen kysymyksen, jota Cedrickin oli ajatellut. Hän nousi ylös ja auttoi Harrynkin pystyyn tähyillessään ympärilleen. He näyttivät olevan suurella hautausmaalla, eikä Cedric tunnistanut sitä miksikään hänen tuntemakseen. Hän ei uskonut, että he olivat kovin lähellä Tylypahkaa, sillä vuoret, jotka ympäröivät koulua, olivat poissa. Jonkin matkan päässä kohosi kirkko ja kauempana kukkulalla häämötti pimeä talo. Kaukana toisella suunnalla loistivat himmeästi pienen kylän valot. Cedric tuijotti viattomalta näyttävään kolmivelhopokaaliin ja katsoi sitten Harryyn.

”Kertoiko kukaan sinulle että pokaali oli porttiavain?” hän henkäisi ja Harry vastasi kieltävästi. Hiljaisuus oli aaveimaista ja Cedric myönsi itselleen, että häntä pelotti hieman.
”Kuuluukohan tämä koetukseen?” Harry kysyä äkkiä. Cedric kohautti olkiaan.
”En tiedä”, hän vastasi nuolaisten huuliaan hermostuneena. ”Taikasauvat esiin?” hänen oli pakko kysyä.
”Joo”, mustatukkainen vastasi ja kumpikin otti sauvansa esiin. Cedric tunsi kihelmöintiä niskassaan, kuin joku tarkkailisi heitä.
Sitten Harry avasi suunsa: ”Joku tulee.”

Lyhyt hahmo asteli hautojen välistä vakaasti ja Cedric puristi lujemmin sauvastaan kiinni. Hän tunsi hien valuvan selkäänsä pitkin. Kun hahmo tuli lähemmäs, näytti, että tulija kantoi jotakin, jotain myttyä. Itseasiassa se näytti hieman vauvalta. Cedric ei nähnyt tulijan kasvoja, sillä tämä oli vetänyt viittansa hupun päähänsä. Cedric vilkaisi Harryyn, joka seisoi yhtä kummastuneena hänen vierellään. Harry oli laskenut sauvaansa, mutta Cedric ei uskaltanut. Kun he katsoivat taas hahmoon, Harry päästi ilmoille korviavihlovan karjunnan.

Cedric kääntyi hätääntyneenä Harryyn, kun tämän taikasauva tipahti maahan, tämä kaatui maahan polvilleen ja tämä puristi päätään huutaen samalla kurkku suorana. Cedric myös laski sauvaansa ja hänen keskittymisensä paikalle tulleesta hahmosta herpaantui. Hän ei nähnyt muuta kuin Harryn, joka oli selvästi tuskissaan.
”Harry..?” hän yritti.

”Tapa turha.”

Sanat jähmettivät Cedricin, sillä ääni oli selkäpiitä karmiva ja Cedric kohotti katseensa Harrysta. Hän näki kuinka hahmo veti viittansa alta taikasauvan, jolla hän armotta tähtäsi Cedriciin. Pojan silmät levisivät ja hän kuuli seuraavat kaksi sanaa vain hiljaisina kuiskauksina. Hän katsoi Harryyn, joka kärsimyksestään huolimatta tajusi mitä oli tapahtumassa. Cedric vain katsoi Harrya.

”IDIOOTTI!”

Harry oli äkkiä lähellä ja Cedric näki vihreän valon, mutta hänen elämänsä ei loppunutkaan. Taivas ja maa vaihtoivat paikkaa kun Harry työnsi hänet kumoon kirouksen tieltä. Harry jäi makaamaan maahan ponnistuksen takia ja Cedric kuuli taas sen kimakan äänen, joka oli käskenyt tappaa hänet.
”Senkin avuton liero!” Cedric katsoi hahmoon, jonka käsi livahti takaisin viitan sisään vapisten. Hän nousi suorempaan asentoon ja ajatteli mutista kiitokset Harrylle, mutta tajusi sitten, että menossa oli vähän tärkeämpiä asioita. Hän nousi seisomaan nostaen sauvansa taas eteensä. Hahmo perääntyi ja nosti sauvaansa myös. Cedric saattoi kuulla, kuinka Harry oksensi maassa, mutta ei voinut kääntää katsettaan. Hän ei halunnut antaa tulijalle uutta mahdollisuutta kiroukseen.
”Harry? Oletko kunnossa?” Cedric kysyi katsoen tiukasti edessään seisovaan hahmoon, joka ei osannut vetää sauvaansa esiin. Harry kähisi jotain käsittämätöntä maassa.
”Se...arpi...arpi...sattuu...” Harry pihisi niin, että Cedrickin ymmärsi.

”Tapa se.” Jälleen se ääni puhui ja Harry ähisi kovempaa kuin aikaisemmin. Pojan tärisevä keho kaatui vasten Cedricin jalkoja. Puuskupuhin selkärankaa pitkin meni kylmiä väreitä vain kuullessaan äänen. Kuin jo pelkästään siinä olisi ollut jotain pelättävää. Jotain todella pahaa. Jotain kuolettavan pahaa.
”Typerä poika. Et tiedä minkä kanssa olet tekemisissä”, ääni puhui suoraan Cedricille. Poika kohotti sauvaan ylemmäs ja muodosti mielessän sanattoman loitsun valmiiksi, jotta ehtisi riisua tämän aseista heti, kun tämä kohottaisi sauvansa.
”Tietäisin, jos näyttäisit kasvosi!” Cedric sanoi uhkarohkeasti. Ääni kuului hahmon sylissä olevasta nyytistä, eikä poika ollut lainkaan varma, haluaisiko nähdä sen sisällön. Harryn käsi tarrautui lujasti Cedricin jalkaan niin, että hän oli horjahtaa ja menettää kontaktinsa hahmosta.

”Mene Cedric...” Harry sanoi ääni väristen. ”Juokse pois.” Cedric oli samaa mieltä Harryn kanssa, sillä pois heidän piti lähteä, mutta ei hän voinut missään nimessä lähteä yksin.
”Enkä. Me lähdemme täältä yhdessä”, vanhempi sanoi tiukasti. Mutta miten? Cedric ei tiennyt miten porttiavaimia tehtiin, eikä hän uskonut, että Harry tietäisi sen paremmin kuin hänkään, missä he olivat. Jos kylästä saisi jotain apua...

”Kumpikaan ei lähde minnekään”, se kylmän vihlova ääni sanoi. Kylmät hikipisarat valuivat Cedricin selkää pitkin ja hän väirisi. Jostain kumman syystä hänestä tuntui, että ääni kuului... Cedric nosti päätään.
”Harry?” hän kysyi pelokkaasti. Harry ei vastannut. Cedric nielaisi äänekkäästi. Samassa Harry oli pystyssä, kumman voimissaan. Hän ei valittanut loukkaantunutta jalkaansa.

”Mene Cedric. Hae apua, niin minä pidättelen häntä”, Harry sanoi tiukasti. Cedric ei katsonut poikaan vierellään, mutta näki tämän kohottavan sauvansa. Käsi ei tärissyt, toisin kuin Cedricillä.
”Meidän pitää vain tainnuttaa hänet ja häipyä täältä”, Cedric sanoi ja välittömästi ihmetteli, miksi ei ollut tehnyt sitä aikaisemmin. Harry huokaisi syvään.
”Se ei vain auta. Tarvitsemme apua”, hän sanoi. Cedricin mieleen hiipi epäilys, jota hän ei halunnut ajatella.
”Harry...”
”Mene! Pärjään kyllä.” Harryn ääni oli vahva ja vakuuttava ja viimein Cedric käänsi katseensa Harryyn luottaen siihen, että tämä vahtisi hahmoa heidän edessään.
”Mene. Mene kylään ja hae apua. Jästejä tai velhoja. Pian. Pärjään itsekin”, Harry toisti. Toinen poika jäi katsomaan Harryn silmien tulta, joka loimusi niissä kirkkaana. Kasvot heijastivat tuskaa, raivoa ja rohkeutta. Jokin Cedricin aivoissa viestitti, että tältä näytti Harry Potter tositoimissa, eikä hän voinut olla ihailematta poikaa. Mutta sitten hän taas havahtui ja muisti, mitä Harry oli sanonut.

”Mutta en voi jättää sinua tänne. Olit äsken vielä niin -”
”Se oli äsken! Mene nyt jo!”
Cedric nuolaisi huuliaan, mutta kun hän ei osannut väittää vastaankaan ja Harry näytti niin vahvalta, hän saattoi uskoa tämän pärjäävän. Joten hän kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan kylää kohti.

Pujotellessaan hautakivien välistä, Cedric tunsi itsensä pelkuriksi. Hänen pitäisi puolustaa Harrya, eikä toisin päin. Hän oli saattanut heidät kaksi tänne, sillä hän oli ehdottanut, että kumpikin tarttuisi pokaaliin. Se oli ollut silloin hyvä idea. Poika juoksi kovempaa.

Kylä oli lähempänä, mutta jotenkin Cedricistä tuntui, että ei löytäisi apua sieltä. Se näytti niin kuolleelta ja tuskinpa siellä velhoja oli. Harry oli kyllä sanonut, että jopa jästi auttaisi, mutta mitä jästi voisi tehdä? Tämä vain pelästyisi ja lähtisi karkuun. Mutta he tarvitsivat apua. Mitä tai mihin, sitä Cedric ei tiennyt. Hän vain totteli Harrya, joka näytti tietävän mitä oli tekeillä.

Cedric pääsi ulos hautausmaalta, mutta kylä oli yhä kaukana. Hän vastusti halua katsoa taakspäin, sillä hän ei halunnut hidastella. Ei vaikka näkisi Harryn.
Tiesikö Harry todella, mitä tapahtui? Se ääni, se kammottava, kimeä, kylmä ääni, joka oli tuntunut tulevan nyytistä, jota se hahmo oli kantanut käsissään, mikä se oli? Cedric ei halunnut ajatella pahinta, sillä hän ei todellakaan uskonut, että nyytissä olisi ollut vauva, vaikka siltä se oli hieman näyttänyt. Se oli oikeastaan ollut Cedricin typerä ajatus, jonka hän halusi työntää taka-alalle, mutta hänestä tuntui, että nyytissä olisi ollut…

Mutta miten se olisi mahdollista? Eihän se voinut olla? Eihän? Harryn reaktiosta voisi päätellä, että Cedricin ajatuskulku meni oikeaa reittiä, mutta silti. Ei se nyytti voinut olla tiedät-kai-kuka.

Aivan liian pitkän ajan päästä Cedric saavutti kylän laidan, soi itselleen muutaman sekunnin levähdystauon ja silmäili paikkaa ihmisten näkemisen toivossa, mutta ensimmäiset talot näyttivät tyhjiltä. Hän lähti juoksemaan syvemmälle kylään, mutta pelko ja epätoivo hiipivät hänen sisäänsä, sillä mitä pidemmälle hän juoksi, sitä enemmän hän näki tyhjinä ammottavia, pimeitä taloja. Kylä oli autio.

Cedric haukkoi yön ilmaa keuhkoihinsa ja katseli ympärilleen turhautuneena. Mitä hän voisi tehdä? Seuraava kaupunki oli ties missä ja he tarvitsivat apua, tai ainakin Harryn mielestä. Cedric katsoi tulosuuntaansa hautasmaalle, missä Harry toivottavasti vielä oli, elossa ja voimissaan. Ehkä hänen kannattaisi mennä takaisin. Kylä oli tyhjä, eikä Cedricistä olisi hyötyä, jos hän seisoisi tyhjänpanttina autiossa kylässä. Harry sanoi tarvitsevansa apua. Cedric olisi se apu.

Mutta samalla kun hän oli kääntymässä kannoillaan, hän kuuli hautausmaalta huutoa. Korviavihlovaa kirkunaa. Cedricin sydän jätti lyönnin välistä. Harry. Hän pinkaisi juoksuun.

Oliko Harrylle tapahtunut jotain? Cedric oli ollut pitkään poissa, sillä kylä oli kaukana ja hän oli harhaillutkin siellä aivan turhaan. Hänen ei olisi pitänyt lähteä, mutta Harryn päättäväiset kasvot ja palavat silmät olivat lähes pakottaneet Cedricin menemään. Heidän olisi pitänyt lähteä yhdessä, etsiä joku toinen kylä ja hankkia apua. Cedricin jalka upposi kosteaan nurmeen ja hän kaatui kasvoilleen märkään maahan. Nurmea poskessa, polvissa ja käsissään, hän nousi ylös sylkäisten ruohonkorsia suustaan. Hän nappasi pudonneen taikasauvansa maasta ja jatkoi juoksemista, vaikka rintaa pisti kivuliaasti. Hän ei ikinä antaisi anteeksi itselleen, jos Harrylle tapahtuisi jotain. Hän olisi voinut estää sen olemalla paikalla. Hän vain oli niin avuton, että oli totellut Harrya, jättäen tämän vaaraan.

Kylmyys tuntui huokuvan hautausmaalta ja sai Cedricin niskakarvat pystyyn. Hän kuuli puhetta. Kylmän korkeaa puhetta, joka oli kylmempi kuin ilma sillä hetkellä. Cedric saattoi jo erottaa paadet, joiden väliin hän oli jättänyt Harryn ja sen hahmon kanssa. Kuka puhui? Kuka oli huutanut? Kenelle tuo ääni kuului? Ääni kuulosti samalta kuin se, mikä oli käskenyt nyyttiä kantaneen tulijan tappaa Cedricin. Ääni puhui paljon, selvästi kuin luennoiden, mutta puuskupuh ei voinut olla karistamatta tunnetta, joka kertoi hänelle, että äänen omistaja ei luennoinut ihan tavallisista asioista.

Siellä oli ihmisiä. Cedric oli päässyt jo niin lähelle, että saattoi erottaa suuren ihmisjoukon sillä paikalla, minne hän ja Harry olivat laskeutuneet porttiavaimella. Mistä ja miten he olivat tulleet? Ja keitä he olivat? Mustat huput peittivät näkyvistä kasvot ja Cedricille tuli pakostikin mieleen kuolonsyöjät huispauksen maailmanmestaruuskisoissa. Mutta eihän se voinut olla? Miten kuolonsyöjät olisivat tänne päätyneet? Ellei sitten Cedricin pelko osoittautunut todeksi.

Ääni puhui edelleen, kun Cedric saavutti hautausmaan reunan. Hän ei nähnyt Harrya missään, eikä myöskään puhujaa, sillä huputetut hahmot seivovat ringissä ja muun näkyvyyden peittivät hautapaadet. Äänen Cedric kuuli nyt kuitenkin selvästi.

”…ja olla voimakkaampi kuin ennen kukistumistani. Minä halusin Harry Potterin verta. Minä halusin sen ihmisen verta, joka oli kolmetoista vuotta sitten riistänyt minulta voimani, sillä kestävä suoja, jonka hänen äitinsä kerran antoi hänelle, piilisi sen jälkeen minunkin suonissani…”

Cedric ei vain halunnut uskoa sitä, mutta sanat eivät voineet kuulua kenellekään muulle. Hänen sydämensä alkoi hakata nopeammin, kun hän näki huppumeren yllä kalpean päälaen.

Tiedät-kai-kuka.

Poika tunsi halua juosta paikalta mahdollisimman kauas. Pois tiedät-kai-kenen luota, sillä ennen pitkää hänet huomattaisiin ja nyt, kun tiedät-kai-kenellä oli ruumiinsa, Cedric olisi kuollut ennen kuin hän ehtisi edes miettiä taikasauvaansa.
Mutta hän ei voinut. Jossain tuon piirin keskellä oli varmasti Harry, Cedric oli siitä varma. Tiedät-kai-kuka ei olisi kertonut elämäntarinaansa, jos Harry olisi kuollut, hän olisi juhlinut sillä, että viimeinkin Harry Potter oli kuollut. Kuva Harryn kuolleesta ruumiista nousi Cedricin verkkokalvoille ja hänellä meni pitkään karistaa näkymä päästään. Jotenkin tästä oli selvittävä. Ja Cedricin oli autettava. Niinhän hän oli itsekin todennut, Harry tarvitsi apua ja Cedric olisi se apu.

Tiedät-kai-kuka puhui edelleen. Jotain Bertha Jorkinsista, huispauksen maailmanmestaruuskisoista, liekehtivästä pikarista ja uskollisesta kuolonsyöjästä. Kuolonsyöjästä, joka oli Tylypahkassa. Cedric hengähti ja yritti hivuttautua lähemmäs huomaamattomasti. Kuolonsyöjä Tylypahkassa? Ei voinut olla todellista. Cedricistä tuntui kuin hän olisi pudonnut johonkin vaihtoehtoiseen todellisuuteen, jossa pimeyden velhot heräävät henkiin ja kuolonsyöjät ottavat vallan. Mikään ei ollut enää mahdotonta.

”Kidutu!”

Jos se edellisen kidutuskirouksen uhri ei ollut ollut Harry, tämän ainakin oli. Cedric kuuli Harryn karjuvan piirin keskellä ja oli lähellä, ettei hän juossut heti pois piilostaan. Mutta se ei ainakaan hyödyttäisi Harrya. Sen sijaan hän todisti taas olevansa pelkuri ja puri hammasta Harryn huutaessa korviasärkevästi.

Viimein se loppui ja Cedricistä tuntui, että olisi itse joutunut kidutuksen kohteeksi. Hän ei osannut kuvitella Harryn tuskaa ja ehti jo nousta seisomaan aikeenaan juosta Harryn luokse, mutta kuuli tiedät-kai-kenen puhuvan taas. Kaksintaistelusta, äidistä ja jostakin Naginista.

”Avaa köydet, Matohäntä ja anna pojalle taikasauva takaisin.”

Cedric jähmettyi paikoilleen, mutta kumartui taas alemmas, kun kuuli kahinaa. Harry olisi vapaa. Cedric vilkaisi sivuilleen ja äkkäsi kolmivelhopokaalin muutaman metrin päässä nojaten erästä paatta vasten. Ehkä se voisi viedä heidät takaisin. Mutta Cedric ei voinut koskettaa sitä, sillä silloin hän lähtisi porttiavaimen mukana ja Harry jäisi tänne, eikä kellään Tylypahkassa ollut aavistustakaan, missä he olivat, eikä sen puoleen Cedricilläkään.

Cedric hivuttautui taas lähemmäs, mutta huomasi, että kuolonsyöjät olivat tiivistäneet riveään tukkien ne paikat, jotka olivat olleet tyhjiä vielä hetki sitten. Ja seuraavaksi Cedric kuuli jälleen Harryn karjuntaa. Sanaton loitsu. Puuskupuh panikoi, mutta pääkoppa kumisi tyhjyyttään, mitä hän voisi tehdä? Hän lähti konttaamaan jälleen eteenpäin, peläten paljastuvansa, mutta turhaan, sillä kuolonsyöjien huomio oli keskittynyt meneillään olevaan kaksintaisteluun. Harryn karjunta loppui ja tiedät-kai-kuka puhui taas.

Jokin luikersi nurmikossa. Cedric katsahti alas ja säikähti kuoliaaksi nähdessään pitkän jättimäisen käärmeen edessään, pää kohotettuna. Cedric jähmettyi kauhusta ja oli varma, että käärme hyökkäisi kohta. Mutta kun mitään ei tapahtunut, käärme vain tuijotti Cedriciä, poika käytti tilaisuutta hyväkseen ja langetti käärmeeseen sanattoman loitsun. Kangitumis tyystilys jähmetti käärmeen salamannopeasti. Se ponnahti suoraksi ja jäi maahan makaamaan kuin kivettyneenä. Cedric hymähti.

”Karkotaseet!”
”Avada kedavra!”

Cedric nosti kauhuissaan katseensa maasta, kun kuuli tappokirouksen. Hän nousi seisomaan, mutta samassa ringin keskeltä alkoi kajastaa kultaista valoa. Cedric tuijotti silmät suurina tapahtumaa. Kuolonsyöjät haparoivat taaksepäin niin tiedät-kai-kenestä kuin Harrystakin ja Cedric näki, mistä valo tuli. Harryn ja tiedät-kai-kenen taikasauvoja yhdisti kultainen valonsäde. Harry puristi sauvaansa kaksin käsin, kuin se aikoisi irrota hänen otteestaan. Äkkiä Harry nousi ilmaan, kuten myös tiedät-kai-kuka. Cedric katsoi silmät ammollaan, kuinka he yhä kultaisen säteen yhdistämänä lensivät jonnekin hänen vasemmalle puolelleen, pois hautojen luota, lähemmäs Cedriciä ja kolmivelhopokaalia. Kuolonsyöjät seurasivat kaksikkoa pyytäen neuvoja tiedät-kai-keneltä. Vihdoin Cedric erotti muutamat kasvotkin. Malfoy, Avery, Macnair… Cedric kiristeli hampaitaan.

Harryn ja tiedät-kai-kenen välinen säde oli katkennut, mutta sen sijaan heidän ympärilleen oli koostunut kultainen verkkokupoli, jonka risteilevät pienet säikeet estivät sekä kunnollisen näkyvyyden, että kuuluvuuden. Tiedät-kai-kuka huusi jotain kuolonsyöjille. Cedric ei erottanut kunnolla kupolin sisällä tapahtuvia tapahtumia, mutta Harry näytti olevan yhtä keskittynyt sauvansa puristamiseen, kuin äskenkin.

Cedric oli yhtä hämillään kuin kuolonsyöjät, jotka kiersivät hädissään kupolia, eivätkä osanneet tehdä mitään. Tiedät-kai-kuka oli käskenyt heitä olemaan tekemättä mitään, mutta ehkä he kuvittelivat olevansa avuksi sinkoilemalla ympäriinsä päättömästi. Cedric ei voinut sanoa, että olisi ollut Harrylle sen enempää avuksi, kuin kuolonsyöjät tiedät-kai-kenelle, mutta mitäpä hän oliskaan voinut tehdä.

Kupolin sisältä kuului huutoa. Tuskaista huutoa, mutta ei taatusti Harryn ja tiedät-kai-kenen suusta. Kuolonsyöjät katsoivat toisiinsa ja tirkistelivät kupolin sisälle. Cedrickin näki kuinka jotain purkautui tiedät-kai-kenen sauvasta. Se oli jonkinlainen haamu, pieni, niin pieni, että Cedric ei erottanut mikä se oli, mutta kun seuraava haamu alkoi purkautua tiedät-kai-kenen sauvan kärjestä, hän tajusi. Jälleen kirkumista, huutoa ja sauvasta alkoi työntyä ulos jotain suurempaa, ihmisen vartalo, ensin esiin tuli pää, sitten rintakehä ja lopulta jalat. Vanhan miehen haamu nousi seisomaan katsellen kultaista säettä. Hetken kuluttua toinen pää alkoi työntyä sauvan kärjestä. Pään jälkeen kädet ja muu vartalo. Nuori nainen tiputtautui maahan ja suoristautui. Se selvästi sanoi jotain, mutta Cedric ei tietenkään kuullut mitä. Sen sijaan hän mietti kummissaan, mitä ihmettä tapahtui. Mutta kun hän tunnisti nuoren naisen varjon Bertha Jorkinsiksi, hän alkoi aavistaa, mitä ainakin tulisi tapahtumaan.

Samalla Bertha Jorkinsin ja vanhan miehen sakeat haamut astelivat kupolin seinien vierellä, tiedät-kai-kenen sauvasta alkoi purkautua uusi hahmo. Uusi haamu, jonka henkilöllisyyden Cedric uskoi tietävänsä. Hän katsoi Harryyn, joka tuijotti tiukasti vastustajansa sauvaan, kuin olisi itsekin tiennyt, mitä tapahtuisi. Naisen varjo tuli ulos kuin muutkin, pää edellä ja pudottautui Harryn viereen, nousi suoraksi ja tuijotti poikansa silmiin. Cedric hengähti hiljaa.

Nainen puhui jotain ja heti tämän jälkeen uusi savuinen hahmo tuli ulos tiedät-kai-kenen sauvasta ja etäältäkin Cedric erotti samanlaisen sotkuisen tukan, kuin minkä Harrykin omisti. James Potter.

Cedric ei jälleen kuullut mitä Harryn isän varjomainen hahmo puhui tälle, mutta  Harry nyökkäsi tälle. Cedric asteli lähemmäs hitaasti. Hän puristi sauvastaan kiinni ja nosti sen eteenpäin. Sitten Harry huusi.
”NYT!”

Kuten Cedric oli arvellutkin, tämä kiskaisi sauvansa ylöspäin, jolloin kultainen säde särkyi ja verkkokupoli katosi. Varjohahmot eivät kadonneet vaan ne kerääntyivät tiedät-kai-kenen ympärille, peittäen hänen näkökenttänsä. Cedric juoksi lähemmäs. Pokaali oli hänen edessään ja Harry oli lähtenyt juoksemaan sokeasti pois päin tiedät-kai-kenestä ja kuolonsyöjistä.
”Tainnutu!” Cedric huusi kuolonsyöjiä kohti ja osui. Joku huppuhahmoista kaatui maahan ja muut kääntyivät katsomaan, mistä loitsu oli tullut antaen Harrylle tilaa juosta eteenpäin. Harryn kasvot kohosivat parhaaseen hymyyn, minkä hän vain sellaisessa tilanteessa pystyi tekemään nähdessään Cedricin. Cedric tainnutti lisää kuolonsyöjiä Harryn takana ja kun he tajusivat, kuka tainnuttaja oli, Cedric huomasi toisen kerran elämässään vihreän valon lähestyvän. Hän kuitenkin ehti pois tieltä sukeltaen haudan taakse ja kuuli samalla tiedät-kai-kenen huutavan: ”Tainnuttakaa hänet!” Cedric tuli paaden takaa esiin ja huusi: ”Estous!”

Muutamat kuolonsyöjät pysähtyivät ja Harry oli jo lähellä. Kirouksia väistellessään Cedricin teki mieli ottaa pokaali käteensä ja juosta poika kiinni, mutta ei voinut. Jälleen muutama tainnutusloitsu ja jotkut kuolonsyöjien kirouksista osuivat hautoihin räjäyttäen niitä pirstaleiksi. Sitten Harry oli siinä, suoraan Cedricin edessä ja Cedric tarttui tätä käsivarresta, lähes retuutti tämän pokaalin luokse –
”Väistykää! Minä tapan hänet! Hän on minun!” kuului tiedät-kai-kenen karjunta taustalta.

Tiedät-kai-kuka oli muutaman hautapaaden päässä heistä, mutta Cedric syöksyi pokaalin luokse Harry kainalossaan ja tarttui pokaalin kahvaan tiukasti. Hän kuuli tiedät-kai-kenen karjuvan raivoissaan samalla, kun hän tunsi napansa takana nykäyksen, eli porttiavain toimi. Hän oli lähdössä. Harry käsivartensa alla. He olivat menossa takaisin.



A/N: Tadhaa! Toinen osa on valmistumisvaiheessa. "Miks puuskupuh? Miksei puuskupuhilainen? Tai puuskuPURILAINEN?"

//Codename muokkasi ikärajat oikeellisiksi
« Viimeksi muokattu: 17.11.2014 00:17:09 kirjoittanut Scarlett »
Hine on ylde eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

Älä, älä koskaan suutele otsalle
jos voit suudella suoraan suulle.
~Tommy Tabermann

Deathwish

  • ELF
  • ***
  • Viestejä: 634
  • are you ready or not?
    • tumblr
Vs: Huti, PG, AU-haaste, 1/2
« Vastaus #1 : 06.04.2009 14:29:42 »
Jei! Jatkoo! nopeesti..  :)

Tarkottaa siis, että mä tykkäsin...
Ja teksti oli sujavaa, mukavaa luettavaa ja sopivan mittainen...
Siis jatkoa!!!
if you die now, how would you feel about your life?

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 610
  • Suora toiminta vie taisteluun, yllättävä voittoon.
Vs: Huti, PG, AU-haaste, 1/2
« Vastaus #2 : 13.10.2009 16:53:26 »
Kiitos kommentistasi, Deathwish, tässä tulee toinen osa. Niin, ficci muuttuikin kolme osaiseksi, sillä toinenki osa venyi ja venyi, niin päätin halkaista senkin sitten kahteen osaan.  :D Tässä piti olla ensin yksi osa, sitten kaksi ja lopulta tuli kolme. Toivottavasti ei enää pitene.
Ei edelleenkään kunnon betaa, sisko betaili, mikä oli kyllä huono juttu, koska hän alkoi mäkättää Chon liiallisesta puuttumisesta. :D Tein sen huomaamattamani, mutta noh...tiedätte varmaankin miksi. Niin ja tuosta "tulkinnanvaraisesta Harry/Cedricistä" tulikin "ei niin tulkinnanvarainen Harry/Cedric". Eikä sekään ollut tarkoitukseni. Pojilla on oma tahto.
Tässä olisi siis, lukekaa ja kommentoikaa, kiitos kaunis. :)


2.osa

Sillä hetkellä, kun Cedric iskeytyi maahan, hänen otteensa irtosi pokaalista ja Harrysta, mutta Harryn käsi piti hänen ranteestaan yhä tiukasti kiinni. Cedric puristi silmiään kiinni, hänen päätään jyskytti ja veri kohisi hänen korvissaan. Ajatellessaankin vain nousemista häntä alkoi huimata. Hän katsoi eteenpäin viistosti alas nurmeen, nähden silmäkulmastaan puolikkaan Harryn poskea. Poika vapisi, eikä Cedric ihmetellyt miksi. Tämä, ja Cedric siinä sivussa, oli todistanut juuri tiedät-kai-kenen uudelleennousun.

Pikkuhiljaa Cedricin soiviin korviin alkoi kantautua yleisön möykkäämistä, hurraamista ja raivoisia aplodeja. Kukaan ei tietenkään voinut tietää, mitä oli tapahtunut ja kohta koko katsomo tulisi onnittelmaan heitä, eikä Harry kaivannut sillä hetkellä onnitteluja, eikä sen puoleen Cedrickään. Joten puuskupuh pakottautui nostamaan päätään maasta vain todistaakseen yleisövyöryn, joka rymisi alas katsomon portaita. Cedric nousi istumaan ja yritti metsästää jotakuta auttavaa katseellaan. Hänen isänsä oli jossain yleisön joukossa, eikä hän löytänyt tätä katseellaan. Sen sijaan Dumbledore oli vauhdikkaasti päässyt katsomosta ja oli ensimmäisenä kaksikon luona. Cedric käänsi katseensa Harryyn, joka yhä puristi hänen rannettaan ja käänsi tämän ympäri.
”Harry?”

Vihreät silmät olivat täynnä tuskaa, uupumusta, järkytystä ja epäuskoa. Cedric yritti hymyillä lohduttavasti, mutta ei ollut varma onnistuiko siinä. Ainakaan Harryn ilme ei muuttunut, vaan yhä hän katsoi kulmakarvojen alta tuskastuneena. Muserrettuna.

”Harry! Harry!” Cedric katsahti ylös ja näki Dumbledoren kumartuvan heidän ylleen.
Cedric ei katsonut muualle kuin Harryyn, mutta tunsi satojen silmäparien katsovan heitä. Harry nosti vapaan kätensä ja tarttui sillä Dumbledoren ranteeseen. Pojan käsi puristi yhä lujemmin Cedriciä.
”Hän on palannut. Hän on palannut. Voldemort.” Cedric liu’utti kättään Harryn tiukasta otteesta niin, että saattoi pitää itsekin tämän kädestä kiinni. Hän ei näyttänyt väristystään kuullessaan tiedät-kai-kenen nimen.
”Harry, pysy siinä -”

”Cedric! Loistavaa, poikani!” Cedric ei ehtinyt kuulemaan Dumbledoren sanoja loppuun, kun hän tunsi pari vahvoja käsiä tarttuvan hänen olkapäihinsä ja vetävänsä hänet ylös irti Harryn läheltä. Hänet käännettiin ympäri ja hän kohtasi isänsä hymyilevät kasvot. Samassa mies oli vetänyt hänet syliinsä.
”Tiesin, että pystyt siihen! Tiesin, että voitat!” isä puhisi Cericin korvaan. Tämä kiusaantuneesti kiersi kätensä isänsä ympärille, mutta yritti samalla irrottautua tästä. Hän kuuli Dumbledoren puhuvan Harrylle maassa.
”Isä…” Cedric yritti. Lopulta hänen isänsä irroitti otteensa, mutta Cedric ei ehtinyt kääntyä ympäri, kun suunnilleen koko Tylypahka kerääntyi hänen ympärilleen. Ei tähän ollut aikaa, ei tällaista voinut nyt tapahtua. Cedriciä alkoi huimata. Ihmisiä, ihmisiä, katsomoa, Harrya ei näkynyt missään…ja jossain tiedät-kai-kuka kihisi kiukusta.

”Isä..isä…isä! Kuuntele!” Cedric tiuskaisi isälleen, joka hymyili joka suuntaan ja heilutti Cedricin äidille, joka ei ollut vielä päässyt yleisövyöryn takaa. ”Isä, kuuntele, jotain on tapahtunut…” Cedric yritti, mutta isä ei kuunnellut, vaan vain säteili ihmisjoukolle. Cedric huokaisi turhautuneena ja kääntyi etsimään katseellaan Harrya. Tämä ei kuitenkaan ollut missään. Sen sijaan Dumbledore puhui hiljaa professori Kalkaroksen ja professori McGarmiwan kanssa jossain katsomon takana. Cedric kurottautui varpailleen ja vihdoin hän erotti Harryn. Tämä oli lähtemässä stadionilta. Vauhkomielen kanssa.

Cedric ei ehtinyt tehdä mitään, kummasteli vain Vauhkomielen toimia, sillä puuskupuh oli kuullut, kuinka Dumbledore oli sanonut Harrylle, että tämän pitäisi pysyä paikoillaan, kun joku tarrautui häneen lujasti. Hennot kädet puristivat häntä vatsan seudulta, kun hän käänsi katseensa alas, hän näki kiiltävät mustat hiukset. Cho. Cedric puristi huulensa yhteen.
“Voi, Cedric!” tyttö huokaisi ja nousi ylös päin ilmeisesti suudellakseen poikaa, mutta Cedric vääntäytyi nopeasti tämän otteesta, eikä pahoitellut eikä sanonut Cholle mitään, kun hän katosi väkijoukkoon.

Harry ei ollut missään lähistöllä, eikä Dumbledore ollut vielä huomannut tämän puuttumista. Cedric ryntäsi rehtorin luokse. Hän ei välittänyt, vaikka olisikin keskeyttänyt jonkin tärkeän keskustelun, vaan huudahti Dumbledorelle. ”Rehtori! Harry on…”

Dumbledore kääntyi ympäri ja katsoi Cedricin osoittamaan suuntaan, minne Harry ja professori Vauhkomieli olivat hetki sitten kadonneet. Vanha mies henkäisi ja viittasi kaksi professoria mukaansa ja kun hänen silmänsä käväisivät Cedricin omissa, Cedric tajusi, että tämä halusi hänetkin mukaan.

Kun Cedric kompasteli yhä jotenkin sekaisin kaikesta pimeän pihan läpi kohti linnaa professorien vanavedessä, häntä alkoi pelottaa. Dumbledoren katse oli ollut tulinen, hurja ja raivoinen. Sillä hetkellä Cedric ei yhtään ihmetellyt, miksi häntä sanottiin ainoaksi, jota tiedät-kai-kuka on koskaan pelännyt. Mutta miksi Dumbledore oli raivostunut niin? Tuskin Vauhkomieli oli tahallaan vienyt Harryn takaisin linnaan, tämä varmaankin vain halusi Harryn pois hössötyksen keskeltä. Toisaalta Dumbledore oli sanonut, että Harryn piti pysyä paikallaan. Samassa Cedric muisti jotain.
“Professori Dumbledore!” hän huusi äkkiä. He olivat saavuttaneet linnan ja Dumbledore kääntyi katsomaan taaksepäin Cedriciin.
“Tylypahkassa…Tylypahkassa on kuolonsyöjä”, hän huohotti. Rehtori ei sanonut mitään, eikä Cedric kunnolla nähnyt tämän ilmettäkään, kun ilta oli pimeä, hän vain kääntyi ympäri ja avasi nopealla liikkeellä linnan oven.

He kiiruhtivat nopeasti ylös marmoriportaita, maalaukset kuiskivat heidän vierellään, mutta Cedric ei kuullut selviä sanoja. Professorien viittojen helmat lepattivat hänen edessään. Oli kiire, kamala kiire, mutta miksi?

Cedric kuuli puhetta, Vauhkomieli puhui käytävän perällä työhuoneessaan. Samalla kun he juoksivat kohti suljettua ovea, Dumbledore nosti sauvansa ylös ja tähtäsi ovea. Cedric kuuli Vauhkomielen äänen. Aikoiko Dumbledore hyökätä Vauhkomielen kimppuun? Miksi? Oliko tämä..? Cedric ei ymmärtänyt, mutta sitten hän kuuli tämän äänen.
“..sinä et kukistanut häntä – ja nyt – minä kukistan sinut!”
Cedric henkäisi heikosti, mutta samassa Dumbledore oli loitsinut.
“Tainnutu!” Ovi pirsotutui säpäleiksi ja Cedric näki kuinka oven takana seissyt Vauhkomieli kaatui lattialle tajuttomana. Selkä heihin päin seisoi tyrmistynyt Harry. Cedric tuijotti oven suusta suureen peiliin, josta näki kasvonsa ja sitten Harry kääntyi ympäri. Hän ehti vilkaista Cedriciä, mutta sitten hän jäi tuijottamaan Dumbledoren kovaa ilmettä.

Dumbledore astui huoneeseen ja potkaisi nopealla liikkeellä Vauhkomielen selälleen. Cedric jäi seisomaan oviaukkoon Kalkaroksen ja McGarmiwan kävellessä syvemmälle huoneeseen. McGarmiwa yritti saada Harryn lähtemään, mutta Dumbledore esti sen.
“Ei”, hän sanoi tiukasti. McGarmiwa katsoi rehtoriin vetoavasti.
“Kyllä hänen pitää – katso häntä – hän on kestänyt jo kyllin tänä iltana –“
“Hän jää tänne, Minerva, koska hänen on ymmärrettävä. Ymmärtäminen on ensimmäinen askel kohti hyväksyntää, ja vasta hyväksyttyään hän voi toipua. Hänen täytyy tietää, kenen vuoksi hän joutui tähän piinaan, jonka hän on tänään kärsinyt, ja miksi”, Dumbledore selitti katse Vauhkomielessä, joka makasi edelleen liikkumattomana lattialla. Cedric ei käsittänyt, mistä Dumbledore puhui. Tiedät-kai-kukahan oli se, joka oli piinannut Harrya sinä iltana? Mutta miksi rehtori oli tainnuttanut Vauhkomielen? Siinäkään ei ollut järkeä. Se Tylypahkan kuolonsyöjä… Ei voinut olla.

“Vauhkomieli.” Cedricin silmät iskostuivat Harryyn, kun tämä puhui viimein. Hän katsoi myöskin lattialla makaavaa velhoa. “Miten se saattoi olla Vauhkomieli?”
Se oli Vauhkomieli. Kouluun soluttautunut kuolonsyöjä. Mutta miten?

Dumbledorella oli vastaus valmiina. “Tämä ei ole Alastor Vauhkomieli. Sinä, tai Cedric, ette ole koskaan tavannut Alastor Vauhkomieltä. Oikea Vauhkomieli ei olisi kaiken tänä iltana tapahtuneen jälkeen vienyt sinua pois minun valvonnastani. Sinä silmänräpäyksenä, kun Cedric kertoi, että hän vei sinut, minä tiesin – ja lähdin teidän peräänne.” Harry vilkaisi Cedriciä, joka seisoi yhä oviaukossa. Jonkinlainen kiitollinen hymy yritti pyrkiä nuoremman pojan kasvoille, mutta järkytyksestä Harry ei saanut sitä muodostettua.

“Severus”, Dumbledore sanoi äkkiä, “ole hyvä ja hae minulle vahvinta totuusjuomaa, jota varastoistasi löytyy ja käväise sitten keittiössä ja tuo sieltä kotitonttu nimeltä Winky. Ja Minerva, menistikö sinä ystävällisesti Hagridin talolle, siellä istuu iso musta koira kurpitsamaalla. Vie se minun kansliaani, sano sille että minä tulen sinne pian, ja tule sitten itse takaisin tänne.”

Cedric katsoi kummissaan ensin rehtoria, sitten kahta professoria, joista kumpikaan ei näyttänyt ainakaan, jos tunsi ohjeensa omituisiksi, vaan kääntyi heti ympäri ja lähti huoneesta. Cedric astui lähemmäs Dumbledorea ja Harrya ja Vauhkomieltä. Tai miestä, joka oli teeskennellyt Vauhkomieltä. Dumbledore asteli suurelle matka-arkulle, joka lepäsi huoneen seinustalla. Cedric meni lähemmäs Harrya, joka käänsi katseensa häneen. Hetken pojat katsoivat toisiaan silmiin, mutta käännähtivät nopeasti katsomaan Dumbledorea, kun tämä availi matka-arkkua yhä uudestaan. Joka kerralla arkussa oli eri sisältö, eikä Cedric ihmetellyt sitä, mutta kun Dumbledore työnsi viimeisen avaimen viimeiseen lukkoon ja paljasti jonkinlaisen salakuopan, hänen silmänsä pyöristyvät. Harry älähti äimistyneenä.

Cedric tuijotti vuorotellen lattialla lojuvaa tajutonta Vauhkomieltä ja Vauhkomieltä, joka makasi arkun maanalaisessa huoneessa ilmeisen unessa, puujalka puuttuen ja toinen silmä onttona taikasilmän puuttuessa. Hänen tukkansa oli harvaa, kuin joku olisi tarkoituksellisesti repinyt sitä. Dumbledore kumartui hänen ylle.
“Tainnutettu – hallittu komennuskirouksella – hyvin heikko. Hänet oli tietenkin pakko pitää hengissä.” Rehtori kääntyi poikiin. “Cedric, heitä huijarin viitta tänne, Alastor palelee. Matami Pomfrey saa tarkastaa hänet, mutta hän ei näytä olevan välittömässä vaarassa.” Cedric nappasi vikkelästi viitan maassa makaavalta velholta ja ojensi sen Dumbledorelle, joka laski sen Vauhkomielen päälle. Hän kipusi arkusta ja asteli pöydän ääreen. Hän otti Vauhkomielen tutun taskumatin, avasi sen ja käänsi ympäri. Ulos loiskui paksua tahmeaa nestettä, jonka Cedric uskoi tuntevansa.

“Monijuomalientä”, Dumbledore sanoi vahvistaen Cedricin epäilykset. “Huomaattehan miten yksinkertaista, miten nerokasta. Sillä Vauhkomieli ei todellakaan juo muusta kuin omasta taskumatistaan, hänet tunnetaan siitä. Huijarin täytyi tietysti pitää aito Vauhkomieli lähellään, jotta hän saattoi keittää aina vain lisää monijuomalientä. Näettehän hänen tukkansa…” Cedric katsoi arkussa makaavaa velhoa. “Huijari on leikannut sitä pitkin vuotta, näettekö miten sitä on nyrhitty? Mutta minusta tuntuu, että tämän illan tuoksinnassa vale-Vauhkomieli on ehkä unohtanut juoda niin säännöllisesti kuin hänen olisi pitänyt… kerran tunnissa… joka ainut tunti… pian se nähdään.”

Cedric katsoi huijariin lattialla samalla kun Dumbledore istuutui tuolille. Harrykin tuijotti miestä lattialla. Cedricin teki mieli nostaa käsi Harryn olalle, ehkä rauhoittaakseen häntä tai kertoakseen…jotain, mutta jätti sen tekemättä.

Cedric ei ollut koskaan nähnyt monijuomaliemen aiheuttamaa muodonmuutosta ja oli varma, ettei halunnut tietää miltä se tuntui, kun se näyttikin kuvottavalta. Lattialla makaavan miehen kasvot alkoivat muuttua. Iho sileni ja nenä korjaantui ja taikasilmä irtosi paikaltaan poksahtaen kovasti, kun se korvaantui oikealla silmällä. Hiukset vetääntyivät päänahkaa kohti ja muuttui oljenkeltaiseksi. Jalka irtosi paikaltaan, kun tavallinen raaja kasvoi sen paikalle. Cedric tuijotti villisti lattialla kieppuvaa taikasilmää.

Hän ei tuntenut miestä, mutta ei ehtinyt tutkiakaan tätä enempää, kun huoneeseen astuivat professorit Kalkaros ja McGarmiwa. Kalkaroksen perässä tuli kotitonttu, jonka suu avautui ammolleen nähdessään lattialla makaavan miehen.

“Kyyry!” Kalkaros parahti. Hän oli pysähtynyt ovensuuhun kotitontun tavoin. “Barty Kyyry!” McGarmiwan äimistellessä velhoa, Cedric katsoi kulmat kurtussa miestä, joka ei näyttänyt lainkaan siltä mieheltä, jonka hän tunsi Bartemius Kyyrynä. Tainnutettu velho oli paljon nuorempi ja sitä paitsi, eikö Kyyryn pitänyt olla sillä hetkellä kotonaan sairaana.
“Kyyry?” hänen oli pakko sanoa ääneen, mutta hänen kysymyksensä melkein hukkui kotitontun kiljaisun alle.
“Barty-isäntä! Barty-isäntä, mitä hän täällä tekee?” se huusi ja heittäytyi velhon rinnan päälle. “He ovat tappaneet hänet! He ovat tappaneet hänet! He ovat tappaneet isännän pojan!”
Samassa Cedricin aivot alkoivat raksuttaa. Dumbledore vastasi hänelle.
“Kyyry junior. Hieman sekavaa, kun isällä ja pojalla on täsmälleen sama nimi…” hän sanoi ja kääntyi sitten vastaamaan kotitontulle.
“Hänet on vain tainnutettu, Winky. Astu syrjään, ole hyvä. Severus, antaisitko lientä?”

Kalkaros antoi pienen pullon Dumbledorelle. Pullossa oli läpinäkyvää nestettä, totuusseerumia. Hän nosti Kyyryn istumaan viholaiskuvastinta vasten kotitontun, Winkyn, täristessä vieressä kädet kasvoillaan. Dumbledore otti korkin pullosta, avasi miehen suun ja tiputti tämän nieluun kolme pisaraa seerumia. Laitettuaan pullon pois hän osoitti sauvallaan miehen rintakehää ja sanoi: “Herpaannu.”

Miehen silmät väpättivät tämän avatessa ne ja hänen katseensa oli laiska. Dumbledore asettui samalle tasolle hänen kasvojensa kanssa ja kysyi: “Kuuletko sinä ääneni?”
Mies räpytteli hieman silmiään. “Kuulen.”

*

Monta tuntia myöhemmin Cedric istui hieman unenpöppörössä sairaalasiivessä sängyssä hiuksiaan haroen. Kuu loi säteitään pimeään saliin ja kuului vain kaksi rauhallista hengitystä, jotka kuuluivat toinen Vauhkomielle ja toinen Harrylle, joka nukkui Cedricin viereisessä sängyssä. Cedric oli katsellut hajamielisesti pojan suuntaan jo muutaman minuutin ajan, unisena, kun oli herännyt jostain syystä. Unijuoma, jota matami Pomfrey oli antanut sekä hänelle, että Harrylle, oli nukuttanut hänet samantien, eikä hän ollut nähnyt ainuttakaan unta, mistä hän oli kiitollinen. Silti hänestä tuntui, ettei ansaitsisi huolenpitoa, ei hän ollut todellisuudessa kohdannut tiedät-kai-ketä, ei hän ollut taistellut tätä vastaan, hän ei oli hädin tuskin nähnyt hänet. Vihdoin Cedric sai tarkennettua katsettaan Harryyn, joka nukkui selällään pää kääntyneenä Cedricin suuntaan.

Kyyryn poika oli selittänyt pitkään kuinka oli päässyt pakoon Azkabanista äitinsä avulla, kuinka oli elänyt monta vuotta komennuskirouksen alaisena ilman yhteyttä ulkomaailmaan. Ja kuinka tiedät-kai-kuka oli eräänä päivänä ilmaantunut hänen ovelleen vapauttaakseen hänet ja hän oli soluttautunut tämän käskystä Tylypahkaan, jotta tiedät-kai-kenen suunnitelma toteutuisi. Kuinka hän oli onnistunut huijaamaan jopa Dumbledorea, saamaan Harry mukaan turnajaisiin ja viemään pimeyden lordin suunnitelma loppuun. Ja oli onnistunut. Tiedät-kai-kuka oli palannut.

Sen jälkeen hän ja Harry olivat kävelleet Dumbledoren jäljessä tämän kansliaan, jossa iso musta koira oli odottanut heitä. Siellä hän ja Harry olivat kertoneet hautausmaan tapahtumat. Tai Harry oli pikemminkin kertonut, Cedric oli vain kerrannut nopeasti oman versionsa tapahtumista ja auttanut Harrya kerronassa miten oli pystynyt. Ja koko ajan Cedricin oli tehnyt pahaa, kun Harryn piti käydä tapahtumat uudestaan läpi. Lopulta, ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua Dumbledore oli vienyt heidät kummatkin sairaalasiipeen makuusalin sijaan ja koira oli seurannut heitä. Cedric ei ollut jaksanut ihmetellä sitä siihen mennessä. Rehtori oli kieltänyt ketään kyselemästä heiltä illan tapahtumista ja pyytänyt, että he eivät lähtisi sairaalasiivestä ennen seuraavaa päivää, kun hän olisi puhunut koululle.

Cedric laski jalkansa viileälle sairaalasiiven lattialle ja katseli Harrya. Hän tiesi, että tämän rauhallinen uni johtui unijuomasta. Puuskupuh vilkaisi Harryn sängyn päädyssä lattialla kerään käpertynyttä koiraa. Hän ei tiennyt nukkuiko se. Hän katsoi taas Harrya. Hänen teki mieli herättää Harry ja puhua tämän kanssa. Ei kysellä, koska tiesi, että sitä toinen kaipaisi, mutta vain vakuuttaa ettei tämän tarvinnut olla yksin. Tietenkään tämä ei ollut yksin, hänellä oli ystävänsä, Dumbledore, mutta kun he olivat olleet siellä molemmat, Cedricillä oli tunne, että Harrykin –

Äkkiä Cedric huomasi, että Harry oli avannut silmänsä. Tämä mumisi jotain mitäänsanomatonta ja hänen silmänsä harottivat, hänellä ei ollut lasejaan. Cedric nousi suorempaan asentoon sängyllään ja Harryn silmät osuivat häneen. Hän ei hymyillyt, mutta kääntyi kyljelleen ja tunki kätensä päänsä alle. Hitaasti hän nappasi toisella kädellään lasinsa pöydältä ja työnsi ne päähänsä.
“Hei”, hän sanoi hiljaa.
“Hei”, Cedric vastasi. Hetken he vain tuijottivat toisiaan unisessa hiljaisuudessa, kunnes Cedric veti syvään henkeä.

“Kiitos.” Harry kurtisti kulmiaan näyttäen samalla tuskastuneelta ja Cedric ymmärsi miksi: hän ei halunnut muistaa taas.
“Kun pelastit minut. Se kirous olisi osunut minuun ilman sinua. Pelastit henkeni”, hän selitti hiljaa, kuiskaten. “Kiitos”, hän toisti taas. Harry hymähti ja pudisti päätään.
“Jos sinä et olisi ollut siellä, en olisi jaksanut jatkaa”, hän vastasi tuijotellen toisen käden sormiaan. Hän nosti katseensa. “Kiitos sinulle”, hän sanoi.

Cedric näki silmäkulmastaan kuinka koira Harryn sängyn vieressä oli nostanut hieman päätään. Harry ei huomannut sitä vaan katseli vain puoliavoimin silmin Cedriciä. Tämä katsoi Harrya tuntien halua sanoa jotain lohduttavaa, mutta ei saanut päähänsä mitään järkevää, mitään mikä olisi voinut olla totta. Eikä hän toisaalta halunnut turhaan tuoda Harryn mieleen kaikkea tapahtunutta. Harry nousi istumaan risti-istunaan ja nojasi poskeaan käteensä.
Nopeasti Cedric nousi seisomaan, käveli Harryn sängylle ja ennen kuin Harry ehti sanoa tai tehdä mitään, Cedric oli kömpelösti kiertänyt kätensä pienemmän pojan ympärille. Harry istui hetken tönkkönä, kun Cedric puristi tätä itseään vasten, kunnes Harry nosti hitaasti kätensä hänen selkäänsä. Cedric tunsi toisen pään painautuvan hänen niskaansa vasten. Heidän takaansa kuului kahinaa, ehkä koira oli säpsähtänyt Cedricin äkillistä liikettä.

He istuivat pitkään niin, hiljaa ja Cedricin käsi alkoi huomaamattaan silitellä Harryn niskahiuksia. Harry painautui lähemmäs, hänen lämmin kehonsa aivan kuin suli Cedricin omaan kiinni ja tämä veti poikaa lähemmäs. Oikeastaan Cedric pelkäsi, että Harry alkaisi itkeä tai muuta, mutta tämä vain istui Cedricin syleilyssä hiljaa, rauhallisena, lämpöisenä. Hiljalleen hän alkoi pohtia olisiko toinen nukahtanut.

Harry ei ollut, sillä kohta Cedric kuuli etäämmältä käytävältä mekastusta ja Harry nosti päätään. Koira lattialla nousi istumaan ja Harry irrottautui Cedricistä. Cedriciä ja Harrya ympäröivien verhojen takaa kuului puhetta.
“Ne herättävät heidät, jos eivät sulje suutaan!” Cedric tunnisti sen Harryn ystävän, Ronin, äidiksi, rouva Weasleyksi. Koira nousi jaloilleen ja raotti verhoja niin, että Cedric ja Harry näkivät ovelle sekä pitkätukkaisen miehen, Ronin veljen, hahmon verhojen ulkopuolella.
“Mitä ne huutavat? Ei kai mitään muuta ole voinut sattua?”  Cedric katsoi Harryyn, joka katsoi myös häneen. Käytävältä kuului ääniä, huutoa ja kipakoita askeleita, kun huutavat ihmiset kiirehtivät kohti sairaalasiipeä. Cedric tunnisti äänet.
“Tuo on Toffeen ääni”, rouva Weasley sanoi verhojen ulkopuolella. “Ja toinen taitaa olla Minerva McGarmiwa. Mutta mistä he riitelevät?”

Cedric höristi korviaan ja erotti taikaministerin sanoja huudon seasta.
“Valitettavaa, mutta silti, Minerva – “ Toffee suorastaan huusi.
“Sinä et olisi saanut tuoda sitä linnaan! Kunhan Dumbledore kuulee – “ McGarmiwa ärisi Toffeelle.

Sairaalasiiven ovet lennähtivät auki. Cedric katsahti nopeasti Harryyn ja hiipi takaisin sänkyynsä ja meni makuulle, kuin olisi ollut niin koko ajan. Harrykin laskeutui vaakatasoon ja he kuuntelivat riitelyä. Koira avasi verhoja yhä enemmän.

Toffee asteli rouva Weasleyn ja tämän pojan luokse professorit McGarmiwa ja Kalkaros perässään. “Missä Dumbledore on?” taikaministeri kysyi rouva Weasleyltä.
“Hän ei ole täällä.” Naisen ääni oli äkämystynyt. “Tämä on sairaalasiipi, ministeri hyvä, eikö sinun olisi parempi –“

Ovet avautuivat taas, kun Dumbledore saapui paikalle.
“Mitä on tapahtunut?” hän kysyi kuri äänessään. “Miksi häiritsette täällä ihmisiä? Minerva, olen hämmästynyt – minä pyysin sinua vahtimaan Barty Kyyryä –“
“Minun ei enää tarvitse vahtia häntä!” McGarmiwa keskeytti. “Ministeri otti sen huolekseen!” hän kiljui. Cedric katsoi Toffeeseen, joka pyöritteli knalliaan käsissään McGarmiwan täristessä raivosta tämän vieressä.

Kalkaros rykäisi. “Kun kerroimme ministeri Toffeelle, että olimme ottaneet kiinni sen kuolonsyöjän, joka oli vastuussa tämän illan tapahtumista, hänestä tuntui, että hänen omaa turvallisuuttaan uhattiin”, hän selitti hiljaa. “ Hän tahtoi välttämättä kutsua ankeuttajan saattajakseen, kun hän tuli linnaan. Hän toi ankeuttajan siihen huoneeseen, jossa Barty Kyyry –“

Cedric ei kuunnellut McGarmiwan seuraavaa pauhausta, vaan hän tajusi heti, mitä oli tapahtunut, mitä Toffee oli antanut tapahtua. McGarmiwan puheen perusteella ankeuttaja oli mennyt ja imenyt Kyyryltä sielun. Cedric katsoi taas Harrya, jonka ajatukset näyttivät kulkevan samaa rataa päätellen hänen kauhistuneesta ilmeestä. Mutta tämän lisäksi Cedric tajusi muutakin. Jos Kyyry oli nyt – tilassa, jota Cedric ei osannut kuvailla, sehän tarkoitti sitä, että –

“Mutta Cornelius, nyt hän ei voi todistaa”, Dumbledore sanoi. “Hän ei voi todistaa, miksi hän tappoi ne ihmiset.”
“Miksi hän tappoi heidät? No, sehän ei ole mikään arvoitus! Hän oli raivopäinen mielipuoli! Siitä päätellen, mitä Minerva ja Severus ovat kertoneet, hän ilmeisesti kuvitteli toimivansa tiedät-kai-kenen käskystä!” Cedric kurtisti kulmiaan Toffee ärjyessä. Eikö tämä tosiaan uskonut heitä?

“Suunnitelma onnistui. Voldemort on palannut ruumiiseensa”, Dumbledore totesi. Cedric tarkkaili Toffeen kasvoja, joista katosi väri ja näytti aivan kuin joku olisi iskenyt häntä halolla. Hän ei saanut hetkeen sanaa suustaan.
“Tiedät-kai-kuka… palannut? Tolkuttomuuksia. Ajattele nyt, Dumbledore…”

Kun Dumbledore yritti takoa Toffeen päähän järkeä, tämän väittäessä kiivaasti vastaan, Cedricin päässä takoi ajatus, että taikaministeri ei aikonut ottaa kuuleviin korviinsa sellaista väitettä, kuin että tiedät-kai-kuka olisi palannut. Cedric tiesi Toffeen, niissä monissa tilaisuuksissa, joita hänen isänsä oli pitänyt ja joihin tämä oli osallistunut, poikansa joskus mukanaan, hän oli tavannut ministerin useampaan otteeseen. Hän vaikutti ihmiseltä, joka ei osannut tehdä itse päätöksiä ja häneen päti sanonta, vanhassa vara parempi. Uudistukset, jotka tekivät hänen elämästään tai hänen maailmastaan vaikeamman, oli lopetettava alkuunsa. Mutta kun itse Dumbledore seisoi hänen edessään vahvana ja kertoi tiedät-kai-kenen palanneen, Cedric ei voinut uskoa, että Toffee ei aikonut uskoa tätä.

Toffeen sanat porautuivat Cedricin tajuntaan. “Sinäkö – öh – olet valmis tässä asiassa uskomaan Harryn sanaan?” Koira verhojen juuressa murisi matalasti.
“Unohdat, että Voldemortin uutta nousua oli todistamassa kaksi oppilasta. Cedric Diggory palasi myös kertoen saman kuin Harrykin. Totta kai minä uskon Harrya ja Cedriciä”, Dumbledore sanoi. Harry katsoi tällä kertaa Cedriciin, mutta käänsi sitten kasvonsa toisiin. Cedric katsoi rehtoria, tämän silmät leimusivat. “Minä kuulin Kyyryn tunnustuksen ja kuulin myös Harryn ja Cedricin selostuksen tapahtumista sen jälkeen, kun he olivat koskeneet kolmivelhopokaaliin; nuo kaksi tarinaa käyvät järkeen, ne selittävät kaiken mitä on tapahtunut sitten Bertha Jorkinsin viimekesäisen katoamisen.”

Toffee puhisi hiljaa hymyillen kummallisesti. Hän katsoi verhojen taakse Harryyn ja sitten taas Dumbledoreen.
“Sinäkö suostut uskomaan, että lordi Voldemort on palannut, kun sen kertovat sinulle mielipuoli murhaaja ja kaksi teinipoikaa, joista toinen… tuota noin…”

Kun hiljaisuus laskeutui hetkeksi Harry avasi vihdoin suunsa. “Sinä olet lukenut Rita Luodikon juttuja.” Kaikki hätkähtivät, sillä kukaan ei ollut huomannut, että Harry tai Cedric olisi hereillä. Cedric nousi istumaan, mutta Harry pysyi sängyssä kyljellään. Toffee punehtui ja jälleen hänen sormensa pyörittelivät knallia.
“Entä sitten, vaikka olisinkin?” Hän katsoi Dumbledoreen. “Vaikka olisinkin saanut tietää, että sinä olet visusti salannut tiettyjä seikkoja tuosta pojasta? Vai että kärmessuu? Ja saa hassuja kohtauksia ties missä – “
“Oletan, että tarkoitat kipuja, joita Harry on tuntenut arvessaan?” rehtori kysyi hyytävän kylmällä äänellä. Toffee hymähti.
“Sinä siis myönnät, että hänellä on ollut tällaisia kipuja? Päänsärkyjä? Painajaisia? Ehkä – harhanäkyjä?”

Cedric näki, että Dumbledore oli avaamassa suunsa, mutta hän ei voinut pysyä hiljaa pidempää.
“Ministeri, vaikka ette uskoisikaan Harrya, mikä syy minulla olisi valehdella? Harry on saattanut nähdä painajaisia, mutta minua ei ole vaivannut vuoden aikana muu kuin koetuksiin valmistautuminen. Miksi puolustaisin Harrya? Olemme vastustajia. Mutta silti vakuutan, että näin tiedät-kai-kenen uudelleennousun.”
Toffee katsoi häntä pitkään, miettien selvästi mitä sanoa, kuinka voisi kumota toisenkin pojan väitteet. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään ennen kuin eräs kauempana seissyt hahmo tuli lähemmäs ja puhui.
“Aivan, Cornelius.” Cedric hätkähti, kun huomasi, että hahmo oli hänen isänsä. Hän ei ollut nähnyt tätä aikaisemmin. Vilkaistessaan hieman ympärilleen, hän näki myös äitinsä rouva Weasleyn takana. Sen sijaan tämän takana seisoi pieneen kokoon käpertynyt Cho.
“Cedric on kunnon poika ja tiedän, että hän ei valehtelisi tällaisesta asiasta. Minä”, Cedricin isä asteli lähemmäs poikaansa ja seisahtui tämän viereen sänkyjen väliin, “seison hänen takanaan.” Cedric katsoi kuunvalossa häilyviä isänsä kasvoja ja väläytti tälle kiitollisen hymyn.

Toffee pudisteli päätään. “Amos, ole nyt järkevä. En kiellä, etteikö Cedric olisi fiksu ja järkevä, mutta…tuota…” Hän ei näyttänyt osaavan jatkaa lausetta. Cedric tunsi vahingonilon pistoksen. Toffee saattoi vetää päättömiä johtopäätöksiä Luodikon perättömistä jutuista, mutta kuten Cedric ja tämän isä olivat sanoneet, Cedricillä ei ollut syytä valehdella, eikä Cedric ollut kärsinyt Toffeen kuvailemista harhanäyistä. Oli pitkään hiljaista. Cedric katsoi Dumbledoreen, joka näytti jokseenkin tyytyväiseltä.

Sitten rehtori puhui taas. “Cornelius, hyvä. Harry on yhtä järjissään kuin sinä tai minä. Arpi hänen otsassaan ei ole sekoittanut hänen aivojaan. Uskon, että sitä vihloo silloin, kun lordi Voldemort on lähellä tai erityisen murhanhimoinen. Ja kuten äsken kuulit, Cedric on myöskin täydellisen järjissään, eikä hän valehtelisi vain Harryn pyynnöstä.” Cedric tunsi saman voiman huokuvan Dumbledoresta, joka oli uhkunut hänestä hänen tainnuttaessa Kyyry juniorin. Ehkä juuri siksi Toffee perääntyi taaksepäin hieman. Hän ei osannut taaskaan sanoa sanaakaan. Hän katsoi Cedricin päättäväisiin kasvoihin, eikä poika räväyttänyt silmäänsä.

“Suo anteeksi, Dumbledore, mutta kahden teinipojan todistus – “
“Hei, minä näin että Voldemort palasi!” Harry huudahti oltuaan pitkään hiljaa. Hän nousi seisomaan tai ainakin yritti, kun Weasleyn äiti kiiruhti painamaan hänet takaisin sänkyyn. “Minä näin kuolonsyöjät! Minä voin luetella heidän nimensä! Lucius Malfoy –“
Toffee näytti unohtaneen Cedricin. “Malfoy vapautettiin! Erittäin vanha suku – lahjoituksia erinomaisiin tarkoituksiin –“
“Macnair!” Harry jatkoi Toffeesta välittämättä.
“Samoin vapautettu! Työskentelee nykyään ministeriössä!”
“Avery – Nott – Crabbe – Goyle –“
Toffee suuttui. “Sinä vain toistelet niiden nimiä, jotka vapautettiin kolmetoista vuotta sitten syytteistä! Sinä olet voinut löytää nuo nimet vanhoista oikeudenkäyntijutuista! Taivaan tähden, Dumbledore – poikahan höpisi jotain pöljää edellisenkin lukuvuoden lopussa – hänen tarinansa kasvavat ja sinä yhä vain nielet ne – poika osaa kärmeskieltä, Dumbledore, ja sinä vain pidät häntä luotettavana!”

“En minä osaa kärmeskieltä!” Toffee kääntyi katsomaan Cedriciä, joka tuijotti taikaministeriä nyt tuima ilme kasvoillaan. “En tiedä mitään siitä, mitä tapahtui viime vuoden lopulla. Millä syyllä minä muka haluaisin huvikseni tukea Harryn tarinaa? Luuletteko, että hän on hämäyttänyt minut, vai? Jos ette usko Harrya, uskokaa minua tai sanokaa sitten joku muukin väite, millä voitte kumota sekä minun että Harryn todistukset.”

Cedricin puheen jälkeen sairaalasiipeen laskeutui syvä hiljaisuus. Cedric tuijotti tiukasti Toffeeta, joka oli lopettanut knallinsa pyörittelyn ja katsoi nyt poikaa selvästi puntaroiden ja ehkä pohtien. Cedric ei antanut sen näkyä, mutta hän tunsi hienoista voitonriemua. Olisiko hän saanut Toffeen heräämään tähän maailmaan?
Toffee katsoi Harrya pitkään, sitten Dumbledoreen, tietämättä mitä sanoa tai tehdä. Hetken hän katsoi jalkoihinsa, huokasi hiljaa ja nosti sitten katseensa taas rehtoriin ilmeettömänä. Cedric nuolaisi huuliaan jännittyneenä.

“Nyt, Cornelius, jos saan pyytää, astut toimistooni ja voin selittää kaiken. Joudun kuitenkin pyytämään, että jätämme Harryn ja Cedricin rauhaan”, rehtori sanoi hiljaa. Hitaasti, jäykästi, mutta selkeästi Toffee nyökkäsi. Ehkä hieman lyötynä ja luhistuneena, mutta tiukasti, hän lähti seuraamaan Dumbledore. Heidän peräänsä lähtivät professorit Kalkaros ja McGarmiwa. Cedric katsoi Harryyn, joka seisoi sänkynsä vieressä. Kiitollinen hymy pyrki tämän huulille vaikeasti.

Äkkiä hiljaisuus katkesi, kun ikkunalta kuului kova pamaus. Cedric kääntyi muiden mukana katsomaan sinne päin ja näki Hermionen puristavan jotain kädessään tiukasti. Hän katsoi muihin.
“Anteeksi”, tyttö sanoi hiljaa.

Cedric tunsi lämpimän puristuksen olallaan, mutta ennen kuin ehti kohdata isänsä katsetta, rouva Weasley puhui. “Harry, Cedric, teidän pitäisi varmaan mennä takaisin nukkumaan. Liemenne.”

Kumpikin puhutelluista meni takaisin sänkyihinsä, joi uniliemensä ja viimeiseksi näykseen Cedric näki mustan pörröisen pehkon pilkottavan valkoisten lakanoiden keskeltä.
« Viimeksi muokattu: 13.10.2009 16:55:18 kirjoittanut Diamond »
Hine on ylde eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

Älä, älä koskaan suutele otsalle
jos voit suudella suoraan suulle.
~Tommy Tabermann

Meldis

  • puuskupurilainen
  • ***
  • Viestejä: 610
  • Suora toiminta vie taisteluun, yllättävä voittoon.
Vs: Huti, PG, AU-haaste, 2/3 13.10!
« Vastaus #3 : 18.12.2009 23:30:50 »
A/N: Ja vihdoin viimeinen luku. Paljon edeltäjiään lyhyempi, mutta tämä olikin tällainen vähän kevyempi ja, vaikka se ei ollut tarkoitus, hieman fluffysempi lopetus. Loppu piti tapahtua näin, mutta pidempi se olisi toki voinut olla. Ikäraja ei edelleenkään nouse, mutta Harry/Cedric tunki itsensä jossain muodossa mukaan. En ole betauttanut tätä osaa, koska en malta odottaa, että systeri saisi aikaa katsoakseen tämän läpi, kun miulla ei kunnon betaa tälle ole. Eli virheitä voi löytyä, vaikka olenkin kahlannut tätä läpi. Muttah, tässäpä olisi.  :)


3. osa

Aurinko kiusasi varmasti tahallaan Tylypahkan tiluksia. Kesäkuinen lämmin päivä ei sopinut Cedricin mielentilaan, hänen maatessa vihreällä nurmella lammen lähellä tuijotellen muutaman pilvenhattaran valtaamalla taivalle, jolla aurinko kuitenkin lämmitti koulua. Ulkona olevat oppilaat eivät vaivanneet häntä, eikä Cedric tiennyt, pohtivatko hekin tiedät-kai-kenen uutta nousua vai juhlivatko vain kokeiden päättymistä. Cedric toivoi, että olisi itsekin voinut vain juhlia pian alkavaa kesälomaa ja muutamaa vapaata kuukautta. Olettaen, että ne kuukaudet olisivat vapaita.

Cedric ja Harry olivat päässeet sairaalasta seuraavana päivänä illalla ja heille oltiin kerrottu, että Dumbledore oli päivällisellä puhunut koululle lyhyesti kolmannen koetuksen tapahtumista ja kieltänyt kyselemästä kummaltakaan heistä mitään. Cedric oli ollut helpottunut, ehkä eniten siksi, että vaikka kaikilla tuntui olevan käsitys, että hänkin oli kokenut jotain kamalaa ja traumaattista, niin asia ei oikeastaan ollut, eikä hänellä ollut juuri mitään kerrottavaa. Hänestä tuntui epäoikeutetulta, kun häntäkin kohdeltiin kuin hän olisi kohdannut tiedät-kai-kenen ja melkein kuollut tämän ja tämän kuolonsyöjien käsissä. Harry ei ehkä halunnut sääliä ja huolenpitoa, mutta hän tarvitsi sitä enemmän kuin Cedric. Puuskupuh avasi silmänsä saaden itsensä näkemään sinne tänne vilistäviä palloja auringon häikäistessä hänet.

Hän ei ollut nähnyt Harrya juurikaan. Tämä ei ollut käynyt syömässä kuluneiden kolmen päivän aikana suuressa salissa ja koska tunteja pidettiin kuten ennenkin, Cedricillä ei ollut ollut aikaa etsiäkään tätä. Kerran hän oli nähnyt toisen tämän tullessa ulkoa Ronin ja Hermionen kanssa sekä toisen kerran, kun tämä oli tullut vastaan tunnin päättyessä Cedricin tullessa tyrmistä. Kummallakin kerralla hän oli näyttänyt rasittuneelta, huonosti nukkuneelta ja surulliselta. Cedric halusi puhua hänen kanssaan. Tietämättä itsekään oikein miksi, sillä ei hänkään halunnut muistaa sitä iltaa, saati sitten Harry. Mutta mistä muusta he kaksi voisivat puhua? Kuinka jakaisivat kolmivelhoturnajaisten voittorahat?

 Toffee oli lähtenyt yöllisen keskustelun jälkeisenä aamuna, eikä Cedric ollut kuullut mitään hänestä tai hänen mielipiteistään, suuntaan tai toiseen. Dumbledore ei ollut maininnut siitä puheessaan, eikä taikamaailma saati Päivän Profeetta ollut puhunut asiasta. Itse asiassa lehti oli kokonaan vaiennut kolmannen koetuksen tapahtumista ja Cedric oli lukenut vain pienen jutun, jossa kerrottiin Tylypahkan saaneen kaksoisvoiton. Cedric ihmetteli, miten Rita Luodiko ei ollut saanut vielä meheviä tapahtumia tietoisuuteensa ja heti sen jälkeen Profeettaan. Ehkä Toffee oli pakottanut hänet pysymään hiljaa, mikä oli kylläkin melko mahdotonta ottaen huomiaan Luodikon uteliaisuuden ja häpeilemättömyyden.
Eli ehkä Toffee uskoi heitä. Jos uskoi, mitä silloin tapahtuisi? Alkaisiko uusi sota velhomaailmassa kolmentoista vuoden tauon jälkeen? Olisiko helvetti irti?

Liikaa asioita mietittävänä, Cedric päätti ja sulki silmänsä. Niin vähässä ajassa oli tapahtunut liikaa, että puuskupuhin oli vaikea käsittää sitä. Tuntui kuin pitäisi puhua siitä. Mutta hän ei halunnut puhua. Kuin yhdelle.

Hiljainen tuulenvire ei vienyt lähestyvien askelten ääniä mennessään ja Cedric kurtisti kulmiaan ajatellessaan Chon tai jonkun hänen tupalaisensa tulevan onnittelemaan häntä voitosta tai puhumaan tästä kaikesta. Tai Chon tapauksessa jotain läheisempää, mitä Cedric ei juuri sillä hetkellä kaivannut.
Hän kuitenkin halusi nähdä lähestyjän, joten hän nousi ketterästi kyynerpäilleen ja käänsi ylävartaloaan nähdäkseen, kuka oli tulossa. Kun Harryn ja Cedricin silmät kohtasivat, nuorempi näytti hetken siltä, että pysähtyisi, mutta ei lopulta kehdannut tai halunnut pysähtyä vaan asteli Cedricin luokse. Puuskupuh nousi istumaan nojaten käsiinsä. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään.
“Hei”, Harry henkäisi kohta ja Cedriciä alkoi melkein naurattaa, mutta piti naurut mahassaan.
“Hei”, hän vastasi. Hänen katseensa kehotti toista istumaan ja tämä istui hitaasti vanhemman viereen risti-istuntaan. Kauempana järvellä jättiläiskalmari paistatteli auringossa, kun vähän matkan päässä rannalla Dumstrangin laiva keikkui hitaissa aalloissa.

“Niin…” Harry sanoi hiljaa. Cedric vilkaisi tähän ja näki hänen tuijottelevan kalmaria ja nyppivän huomaamattaan ruohonkorsia. “Koulu loppuu kohta”, Harry jatkoi pitkän ajan jälkeen. Cedric ei käsittänyt minne keskustelu oli menossa. Hän ei sanonut mitään.
“Mitä luulet, uskoiko Toffee?” Harry kysyi äkkiä. Cedric katsoi jättiläiskalmariin.
“En tiedä. Hän on itsepäinen, joskus erittäin, kuten huomasin. Mutta joskus hän osoittautuu harvinaisen fiksuksi”, hän vastasi epämääräisesti. “Kuulemme siitä enemmin tai myöhemmin”, hän jatkoi. Harry nyökkäili.

Äkkiä poika kääntyi Cedriciin päin kokonaan ja katsoi suoraan tähän. Hän aukoi suutaan hetken vailla sanottavaa.
“En oikein tiedä mitä sanoa. En osaa kuvitella, miten asiat olisivat, jos Voldemort olisi…” Harry  hiljeni hetkeksi ja hänen katseensa karkasi taas järvelle, samalla kun Cedric värähti tiedät-kai-kenen nimelle. Harry kääntyi katsomaan taas häntä. “Jos olisit… kuollut silloin, Toffee ei takuulla uskoisi sanaakaan, mitä sanoisin, vaikka kuinka Dumbledore sitä hänelle jankuttaisi. En tiedä uskooko nytkään, mutta ainakin voimme toivoa. Kiitos siitä.” Harry kuulosti omituisen muodolliselta. Cedric oli keskeyttämässä hänet, mutta hän ehti jatkaa. “Ja minusta tuntuu paremmalta, että joku todella tietää. Sen kaiken. Voin ehkä kertoa yksityiskohtaisesti rehtorille tapahtumat, mutta hän ei ollut siellä. Sinä olit. Ties miten olisin pärjännyt yksin.” Jälleen Cedric oli keskeyttämässä ja sanomassa, että hän ei tehnyt juuri mitään, mutta joko Harry ei huomioinut tai huomannut sitä, koska hän yhä jatkoi.
“Voin puhua ystävilleni. En kyllä ole puhunut ja he ymmärtävät sen. Mutta sitten kun olisin valmis, he eivät kuitenkaan tiedä kaikkea. Sinä tiedät. Ja vaikka… vaikka on minun syyni, että jouduit kokemaan sen – minä ehdotin, että molemmat ottaisivat pokaalista kiinni - , itsekkäästi sanon, että hyvä, että olit siellä. Hyvä… että…” Harry laski vihdoin katseensa. “Hyvä, että olet tässä.”

Cedric katsoi nuorta poikaa ja nousi suorempaan asentoon istumaan. Hän halusi sanoa Harrylle, että ei ollut hänen syynsä, että hän oli ottanut pokaalista kiinni. Hän halusi voittaa. Hän oli itse päättänyt tarttua kahvaan kiinni. Mutta hän tiesi, että Harry ei kuuntelisi häntä ja hän voisi tolkuttaa sitä hänelle myöhemmin. Hän halusi myös itse uudestaan kiittää Harrya henkensä pelastamisesta. Ilman Harryn uhkarohkeaa tekoa, Cedric ei istuisi siinä järven rannalla. Hän oli velkaa toiselle. Hän halusi myös sanoa, että ei hän yksin ollut yrittänyt taivuttaa Toffeen päätä, ei tämä yhtä poikaa uskoisi.

Mutta kaiken tämän sijaan hän tyytyi hymyilemään Harryn päälaelle ja pörröttämään tämän sekaista tukkapehkoa. Harry nosti päänsä kulmat vähän kurtussa, mutta Cedric vain virnisti hänelle leveästi. Harry vastasi hymyyn punastuen samalla. Cedric nojautui taas käsiään vasten.

Jättiläiskalmari jatkoi kellumistaan aivan järven pinnassa, linnut jatkoivat liruttelujaan ja oppilaat jatkoivat meluamistaan. Kukaan ei ollut juuri kiinnittänyt huomiota kahteen entiseen kolmivelho-ottelijaan, jotka istuivat pitkään hiljaisessa yhteisymmärryksessä järven rannalla. Jossain vaiheessa pojat alkoivat keskustelemaan innoissaan huispauksesta ja riitelemään maailmanmestaruuskisoista sekä juttelemaan tulevasta kesästä. Cedricistä se tuntui mukavalta ja hetken hän saattoi miltei kuvitella, ettei eläisikään maailmassa, joka riippui sodan partaalla.

Kun keskustelu hiljeni hetkeksi, hän unohti sen täydellisesti, kun pienempi, hieman nihkeä käsi osui kuin huomaamattaan hänen omaansa, mutta hiljalleen liukui puoliksi sen päälle puuskupuhin tuijotellessa taivaalle ja rohkelikon tiiraillessa kiinnostuneena vihreitä ruohonkorsia.

~Fin



A/N: Idea koko ficissä oli siis nähdä, miten Cedricin selviäminen vaikuttaisi Toffeen päätökseen, uskoako vai ei. En nyt tiedä, olisiko se vaikuttanut mitenkään, mutta kun kyseessä on kuitenkin Amos Diggoryn poika, päätin, että no kyllä se vaikuttaa. Mutta koska jos olisin kertonut, mitä Toffee todella ajattelee, tämä ficci olisi vain jatkunut ja jatkunut. Tämä on jo nyt lipsunut käsistä, enkä jaksaisi ottaa sellaista romaania kirjoitettavaksi, koska silloin ainakin vitonen ja ehkä kutonenkin menisivät ihan uusiksi. Joten annan lukijan päätettäväksi, miten käy. Itse haluaisin uskoa, että Toffee on fiksu, mutta oikeastihan hän ei ole, joten luulen, että vaikka näin olisi käynyt, ei Toffeen mielipide olisi muuttunut miksikään. Mutta toivossa on hyvä elää. :)
Kootut selitykset jatkuvat. Oikeastihan halusin vain pitää Cedricin hengissä. Cedric on yksi suosikkihahmoistani ja se, että hän esiintyy vain yhdessä kirjassa kunnolla, on ihan tyhmää! Joten halusin luoda itselleni kuvitelman siitä, miten hän selviäisi. Eikä toki toista lempparipritustani, Harry/Cedriciä, voinut olla jättämättä pois. ;)
Pölötin liikaa jo, mutta jos vaivauduit lukemaan, toivoisin kommenttia, ne piristävät kylmiä ja pimeitä talvipäivä.
Hine on ylde eft gewunigen wilgesiþas, þonne wig cume.

Älä, älä koskaan suutele otsalle
jos voit suudella suoraan suulle.
~Tommy Tabermann