Kirjoittaja Aihe: Jäänteitä jostakin kauniista K11  (Luettu 1805 kertaa)

Aryachia

  • ***
  • Viestejä: 191
  • The Writer
Jäänteitä jostakin kauniista K11
« : 03.04.2009 14:48:56 »
// Alaotsikko: ?/? K-11. Angst & Fluffy

 Title: Jäänteitä jostakin kauniista
Author: Aryachia
Rating: K11
Genre: Angst, Fluffy
Summary: ”Etkö sinä ole ikinä ollut niin vihainen itsellesi, että sinun tekisi mieli repiä silmät päästäsi ja kävellä lasinsiruilla? Minusta tuntuu siltä koko ajan.”
Disclaimer: Minun omia tarinoitani.
A/N: Teki mieli taas väännellä tällaisia. Ei ole paljoa sanottavaa. Sen sanon, että taas paljastelen sieluni salaisia saleja teille taiteen avulla, jätän teidän pohdittavaksenne mitä tämä kuvastaa.

Tämä on myös julkaistu Kristallimaailmassa originaalina ja julistettu siellä vuoden parhaaksi originaaliksi.

*****

Makasimme sängylläni hiljaa ja minä kiedoin hitaasti käteni vieressäni makaavan nuoren naisen ympärille. Hänen ihonsa oli vaalea kuin kuunsäteet ja miellyttävän pehmeä karheiden sormenpäideni alla. Raskaat, mutta kauniin näköiset rinnat kohoilivat tyynesti hengityksen tahtiin ja niiden vaaleanruskeat nuput olivat yhä koholla osittain huoneen kylmyydestä johtuen.

Tummat, paksut hiukset kutittivat rintakehääni heikosti ja vein käteni niiden läpi tuntien niiden samettisen pehmeyden. Hän tuoksui omalla tavallaan puhtaalle ja tuomenkukille ja minä katsoin noita kaunispiirtoisia kasvojaan jotka näkyivät edessäni: Sulkeutuneita tummanruskeita silmiä ja syvänpunaisia, kosteita huulia jotka olivat aavistuksen raollaan puhaltaen lämmintä ilmaa niiden välistä.

Niin kaunis. Niin hauras. Kuin lasikeiju jonka pelkäsin menevän rikki jos koskettaisin sitä liian lujaa tai jollain tavalla väärin. Ja minä tulisin vielä tiputtamaan sen käsistäni, rikkoisin koskemattomuuden ja tuo kaunis näky olisi pelkkiä lohduttomia sirpaleita kylmällä lattialla.

Huokaisin raskaasti.

Näin rakkaani kääntyvän ja raottavan hiukan ruskeita silmiään. Hänen hiuksensa levittäytyivät hänen ympärilleen kuin silkki ja hänen tummat silmänsä tuikkivat leikkisästi. Sitä minä olin oppinut hänessä rakastamaan. Hän oli nuori - ehkä vähän liiankin nuori, mutta emme välittäneet siitä - ja täynnä elämää, intoa ja tiedonjanoa...sekä rakkautta jota hän antoi minulle ilman katumusta kuitenkin tietäen, että tämä ei voi jatkua loputtomiin.

Me suutelimme ja huuliemme kosketus oli höyhenenkevyt, mutta varma. Täynnä läheisyyttä. Täynnä rakkautta. Jäänteitä kaipauksesta, tuskasta ja odotuksesta. Mutta ei ikinä värettäkään surusta vaikka sen pitäisi olla meitä lähinnä. Meillä oli toki synkät hetkemme, mutta ne olivat myöhemmin kuin kaukaista unta.

Joskus inhoan itseäni sen takia, että lähdin tähän. Tuo nuori enkeli ansaitsee parempaa kuin minut, hän ansaisitsi nuorukaisen joka olisi valmis roikkumaan pää alaspäin puunoksista ja tekemään sekopäisiä juttuja todistaakseen rakkauttaan. Jonkun, joka olisi tukemassa häntä vastaisuudessakin...minä en olisi enää läsnä, kun hän levittää siipensä ja lähtee, tänne minä kuulun ja tänne minä jään.

Silti hän tahtoi sen ainoan jota hän ei saisi rakastaa, hän valitsi kaikkien miehien seasta juuri sen jonka ei olisi pitänyt olla edes harkittava vaihtoehto.

Hän valitsi minut.

Kyllä, hän valitsi minut. Tylsän, unettavaäänisen, mauttomasti pukeutuvan, rumpuja soittavan miehen, joka oli aivan liian vanha hänelle. Sen, joka tulee murtamaan hänen sydämensä niin rikki, että se tuskin ikinä paranee.

Minun tekisi niin kovasti mieli irrottautua nyt, mutta en tahtonut murtaa häntä, en riistää herkkää sielua pois enkä särkeä kuvitelmia sillä se oli kaikki, mitä hänellä nyt oli, mistä hän piti kiinni. Meidän suhteemme oli kaunista ja herkkää, täynnä harmoniaa ja yhteisymmärrystä, mutta se pohjautui valheelle, itsepetokselle ja tyhjille haaveille. Me olimme kuin Roomeo ja Juulia. Kun minä katoaisin hänen elämästään niin hän kuihtuisi, hän kuolisi ruusun tavoin ja minä tuntisin siitä syyllisyyttä. Se olisi minun myrkkyni jota kantaisin päivien loppuun asti ja jokainen hengenvetoni olisi tuskallinen aivan kuin rintakehääni työnneittäisiin tuhat tikaria.

Saatan saada hänet voimaan paremmin nyt, kun meillä on yhä toisemme ja saan hänet unohtamaan meitä ympäröivän pimeyden, mutta minun rakastavat sanani ovat kuin kaksiteräinen palava miekka joka viiltää hänen sieluaan kunnes se ei ole enää muuta kuin verta ja haavaa. Ja silloin, kun minun pitäisi lohduttaa häntä niin ompelen ne haavat kiinni punaisena hehkuvalla neulalla ja rautalangalla jotta voin satuttaa häntä tulevaisuudessa yhä uudelleen.

Miten tähän päädyttiin? Miten jotain näin kaunista mureni silmiemme edessä tuhkaksi ilman, ettemme itse pystyneet tekemään sille yhtään mitään?

"Miksi juuri minä? Maa on täynnä sinulle sopivia poikia. Miksi sinä huomasit juuri minut etkä ketään muita?" kysyin nuorelta naiselta jolloin hän kääntyi ja käpertyi kiinni minuun. Hengitin hitaasti hänen tuoksuaan ja suljin silmäni. Tuomenkukkia ja saippuaa. Hymyilin hitaasti ja leikin noilla tummilla, pitkillä hiuksilla.

Sitten kuulin hänen äänensä: Se oli yhtä aikaa syvä ja kirkas, aina niin tasainen, mutta hiljainen. Siinä oli kuultavissa vuosien tuska, vuosien arvet sekä haavat ja synkät ajatukset. Mutta sieltä paistoi läpi ilo, toivo ja lämpö aivan kuten aurinko valaisee tummien pilvien reunat sateen jälkeen.
”Sitä on vaikeaa selittää”, hän sanoi ja kiedoin käteni hänen ympärillensä. ”Kun minä näin sinut ensimmäistä kertaa niin minusta tuntui, että olin saanut siunauksen...äh, kuulostan todella typerältä, olisi pitänyt aloittaa jotenkin muuten.”
”Jatka vain, et kuulostanut ollenkaan typerältä.” sanoin ja silitin hänen hiuksiaan. Kuinka minä inhosinkaan sitä, että hän aliarvio ja haukkui koko ajan itseään.
”Kuitenkin...muistatko, kun minä kerran halasin sinua? Se eräs varhaistalven päivä. Muistatko?” hän jatkoi ja minä nyökkäsin. Totta kai minä muistan.
”Olit niin pehmeä, lämmin...kuin iso pehmolelu. Ja tuoksuit hyvälle. Sinulla oli aina kyky piristää minua, kun olin maassa...pelkästään jo olemalla paikalla vaikka et sanonut tai tehnyt mitään. Ja...ja sinä olit yksi niitä harvoja joka ei jäänyt kiinni ulkonäkööni vaan annoit arvoa ihmisenä.”

Näin, kuinka rakkaani silmät kostuivat, hän puri alahuultaan voimalla ja kynnet puristuivat käsivarsiin raapien niihin pieniä verinaarmuja. Ei kai taas? Hänessä oli harvoja asioita joita todella inhosin ja niistä hirvein oli se, miten hän silpoi itseään niin avoimesti. Hänella oli tapana raapia kätensä punaisiksi ja purra huulensa sisäpintaa niin lujaa ja lopettaa vasta tuntiessaan veren maun suussaan. Joskus hän hakkasi päätään seinään, kunnes vaalea iho repeytyi itkien punaisia kyyneliä, työnsi neuloja lihaansa ja repi noita silkkisiä hiuksiaan päästään.

Minä otin hänet tiukkaan halaukseen niin, että hänen kätensä joutuivat erilleen eivätkä voineet tuottaa kipua. En vieläkään täysin ymmärtänyt, miksi hän teki niin. Näin, kunka nuorta tyttöä sattui, kun hän teki niitä kaikkia hirveitä tekoja ja silti hän jatkoi itsensä kiduttamista.

Miksi?

Katsoin toista vaaleaa kättä jolla oli häivähdys syvänpunaista jota vuoti pienestä naarmusta hiukan kyynärvarren yläpuolelta. Hän katsoi sitä myös, hiljaa ja hengittäen raskaasti kokien tuskaa.
”Miksi?” kysyin hiljaa, lähes kuiskauksen veroisena. Vein muutaman karanneen, tumman hiuskiehkuran korvan taakse ja näin, että hänen olisi tehnyt mieli huitaista käteni pois, mutta oli liian voimaton tehdäkseen niin. Tämä oli taas niitä hetkiä, jolloin varjo levitti viittaansa yllemme ja hän itkisi ja purkaisi sydäntäni minulle. Ja minä lohduttaisin, kuuntelisin ja välittäisiin. Rakastaisin. Niin se meni aina.

”Koska kipu on minulle ainoa muistutus siitä, että en ole pelkkä varjo”, hän vastasi myös kuiskauksena. ”Jotenkin olen aina niin tyytömätön itseeni...yritän kantaa kaikkea hartioillani ja syytän itseäni jos epäonnistun. Etkö sinä ole ikinä ollut niin vihainen itsellesi, että sinun tekisi mieli repiä silmät päästäsi ja kävellä lasinsiruilla? Minusta tuntuu siltä koko ajan. Joskus enemmän, joskus vähemmän.” hän jatkoi ontosti ja minä halasin häntä lämpimästi ja tiukemmin. Mitä hän tekisikään itselleen jos minä jättäisin hänet nyt yksin? Hän syyttäisi itseään ja...ei, en saa ajatella sitä. Mutta minun täytyi puhua siitä jotta hän tietäisi, ettei se olisi hänen vikansa.

”Sinähän tiedät, että me eroamme joku päivä? Tämä ei voi jatkua”, sanoin ja hän nyökkäsi vaitonaisesti. ”Tahdon tietää vielä yhden asian: Minä näen, että olet elänyt tuskassa niin monta vuotta ja ymmärrän, että tahdoit minut, mutta tahdon sinun tietävän, että rikon ennen pitkää sydämesi. Se satuttaa minua jo tarpeeksi enkä tahdo, että otat siitä taakan kantaaksesi.” sanoin ja hän ei vieläkään sanonut mitään nyökkäili vain tyhjin silmin ja hetken minusta jo tuntui, että pitelin käsissäni ruumista enkä melankolista nuorta naista.
”Ymmärrän sen..ja minä tulen suremaan sitä tahdoit sitä tai et. Mutta...aion kertoa sinulle, miksi minä valitsin kaikista synkimmän polun.”
”Mmhm?” mutisin ja huomasin jo keinuttavani häntä. Missä vaiheessa olin aloittanut sen? Silloinko kun hän tunnusti inhoavansa itseään?

”Minä pidän kirjoista. Joku kirjoittaja – en muista kuka, eikä se ole tärkeää – sanoi kerran, että hän olisi valmis vaeltamaan sata vuotta pimeydessä jos saisi kokea edes yhden päivän todellista, kaunista valoa”, hän sanoi hiljaa ja kietoi kätensä minun ympärilleni.
”Sinä olet minun todellinen valoni. Ja valo kaikkoaa, sillä mikään ei loista iloisesti, mutta en vaihtaisi tätä mihinkään, koska se ei olisi samanlaista. Ja siksi minä olen valmis vaeltamaan sata vuotta pimeydessä, koska minulla on muisto siitä valosta. Koska minulla on muisto meistä. Ymmärräthän?” Hän kohotti kasvojaan, meidän silmämme kohtasivat. Hänen tummanruskeat silmänsä katsoivat minua toivekkaasti ja tunsin, kuinka omat harmaansiniset sielun peilini tuikkivat.

Ja minä ymmärsin.

Me eroaisimme joskus ja minä särkisin hänen sydämensä. Hän surisi aikansa, tarttuisi itseään niskasta ja jatkaisi eteenpäin. Sellainen hän oli vaikka hän ei ehkä itse tiennytkään sitä. Hän jatkaisi eteenpäin täynnä valoa joka kantaisi ja ohjaisi pimeydessä. Ja se valo oli pyhitetty meidän muistollemme.

”Ymmärrän. Ja minä uskon, että jaksat vaeltaa. Sinä olet vahva.”

Ja sidoimme tämän hetken uudella suudelmalla. Ja tällä kertaa kosketuksemme oli varma, tunsimme toistemme sydämien sykkeen sekä lämmön kehoillamme.

Läheisyyttä. Rakkautta. Jäänteitä kaipauksesta, tuskasta ja odotuksesta. Mutta ei ikinä värettäkään surusta. Se saisi odottaa.

****

A/N2: Oli jotenkin tyhjentävää kirjoittaa tätä.
« Viimeksi muokattu: 26.11.2014 10:04:46 kirjoittanut Lasikuula »
http://www.finfanfun.fi/index.php?topic=11097.0 <-- Tervetuloa hullujenhuoneelle
Klik?