Author: Siperia
Rating: S
Genre: angst, drama?
A/N: Tämä on muuten tositarina.
***
Isä, mene pois. En jaksa kuunnella enempää tänään, olen väsynyt ja menisin jo nukkumaan.
Sinä se sitten jaksat toistaa itseäsi. Olen kuullut jo riittävän usein, kuinka laiska ja kelvoton olen. Kuinka en osaa tehdä muuta kuin istua "joutavan kapineen" ääressä ja pyörimässä "jollain epäilyttävillä sivustoilla". Kuinka minun pitäisi olla onnellinen, olla iloisesti hymyillen sinun kotiorjasi, olla sama isin tyttö kuin kymmenen vuotta sitten, vaikka sinä et ole enää se isi, joka ei huutanut, jos häiritsin turhilla asioillani.
Ymmärrän hyvin, kuinka mahdan sinua raivostuttaa. Minä, joka meistä eniten peilaan sinun huonoja puoliasi: minä, joka kasvan aina enemmän sinua muistuttamaan. Minunkin tekisi pahaa nähdä saaneeni aikaan lapsi, joka olisi yhtä huono elämään kuin olisin itse. Sinäkin voit siis ehkä kuvitella, miltä minusta tuntuu katsoa sinua. Rauniota miehestä, jota minun pitäisi rakastaa ja kutsua isäksi.
Tai voisit kuvitella, jos vaivautuisit ajattelemaan asioita muiden näkökulmista. Sinun silmäsi katsovat vain sisäänpäin, et näe kuin oman tuskasi ja sen, kuinka kaltoin maailma on sinua kohdellut. Sinullahan olisi kaikki hyvin, jos vain olosuhteet olisivat toisenlaiset ja jos sinulla ei olisi niin huono tuuri. Vikahan ei ole sinussa, vaan pahassa maailmassa.
Isä, minun on jo kauan tehnyt mieli sanoa tämä sinulle. Häpeän sinua. Tunne on epäilemättä molemminpuolinen, koska tuhahtelet, kun joudut kirjoittamaan nimesi koepapereihin, joissa komeilee yhdeksän ja miinus. Tuhahdukset välttää korkeintaan kymmenen miinus. Mutta sinä et tiedä, miltä tuntuu seitsenvuotiaasta kertoa koulussa, että ei, meidän isä ei käy töissä, isä on työtön. Ei, ei meidän isä pelaa jalkapalloa eikä käy kuntosalilla, meidän isä istuu toimistossa, pelaa tietokoneella biljardia ja huutaa ja hakkaa seiniä.
Et tiedä, miltä tuntuu, kun ensimmäiset oikeat kaverisi, jotka uskallat kutsua kyläänkin, sanovat myöhemmin, että oli se teidän isä vähän kummallinen. Eihän se edes hymyillyt kertaakaan.
En minä vihaa sinua, isä. En vihaa sinua siitä huolimatta, kuinka paljon pahaa olet tehnyt meille kaikille. Huolimatta niistä sanoista, jotka huusit äidille ja jotka saivat siskon painamaan käden suulleen ja äidin itkemään ensimmäistä kertaa minun nähteni. Tai niistä sanoista, jotka sanoit siskosta tietämättä, että hän oli viereisessä huoneessa. Tai siitä, kuinka sinut sai väkisin raahata esikoispoikasi häihin.
Halveksin sinua. Ja sinä oletkin ainoa. En olisi uskonut, että joskus sanoisin halveksivani yhtäkään ihmistä, mutta sinä olet yksinkertaisen halveksittava.
Sinä huudat ja karjut naama punaisena, tahdot minun tekevän näin ja olevan sellainen ja tällainen ja lopettavan tuollaisen. Minä katson sinua ilmeettömin silmin ja sitä sinä et kestä. Sinä uhkaat ja kiristät ja vetoat siihen, kuinka rankkaa elämäsi on muutenkin. Minä en laske katsettani, minä en punastu, minä en itke, minä en pakene, ja sinä et kestä sitä.
Sinä sanot, että olen tullut liiaksi sinuun, ja olen siitä samaa mieltä. Mutta aivan samanlaisia me emme ole, tiedäthän. Päätin jo vuosia sitten, että minusta ei tule samanlaista hylkiötä kuin sinä olet.
Koska minä olen vahva. Ja sitä sinä minussa inhoat eniten, sillä sitä sinä kadehdit.
Sinä et riko minua enempää.
