Kirjoittaja Aihe: QAF, Ymmärrystä ja anteeksipyyntöä, Songfic [S] Brian/Justin (tarkistettu)  (Luettu 1709 kertaa)

Luihuinen_89

  • Yksinäinen kulkuri
  • ***
  • Viestejä: 1 038
  • Käsi käsessä kuljemme yhdessä ohi esteiden!!
Otsikko: Ymmärrystä ja anteeksipyyntöä (songfic)
paritus: Justin/Brian (QAF)
Beta: Lynndevar77 ja LillaMyy
Tiivistelmä: Brian miettii, kuinka paljon hän oikeasti välittääkään muista ihmisistä ympärillään.
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Angst, romanse.  (Voi olla muitakin ja todennäköisesti onkin.)
Fandom: QAF Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.
Tekiän oikeudet: en omista hahmoja enkä osaa juonesta, sillä jotkut kohdat tapahtuivat oikeasti sarjassa.
A.N: Tämä on ensimmäinen ficcini tältä paritukselta, halusin tehdä tämän, kun suomeksi näitä on niin vähän ja sitten tämä idea vain tulla tupsahti päähäni. En ole myöskään oikein koskaan tehnyt mitään Songficciä siispä tämä on ensimmäisiä. Tahtoisin tietenkin kommanttia ja nauttikaa lukuhetkestä


On enää kilometri suoraa tietä maaliin. En jaksaisi millään. Tiedän, että kaikki ovat jo maalissa, Michaelkin. Minun tekisi mieli vain lysähtää tähän, mutta toisaalta egoni ei salli minun tehdä sitä. Yritän parhaani mukaan sinnitellä. Olkapäätä jomottaa. Mietin, miksi minun pitikään näyttää, että osaan ajaa pyörällä ilman käsiä. Se oli vain niin typerä päähänpisto. Siinä siis oli se tosi komean näköinen mies, olisin vain halunnut, että hän ajattelee minusta samoin. Nyt, kun en enää jaksa tätä helvetin Liberty Ride -kiertuetta, toivoisin vain Justinin läsnäoloa. Haluaisin, että hän tulisi kannustamaan minua, mutta hän on varmaan tälläkin hetkellä New Yorkissa tekemässä jotain sarjakuvaelokuvaa. Toisaalta haluan olla hänen tukenaan kaikessa. Välillä vain tuntuu, että en halua olla hänen sankarinsa. Olen hänelle liian vanha.

Mutta olen tajunnut jotain viime aikoina - tai miten sen nyt sanoisi - onhan siitä jo aikaa. Rakastan sitä blondia. Hän vain on sellainen, mitä minä en koskaan pystyisi olemaan. Tarvitsen ystäviä, joita minä en edes ole kiittänyt tarpeeksi. Kai minä kuvittelen sellaisten asioiden olevan päivänselviä.

Maaliviiva on jo näkyvissä. Kuulen Michaelin äänen takaani. Ihmettelen, mitä hän siellä tekee. Ben ja Hunterhan ovat jo menneet minun ohitseni ja kaikki muutkin. Emmett ja Ted kysyivät muutaman kerran kiertueen aikana minulta, tarvitsenko apua, mutta en halunnut sitä. En voi ottaa sitä vastaan Mikeyltakaan.  Tosin pelkään pahoin, että joudun alistumaan siihen.

Haluaisin, että kaikki olisi kuin ennenkin. Ei tarvitsisi välittää, satuttaako toista. Olisi vain hetken nautinto ja sitten voisi heittää toisen pihalle siitä minun jokseenkin mukavasta kodistani. Tosin, se ei tuntunut kodilta laisinkaan aiemmin. Vasta silloin, kun se rakkauden hullaannuttama poika astui ullakkohuoneistooni, tunsin sen olevan kotini. Aloin olla kotosalla enemmänkin kuin vain yöt. Silloin kun Justin lähti ensimmäisen kerran, ihmettelin kuinka olen voinut elää ilman häntä. Onhan meillä erimielisyyksiä, mutta me molemmat olemme omalta osaltamme voittajia.

”Brian”, kuulen äänen huutavan. Tiedän, että se et ole sinä, vaan paras kaverini Michael.
Hän keskeyttää epätoivoiset ajatukseni. Horjahdan upouuden pyöräni selästä, sillä minähän en mitään vanhaa rötisköä halua. Olen ollut aina viimeinen kaikessa, mutta nyt minä olen kuuluisa monellakin eri tavalla.

Michael nousee pyöränsä päältä ja hänkin horjahtaa. Ehkä nämä retket eivät sovi meille. Voihan tosin olla, että minä vain kuvittelin hänen horjahtamisensa, sillä nyt hän näyttää jo omalta ääliömäiseltä ylihuolehtivaiselta itseltään. Hän suikkaa suukon poskelleni ja rohkaisee minua maaliin. Minä vain en pysty enää siihen. Vaikka matkaa olisi vain alle kilometri, haluan lopettaa tämän tähän. Haluan vain kotiin.

Mikey halaa minua. Haluan polttaa viimeisen tupakkani. Perhana, kun nekin pääsivät loppumaan, vaikka luulin ostaneeni niitä tarpeeksi mukaani. Mikään ei näemmä riitä minulle. Miksi minä olen tällainen?

Haluaisin piiloutua kaikelta pahalta. Silmäkulmani kostuvat. Jalkoja särkee mielettömästi, puhumattakaan vasemmasta olkapäästäni. Otat sormikkaat pois kädestäsi ja kuivaat kyyneleeni. Voi paska, miksi minä rupesin itkupilliksi? Enhän minä itkenyt silloinkaan, kun kaaduin suoraan nokkospensaaseen ja olin silloin sentään vasta viisivuotias. Opettelin silloin ajamaan pyörällä ilman apupyöriä, kun kaikki muutkin naapuruston lapset tekivät niin.
Halaat minua ja jotenkin saat minut taas jatkamaan matkaa. Työnnät minua välillä. En tiedä, mitä tapahtuu, mutta minä jotenkin kuvittelen näkeväni vaaleahiuksisen nuoren miehen tien sivussa huutamassa minulle kannustuksiaan. Hän todellakin haluaa minun voittavan, itseni, jos en ketään muuta.

Kaikki, mitä minulle on tapahtunut joskus kauan sitten ja joita luulin ylitsepääsemättömiksi vaikeuksiksi, tuntuvat niin vähäpätöisiltä nyt.  Mietin jopa sitä typerää riitaa Justinin kanssa, kun minä en kertonut hänelle syövästäni. Nyt tuntuisi niin helpolta puhua hänelle, mutta silloin heitin hänet vain pois ainoasta oikeasta kodistaan. Miten saatoinkin olla niin ilkeä hänelle? Olisin voinut olla hänelle kiltimpi, sillä kaikki, mitä minulle on tapahtunut, on pientä Justinin vaikeuksien rinnalla.

Muistan vieläkin sen päivän, kun Justin valmistui koulustaan ja minä sanoin ensin, etten halua mennä valmistujaisiin. Lopulta joku, en edes muista kuka, sai mieleni muuttumaan. Menin päättäjäisiin ja se taisi olla sittenkin lopulta virhe. Jos en olisi mennyt niihin, Justin ei olisi ikinä joutunut kärsimään. Hän ei olisi ikinä joutunut sairaalaan. Oli minun syytäni, että Hobbs löi häntä pesäpallomailalla. Minä menin niin täysin paniikkiin, että en kyennyt soittamaan kenellekään muulle kuin Michaelille. Tiesin, että hän ei ehkä olisi kotona, olihan hänellä lentoliputkin valmiina. Hän ei sitten koskaan päässyt lennolleen. Onneksi minulle, sillä en olisi tässä nyt ilman häntä.  Kiitos siitä hänelle.

”Michael.”
”Niin, Brian?”
”Olenko koskaan kiittänyt sinua mistään?”
”Jaa… tuo oli paha kysymys.”
”Niin, tiedän, mutta kun minusta tuntuu, että en ole kiittänyt sinua koskaan mistään… Joten nyt, kun olemme tässä eikä kukaan ole häiritsemässä…” minä pysähdyn jälleen, sillä haluan katsoa ystävääni suoraan silmiin. Kauniin muotoiset siniharmaat silmät ne ovatkin.
”Brian, mikä sinua oikein vaivaa?”
”Häh? Ei minua mikään vaivaa. Mietinpähän vain, että olen tainnut olla aikamoinen kusipää viime aikoina.”
”Jaa, no, et yhtään sen enempää kuin viime vuonnakaan, tai sitä edellisenä. Tosin minun mielestäni sinun pitäisi kohdella Justinia hiukkasen paremmin kuin mitä olet viime aikoina kohdellut. Ei tämä ole ollut helppoa hänellekään. Muistathan, että hänen isänsä ei suostu hyväksymään häntä ja silloin Babylonian edessä hän sai lievän paniikkikohtauksen, kun näki isänsä sinun kimpussasi.
”Niin, tiedän ja olen niin vihainen itselleni, kun en tehnyt tilanteelle mitään.”
”Mutta ethän sinä olisi voinut.”
”Olisinpas voinut. Hän oli niin peloissaan. Sekin, kun salasin teiltä kaikilta sairauteni… Aiheutin hänelle enemmän tuskaa kuin olisin edes halunnut.”
”Brian hei… Me kaikki teemme välillä asioita, joita kadumme jälkeenpäin, sinä ehkä teet niitä päivittäin, mutta ei anneta sen häiritä.”
”Minä en halua tehdä niitä enää. Haluan olla Justinille paras poikaystävä ikinä. Haluan hänet vain itselleni. Se Ethanin tapaus sai minut tajuamaan, että en ymmärrä romantiikasta yhtään mitään.”
”Pitääkö kaikkien edes osata?”
”No, ei kai, mutta olisihan se sinustakin kivaa, jos joskus muistettaisiin syntymäpäivät ja annettaisiin jokin hyvä lahja, eikä niin kuin minä tein. Hommasin jonkun ventovieraan sänkyyn ja kehtasin vielä sanoa, että se on ihan korkkaamaton. Kyllä minä ehdin nähdä Justinin silmistä, että se ei ollut sitä mitä hän halusi, mutta sitten hän vain peitti sen sillä syötävän suloisella hymyllään.”
”Kieltämättä hänen hymynsä on lumoava, mutta en minä silti vaihtaisi Beniä keneenkään.”
”Tiedän, enkä minä haluaisikaan, että vaihtaisit. Haluan, että olet onnellinen, vaikka sinusta ehkä välillä tuntuukin siltä, että yritän vain sabotoida sinun elämääsi.”
”Kieltämättä, mutta olisiko jo aika jatkaa matkaa? Ei tästä ole ehkä kuin 500 metriä, niin olemme jo perillä. Ben ja Hunter taitavat jo odottaa meitä.”
”Joo, kai me voisimme jatkaa, mutta ei siellä kumminkaan ole Justinia. Se on luultavasti vieläkin siellä New Yorkissa vai missä lie suunnittelemassa uutta osaa sarjikseen, tai mitä nyt tekikään.”
”Voi pientä, menikö sinulta muisti, kun kaaduit?”
”Pientä?! En minä mikään pieni ole… Sinähän olet aina ollut se lyhyin meistä.”
”Se nyt on vaan sanonta… Tiedäthän sen.”
”Niin tiedänkin… Voisitko auttaa minut nyt matkaan?”

Kaikki on taas niin hiljaista. Me emme puhu toisillemme mitään, sillä ei meidän tarvitse. Hiljaisuus ei ole painostavaa, mutta toisaalta jotenkin outoa. Näen nyt maaliviivan suoraan edessäni, mutta en voi uskoa omia silmiäni. Olen nähnyt tämän matkan aikana jo liian paljon harhoja, joten luulen näkeväni niitä jälleen kerran. Eihän se voi olla mahdollista, että Justin on odottamassa minua maalissa. Hänenhän pitäisi olla lentokoneessa. Kellohan on vasta kaksitoista illalla ja muistaakseni hän sanoi olevansa Pittsburghissa vasta kuudelta aamulla. Mutta eihän se toki minua haittaisi, parempi ennemmin kuin myöhemmin. En vain olisi halunnut hänen näkevän minua tässä kunnossa. Olisin halunnut käydä suihkussa ja mennä häntä vastaan lentokentälle kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Yhtäkkiä jalkani menevät lukkoon. En halua vielä maaliin, en vain pysty siihen. Tässä ei olisi enää kuin jotain kymmenen metriä, mutta minä vain kamppailen, enkä pysty ottamaan enää askeltakaan. Michael tulee takanani ja kuulen hurraahuutoja ja kannustuksia. Siellä on myös Debbie ja Ben ja tietenkin Hunter. Justinista en ole niinkään varma. Jotenkin hän tuntuu liian etäiseltä, paitsi nyt, kun hän liikkuu. Debbie pysäytti hänet, luultavasti siksi, että hän ei tulisi minua vastaan. En tiedä, mutta toisaalta se on hyvä. Haluan päästä tämän loppuun, haluan näyttää heille, että kyllä minäkin selviän. Nyt ei vain ole sellaista tahdonvoimaa, että pystyisin toteuttamaan kaikki haaveeni. Tiedän, että tulen vielä katumaan tätä.

Michael tulee taakseni ja yrittää työntää minua maaliin. Se ei yhtään pidä minun mainettani kasassa.

Minun on luotettava häneen, sillä minä en itse jaksa. Näen maaliviivan lähestyvän. Muutaman pitkän minuutin päästä, jotka minusta tuntuvat ainakin vuosilta, olen voittanut itseni, olen oman blondini sylissä. Hengitän raskaasti ja kuulen etäisesti ääniä. Keskityn vain Justinin hellään, mutta rakastavaan syleilyyn ja hänen suloiseen, pehmeään tuoksuunsa. Kuulen Benin sanovan jotain sairaalaan menosta. En minä sairaalaan halua, haluan vain kotiin Justinin viereen nukkumaan. Tajuan pian, että kyse ei ollutkaan minusta, vaan Mikeyn lapsesta. Hän on syntynyt muutama tunti sitten... Samoin kävi minulle. En nähnyt Gusin syntymää. Silloin se ei minua edes kiinnostanut. Nyt jälkeenpäin olisin halunnut olla hänen ensi hetkissään enemmän läsnä kuin mitä olin.

Me menemme autolle. Justin oli saanut äitinsä auton lainaksi. Onneksi. En olisi jaksanut kävellä kotiin asti, vaikka eihän tästä olisi loppujen lopuksi ollut pitkä matka. Justin puhuu minulle, kuinka Hollywoodissa oli sujunut. En tiedä, mistä minä sen New Yorkin oikein vetäisin, vaikka mitä sillä on enää väliä? Minä olen nyt turvallisesti menossa kohti omaa pientä, mutta erittäin mukavaa ullakkoani. Mikä parasta, Justin laittaa kätensä minun reidelleni. Siitä tiedän, että hän kaipasi minua. Hänen ei edes tarvitse sanoa sitä ääneen. Minä vastaan hänelle sanoilla ja teoilla. Tiedän, että hän yllättyy, mutta teen sen silti.

”Justin, minä rakastan sinua.”
”Brian, minäkin rakastan sinua. Kun kuulin, että olit loukkaantunut, pelkäsin, että en näe sinua enää koskaan.”
”Höpsö, ei Brian Kinneytä estä kukaan tai mikään.” Kuulen Justinin pienen tuhahduksen ja sitten hän yllättää minut sanomalla:
”Brian. Olen miettinyt, että haluaisin kanssasi naimisiin.”
”Justin, kai sinä tiedät millainen minä olen.”
”Tiedän, mutta se ei haittaa minua. Haluan olla kanssasi aina.”
Yritän estää itseäni sortumasta. Olisin halunnut sanoa itse kaiken tuon ääneen, mutta hän ehti ennemmin. Nyt epäröin. Pitäisikö minun vastata hänelle, ettei vielä ole oikea aika, vai että:
’Kyllä, kulta, mennään naimisiin heti, kun se vain sinulle sopii?’
Tiedän, että meillä on ollut liikaa kestettävää toisissamme, mutta tiedän myös sen, että minä en pysty rakastamaan ketään muuta niin paljon kuin häntä.

Matthew Good Band - Weapon

Here by my side, an angel
Here by my side, the devil
Never turn your back on me
Never turn your back on me, again
Here by my side, it's heaven

Here by my side, you are destruction
Here by my side, a new colour to paint the world
Never turn your back on it
Never turn your back on it, again
Here by my side, it's heaven

Careful, be careful
Careful, be careful
This is where the world drops off
Where the world drops off
Careful, be careful

You breathe in and you breathe out
For it ain't so weird
How it makes you a weapon
And you give in
And you give out
For it ain't so weird
How it makes you a weapon
Never turn your back on it
Never turn your back on it again

Careful, be careful

Here by my side, it's heaven


« Viimeksi muokattu: 10.06.2012 00:36:56 kirjoittanut Yukimura »
Kaikki muuttuu, minäkin vaikkei sitä aina uskoisikkaan.

Mun ficci kokoelma

Uusi Mcr G/F
Trust Me

LPgurl

  • ***
  • Viestejä: 11
  • For my prince
Vs: Ymmärrystä ja anteeksipyyntöä
« Vastaus #1 : 23.03.2009 23:25:38 »
Nännänäää ekaaa!

Musta tuntuu, että tästä ei tule lyhyt kommentti. Ja tästä tulee hirveä kommentti x_X. Anteeksi. En mä tarkoita pahaa. Haluan vain antaa rakentavaa ja huomauttaa pikkuasioista ja olla niin typerä ja ärsyttävä.

Ensiksi, kipitähhän tuonne alkuun ja lisää OOC sinne. Tiedot kaipaa sitä kipeesti.

Mä en ole koskaan lukenut song ficciä tällä lailla aseteltuna. Siis, että laulun sanoja on vain lopussa. (tai oon lukenut ficin jossa on laulun sanoja lopussa, mutta se ei ollut song ficci (jaarittelua..)) ihan mukavaa vaihtelua. Kappale on muuten hyvä (ainakin se kohtaus jossa tää on, on hyvä :D.) vaikka en kyllä koskaan kuuntele sen tyylistä.

Sitten sanoisin itse tekstin ulkonäöstä. Laita väli kaikkien kappaleiden väliin ja myös puheenvuorojen. Helpottaa lukemista huomattavasti kun kaikki ei ole kirjoitettu yhteen putkeen.

Sitten päästäänkin sisältöön.

Taidat kyllä tietääkin jo tämän ja kirjoitit ehkä tahallaankin toisin kuin sarjassa, mutta tuossa alussa kun mainitsit Brianin "kato äiti ilman käsiä!" kohtauksesta, että jos oikein muistan Brian teki sen Mickeyn takia. Ei minkään miehen JOS nyt oikein muistan, en ole kattonu tuota kohtausta pitkään aikaan.

Lainaus
Muistan vieläkin sen päivän, kun justin valmistui koulustaan


Justin isolla :)

Lainaus
Miksi minä olen tällainen…?


Makukysymys varmaankin, mutta musta noi pisteet on turhia.

Lainaus
Kaikki on taas niin hiljaista .Me emme


Tuo piste.

Lainaus
häntä.  Kiitos siitä hänelle.

Pilkunviilausta :D. Mut tuossa lauseiden välissä on kaks välilyöntiä.

Mickey, ei Mikey.

Lainaus
Liberty  Ride -kiertuetta

LR tuskin on kiertue :D. Se on tapahtuma, jossa pyöräillään Pittsburghista Torontoon ja takaisin. Pieni sanavalinta virhe vain.

Sulla on aika normi tyyli kirjottaa. Tää tyyli on aika monella. Sopii hyvin lyhyisin ficceihin. Aika jännä, että Brian tuolla lailla noin lupasi mennä Justinin kanssa naimisiin tuossa lopussa kun vasta oli hetki sitten tajunnut, että oikeasti rakastaa Justinia. Mutta toisaalta vaikka Brian ei uskonut avioliittoihin TV-sarjassa, se ei koskaan koko sarjan aikana päteny Justiniin ;). Sen huomaa pikku pikku asioista ja sanoista (211 jaksossa on hyvä esimerkki jos kiinnostaa ja jos osaat lukea vähän rivien väistä).

Nyt mä ehkä lopeta ja menen peiton alle häpeemään itteeni.

-LP-
FYI: No beautiful men were killed in the making of this story.

Luihuinen_89

  • Yksinäinen kulkuri
  • ***
  • Viestejä: 1 038
  • Käsi käsessä kuljemme yhdessä ohi esteiden!!
Vs: Ymmärrystä ja anteeksipyyntöä
« Vastaus #2 : 27.03.2009 19:05:15 »
Kiitti kommetista. Ei sun kannata hävetä ittees. Ehkä mun olis pitäny kattoo tää vielä Beta jälkeen, mutta joteki luoti jälleen kerran sinisilmäinen kun olen toisten äidinkielen taitoihin :'( .. yritän korjata virheeni, toivottavasti osaan  ;D

// nyt pitäs ainakin olla kunnossa, kun on oikeen 2 betaa ;D
Luihu
« Viimeksi muokattu: 11.06.2009 19:29:15 kirjoittanut Luihuinen_89 »
Kaikki muuttuu, minäkin vaikkei sitä aina uskoisikkaan.

Mun ficci kokoelma

Uusi Mcr G/F
Trust Me

Nuutti|

  • Tekopyhä sankari
  • ***
  • Viestejä: 585
  • Alt er love
    • Itsetuntovaurio
Vs: Ymmärrystä ja anteeksipyyntöä
« Vastaus #3 : 16.06.2009 10:54:59 »
Vaan yksi kommentti? O.o
Mä en usko tätä. *Pälyilee pöljänä ympärilleen.*
Mutta ihana pätkä, jätit inhottavan jännittävään kohtaan. C:
Plöö, rakentava juoksee jossain kaukana.
Kiit♥s.

Suklaamurunen
Imagination is more important than knowledge.
ava&banner by auroora

Luihuinen_89

  • Yksinäinen kulkuri
  • ***
  • Viestejä: 1 038
  • Käsi käsessä kuljemme yhdessä ohi esteiden!!
Vs: Ymmärrystä ja anteeksipyyntöä
« Vastaus #4 : 17.06.2009 19:25:07 »
Suklaamurunen.. alkaako tästä tulla jo tapa  :D
kiva kun joku tykkää mun tekeleistä

Luihu
Kaikki muuttuu, minäkin vaikkei sitä aina uskoisikkaan.

Mun ficci kokoelma

Uusi Mcr G/F
Trust Me