jjanitää^^: Parempi, että kommentit ovat lyhyitä, kuin että niitä ei olisi ollenkaan
Sairaalasiivessä on todella tapahtunut jotain, vai onko? Se selviää myöhemmin
Kiitos oikein paljon kommentistasi ja kehuista. Jatkoa kirjoittelen niin pian, kuin suinkin ehdin
Nabi.: En ymmärtänyt tuota, mitä tarkoitit oudolla mitä tarkoitit oudolla luvulla täysin, mutta ei se mitään. Toivottavasti tämä ei ole yhtä outo.
Tuosta Blaisesta, Astoria oikeastaan kertoi sen kaikille läsnäoleville, sillä nämä olivat varmasti ihmeissään, kun tyttö oli ollut useita viikkoja pois koulusta. Pitihän tämän muillekin jotain sanoa.
Ja Pansy tosiaan oli jälleen ärsyttävä. Joihinkin ficceihini teen hänestä mukavamman ja ystävällisemmän, mutta mieleni teki vaihteeksi kirjoittaa tällaisesta "ilkeästä Pansystä".
Kiitos kommentista, toivottavasti tämä luku miellyttää
eFFy: Luku tosiaan oli aika lyhyt, eikä tämäkään valitettavasti kamalan pitkä ole, mutta oli välttämätöntä pätkäistä tämä tähän kohtaan, sillä halusin kertoa kokonaisuutena seuraavassa luvussa siitä, kun Astoria palaa jälleen arkeen.
Yritin tehdä Astorian ja Dracon ensisuudelmasta mahdollisimman suloisen, romanttisen ja koskettavan, mukavaa, kun pidit siitä.
Astoriakin nyt viimein tajusi mitä haluaa, eikä enää ole niin hakoteillä.
Tuosta sairaalasiivestä, en paljasta siitä vielä mitään, mutta jotain hämärää siinä ehkä saattaa olla takana
Pansy on tässä ficissä juuri sellainen ärsyttävä ja ilkeä, jota totta puhuen tekisi mieli vetästä turpaan, mutta sellaiseksi minä hänet pyrinkin tekemään
Kiitos kommentistasi, jatkoa tulee jälleen kunhan kerkeän, varmasti ainakin viikon sisällä
15. lukuTunsin jälleen jäätävän tunteen kehossani, sillä olin juuri ottanut päivän annoksen lääkettä. Toivoin totisesti, että tästä olisi jotakin hyötyä. En haluaisi joutua turhaan nielemään tuota litkua, koska se ei ollut kovinkaan miellyttävää puuhaa.
Draco istui jälleen kerran vierelläni, itse asiassa hän istui nykyään aina jos vain suinkin kykeni.
”En ymmärrä, miksi minun täytyy makoilla täällä päivät pitkät. Kyllähän he itsekin huomasivat, että pärjäsin oleskeluhuoneessa oikein hyvin eilen.”
”Tiedät itsekin, ettei kyse ole siitä, pärjäisitkö siellä fyysisesti, vaan että joudut henkisen paineen alle.”
”Että olen kyllästynyt kuuntelemaan tuota”, tuhahdin narskutellen hampaitani.
Poika virnisti.
”No, tuskin tätä enää kauaa kestää, vai mitä luulet?”
”En usko, että ainakaan kauempaa, kuin koulun loppuun.”
”Niin ja sitten sinä voitkin tulla käymään minun kotonani.”
”Vanhempasi ainakin ilahtuisivat nähdessään meidät yhdessä.”
”No niin. Tuosta tulikin mieleeni… Astoria, seurustelemmeko me?”
Itse asiassa en ollut miettinyt asiaa ollenkaan. Kyllähän minä Dracosta pidin kovastikin ja viihdyin mainiosti hänen seurassaan. Poika oli osoittautunut niin erilaiseksi, kuin millaiseksi häntä ensin luulin. Itse asiassa hän oli kovin erilainen, kuin kukaan tähän mennessä tapaamani henkilö. Hyvällä tavalla. Niin että miksei?
”Minun puolestani kyllä”, totesin hymyillen.
Hymyni ei ollut kuitenkaan mitään verrattuna pojan ilmeeseen. Hänen olemuksensa suorastaan säteili onnesta. Teräksenharmaat silmät tuikkivat nyt hopeisena ja kauniimpina, kuin olin niitä koskaan nähnyt.
Tämä painoi pienen suudelman otsalleni ja sanoi pahoitellen:
”Minun täytyisi oikeastaan mennä nyt. Tunti alkaa.”
”Hmph. Nähdään.”
”Älä viitsi. Kyllä sinäkin saat raataa kesällä meidän muidenkin edestä, kun luet V.I.P:eihin.”
”Niin, olet oikeassa”, huokasin.
Poika käänsi selkänsä minulle ja pyyhälsi pois kevein askelin.
Itse jäin tutkailemaan kuvioita, jotka sade muodosti ikkunaan. Oli uskomatonta, että minä tosiaan seurustelin. Se tuntui aika epätodelliselta, varsinkin kun juuri Draco Malfoy oli poikaystäväni. Jos minulle olisi kerrottu vuosi sitten, että tulen seurustelemaan hänen kanssaan, olisin varmaankin vain nauranut epäuskoisesti.
Vanhempamme tietenkin olettaisivat tämän kertovan siitä, että aikoisimme tosiaan joissain vaiheessa kihlautua, jota en tosiaan meinannut tehdä ennen kuin rakastuisin. En rakastanut Dracoa, en varmasti rakastanut, vaikka tunsinkin tätä kohtaan paljon enemmän kuin koskaan ketään.
Hetken päästä matami Pomfrey saapui antamaan lääkettä viereisessä sängyssä makaavalle pojalle, jolloin käsitin, että olisi vielä yksi ihminen jolta saatoin kysyä muutama päivä sitten tapahtuneesta välikohtauksesta sairaalasiivessä.
”Matami?”
”Niin?”
”Mitä täällä oikeastaan eilen tapahtui?”
”Eikö sinulle jo kerrottu? Erään kasvin mettä kaatui tänne ympäriinsä. Se syövytti paikkoja pahoin.”
”Hyvä on. Kiitos.”
”Professori Kalkaros sanoi, että tulee käymään luonasi pian. Hän on kuulema tutkinut lisää etenemistäsi, ja sanoi että on löytänyt jotain hyvin merkittävää.”
”Mahtavaa, kiitos.”
Mitäköhän ihmettä Kalkaros oli löytänyt? Mahtaisiko se olla huonoa vai hyvää? Olisiko tässä kyse siitä, että paranisin, vai että kohtaloni olisi lopullisesti sinetöity? Sydämeni alkoi jälleen hakata kovaa, olin varma, että kohta se pulpahtaisi ulos rintakehästäni. Yritin keskittyä sateen muodostamiin kuvioihin ikkunassa, mutta se ei tuntunut oikein onnistuvan, kun kaikki nämä ajatuksen pyörivät mielessäni.
Samassa sisään saapuikin jälleen mustiin pukeutunut professori, jonka ilmeestä ei millään voinut lukea, oliko tiedossa hyviä vai huonoja uutisia.
”Neiti Greengrass, on löytynyt jotakin hyvin merkittävää.”
”Mitä?”
”Diagnoosi kertoo, että sinä olet paranemaan päin. Jos etenemisesi jatkuu samaan malliin, pääset pois jo viikon kuluttua.”
”Mitä?! Viikon?”
”Niin. Sitä minäkin ihmettelin, mutta näyttää siltä, että olet aivan viimepäivien kuluessa edistynyt hurjasti.”
”Uskomatonta”, ihmettelin.
Mahdotonta. Minä en kuolisi sittenkään. Saisin todellakin perustaa joskus vielä perheen, hankkia hyvän työpaikan ja elää normaalia elämää ja mikä parasta, ilman jatkuvia paineita.
”Nyt on kuitenkin tärkeää, ettet rasita itseäsi liikaa.”
”En tietenkään. Tarkoitatko, että minä todella paranen viikon kuluessa?”
”Ei, en. Sinä et parane, mutta olet siinä kunnossa, että voit jo palata normaaliin arkeen. Sinun on edelleen oltava varovainen.”
”Kuinka kauan kestää, ennen kuin paranen kokonaan?”
”Se riippuu. Paraneminen voi kestää vuosia, mutta voit kuitenkin toimia normaalisti, eikä sairaus haittaa elämääsi.”
”Mahtavaa!” huudahdin lähes shokinomaisessa tilassa.
”Haluatko kenties, että kutsun ystäväsi paikalle?”
”Tee se”, sopersin.
Olin niin uskomattoman onnellinen, etten edes huomannut professorin lähtöä.
Minä todella paranisin. En sittenkään kuolisi pois, vaan sain takaisin kaiken sen, mitä olin elämältäni halunnut. Voisin seurustella Dracon kanssa normaalisti, pelkäämättä, että jokainen päivämme olisi se viimeinen.
Mutta niin kauan kuin tämä sairaus minussa eli, minun oli oltava varuillani. Minun täytyisi myös pyytää Dracolta jotain, joka saattaisi olla liian suurta toteutettavaksi ja toivoin hartaasti, ettei hänen täytyisi tehdä sitä. Sitäkin enemmän kaipasin kuitenkin sitä, että poika suostuisi pyyntööni.
Ajatukseni kuitenkin keskeytyivät, kun ovet potkaistiin apposen ammolleen ja sisään ryntäsivät Daphne Greengrass, Draco Malfoy ja Harry Potter.
”Missä Charlotte on?” kysyin epäröiden.
Daphne vilkaisi muihin vaivaantuneena ja sanoi sitten:
”Hän ei päässyt tulemaan.”
Huomasin sisareni äänensävystä huokuvan epävarmuuden ja aioin nyhtää hänestä kaiken tarpeellisen tiedon aikanaan, mutta en nyt vaan myöhemmin, sillä nyt ei ollut sen aika.
”Arvatkaa mitä?” huudahdin.
”No?” kaikki kysyivät odottavasti yhteen ääneen.
”Minä paranen.”
Kaikkien osallisten suut loksahtivat auki, kykenemättä puhumaan. Daphne purskahti itkuun, Draco ryntäsi halaamaan minua ja Harry vain tuijotti edelleen. Kukaan heistä ei oikein näyttänyt uskovan sanojani todeksi.
”Sinä todella paranet? Sanoiko Kalkaros oikeasti niin?” Draco kysyi pystymättä peittämään epäuskoisuutta äänessään.
”Kyllä, hän sanoi, että jos jatkan samaan malliin, olen viikon kuluttua siinä kunnossa, että voin jatkaa normaalia opiskelua!”
”Minä tiesin, minä tiesin!” Daphne kiljaisi kyynelien valuessa alas tämän poskilta.
Tämän jälkeen kolmikko hehkutti paranemistani vielä jonkin aikaa, kunnes Daphne lopulta keskeytti sen kertomalla minulle suuren uutisen:
”Minä kerroin vanhemmillemme minusta ja Harrystä!”
”Todellako? Mitä he sanoivat?”
”Isä ei aluksi oikein tykännyt, sen huomasi, vaikkei hän tämän sinun sairautesi huomioon ottaen voinut kommentoida mitenkään negatiivisesti. Lopulta hän itse asiassa vaikutti suorastaan tyytyväiseltä, kuten hän itse totesi, niin onhan Harry sentään poika-joka-elää”, Daphne naurahti,
”Äiti vain purskahti itkuun ja kysyi minulta, ei kai hän ole pilannut minun elämääni ja muuta vastaavaa. Loppuen lopuksi he hyväksyivät suhteemme ja ilmoittivat Notteille, etteivät heidän suunnitelmansa ainakaan toistaiseksi onnistu”, tämä jatkoi.
”Uskomatonta!” kiljaisin halaten tyttöä.
”Kaikki näyttää kääntyvän parhain päin”, Harry totesi hymyillen.
Samassa minulle tuli mieleeni kysymys Charlottesta.
”Daphne, minä huomasin, ettet äsken puhunut totta.”
”Niin mistä?”
”Charlottesta.”
”No kun… Älä nyt loukkaannu, suutu hänelle tai mitään, mutta hän lähti lomalle vanhempiensa kanssa. Sinä tiedät, etteivät he ole yhtä varakkaita, kuin me muut. Hän ei voinut jättää tilaisuutta käyttämättä.”
En tiennyt, uskoako vaiko en. Toisaalta, tuo olisi kyllä syy, mitä he olisivat saattaneet haluta pimittää minulta, sillä he varmaankin pelkäsivät minun suuttuvan tytölle, joka lähti mieluummin lomalle, kun olisi ystävänsä kanssa tämän mahdollisesti viimeiset hetket.
Mutta silti, olivatko Dumbledore ja Kalkaroskin lähteneet mukaan moiseen juoneen? Jos olivat, olin todellakin yliarvioinut heidät. Se olisi nimittäin uskomattoman epäreilua ja lapsellista käytöstä.
”Vai että niin. Hän lähti mieluummin jonnekin lojumaan, kuin viettäisi minun kanssasi mahdollisesti viimeiset hetkeni.”
”Mutta sinähän paranet! Kaikki on hyvin!”
”Charlotte ei ole mikään näkijä! Hän ei tiedä, että minulla on kaikki hyvin ja se ratkaisee.”
”Matka oli oikeasti todella tärkeä. En osaa selittää sitä sinulle, mutta ymmärrät kyllä jonain päivänä.”
”Mitä? Vihjaatko sinä, että olen liian nuori ja typerä ymmärtämään teidän asioitanne?” rääkäisin.
”RAUHOITU ASTORIA! ET SAA KIIHTYÄ LIIKAA!” Draco huudahti
Yritin tasata kiukkuni, mutta se tuntui todella vaikealta moisen jälkeen. Kuinka Daphne kehtasi puhua minulle noin? Minulle, joka nuoresta iästäni huolimatta oli kokenut tuplasti enemmän, kuin hän.
”En vaan, että saat lisää tietoa myöhemmin”, tyttö sanoi tuijottaen lattiaan.
Nyökkäsin, vaikka mieleni olisi tehnyt huutaa keuhkoni pihalle.
”No, me varmaan sitten lähdemmekin”, Daphne totesi.
”Alkakaa painua, paitsi Draco, jää sinä tänne”, pyysin.
Kaksi muuta nousivat ylös sänkyni reunalta ja alkoivat astella käsikädessä kohti ovea.
”Daphne –”
”Niin?”
”Jos nyt valehtelit minulle Charlottesta, niin tiedä, en anna sitä sinulle ikinä anteeksi.”
Tyttö näytti epäröivältä, mutta nyökkäsi sitten ja poistui.
Jos Daphne oli valehdellut minulle, kyse oli jostain erittäin pahasta asiasta, sillä ei hän muuten olisi pitänyt sitä sisällään. En kuitenkaan uskonut enää, että tyttö valehteli, ainakaan kovin pahasti. Oli vain muutamia asioita, jotka minun vielä täytyisi selvittää Charlotten itsensä kanssa. Hänellä täytyisi kuitenkin olla hyvä syy matkaansa, tai en antaisi hänelle anteeksi sitä, että hylkäsi minut tällaisella hetkellä.
”Astoria?”
”Ai anteeksi, olin aivan vaipunut omiin ajatuksiini.”
”Oliko sinulla jotain erityistä asiaa?”
”Kyllä minulla oikeastaan. Tämä, mitä pyydän sinua tekemään, saattaa olla todella vaikeaa, mutta tiedän, että pystyt siihen. Se on vain omaksi parhaakseni.”
”Kerro.”
”Jos kävisi niin, että tilani yllättäen pahenisi ja mahdollisuuteni näyttäisivät olemattomilla, niin lupaa, että surmaat minut.”
”MITÄ SINÄ SANOIT?” Draco huudahti, eikä voinut piilotella järkytystään.
”Sinun on tehtävä se, sillä muuten menetän jotain paljon arvokkaampaa, iankaikkisen sieluni.”
”Miten minä muka voisin tehdä sen?”
”Kyllä sinä voit. Tee se minun takiani. Voin itse kertoa Dumbledorelle tahtoni. Hän kyllä ymmärtää. Sinulle ei tule siitä mitään seurauksia, lupaan sen.”
”Hittoako minä mistään seurauksista välitän! En minä voi tappaa sinua, minä rakastan sinua!”
”Jos todella rakastat minua, niin silloin teet sen, sillä muuten tuomitset minut johonkin paljon pahempaan.”
Poika näytti kärsivältä. Hänellä tuntui olevan todella kiusaantunut, epämukava ja järkyttynyt olo.
”Miksi juuri minä?” hän kysyi epätoivoisesti.
”Koska tiedän sinun pystyvän siihen ja koska sinä rakastat minua, joten tiedän sinun lopulta tekevän sen.”
”Etkö voi pyytää Dumbledorea?”
”Ei, se ei vain tunnu samalta. Ole kiltti ja suostu. Tiedät itsekin, että on erittäin epätodennäköistä, että joudut tekemään sen.”
Draco oli hetken hiljaa ja nyökkäsi sitten luovuttaneena.
”Hyvä on, minä lupaan.”
”Kiitos.”
Muutaman päivän kuluttua tuosta lupauksesta vanhempani saapuivat jälleen katsomaan minua. Kalkaros oli kertonut heille tilastani, jolloin nämä olivat viipymättä ilmoittaneet saapuvansa koululle.
Siinä me sitten istuimme, minä sängyssäni ja vanhempani kahdella jakkaralla. Medwin hieroi hermostuneena leukaansa ja Jeanne pidätteli kyyneliä.
”Sinä siis todella paranet?” nainen nyyhkytti.
”Kyllä, minä paranen.”
Katsoin äitini kauniisiin silmiin ja yllättäen purskahdin itkuun. Kaikki purkautui sillä hetkellä, vaikken ollut osannut odottaa itkukohtausta. Tuntui, kuin kaikki jännitys ja paine olisi vuotanut pois sillä hetkellä.
Huomasin isänikin silmien kostuvan, mutta tämä koetti pidätellä kyyneliään itsepintaisesti.
Äitini syöksyi halaamaan minua ja siinä me yhdessä vuodatimme ulos kaikkea sitä pelkoa ja painetta, joka näiden viikkojen aikana sisällemme oli patoutunut. Isäni taputti minua kömpelösti olalle ja sanoi:
”Olet upea ja vahva tyttö, Astoria.”
Jeanne purskahti vielä äänekkäämpiin kyyneliin, joka herätti jo muidenkin sairaalasiiven potilaiden huomion.
”Shh, Jeanne!” rauhoitteli Medwin punan noustessa tämän kasvoille.
Mutta äiti ei kuunnellut vaan hyökkäsi vuorostaan isän kaulaan, joka lopulta heltyi halaamaan naista. Äidin päästäessä irti, isä halasi vielä minuakin ja sanoi:
”Olen niin ylpeä sinusta.”
Miehen ääni värähti hieman, muttei kuitenkaan sortunut.
”Kiitos, isä.”
”Minun pitäisi varmaankin kertoa eräs asia.”
”Niin?” äiti kysyi.
”Minä seurustelen Draco Malfoyn kanssa.”
Jeanne joutui nyt vuorostaan pidättelemään kyyneliään, sillä oli varmasti mielestään itkenyt tarpeeksi ja olin salaa samaa mieltä naisen kanssa.
”Mahtavaa! Minähän sanoin, että olet upea tyttö! Isäänsä tullut!” Medwin huudahti nyt välittämättä vuorostaan muiden katseista.
Naurahdin kepeästi.
Lopun aikaa puhuimme kaikenlaisesta, mitä oli tapahtunut ulkomaailmassa sairauteni aikana. Loppuen lopuksi ulkomaailma ei ollut juurikaan muuttunut siitä, mitä se oli ennen sairauttani, mutta itse olin muuttunut senkin edestä.
Vanhempieni lähdön jälkeen pyysin matami Pomfreyta hakemaan luokseni rehtori Dumbledoren. Aluksi nainen näytti epäröivältä, mutta suostui sitten pyyntööni.
Kesti muutamia minuutti, joiden aikana lähinnä pyörittelin peukaloita. Yllätyksekseni sain huomata, että professori oli koululla ja mikä ihmeellisempää, vapaana.
”Astoria, sinulla oli asiaa”, mies sanoi istuen jakkaralle, jossa isäni oli jokin aika sitten istunut.
”Niin. Tämä on aika raskas ja vaikea asia.”
”Sitä suuremmalla syyllä toivon sinun kertovan sen minulle.”
”Minun on oikeastaan pakko, ei oman etuni vuoksi vaan erään toisen. Jos minun tilani huononisi tästä ja alkaisi näyttää toivottomalta, niin toivon, että minut surmataan. Toivon, että sen tekee nimenomaan Draco Malfoy.”
Yllätyksekseni professori ei väittänyt minulle vastaan, tai sanonut, ettei minun kuuluisi edes miettiä moista.
”On hyvä, että olet miettinyt asiaa ja olen tyytyväinen päätökseesi. Sinulla on oikea tärkeysjärjestys asioissa. Sielusi on ruumistasi tärkeämpi ja minäkin luopuisin ruumiistani mieluummin, jos olisin sinä.”
”Kiitos, professori, ettet estellyt minua, sillä olen päätökseni tehnyt ja joutuisin näkemään vain turhaa vaivaa yrittämällä vakuuttaa muita, että haluan todella tätä.”
”Kuten jo sanoin, päätöksesi on mielestäni oikea. Oletko jo puhunut herra Malfoylle?”
”Kyllä ja taivuttelun jälkeen hän suostuikin.”
”Niin arvelinkin. Hän todella rakastaa sinua”, Dumbledore totesi hymyillen vaivihkaa.
”Voisitteko pyrkiä siihen, että jos hetkeni koittaa… että se olisi mahdollisimman kivutonta?”
”Totta kai. Professori Kalkaroksen varastossa on muutamia myrkkyjä, jotka tekevät sen nopeasti ja täysin kivuttomasti.”
”Kiitos.”
Panin merkille, että rehtori puhui kuolemasta kepeään sävyyn, kuin se olisi pikkujuttu. Kai se oli yksi niistä asioista, joita vanhuus tuo mukanaan.
”Näyttää nyt kuitenkin siltä, että sinä paranet, eikä meidän tarvitse edes miettiä asiaa. Oli kuitenkin viisasta, että kerroit minulle tämän, ettei tule mitään väärinkäsityksiä”, rehtori totesi.
”Sitä minäkin ajattelin.”
”Nyt Astoria, lepää. Älä murehdi mitään, sillä siihen sinulla on rutkasti aikaa myöhemminkin.”
A/N: Ajattelin tässä vaiheessa ilmoittaa, että lukuja tulee nyt varmaankin vielä muutama 2-4 + epilogi
