Kirjoittaja Aihe: Ei paluuta... ? | drama, angst, K-11, itsemurhayritys  (Luettu 1874 kertaa)

androidi

  • ***
  • Viestejä: 182
  • Nadine Angerer's loveslave
Title: Ei paluuta... ?
Rating: K-11
Genre: Angst, drama
Warning(s): Itsemurhayritys
Pairing(s): No jos ihan välttämättä haluaa, niin voi nähdä tän Saara/Laurana...
Summary: Tämä tarina on kuvaus siitä, mitä tapahtui ennen toisen täällä olevan tarinani, Pikku Mirandan, tapahtumia. Femmeäkin tässä voi siis nähdä, mutta sitä saa todellakin hakemalla hakea. Ehkä jos lukee myös Pikku Mirandan (piilomainontaako, missä??) sitä femmeä huomaa helpommin.

---

”Anteeksi! Herra terveydenhoitaja…”
”Niin, neiti…?”
”Saara. Saara Järvinen. Mietin vain kun ystäväni Laura, hän ei tullut liikuntatunnille. Ajattelin, että olisittekohan te antanut hänelle luvan…”
”Laura? Siis Laura Peltola teidän luokaltanne? Hän on kieltämättä usein tullut luokseni päänsärkyä potevana, mutta ei, ei tänään. Kuinka niin? Onko hänellä jokin hätänä?”
”Ei! Tai siis… hän on ihan terve. Mutta… hän on ollut koko päivän vähän… omituinen”
”Millä tavalla? Neiti, onko kaikki hyvin? Olette hieman kalpea”
”E-ei… kaikki on ihan hyvin, kiitos. Minä… Minun on varmaan parempi palata tunnille. Kiitos.”

Käteni hapuilivat pitkin keittiön tiskipöytää. Se oli miltei epätodellisen kylmä, ja silmäni olivat lähes sokeat. Se johtui kyynelistä.
Kiskaisin ruokakaapin oven auki. Lääkkeet olivat alahyllyllä. Nousin varpailleni ja hapuilin ylemmäs. Se sattui nilkkoihin, ja veri valui lattialle. Käsivarsissa ei ollut enää ollut tilaa arville. Siksi oli ollut pakko siirtyä nilkkoihin. Mutta se ei ollut enää auttanut.
Mikään ei enää auttanut.
Nostelin paketteja hyllystä pöydälle ja yritin saada kyynelvirran lakkaamaan edes sen verran, että näkisin pakettien etiketit. Yhden tunnistin väristä, olin nähnyt sen ennenkin; Burana 600. Pidin sitä hiljaa kädessäni, ja tein päätökseni parissa sekunnissa. Se sai kelvata.
Revin paketin auki. Se oli melkein tyhjä. Saatanan mutsi ja sen ainaiset päänsäryt. Mistä se oli ikinä muka välittänytkään, muusta kuin päänsärystä? Ei minusta ainakaan. Eikä siitä, kun Jaana toi joka viikko uuden poikaystävän kotiin. Ei välittänyt, vaikka osa niistä oli iältään lähempänä häntä kuin Jaanaa. Eikä hän piitannut, kun Jenny lähti pelkässä potkupuvussaan ulos taapertamaan, ja minä ja Jaana saimme hänet aina hakea milloin kenenkin mummon sylistä.
Saatana, se ämmä ei piitannut kenestäkään.
Burana 600:sia oli jäljellä enää seitsemän. Nyyhkytys nousi kurkkuuni. En voinut perääntyä nyt, sen oli pakko riittää. Tärisevin käsin irrotin pillerit rasiasta. Ne kopahtelivat yksitellen tiskipöydän pintaan. Niiden kopina kuulosti korvissani kammottavan lopulliselta.

”Saara Järvinen, missä sinä olet kupannut liikuntatunnin ensimmäisen puolikkaan?!”
”Anteeksi, opettaja. Olen todella pahoillani, mutta etsin ystävääni Lauraa, hän…”
”Etkä löytänyt, vai mitä? En ole yllättynyt. Sillä tytöllä on vikaa päässä. On aina ollut, ja ero siitä renttupojasta vain pahensi asiaa. No, älä vain seiso siinä, tyttö. Muut ovat jo lämmitelleet, mene tuonne jonon jatkoksi!”
”Minä…”
”Niin?!”
”Ei mitään. Anteeksi”

Buranat ja vesi juuttuivat kurkkuuni, saaden minut yökkäämään. Kitalakeni oli täynnä limaa, ja koko kehoni kiljui minua sylkäisemään lääkkeet tiskialtaaseen.
Ei, ajattelin heikosti. Vesikannu painoi käsissäni, ja lihakset tuskasta huutaen kumosin lisää vettä kurkkuuni. Kakoen ja pärskien lysähdin lattialle. Keuhkoni tuntuivat halkeavan, ihan kuin joku olisi tunkenut sapelia rintakehästäni läpi.
Vajosin kivusta kaksin kerroin, ja yskin suustani limaa lattialle verivanojen joukkoon.
Odotin hiljaa kaksi sekuntia. Mitään ei tapahtunut.
Lisää, ajattelin heikosti.
Tarvittiin lisää lääkkeitä.
Vaikka järkevästi ajatellen olisi tietenkin ilmiselvää, että pitäisi odottaa vähän aikaa, ennen kuin mitään vaikutusta syntyy. Mutta minä, joka olin odottanut jonkinlaista välitöntä räjähdystä, en halunnut odottaa. Minä olin odottanut koko surkean elämäni, minä en jaksanut enää odottaa. En halunnut ruveta pelkäämään.
Aloin kompuroida ylös lattialta. Oli pidettävä kiirettä, ettei mutsi ehtisi kotiin. Vaikka voisinhan minä siinä tapauksessa vaikka juosta ja hypätä parvekkeelta. Pysähdyin kesken liikkeen, ja käännyin katsomaan raollaan olevaa kuistin ovea.
Niin… voisinhan minä tietysti hypätä parvekkeelta…
Silloin päässäni humahti ja silmissäni sumeni hetkeksi. Nyt, nyt se oli lähellä. Lisää lääkettä.
Kiskaisin lähimmän kaapin auki ja aloin paiskoa alas kahvipaketteja ja jauhopusseja. Lopulta hapuilevat käteni osuivat pieneen valkoiseen purnukkaan, jossa oli punainen etiketti.
En saanut kuollaksenikaan selvää aineen nimestä, mutta erotin keltaisella painetun tekstin, joka ilmoitti: 50 kpl.
Täydellistä.

”Laura…”
”Saara Järvinen, sinun vuorosi!”
”…Mitä sinä olet taas saanut päähäsi?”
”Järvinen, voisitko lopettaa sen itseksesi puhumisen ja keskittyä tähän koripalloon…”
”En”
”Anteeksi?”
”…Olen pahoillani, opettaja, mutta minun täytyy mennä… ystäväni…”
”Mitä sinä tyttö, taivaan tähden, oikein höpötät? Hei! Mihin kuvittelet meneväsi?!”
”Olen todella pahoillani! Korvaan tämän joskus, lupaan sen. Näkemiin!”

Pienet, valkoiset pillerit ropisivat hikiselle kämmenelleni yksi toisensa perään, ja tungin niitä suuhuni kuin huumattuna, valtavia kourallisia kerrallaan, unohtaen veden kokonaan.   
Osa pillereistä murskaantui poskihampaitteni väliin, ja kurkkua poltti, kun väkisin jatkoin tunkemista. Koko ruumista kouristi.
Hyvin menee, ajattelin heikosti, kunhan nielen nämä kaikki, niin sitten minä… niin varmasti minä sitten…
Kyyneleet kihosivat taas silmiini.
Älä ajattele sitä. Niele. Sinä… ja sinähän nielet joka ikisen niistä, senkin luuseri.
Näkökenttä sumeni ja kirkastui taas. Lattia keikahti. Nyt se oli täällä. Vielä yksi pilleri…
”LAURA?!”
Huutoa seurasi ulko-oven korvia huumaava paukahdus.
Kohotin katseeni. Olinko jättänyt oven auki?
”Saara…”
Lääkepurkki lipesi kädestäni ja putosi lattialle. Tyhjä kolahdus. Se oli tyhjä. Minä olin syönyt kaikki 50.
Purkki vieri Saaran jalkojen juureen. Keittiössä kuului tuskin hengitystäkään, kun hän kumartui hitaasti ja nosti sen ylös.
”Laura…”
”Saara”
Minä aloin itkeä. En voinut sille mitään. Hän seisoi siinä niin ilmielävänä, kuin enkeli, niin kalpeana ja pelästyneen näköisenä.
Ja kun Saara alkoi huutaa, tunsin viimeistenkin voimieni pettävän, ja rojahdin lattialle nyyhkyttämään.
”Laura! Mikä sinua vaivaa?! Oletko… oletko sinä syönyt nämä kaikki?! Kuinka sinä saatoit?!”
Hän ravisteli minua olkapäistä aika lujaa, ja kuulin äänestä, että hänkin itki.
”Olen pahoillani”, kuiskasin hyvin hiljaa.
Sitten lysähdin hänen syliinsä.
Saaran huuto loppui kuin seinään.
”Voi Laura”, hän huokaisi ja puristi käsivartensa värisevän kehoni ympärille, ”Kuinka sinä saatoit?”

 
// Ancka lisäsi ikärajan alkutietoihinkin.
« Viimeksi muokattu: 18.11.2014 17:08:25 kirjoittanut Vanilje »
Frauen-Nationalmannschaft

FFC Frankfurt