Kirjoittaja Aihe: Sattumalta (Sirius/Harry, K-11, romance, drama, 2 x one-shot)  (Luettu 2701 kertaa)

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 392
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
nimi: Sattumalta
kirjoitettu: 28.2.2009
paritus: Sirius/Harry
ikäraja: K-11
genre: no tuota, sitä sopii miettiä, romance, 2 x one-shot
summary: Feeniksin Killan kesä, Kalmanhanaukio, hellettä ja kahvia.

A/N: Tämä on tavallaan kahden livejournalissa annetun haasteen yhdistelmä: Leamire toivoi Remuksen suhtautumista Siriuksen ja Harryn suhteeseen ja Jillian toivoi nuoruuden- ja kesänkatkuista Sirius/Harrya. Sisältää siis kaksi one-shottia.

*

1. Maitoa, ei sokeria (Remus Lupin)

Rapisevaa maalia. Posliini halkeilee. Leipää, Molly Weasleyn lasagnea. Voipuoli alaspäin. Liikaa jalkoja pöydän alla.
Mielialavaihtelut, yleensä ilman syytä. Harryn pitäisi tulla keskiviikkona, Harry ei tulekaan. Ei tarvitse potkia seiniä. Ja logiikka, niin että mikä logiikka, kysyn vaan?
Olen tietysti vähän järkyttynyt, erittäin ymmärrettävästi. En ole ihan varma, mikä minua hirvittää. En osaa ajatella Harrya viisitoistavuotiaana. En osaa ajatella Siriusta keski-ikäisenä. Vuodet ovat menneet vähän sekaisin, ei se siitä ole kiinni. Vaikka tietysti tavallaan on.

Yritän puhua järkeä Siriuksen päähän.
Keitän kahvia muutama päivä sen jälkeen, kun kesä on loppunut ja Harry on palannut Tylypahkaan. Sirius istuu pöydän ääreen ja rekisteröin roikkuvat alaluomet ja harmaat juovat ja vähän etäisen katseen, joka ei edes kohdistu minuun. Maitoa, ei sokeria. Hän juo kahvinsa aika nopeasti enkä melkein ehdi päästä edes alkuun, mutta pääsen sittenkin.

”Älä”, Sirius sanoo.
”Onko sinulla”, minä sanon, ”mahdollisesti mitään aavistusta siitä, mitä sinä olet tekemässä?”

Sirius räpäyttää silmiään ja tuijottaa lopultakin minua. Hänen ihonsa näyttää hyvin vanhalta ja silmäripsiä on jotenkin paljon vähemmän nykyään, mutta ei se ole siitä kiinni. Hänen silmänsä ovat myös vanhat. Kaikki ne vuodet Azkabanissa; hän kyllä väittää, että ne katosivat, mutta silmiin ne ovat menneet.

Eikä hän tietenkään tiedä, mitä hän on tekemässä. Se olisikin ollut paljon pyydetty, ihan rehellisesti. Ei Sirius Musta. Kun elämästä on kadonnut sellainen määrä vuosia, kyllähän se on ihan ymmärrettävää, ettei enää voi tajuta paikkaansa maailmassa ja omaa vastuutaan. Mikäs siinä. Tekisi mieli lyödä häntä. Rikon sitten vahingossa kahvikupin, mutta korjaan sen saman tien ja se keskustelu on sillä selvä.

Samana iltana istun makuuhuoneessani ja tuijotan peiliä, jossa on halkeama keskellä. Se sopii aika hyvin. Kun istun sängyn päädyssä, halkeama menee kasvojeni kohdalla vähän vinossa, nenän yli ja viistoon kohti hiusrajaa. Yritän hymyillä ja hymykin halkeaa.
Niin että mikä minua sitten kuristaa? Tietysti se kaikki mahdottomuus, totta kai. Inhoan tällaista maailmaa, jossa aika on lyhyttä ja pitkät suunnitelmat hulluutta. Tekisi mieli ravistaa Harrya olkapäistä, etkö tajua, etkö näe, se ei voi kestää. Ja sitten peilikuva näyttää taas vähän huvittuneemmalta, koska mikä minä olen sanomaan mitään kestämisestä; mikä kestäisi muutenkaan.

”Oliko se niin näkyvää?” Sirius kysyy seuraavana aamuna, väsynyt kasa luita ja ilmeisesti valvottuja öitä.
Kohautan olkapäitäni. Kahvia, paljon sokeria. ”Ei oikeastaan.”

Sirius näyttää helpottuneelta ja juo lisää kahvia.
Ei nyt niin näkyvää, mutta ihan riittävästi. Luulin aluksi, että se oli vain Harry, joka nyt kuitenkin on vuosikausia ollut liian yksinäinen, vähän niin kuin me kaikki. Sitten se alkoi näkyä Siriuksen eleistä, jännittyvistä käsistä, hermostuneista sormista, kulmikkaista liikkeistä. Enkä tietenkään edelleen ollut varma. Lopullisesti tiesin vasta, kun kysyin Siriukselta ja katsoin häntä silmiin. Kyllä minä näen.

Onhan se tavallaan ihan kaunista. Molemmat ovat olleet vuosikausia yksinäisiä. Tämä vaan ei nyt oikein käy ratkaisuksi. Loppujen lopuksi he jäävät vain pahemmin yksin. En tiedä, kumpaa pitäisi sääliä enemmän.
Olisihan se tavallaan ihan kaunista, jos ei tekisi mieli lyödä Siriusta ihan vaan ettei hän olisi niin järjettömän sokea.

Kaadan lisää kahvia.

*

2. En todellakaan tiedä (Harry Potter)

Se tuntuu sattumalta. Ajattelen ihan muita asioita: sotaa, Dumbledoren poissaoloa, kaikkia näitä ihmisiä, koulua. Elokuu on pitkä ja suhteellisen kuuma ja Feeniksin Killan päämajassa on yllättävän tylsää. Puistelemme pölyjä verhoista, jotka pistävät vastaan, mutta Sirius on aina jossakin lähistöllä, ja sitten tietenkin se helle.

En ymmärrä itseäni. En toisaalta ole koskaan kauheasti miettinytkään. Nyt ehkä pitäisi. En oikein osaa katsoa Hermionea ja Ronia silmiin, koska se kaikki vaan tuntuu niin kummalliselta, mutta en oikein voi väistääkään. Puhumme sitten kaikesta ajankohtaisesta, ja puolen tunnin ajan minulla on melkein normaali olo.

Illallisen jälkeen Molly Weasley yrittää saada minut syömään lisää pannukakkuja, mutta Sirius on jotenkin levoton. Tajuan sen kyllä, entinen koti ja olla suljettuna sinne, mutta toisaalta eihän tämä ole sama asia. Täällä on nyt kuitenkin paljon ihmisiä ja mieluummin hän voisi vaikka sanoa, että viihtyy ihan hyvin. Minun ei tarvitsisi arvailla.

Hän näyttää minulle jotain vanhoja valokuvia. Istumme kirjastossa ja katson hänen olkansa ylitse velhoja ja noitia, jotka liikkuvat jotenkin muodollisesti tummissa, kankealta näyttävissä kaavuissa. Jollakin on Siriuksen leuka, ja ruskeatukkainen nainen hymyilee vähän nykivästi, oikea käsi hypistelee taskun reunaa.

Melkein naurattaa, kun kuvat vaihtuvat ja minun isäni juoksee mustan koiran perässä omenapuiden ja koristepensaiden välissä. Ilma näyttää melkein yhtä tukahduttavan kuumalta kuin se on nyt. Siriuksen käsi puristaa olkapäätäni enkä ihan tajua, onko eleen tarkoitus olla rohkaiseva vai lohduttava vai jotain muuta, mutta säpsähdän joka tapauksessa.

Rakastuminen on kummallista. Se tuntuu vatsanpohjassa asti, ja välillä tuntuu, että melkein oksettaa. Varsinkin aluksi, ja erityisesti kun joskus leikin ajatuksella, että vain sanoisin sen ääneen ihan kenelle tahansa, tai siis käytännössä Hermionelle ja Ronille. Kuvittelen, miltä heidän kasvonsa näyttäisivät. Kuvittelen, miten heidän silmänsä laajenisivat. Ronin suu tipahtaisi auki eikä hän osaisi sanoa yhtään mitään, ja Hermione rypistäisi otsaansa ja kysyisi minulta, mitä ihmettä minä oikein ajattelen.

En todellakaan tiedä. Aina kun hänellä on vapaa-aikaa eikä minun tarvitse siivota jotain nurkkaa, istumme kirjastossa tai siinä pienessä huoneessa kirjaston vieressä ja aluksi kuvittelen, että kaipaan vain vanhempiani tai ylipäänsä jotain. Sitten tajuan, että kaipaan nimenomaan Siriusta, ja se tosiaan tuntuu vatsassa asti, yleensä pahoinvointina. Jossain vaiheessa annan periksi. Kaikki muukin elämässäni on hyvin absurdia, miksei sitten tämäkin.

Kuukausi on tietysti hyvin lyhyt aika.
Mietin mihin kädet kuuluu laittaa. Mietin missä vaiheessa suu pitää avata. Mietin miksi happi loppuu. Mietin kuinka kovaa sydämeni hakkaa, tuntuu sormissa asti. Ja sitten, kun sormeni päätyvät hänen hiuksiinsa, mietin pitäisikö silittää vai haroa vai puristaa vai mitä ihmettä.
Hän nauraa otsaani vasten ja näyttää vähän aikaa hyvin onnelliselta.
Se siitä oksentamisesta. Sitten alkaakin huimata.

Viimeisenä iltana makaan selälläni hänen sängyllään ja tuijotan kattoa. Tekee mieli itkeä, mutta ei se tietenkään käy. Sirius tuijottaa ulos ikkunasta ja välillä vilkaisen hänen olkapäitään, jotka tuntuvat jännittyvän koko ajan lisää. Inhoan hyvästejä, mutta jollain tavalla on uskomattoman, kummallisen hienoa, että on joku, jolle voi sanoa näkemiin.

Laiturilla yhdeksän ja kolme neljännestä musta koira tökkää kuonollaan lahjettani. Rapsutan sen niskaa, ja mietin, voisinko saada sen vietyä Tylypahkaan ilman, että kukaan tajuaisi. Hermione näyttää kuitenkin hyvin tarkkaavaiselta, joten annan olla.

*

A/N: Sirius/Harry on varmaan näin jälkikäteen sanottuna oudoimmilta tuntuvia parituksia kaikista, joita olen ikinä kirjoittanut :D Ehkä olen niin juuttunut R/S:ään ja lisäksi Harry on vaikea hahmo että Sirius/Harry tuntuu siksi ihan oudolta, mutta no, joka tapauksessa.

Palautetta otetaan vastaan. Kaikenlaista. Saa mielellään kritisoidakin, olen paksunahkainen ja minulla on turvallisen kookas ego.
« Viimeksi muokattu: 02.09.2021 21:00:10 kirjoittanut toyhto »
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 9 356
  • Lunnikuningatar
Vs: Sattumalta
« Vastaus #1 : 28.02.2009 18:57:50 »
Palautetta, hmm-mmh. En olekaan Granaattiomenan jälkeen kommentoinut tekstejäsi vaikka niistä kovin pidänkin, tässähän tulee kerrassaan nostalginen olo.

Hassua miten erilaiselta Remuksen suhtautuminen tuntui siihen nähden mitä itse odotin. Odotin hänen ottavan asian kömpelösti, olevan enemmän hämmentynyt tai järkyttynyt kuin vihainen - vaikka toisaalta, pohdiskeleva ja mietteliäs Remus voisi kieltämättä myös olla vihainen siitä, että Sirius toimii niin epärationaalisesti. Kahvi toimii periaatteessa kokoavana elementtinä ja siltana läpi novellin, mutta se jää kuvailussa irralliseksi. Sillä ei oikeastaan ole symbolista arvoa, ja motiivit ovat vähän hämääviä jos niitä ei ymmärrä. (Saatan myös olla vähän epätarkka lukija tai yksinkertaisesti väsynyt, se myönnettälöön.)

Harryn suhteen kankeus kyllä näkyy aavistuksen verran. Remuksen näkökulma on tyylikästä minimalismia, harkittuja elementtejä ja taitavaa tunnelmakuvausta, Harry tuntuu hieman naiivilta verrattuna siihen mitä hän oli kirjoissa tuossa vaiheessa. Lisäksi minua vähän hämmentää koko juttu, kun et selitä taustoja niin sen huomaa, ja huomio siirtyy itse ficistä pohdintaan siitä, miten nämä kaksi oikein päätyivät yhteen. Loppu on suloinen mutta ei välttämättä kovin uskottava - sen ei tosin tarvitsekaan olla, kysehän on kevyestä haaveesta.

Ficin tunnelma mietityttää myös. Hetkittäin se on haikea, hetkittäin ihastuneen onnellinen. Näin lyhyessä ficissä tunteet vaihtuvat vähän turhan monta kertaa ja lukijan on vaikea pysyä mukana. Olisit ehkä voinut kuvata jotakin tunnetta pidempään sen sijaan, että loit vähän sekamelskamaisen kokonaisuuden. (Osaisinpa joskus selittää järkevästi.)

Pidin kuitenkin molemmista. Sirius/Harry ei ole helppo aihe kirjoittaa ja olit onnistunut siinä varsin ansiokkaasti kun kyse on kuitenkin niin haasteellisesta tapauksesta. Remus oli mielestäni varsin miellyttävä lukukokemus, suosikkihahmoni oikein osuvasti kuvattuna.

Kiitos näistä. :)


someone i loved once gave me a box of darkness.
it took me years to understand that this, too, was a gift.

jjemsie

  • ***
  • Viestejä: 273
Vs: Sattumalta
« Vastaus #2 : 01.03.2009 13:55:28 »
Jotenkin tuntuu, että on pakko sanoa jotain, mutta toisaalta ei oo oikein mitään sanottavaa. Tai sitten sitä on liikaa. Mene ja tiedä. Yks asia on ainakin varma ja se on laatu. Mikä tahansa paritus, mikä tahansa genre, rating, on varmaa, että tulee pitämään lukemisestaan. Siksi kai mä tän aukasinkin alkujaan.

Mun pitäis kohta ite kirjottaa sellasta tarinaa kaikilla täytteillä ja tää on täydellinen vastakohta. Tai siis, tässä kerrottiin paljon, mutta se kerronta oli ujutettu sinne väliin johonkin pieneen huomautukseen tai kuvaukseen eleestä, ja se piti sitten onkia sieltä. Siitä mä tässä kai eniten tykkäsin. Sai käyttää aivojaan ja mikä parasta, teksti jätti varaa omalle tulkinnalle. Rakastuin tähän kerrontatapaan, joka on jotenkin pakotetun huoleton, ei siis niin, että pakosti on tehty siitä huoletonta ja se näkyy, vaan hyvällä tavalla, aivan kun nää kertojat pakottautuu kattomaan sitä asiaa huolettomammin, ne ei tarkastele sitä suurennuslasilla, vaan jotenkin melkein välinpitämättömän huolettomasti, koska ne ei uskalla kohdata sitä asiaa. Upsis. Näin siinä käy kun koittaa analysoida jotain; kukaan ei saa mitään selvää siitä, mitä yritetään sanoa ::)

Preesenskerronta on myös sopiva tähän, hassua sinänsä, että huomasin vasta lopussa että tää on preesensissä, vaikka yleensä huomaan sen heti, koska en ite siitä tykkää ja tappelen sen kanssa aina. Kaikenkaikkiaan tykkäsin Remuksen osasta pikkasen enemmän, siinä oli jotain, mistä mä tykkäsin ja se jokin pakottaa mut kyllä lukemaan tän uudestaankin.

Harryn osassa loppu oli ehdottomasti paras. En tiedä oonko vaan jotenkin erityisen herkällä päällä tänään, vai mitä, mutta se koko juttu, pohdinta siitä, miten pitäisi toimia ja mitä tehdä ja sitten se aivan loppu, asemalla, ne kaikki aiheutti mulle sellasen ihmeellisen haikeen olon ja melkein kyyneleet silmiin. Tätä olis voinu lukea loputtomiin. Remuksen osasta vielä sen verran, että se kohta, kun Remus istuu ja kattoo peiliin, jossa on halkeama, se oli jotain, mikä näky aivan kirkkaana mun silmien edessä. Se oli... sanoinkuvaamaton. Jotenkin... Apua. Siinä oli sitä jotakin.

Lainaus
Inhoan hyvästejä, mutta jollain tavalla on uskomattoman, kummallisen hienoa, että on joku, jolle voi sanoa näkemiin.
Tää. Tähän ei voi sanoa muuta kun vau. Tykkäsin tästä lauseesta varmaan eniten koko jutussa. En tiedä mikä siinä varasti mun huomion, ehkä se oli se idea lauseen takana tai sitten se tietynlainen katkeransuloisuus. Jokin kuitenkin.

Oikeestaan mulla ei oo yhtään mitään negatiivista sanottavaa. Tykkäsin. Varmaan tyhmää saada kommentti jossa selitetään miten tykkää tarinasta, mutta mä en löytäny yhtään mitään valitettavaa tai tökkivää kohtaa.

Kiitos paljon näistä, oli ilo lukea (:
Kahdessa viikossa voi muuttaa maailman ja neljässätoista päivässä tuhota sen.
banneri by raitakarkki
ava by laaksokukka

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 392
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Vs: Sattumalta
« Vastaus #3 : 08.04.2009 12:13:31 »
Vehka, kiitoksia, hyvä että nyt kommentoit ja olet kommentoinut sen jälkeenkin, sun kommentteja on mukava lukea :) Mä luulen, että sinä olet tarkka lukija ja minä epätarkka kirjoittaja, koska tuskin sille kahville onkaan mitään selkeää merkitystä. Luulen, että mulle se oli vain sellainen fiilisjuttu, mutta myönnän kyllä, että silloin sitä ei pitäisi käyttää niin kuin se olisi tarinan motiivi. Harry on mulle hankala hahmo, kirjoitin hänestä aikoinaan joskus kolme vuotta sitten jokusen kerran, mutta lähinnä ihmissuhdejutuissa, ja silloinkin oli vähän irrallinen olo, ja sen jälkeen olen ajatellut Harryn hahmoa enemmän ja tajunnut, miten monimutkainen se oikeastaan on, joten nykyään on vielä irrallisempi olo :D Lisäksi Sirius/Harry on mulle erittäin hankala paritus, en yksinkertaisesti pysty hahmottamaan mitään realismia siihen, sen takia tämä haaste oli vähän hankala ja toteutuksessa on kaiketi varsin kovasti puutteita. En vaan ihan osaa tätä lajia :D Ettei tämä nyt menisi angstaukseksi, pitää tietysti sanoa että ei se sinällään häiritsekään, harvoin sitä kuitenkin kirjoittaa sellaisista pareista, joihin ei saa minkäänlaista otetta edes ajatuksen tasolla. Mutta sen saisin kyllä opetella, että jättäisin toistuvat jutut pois, jos niille ei ole selkeää tarkoitusta! Paitsi tietysti kyllä silloin, kun se toistuvuuden irrallisuus on tarkoituskin.

jennimur, kiitoksia kovasti, paljonhan sulta löytyi sanottavaa! Preesens on hassu juttu, aikoinaan itse tykkäsin ehdottomasti eniten imperfektistä ja hän-kertojasta ja kaikki muut tuntuivat vääriltä. Sitten rakastuin Afrikan kuninkaan teksteihin ja niiden innoittamana aloin kokeilla taas varmaan ensimmäistä kertaa ala-asteen heppanovellikauden jälkeen minä-kertojaa, tosin edelleen imperfektissä, ja sehän itse asiassa jokseenkin toimi! Ja sitten innostuin niistä tyylikokeiluista ja kokeilin myös preesensiä, ja nyt mä en itse asiassa enää edes kauheasti huomioi, missä aikamuodossa kirjoitan, paitis ehkä pidempien tekstien kanssa yleensä käytän edelleen imperfektiä. Ja hmmh, ei ole yhtään tyhmää saada kommentti, "jossa selitetään miten tykkää tarinasta", sehän on nimenomaan varmaan kaikkein mukavinta :D Kritiikkiä on kiva saada, ettei tule sokeaksi omille virheilleen, mutta positiivinen palaute on myös ihanaa!
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 050
Vs: Sattumalta
« Vastaus #4 : 20.04.2009 20:50:22 »
Tämä oli kaunis, hyvin kaunis. En edes tiedä mikä tästä tekee erityisen kauniin, mutta sitä tämä on. Jää haikea olo, semmoinen hivenen surullinen.

Kuvailu oli aivan uskomatonta, pystyin tuntemaan sekä Remuksen että Harryn ajatukset ja tuntemukset kuin ominani (sekä tietysti Siriuksen sieltä rivien välistä).  Upeaa, sait minut täydellisen sanattomaksi. Haluaisin sanoa tästä niin paljon, mutta sanoja ei vain tunnu löytyvän.

Pidin enemmän ficin jälkimmäisestä osasta, vaikka oli ensimmäinenkin loistava. 'En todellakaan tiedä' vain jotenkin tuntui läheisemmältä, hienommalta. Rakastuin Siriukseen, rakastuin Harryyn. En osaa kertoa miten, mutta niin vain kävi. Kiitos tekstisi.

Onnistuit yksinkertaisilla, ehkäpä jopa hivenen karuillakin lauseilla aikaansaamaan suuren tunnelatauksen lukijassa.

Onhan se tavallaan ihan kaunista. Molemmat ovat olleet vuosikausia yksinäisiä. Tämä vaan ei nyt oikein käy ratkaisuksi. Loppujen lopuksi he jäävät vain pahemmin yksin. En tiedä, kumpaa pitäisi sääliä enemmän.
Olisihan se tavallaan ihan kaunista, jos ei tekisi mieli lyödä Siriusta ihan vaan ettei hän olisi niin järjettömän sokea.


Rakastuminen on kummallista. Se tuntuu vatsanpohjassa asti, ja välillä tuntuu, että melkein oksettaa.


Kuukausi on tietysti hyvin lyhyt aika.
Mietin mihin kädet kuuluu laittaa. Mietin missä vaiheessa suu pitää avata. Mietin miksi happi loppuu. Mietin kuinka kovaa sydämeni hakkaa, tuntuu sormissa asti. Ja sitten, kun sormeni päätyvät hänen hiuksiinsa, mietin pitäisikö silittää vai haroa vai puristaa vai mitä ihmettä.
Hän nauraa otsaani vasten ja näyttää vähän aikaa hyvin onnelliselta.
Se siitä oksentamisesta. Sitten alkaakin huimata.

Siinä lempikohtani tekstissäsi. Oli aivan pakko laittaa, niin upeita.

En osaa sanoa enää enempää, ehkei minun sitten tarvitsekaan. Kiitokset, kun sain lukea näin hienon ficin.  :D
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!

Vendela

  • Teeholisti
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 7 268
Stalkkeri-napin takaa saattaa löytä joskus yllättäviä asioita, kuten nyt vaikkapa tämmöisen fikin ;D En ole tätä tainnut koskaan bongata listauksestasi, vaikka se siellä onkin (kävin tarkistamassa), joten olipa kiva lukea jotain todella erilaista sinulta. Toki myös suhteutan tämän siihen, että kirjoitusvuosi (tai ainakin julkaisuvuosi) on ollut 2009 :)

Kommentin tähän jätän ihan vain siksi, että huomaat että tätäkin luetaan näköjään edelleen. Paritus tässä on yllättävä sinulle, mutta itselleni tämä uppoaa siinä missä mikä tahansa muukin. Pidin hurjasti Remuksesta joka oli aikuinen ja kyseenalaistava. Sirius puolestaan tuntui tässä sellaiselta taantuneelta, vähän niin kuin että nuoruus jäi keksen ja nyt on mahdollisuus ottaa sitä hieman takaisin yhdessä Harryn kanssa. Hieman jäin tosin miettimään sitä, että oliko Sirius tässä "suhteessa" aivan yhtä toissaan kuin Harry? Sillä Harryn tunteet jotenkin ymmärrän ja allekirjoitan, mutta Sirius on tässä parituksessa aina vähän sellainen kysymysmerkki :) Hieno fikki joka tapauksessa, sillä herätti ajatuksia!

Kiitos!
Vendela


// pakko tulla vielä lisäämään, sillä tämän fikin nimi kummittelee jotenkin ja soittaa kelloja ja oli pakko tarkistaa asia. Tiedätkö, olen itse kirjoittanut joskus vuosia sitten myös fikin nimeltä Sattumalta ;D Siinä oli tosin Harry/Draco parituksena ja aika korkea ikäraja. Onneksi sitä ei ole enää missään saatavilla ;) Mutta varsinainen sattuma tämäkin!

« Viimeksi muokattu: 28.10.2020 11:38:07 kirjoittanut Vendela »

Bannu©Waulish

I think it's time for little story... It's definitely Storytime!

lurikko

  • ***
  • Viestejä: 1 392
    • Nyt myös tumblr:issa! Jee!
Uaaaaa onpas nyt hämmentävää vastata näin vanhan fikin kommentteihin, mutta pakkohan tähän on nyt reagoida :')

Sisilja, en tiedä olenko ikinä vastannut 11 vuotta vanhaan kommenttiin ja musta jotenkin tuntuu että nää sun kehut on jo tässä välissä jokuseen kertaan vanhentuneet... :')) Mutta en nyt tietenkään voi myöskään ignoorata sun ihanaa kommenttia vuosien takaa, joten kiitos ja kivaa kun tykkäsit tästä silloin aikoinaan ja löytyi kauniita lauseita!

Vendela, kiitos, ai että, luin ensin sun kommentin hämmentyneenä ja sitten luin tämän fikin, ja nyt kun sain tän luettua niin muistan ehkä hämärästi joskus kirjoittaneeni jotain tällaista mutta enpä muistanut juuri mitään muuta. Tosi hämmentävää kun ei muista yhtään mitä on kirjoittanut, ja tavallaan tunnistaa omaa vanhaa tyyliään tekstistä (ja ehkä jotain hippusia omasta nykyisestäkin tyylistä) mutta toisaalta tekstissä on myös paljon sellaista mitä ei tunnista enää, sekä ihan hyviä juttuja että sellaisia että tuntuu että "hyvänen aika mistä tää tuli ja miksi"! Ja niin kuin sanoitkin niin ei ole tosiaan tuttu pari mulle eikä vissiin ollut tuolloinkaan, mutta siis... onhan siinä nyt jotain logiikkaa että sekä Sirius että Harry tavallaan näkisivät toisissaan jotakin mitä kaipaavat tosi paljon (eli käytännössä varmaan Jamesin...). Jännä myös miettiä miten oma ikä vaikuttaa siihen että kirjoittaa tällaista paria. Luulen että tätä on ollut helpompi kuvitella silloin kun oon kirjoittanut tän 19-vuotiaana ja 15-vuotias Harry on tuntunut enemmän ihmiseltä jolla on kykyä tehdä valintoja kuin miltä nyt tuntuu jos miettii 15-vuotiasta... Luulen että näin radikaalia ikäeroa on ollut itselleni helpompi kirjoittaa nuorempana, ikään kuin ylöspäin, kuin nyt ois kirjoittaa alaspäin. En tiedä! Ilman muuta siis voisin kirjoittaa tällaisen edelleen, mutta varmaan sellaisella O______O -ilmeellä. Toisaalta en kyllä muista yhtään että mitkä fiilikset tästä on ollut kirjoittaessa, ei vissiin kovin radikaalit kun ei ole jäänyt muistikuvia. Tuohon minä-kertojaan suhtaudun vähän nostalgialla, ai että! Kirjoitin vuosia melkein kaikki fikit minäkertojalla ja se oli mulle ihan normijuttu.
Avatar: Sokerisiipi
Fikkilistaus

Sisilja

  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 2 050
Hahaa, mikä tuulahdus menneisyydestä! Tervehdys, 15-vuotias minä! Ja tervehdys sinä! :D Tuo tuolla on ollut ensimmäisiä viestejäni foorumille ja muotoilut ovat kyllä sen mukaiset. Ollapa yhä asiansa kankean muodollisen oikeakielisesti ilmaiseva teini, jolle oli tärkeää kuulostaa älykkäämmältä kuin onkaan. 8)

Kehut eivät (sanojen nolohkosta asettelusta huolimatta) ole vanhentuneet yhtään, koska lukaisin tämän ficcisi nyt uudestaan ja tykkäsin tästä edelleen tosi paljon. Mielenkiintoista kyllä kuinka oma ikääntyminen vaikuttaa siihen, miten tähän paritukseen suhtautuu. Silloin kun oli itse Harryn ikäinen, ei asiaa ajatellut ensisijaisesti moraalinäkökulmista vaan keskittyi siihen, että kaksi itselleen mieluista hahmoa on kivaa saattaa yhteen. Pidän tästä parista silti nykyäänkin! Mihinkäs sitä seepra raidoistaan pääsisi! Fiktion lahja on mun mielestä erityisesti se että kaikenlaisista tabuistakin saa rauhassa kirjoittaa/lukea. Pani muuten naurattamaan tuo O______O -ilme, kiitos! ;D ;D
Kirjoittamisen riemusta

Avasta kiitos aijulle!