Author: Rebecca Lupin
Beta: Sassa
Pairing: Emmett/Bella (Bella/Edward)
Rating: K-11
Fandom: Houkutus / Twilight
Genre: romance, drama, oneshot
Disclaimer: Hahmot kuuluvat Stephenie Meyerille. Kaikki muut kuuluvat Meyerille. Paitsi idea. Ja sekin kuuluu
flawlessille. Ainoa, joka kuuluu minulle, on itse teksti. Ja näppäimistö, jolla kirjoitin sen.
En saa tästä mitään hyvitystä.
Warnings: Ihastuin minä-muotoon, olen pahoillani. Toivottavasti Emmett ei ole liian OoC. Jos on, niin saa valittaa, vaikka mitäänhän se ei hyödytä.
Saattaa sisältää pieniä määriä kliseyttä.
Lue omalla vastuullasi. ♥
Summary: Edward on lykännyt jo liikaa metsästysreissuaan ja viimein on melkein pakonomaista lähteä reissuun – mutta häntä pelottaa jättää onnettomuusaltis Bella yksin kotiinsa, joten hän kuskaa tytön kotitaloonsa ja vähemmän salaa pyytää Emmett-veljensä Bellan »lastenvahdiksi» siksi aikaa.
Mutta mitä käykään, kun Culleneiden taloa pitää hereillä vain kaksikko, joiden sielunkumppanit eivät ole mailla halmeilla?
A/N: Twilight-foorumilla minulle ehdotettiin muutamaa haastetta, jotka kaikki kuulostivat hyviltä, joten haluaisin tehdä ne kaikki, mutta aloitin tästä haasteesta, jonka ensimmäisenä antoi flawless, kiitos!
En kaivannut mitään kamalan suurta juonijuttua, vain sellaisen, mistä saisi jotain keheheheh-tyylistä aikaiseksi.
Ja toinen viaton toive olisi kommentit lukemisen jälkeen, jooko? Varo avaamasta tätä ficciä, jos et aio kommentoida – viimeksikin stalkkasin pari ilkeää finiläistä, jotka lukivat ficcini mutta eivät kommentoineet! Murrr!
Kiitos
Silenelle leikki-ideasta! Tyssäsin kauan yhdessä kohtaa, kun yritin keksiä, mitä tekemistä Emmett Bellalle keksisi.
Betani
Sassa teki taas loistotyötä, kiitos!
Sassa huomautti minulle parista seikasta, joka saattaa ihmetyttää muitakin lukijoita:
Kyllä, vampyyrit hengittävät, mutta se ei ole välttämätöntä, mutta hengittävät haistaakseen ja »tottumussyistä».
Kyllä, Edwardin silmät ovat vaaleammat – mutta vain silloin, kun hänen ei ole jano tai hän ei ole vihainen.
Lue myös
Luuri rakkauden tiellä (K-18) Houkutus-ficcini.
// Beyond lisäsi ikärajan linkkiin.Ei spoilaa Uuttakuutta, Epäilystä eikä Breaking Dawnia.
Joten älä spoilaa sinäkään.
»Mutta en ymmärrä
miksi...»
Edward piti tiukan, mutta samalla taitavasti hellän, otteensa käsivarrestani, jota aluksi yritin vetää takaisin itselleni; osasinhan minä kävellä itsekin! Luuliko hän tosiaan, että vaikka olin taitava vetämään onnettomuuksia itseeni kuin magneetti, hankkiutuisin hankaluuksiin parissa tunnissa?
Ehkä hän tunsi minut aivan liian hyvin.
»Bella-rakas, johan minä sen sinulle selitin», hänen pehmeä, huvittunut äänensä kuiskasi pian, »tahdon nähdä sinut naarmuitta, kun palaan janoni tyydytettyäni.»
»Naurettavaa – mitä minulle voisi sattua, jos lukisin kiltisti
Humisevaa harjua?»
»Taasko sinä sitä luet?»
Kun huokaisin tappioni hyväksyttyäni, enkä vastannut, hän nauroi luovutukselleni. Pysähdyimme juuri Culleneiden upean, syrjään rakennetun talon eteen ja tunsin Edwardin päästävän vihdoin käsivarrestani irti; hän takuulla arvasi, etten lähtisi hapuilemaan metsän läpi kotiin ilman täydellisen suuntavaiston omaavaa seuralaista.
Lisäksi hän saisi minut tuossa tuokiossa kiinni. Turha minun oli sitä faktaa kiistääkään.
»Ei sinusta koskaan tiedä, Bella», hän ilmeisesti viimein vastasi varsinaiseen kysymykseeni, »ehkä kolautat otsasi sen kirjan kulmaan – olet todellakin joskus niin ennalta-arvaamaton. Saatat koska tahansa koheltaa yksinkertaisissakin askareissa.»
»Kiitti vaan!»
Hän avasi minulle kohteliaasti oven raikas vino hymy kasvoillaan, vaikka kokonaisuutta hieman synkistivätkin hänen janosta tummentuneet silmänsä ja violetinmustat silmänalusensa. Loin hänelle vihaisen mulkaisun, vaikka hänen kasvojensa taivaallisuuden takia se oli melkeinpä mahdotonta.
Astuin sisään avaraan eteiseen, enkä jaksanut enää sen erikoisemmin vaivaantua Edwardin herrasmiesmäisyydestä. Olin jo turhan ärtynyt vaivaantumaan.
Hän astui äänettömästi ja uskomattoman sulavasti viereeni ja sulki oven. Ilman ääntä, jonka oven sulkeutuminen aiheutti, en olisi tajunnut Edwardin olevan vieressäni.
»Emmett!» hänen pehmeä äänensä kutsui. Olin saanut sen kuvan, että hänen mukava, karhumainen veljensä Emmett – joka oli minullekin toisinaan kuin veli – pitäisi minulle sen aikaa seuraa, kun muut olivat poissa. Tai siis vahtisi minua, niinhän se meni.
Mutta viimein ajatus siitä, että Edward ei olisikaan enää kanssani pariin tuntiin, iski kunnolla tajuntaani, musersi suuttumustani ja muuttui samassa kaipaukseksi. Käännyin Edwardin puoleen ja heittäydyin häntä vasten lujemmin kuin oli tarkoitus. Varvistin Edwardia kohti, eikä hän jäänyt kauan miettimään, mitä minä tahdoin; hän kumartui sen matkan, mitä varpailleni kohottautuminen ei riittänyt korvaamaan ja painoi jäiset huulensa omilleni. Kiersin käteni hänen niskaansa ja uppouduin tajuntani vievään, turvalliseen suudelmaan, vaikka se ei oikeastaan ollut lähelläkään turvallista hänen janonsa takia, mutta –
»Älä syö häntä, veli, tai minullekin tulee nälkä.»
Oli vähällä etten kiljaissut säikähdyksestä; en ollut kuullut Emmettin saapuneen eteiseen. Punastuin syvästi häpeästä, olimme sentään jääneet kiinni hellyydenosoituksista – vieläpä aika kiihkeistä sellaisista. Kun vilkaisin Edwardiin, hän näytti huvittuneelta. Tietysti! Olihan hän kuullut Emmettin ajatukset ja tiennyt tämän saapuneen.
Edward kietoi kätensä vyötärölleni ja painoi minut tiukasti kylmää rintaansa vasten, vaikka meillä oli normaalia tarkempi silmäpari tarkkailemassa. Puna kasvoillani ei hälvennyt, vaikka painoin poskeni Edwardin viilentävää rintakehää vasten.
»Terve, Bella», Emmett sanoi viimein, kasvot leveän virneen valloittamina. Sain kuin sainkin luotua katseeni Emmettiin ja hymyilin vastahakoisesti vastaukseksi.
»Hei, Emmett.»
»No niin, lähden nyt saman tien», Edward sanoi ja työnsi minut hellästi kauemmas itsestään. Huokaisin kärsimättömästi ja käännyin takaisin häneen päin.
»Ikävöin sinua jo nyt», sanoin ja kohtasin hänen tummat silmänsä, joissa väristään huolimatta välkehti huvittuneisuus, kun hän nauroi.
»Tiedän. Palaan pian.»
»Rakastan sinua.» Hän vaimensi sanani uudella suudelmalla, kevyellä, lempeällä. Vastasin siihen innokkaasti yrittämättä pilata sen hellää sävyä. Hän kuitenkin irrottautui aivan liian nopeasti ja varvistin kerjäävästi uudestaan.
»Ei makeaa mahan täydeltä, Bella», hän sanoi ja suukotti otsaani luodessani häneen pettyneen irvistyksen. Hän lähti sulavasti ulos talosta, enkä ehtinyt edes tajuta sitä, jotta olisin voinut hyvästellä hänet paremmin.
Säälittävää, Bella, kahdeksi tunniksi. Mutta se oli silti liian kauan.
Käännyin huokaisten Emmettin puoleen ja tapasin hänen katseensa. Hän nauroi ja minua hävetti entisestään, sillä odotin hänen alkavan kiusoitella nyt kun Edward ei ollut minua puolustamassa.
Loin häneen saman mulkaisun kuin Edwardiin ennen taloon astumista.
»Varauduin odottamaan paljon kauemmin», hän sanoin virne yhä kasvoillaan ja risti kätensä puuskaan rinnalle.
»Heh heh», sanoin kuivasti, »mitä me sitten aiotaan tehdä?»
»Älä huoli, Bella, olen miettinyt kaiken etukäteen! Sinulle ei takuulla tule tylsää.»
»Voi ei... Miksen minä voi vaan lukea vaikka jotain lehteä?»
»He! Hyvä yritys, Bella, mutta ei tule kuuloonkaan!»
Jäin kauhusta kankeana odottamaan, mitä Emmett kertoisi meidän tekevän. Pelkäsin, että hän ehdottaisi painiottelua ja murskaisi luuni säpäleiksi. Hänen ilkikurinen hymynsä ei hälvennyt, vaan leveni entisestään; hän oli selvästi tyytyväinen järkytykseeni.
»Me leikimme piilosta!»
En voinut uskoa korviani ja varmasti suuni auki loksahtaminen paljasti hämmentyneensävyiset ajatukseni. En saanut aluksi sanottua mitään ja yritin väkisin koota järkeni kasaan, jotta olisin pystynyt vastaamaan jotain fiksumpaa kuin epäselvää möngerrystä.
»
Piilosta?» toistin ihmeissäni hiukan myöhässä, kun ensijärkytykseni laantumaan. »Emmett, en minä ole mikään lapsi!»
»Edward käski minun pitää sinulle seuraa ja pitää sinun ajatuksesi muualla. Täytän vain veljeni toivomuksen!»
Puuskahdin raivostuneena ja huusin: »Edward!»
»Hän on jo kaukana», sanoi Emmett ja virnisti voitonriemuisesti.
»Oi miksi, miksi suostuin tähän?»
»Koska et voinut muutakaan, koska Edward olisi raahannut sinut vaikka väkipakolla tänne», Emmett sanoi ja vakavoitui sitten. »Sitä paitsi olin innoissani, kun saan vihdoinkin viettää kahdestaan aikaa kanssasi. Olisin pettynyt hyvin paljon, jos olisitkin kieltäytynyt tulemasta. Se olisi loukannut herkkiä tunteitani.»
»Voi luoja», minä huokaisin ja peitin epätoivoisena kasvoni käsilläni.
Emmett otti huokaisuni luovutuksena ja saapui lähelleni ja kaappasi minut syliinsä ilmeisesti saadakseen minut ongelmitta pois eteisestä, vaikka molemmat tiesimme varsin hyvin minun tappioni, jos alkaisin kinastella fyysisesti Emmettin kanssa.
Hän kiikutti minut pois eteisestä olohuoneeseen, enkä saanut koko aikana sanottua mitään, en edes kiljaistua yllätyksestä.
»Ole sitten kiltisti tai joudun kantelemaan Edwardille. Siitä hän ei takuulla pidä», Emmett sanoi ja samalla laski minut keskelle olohuonetta. Ristin käteni rintakehälleni kuin kiukutteleva pikkulapsi.
»Bella, ole kiltti!»
»Mikset leiki piilosta Rosalien kanssa?»
»Ei Rosalie oikein tahdo leikkiä piilosta minun kanssani...»
»En minäkään!»
Hän katsoi minuun ja hätkähdin siinä samassa. Jokin Emmettin katseessa kosketti minua ja aloin hävetä heti sanojani.
»Hyvä
on!» ärähdin, mutta äänessäni ei ollutkaan enää sitä varmaa ärtymystä, vaan paljon pehmeämpi ja rauhoittuneempi sävy.
Emmett näytti heti piristyvän vapaaehtoisesta myöntymisestäni. Hän olisi saanut minut helposti pakotettua piiloleikkiin, mutta tiesi, että kantelisin Edwardille.
»Mutta eikö se ole vähän epäreilu leikki», minä aloitin oivaltaessani erään asian, »sinähän haistat minut heti?»
Emmettiä selvästi harmitti, että olin häntä teräväpäisempi.
»No, ei sinun tarvitse piiloutua... Ehkäpä sinä etsitkin minut!»
»Mutta silti. Mistä voin tietää, ettet minut haistaessasi hipsi äänettömästi toiseen piiloon?»
Hän jäi miettimään katse minuun nauliintuneena.
»Olet niin täydellinen Edwardille», hän mutisi ällistyneenä.
»Pidätkö sinä minua ihan tyhmänä?» kysyin terävä särmä äänessäni.
»En tietenkään, Bella», hän sanoi virnistäen, »tarkoitin vain, että olette molemmat aika fiksuja.»
Pyöräytin silmiäni hänelle. »Just joo.»
»Lupaan, etten haistele sinua – olen hengittämättä, jooko?»
»No... Leikkiähän tämä vaan on», sanoin alistuneesti, vaikka tarkkailinkin Emmettiä etsien hänen eleistään ja ilmeistään jotain vähänkin valhetta paljastavaa sävyä.
Istuuduin ja Emmett alkoi astella poispäin selvästi miettien mahdollisimman ovelaa piiloa itselleen. Painoin kasvoni käsiini, jotten näkisi Emmettiä. Mutta toisaalta se oli aivan sama, katsoinko, mihin suuntaan hän katosi, sillä hänen etsiminen tulisi olemaan huijaamisestani huolimatta aivan yhtä vaikeaa.
Huokaisin turhautuneesti. Miksi Edward kidutti minua tällä tavoin, pistämällä juuri Emmettin lastenvahdikseni? Ja mikä pahinta – juuri
lastenvahdiksi. Mihin minä sellaista tarvitsisin? Kyllä minä itsestäni osasin huolehtia, vaikkei hän siihen niin luottanutkaan.
Yritin ajatella positiivisesti; en sentään joutunut Emmettin painikaveriksi.
Olipa siitä paljon lohtua.
»Etsitkö minua jo, Bella? Olen ollut piilossa vaikka jo kuinka kauan! Heh, et
ikinä löydä minua...»
Voihkaisin sekä säikähdyksestä että turhautuneisuuden aiheuttamasta sisäisestä tuskasta. Edes hänen äänensä ei auttanut minua jäljittämään häntä; se tuntui kaikuvan joka puoleltani, läheltä, aivan kuin hän olisi huutanut korvaani.
Nousin kärsivänä sohvalta, jolle olin istuutunut odottamaan ja laahustin suuntaan, jonka toivoin hartaasti olevan väärä, jotta tämä typerä leikki venyisi etsimiseni takia, enkä yrittänytkään etsiä Emmettiä. Hän ei näet voinut marista hänet löydettyäni – sillä olinhan vain ihminen. Olin saanut kulutetuksi vasta suunnilleen kymmenen minuuttia. Vilkuilin toiveikkaasti kelloon, sillä ne säälittävät viisiminuuttiset tuntuivat kahdelta tunnilta ja odotin hartaasti kuulevani Edwardin pehmeän äänen kutsuvan minua. Silti minun piti olla järkevä; aikaa ei ollut mitenkään voinut kulua kovin paljon, sillä Emmett olisi tylsistyneenä paljastanut piilonsa ja pilkannut, kuinka hidas minä saatoin olla jopa ihmiseksi. Jatkoin siis Emmettin etsimistä.
Olin saanut vaivalla kulutetuksi vain puoli tuntia, kun harmikseni kuulin lasin räsähtävän lattiaan. Hätkähdin ääntä, mutta tiesin, että se oli vain Emmett, joka antoi kyllästyneenä vihjettä olinpaikastaan. Ääni oli niin voimakas, etten voinut esittää kuuroa.
Lähdin siis kohti ääntä hieman reippaampaa ja innostuneempaa vauhtia ja samalla muutin ärtyneen ilmeeni pirteämmäksi, jotten pahoittaisi Emmettin mieltä hänet löydettyään; olihan hän tietysti hurja toisinaan, voimakas ja pelottava ulkokuoreltaan, mutta sisältä hän oli nallekarhu. Hänestä paljastui silloin tällöin lempeitä, halittavan suloisia piirteitä, vaikkei sellainen, joka ei tuntenut häntä niin hyvin, olisikaan heti voinut uskoa.
Pian huomasin Emmettin käyttämättömän keittiön ruokapöydän alla. Olipa naurettavan helppo piilo! Olin varma, että Emmett oli hitauteeni tylsistyneenä vaihtanut piilonsa helpompaan, luullen etten olisi löytänyt häntä hänen entisestä piilostaan.
Pysähdyin keittiön ovelle typertyneenä Emmettin valitsemasta yksinkertaisesta piilosta. Tai ihmeissäni olin enemmänkin siitä, kuinka hän oli isosta, lihaksikkaasta koostaan huolimatta kyyristynyt pöydän alle niin pieneksi, nuoren pojan näköiseksi. Hän katsoi minuun ja samassa hänen tummien kiharoidensa kehystämille, ystävällisille kasvoilleen levesi leveä virne.
»Oho, taisin löytyä», hän sanoi nauraen. Nyrpistin ärtyneesti hänelle nenääni päästyäni yli ihmetyksestäni.
»Sinä lupasit olla käyttämättä aistejasi!» minä kivahdin.
»Mitä, Bells! Enhän minä luvannut olla vaihtamatta piiloa, vaan olla hengittämättä», hän sanoi ääni naurusta täristen.
»Vampyyrit!» huokaisin turhautuneena.
»Äläs nyt hermoile», hän hekotti, »et ole vielä todistanut löytäneesi minua.»
Suuttumukseni hänen petturuuttaan kohtaan hälventyi jälleen aivan liian nopeasti. Huokaisin jälleen, mutta paljon syvempään ja näyttävämmin kuin aiemmin. Asettelin kasvoilleni iloisen, pikkutyttömäisen hymyn, ponkaisin jalallani vauhtia ja ryntäsin pöydän alla piilottelevaa Emmettiä kohti. Aioin kurkistaa pöydän alle osoittaakseni löytäneeni hänet, kuten kunnon piiloleikissä kuului tehdäkin.
»Löyt –» avasin juuri suuni, kun olin tarpeeksi lähellä lastenvahtini piilopaikkaa, kun kompastuin, nimittäin omiin jalkoihini kesken matkan. Olinkin jo ihmetellyt, mihin kömpelyyteni oli kadonnut. En saanut päästettyä ääntäkään, kun kaaduin uhkaavasti kohti pöydän reunaa. Kaatumisestani auheutuva ilmavirta, joka veti kasvoni peittäneet hiukseni taakse, yhtäkkiä näytti loppuvan. Hetken sitä ennen, tunsin kyllä kevyesti kolauttavani pääni pöydänreunaan, mutten lähellekään niin lujasti, kuin minun olisi vauhdistani johtuen pitänyt.
Varsinaisen kaatumisen aiheuttamaa kipua, tömähdystä lattiaa vasten, en kuitenkaan tuntenut. Olin huomaamattani puristanut silmäni kiinni kaatuessani ja nyt avasin ne hämmästyneesti. Tunsin kylmät käsivarret ympärilläni ja haukoin henkeäni; olin hetken varma, että Edward oli saapunut, vaikka selvästi näin Emmettin samalla hämmästyneet ja nauravat kasvot tarkalleen siinä kohtaa, jossa pelastajani kasvojen kuuluikin.
»Miten sinä osaat toheloida noin!» hän sanoi ja nauroi jäätyneen sydämensä kyllyydestä.
Voihkaisin pienestä kivusta, jonka pöydänkulma oli kaatuessani aiheuttanut, ja nostin käteni helpottaakseni särkevää päätäni.
»Edward oli aivan oikeassa – vedät itseesi onnettomuuksia kuin magneetti, vaikka leikittäisiin yksinkertaista piiloleikkiä... Ja minä kun luulin valitseeni turvallisen leikin!»
Irvistin puoliksi Emmettille ja puoliksi päässäni tykyttävälle kivulle ja mutisin jotain, joka kuulosti omaan korvaani kutakuinkin tältä: »Joo joo».
»Sattuuko?»
»Mitäs luulisit... Ehkä sinua ei satu kolauttaa pääsi pöydänreunaan...»
»Anteeksi Bella!» Emmett sanoi ja puhkesi uudestaan nauramaan. Enkä minä nähnyt tässä mitään huvittavaa!
Yhtäkkiä hänen naurunsa lakkasi kuin seinään. Kuvittelin hänen tajunneen, etten ollut tippaakaan huvittunut tästä naurettavan leikin aiheuttamasta onnettomuudesta.
Mutta tätä minä en odottanut.
Hänen kylmät, Edwardin huulia kapeammat huulensa painuivat omilleni ja tunsin selkäni vasten lattiaa. Hämmästyin niin, että meinasin huutaa pelästyneesti, mutten saanut nytkään ääntäkään päästettyä. Silmäni rävähtivät auki ja huuleni raottuivat, mutten pystynyt tekemään mitään muuta kuin tuijottamaan minua suutelevaa Emmettiä ja pöydän tason yllemme luomaa katosta.
Jostain hämmästyttävästä syystä kiersin käteni Emmettin kaulan ympärille tiukemmin kuin oli ollut tarkoitus, vastasin kevyesti alkaneeseen suudelmaan ja suljin silmäni. En alkuunkaan ymmärtänyt, miksi tein niin, hänestä kun ei huokunut mitään edwardmaista ja tajusin selvästi hänen olevan Emmett eikä kukaan muu.
Ehkä kaipuuni Edwardia kohtaan, kuten hänen kaipuunsa Rosalieta kohtaan, avasi niitä ovia, jotka olivat muuten tiukasti meiltä suljetut.
Hänen suutelutyylinsä oli paljon rajumpi ja innostuneempi kuin Edwardin. Tavallaan se oli aivan ymmärrettävääkin: Edwardin kanssa oli tunteita pelissä, kun taas Emmettin kanssa tämä oli... enemmänkin lähtöisin pelkästä mielijohteesta.
Suudelma muuttui omasta mielestäni aivan liian nopeasti syvemmäksi ja intohimoisemmaksi. En silti tahtonut pistää vastaan, vaan tiukensin otettani Emmettin kaulan ympäriltä melkein kuristusmaiseksi. Jos olisin ollut yhtään viisaampi, olisin lopettanut viimeistään nyt tai edes kuvitellut Emmettin Edwardiksi.
Mutta nyt minä unohdin Edwardin väliaikaisesti. Tämä himo oli aivan liikaa itsehillinnälleni, jotta olisin voinut edes ajatella lopettavani.
Ja elin siinä toivossa, ettei Emmett olisi lopettanut, vaikka olisin tahtonut.
Hänen kätensä lipui farkkujen peittämälle reidelleni tiukasti, muttei niin tiukasti, että olisin joutunut keskeyttämään mustelmien pelossa. Jostain syystä jopa hänen vahvat otteensa saivat minut entistä innostuneemmaksi.
Suuntasin toisen käteni hänen kihariin, tummiin hiuksiinsa ja puristin niitä tiukasti nyrkkiini.
Hän asettui paremmin päälleni, mutta muisti selvästi minun olevan Rosalieta paljon hennompi, eikä hän voinut painautua minua vasten yhtä voimakkaasti kuin oli tottunut. Emmett nojasikin toisella kädellään maahan niin, että vartalomme olivat vain kevyesti toisiaan vasten. Suudelma rajuni samalla entisestään ja tunsin hänen kätensä nousevan reideltäni lantiotani kohti. Painoin vaistonomaisesti lanteitani hänen omiansa lähemmäs, rohkeasti, kaipaavasti. Haluni ei hellittänyt, ei sitten alkuunkaan. Hengityksenikin tiheni, innosta ja kärsimättömyydestäni. Emmettin hengitys oli tasainen, aivan liian tasainen ja se häiritsi minua.
Tunsin hänen sormiensa siirtyvän salamannopeasti farkkujeni napeille ja aloittavan housujeni avaamisen. Henkäisin hänen huuliaan vasten ja se näytti innostavan häntä entisestään. En uskaltanut liikauttaa kättäni Emmettin hiuksista aloittaakseni hänen paitansa riisumista, olin vain jähmettynyt paikoilleni – ainostaan huuleni liikkuivat hänen omiaan vasten hänen valitsemassaan rytmissä.
Olin menettänyt täysin ajantajuni ja minusta tuntui, että sekunnit vetelehtivät, kenties pysähtyivätkin välillä hetkeksi aikaa seuraamaan tilannetta. Mieleni täyttyi vain Emmettistä ja itsestäni, kaikki muu oli tietämättömissäni.
Jopa se, että huomasin farkkujeni kadonneen jaloistani, tuli minulle täysin yllätyksenä.
»Emmett», kuiskasin, vaikka minulla ei ollut hänelle mitään sanottavaa. Enpä tiedä, kai sanoin hänen nimensä vain muodon vuoksi.
En osannut odottaa sitä, että Emmett unohtaisi minun olevan vain vampyyreja runsaasti hauraampi, yksinkertainen ihminen. En tuntenut Emmettiä niin hyvin, että olisin osannut arvata, millainen hän oli kiihkeämpänä ja intohimoisempana, ja siksi myös hänen rajuutensa oli minulle täysi yllätys, sillä olin tottunut puhumaan sen halittavan nallekarhun kanssa, vaikka olihan se hänen pelottava sisäinen karhunsakin välillä tullut varsin tutuksi.
Nimittäin ilmeisesti hänen huuliaan vasten päästämäni kuiskaukseni oli hänelle aivan liikaa.
Hän paiskasi dominoivasti käteni, sitä suoristamatta, hänen hiuksistaan päin lattiaa niin nopeasti, etten ehtinyt tajuta sitä ennen kyynärtaipeeseeni iskevää kipua.
Kipu yllätti minut niin kylmiltään. Nyt se iski aiempaa tuskaa niin paljon yllättävämmin ja rajummin, että suustani päässyt parkaisuni jähmetti jopa Emmettin paikoilleen. Hän oli paikoillaan ehkä sekunnin, huulet liikkumattomina vasten omiani.
»Bella –» hän aloitti, tajutessaan mitä oli tehnyt. Hän katosi päältäni ja ryntäsi pois keittiöstä ja sanoi jotain niin nopeasti, että sen kuuleminen oli minulle mahdotonta, etenkin nyt, kun olin keskittynyt voihkimaan kivusta.
»Carlisle», kuulin pian Emmettin sanovan. Ei minulle, vaan selvästi puhelimeen.
»Ei... Ei – Emmett!»
En halunnut huolestuttaa heitä, en halunnut heitä tänne. Kuinka selittäisimme, mitä oli tapahtunut?
Voihkaisin ääneen, kun muistin vihdoinkin sen tärkeimmän: Edwardin.
Emmett ei ollut kuulevinaan minua tai tuskanvoihkaisujani, vaan puhui niin nopeasti, etten saanut siitä mitään selvää. En olisi tajunnut hänen puhuvan, ellen olisi nähnyt hänen suunsa liikkuvan.
Emmett-parka. Kivustani huolimatta säälin häntä.
Edwardista huolimatta säälin Emmettiä.
»Bella olen niin pahoillani, oikeasti – Carlisle on jo tulossa, samoin Edward ja Jasper...»
»Ei... Ei! Emmett, he eivät saa tulla!» minä rukoilin epätoivoissani, vähät välittäen enää kyynärtaipeeni kivusta.
»Kyynärnivelesi on murtunut, Bells.»
»Edward ei saa tietää...» Yritin nousta istumaan, mutta Emmett painoi minut tiukasti takaisin lattiaa vasten, jotten satuttaisi kättäni vielä pahemmin, vaikka aikomukseni olikin vain päästä näkemään ympäristöni oikein päin.
»Hän tietää jo», Emmett sanoi. Hänen täysin tyyni äänensävynsä oli hämmästyttävän aito.
»Miten –»
»Hän luki ajatukseni, vaikka Carlisle puhui minun kanssani.»
»Ei...»
»Ei hän ole sinulle vihainen, Bella.»Nyt hänen äänessään alkoi olla toista, epätoivoisempaa, hyvin epäemmettimäistä äänensävyä.
Mutta hänen lohdutuksensa ei auttanut minua pätkääkään. Edward olisi vihainen Emmettille siitä, mitä tapahtui.
»
Bella.»
Tunnistin hänen äänensä heti. Se oli huolestunut, mutta samalla yllättävän sävytön.
Kun avasin silmäni, tajusin vasta silloin, että olin joko pyörtynyt tai jostain kummallisesta syystä nukahtanut.
Tapasin enkelini mustasta hiukan vaalenneen suklaisen katseen heti, kun aloin saada selvää siitä, mitä ympärilläni oli.
»Edward», sanoin heikosti. Ääneni kuulosti uniselta, yhtä vastaheränneeltä kuin miltä minusta tuntui.
»Olen tässä.»
»Anteeksi, Edward.»
Hän huokaisi syvään ja päästi hiljaisen, hyssyttelevän äänen.
»Ei ole mitään syytä pyytää anteeksi.» Hänen äänestään kuulsi epävarmuus ja huomasin hänen välttelevän katsettani. Etsin hänen ilmeistään vastauksia kysymyksiini, joita en uskaltanut kysyä ääneen. En vielä.
»Mitä tapahtui?» kysyin, kun en saanut mitään selkoa hänen täydellisen tyynestä ilmeestään.
Edward siristi hieman silmiään kysymykselleni.
»Me tulimme paikalle heti, kun Emmett oli soittanut ja kertonut Carlislelle, mitä oli tapahtunut.»
»Tyhmä murtuma se vaan oli, ei sen vakavampaa», minä sanoin närkästyneenä.
»Bella, kaikki, mikä sattuu sinulle, on vakavaa.»
Huokaisin syvään ja nyökkäsin alistuneesti. »No, miten minä... Pyörryinkö minä?»
»Et pyörtynyt. Jasper –»
»Jasper... Niinpä tietysti... Olisihan minun se pitänyt arvata», sanoin. Olihan Jasper tehnyt saman tempun minulle kerran aiemminkin, tällä kertaa se oli vain onnistunut paremmin.Vilkaisin murtuneeseen käteeni, mutten nähnyt sitä makuuasentoni takia kunnolla, eikä Edward takuulla antaisi minun nousta istumaankaan.
Yksi naurettava murtuma ja näin vakava soppa. Mutta sellainen Edward oli.
»Älä ole Emmettille vihainen», minä pyysin lopulta. En ollut huolissani itsestäni, vaan siitä, että rikkoisin Edwardin välit hänen rakkaimpaan veljeensä. Hän oli vaiti ja näytti miettivän, mitä aikoi vastata. Halusin selittää kaiken ennen kuin antaisin hänelle puheenvuoron.
»Se oli vain mielijohde. Se tapahtui niin nopeasti. Meidän piti leikkiä vain piilosta – tai hän leikki, minä laahustin ympäri taloa – sitten minä vain kaaduin –»
»Mitä?» Edward valpastui heti mainitessani kaatumiseni, vaikka yritin piilottaa sen viattomaksi sivuseikaksi.
»Edward, kuuntele, ole kiltti!» pyysin hieman tiukemmin ja yritin vangita hänen katseensa omallani, kuten hän taitavasti teki usein minulle. »Hän nappasi minut kiinni. Kolautin vain pääni, joten muuta – ei päähäni satu, Edward!» Hän oli nostanut kätensä huolestuneena äkkiarvaamattani, aivan kuin hän olisi aikonut tarkistaa pääni. Kun nostin terveen käteni töytäisemään Edwardin käden kasvojeni läheltä, hän nappasi torjuvasta kädestäni kiinni ja laski sen hellästi vasten pehmeää sohvaa, jolla makasin.
»En ole hänelle vihainen», hän lupasi lopulta.
Sitten lopulta hän poisti mahdollisuuteni ajatella selvästi painamalla hellästi huulensa omilleni.