puhvo, kiitos, ja jatkossa tulee pidempiä osia !
Säpsähdin hypähtäen miltei ilmaan riuhtaisten samalla kuulokkeet pois korviltani, ja käännyin äänen suuntaan. Mun piti melkein läpsäyttää käsi suulleni kun näin hänen kasvonsa. Hän oli poika, ehkä suurin piirtein mun ikäiseni, eli 14-16, pitkä ja… kaunis. Hänellä oli kapeat kasvot, vaalea iho ja vihreät loistavat silmät. Hänen leukansa oli hienopiirteinen ja vahva, ja nenänsä suora. Voi luoja mikä ilmestys. Hänen silmänsä siristyivät hiukan hymyillessään mulle. Se pörrötti tummanruskeaa, tuulen tuivertamaa tukkaansa mittaillessaan katseellan mua. Käänsin katseeni muualle tajutessani että tuijotin häntä suurin piirtein suu auki, mutta mun oli pakko kääntää taas katseeni hänen puoleensa ja sain vastattua sönköttäen “Joo.“ Tunsin saman tien oloni todella typäräksi ja punastuin paloautonpunaiseksi. Toivoin todella ettei hän nähnyt sitä iltahämärässä.
Poika tutkaili mua, päästä varpaisiin. Mä katselin edelleen hänen kauniita kasvojaan hänen äkkiä nostettuaan katseensa taas silmiini.
Äskeinen hurmaava hymy palasi hänen kasvoilleen paljastaen valkoiset, suorat hampaat. Hän ojensi kätensä ja sanoi “Moi, mä oon Jasper.“
Hänen kätensä ote tuntui hyvin miellyttävältä, kuin mun käteäni varta vasten tehdylle. Mun ei olisi tehnyt mieli päästää irti, mutta tein sen ja sanoin itsekkin hymyillen “Oon Zoe. Asutko sä täällä? En oo nähnyt sua ikinä kylillä tai missään.“
“Asun joo, tosin me muutettiin vasta äsken.“
Kuin huomaamatta, me nousimme penkiltä ja lähdimme kävelemään yhdessä lähintä pikaruokalaa kohti. Mielessäni risteili kysymyksiä, ja pieni ääni huusi päässäni “Zoe! Mitä sä teet? Menet vieraan ihmisen matkaan, hei haloo!“ Niin, mutta unohdin totaalisesti tämän yksinäisen pikku äänen ja vajosin yhä syvemmin tähän salaperäisen ihanaan Jasperin maailmaan. Tilasimme cokikset mukaan, ja tarvoimme hiukan kylmissämme eteenpäin koko ajan jutellen. Huomasin, että hän tärisi hiukan, ja mun teki niin paljon mieli kietoa käteni sen ympärille lämmittäkseni ja sanoakseni jotain sydäntäkin lämmittävää, mutta hillitsin vaivoin meinaukseni. Kerroimme itsestämme, perheestämme ja mistä pidämme, ja mistä emme. Mietin, että mikä ihme mut sai lähtemään sen mukaan. Tiedän, että se on tyhmää, mutta en voi itselleni mitään. Hänen äänensä oli kuin musiikkia korvilleni, sen sointu sai mut muihin maailmoihin, sai mut tuntemaan jotain uutta ja ihmeellistä. Olisin voinut kuunnella hänen ääntään ja katsella hänen kasvojaan vaikka koko yön, mutta kännykkäni hälvensi tämän ihmeellisen sumun ympäriltäni saadessani yllättäen hysteerisen soiton äidiltä. Kerroin olevani ihan kunnossa, ja että olen jo tulossa kotiin “ihan kohta”. Kun tungin puhelintani takaisin taskuun pahoittelin, että mun pitää jo nyt lähteä ja mä todellakin tarkoitin sitä. Mun jalat tuntuivat sulalle vahalle hänen hymynsä nähdessäni ja kauhistuin itsekkin kelloa, joka näytti jo puolta yhtätoista.
“Joo, munkin varmaan pitäis mennä“, Jasper totesi tähyillessään pimeyteen. Taas jollain ihmeellisellä keinolla hän käänsi katseensa salamannopeasti muhun, niin kuin aiemminkin. Hänen silmänsä välähtivät valoissa niin että ne näyttivät hätkähdyttäviltä illan hämärässä. Katsoimme sekuntin toisiamme suoraan silmiin, ja se sekunti, se helvetin sekunti tuntui tunnilta. Mun niin teki mieli kumartua eteenpäin, maistaa mille Jasperin huulet maistuvat, tuntea ne omillani…
Hetken uskoinkin, että niin voisikin käydä, mutta innostukseni katkesi kuin seinään hänen kääntäessään katseensa ja astuessaan askeleen taaksepäin. Pettymys lankesi ylleni, vaikka tiesinkin, että omat tyhmät kuvitelmani eivät toteutuisi. Kyyneleet kumminkin kihosivat silmiini, ja käänsin äkkiä katseeni maahan.
“Olis kiva tavata vielä, tässä on mun numero.“ Jasper oli taas hätkähdyttävän nopeasti mun vieressäni ojentaen pikkuista lappua. Otin sen tärisevin käsin ja mutisin jotain epämääräistä vastaukseksi.
Hänen ilmeensä oli hetken hämmentynyt, mutta hän sai järjestettyä kasvoilleen välinpitämättömän näköisen maskin.
“Tai siis, jos sua ei kiinnosta, ei sitten“, hän sanoi olkiaan kohauttaen ja kääntyi lähteäkseen.
“Ei!“ huusin, ja hän kääntyi taas hämillisen näköisenä suuntaani. “Tai siis, haluan mä sua nähdä! Mä soitan sulle!“ mokelsin ja punastuin taas tulipunaiseksi.
Hänen kasvoilleen palasi se hämmästyttävä hymy, ja hän heilautti vielä kättään kadotessaan pimeyteen. Mä jäin seisomaan lappu kädessäni tielle, miettin ja kelaten, miten se on mahdollista. Miten on mahdollista, että mä, saan tutustua tuollaiseen tapaukseen. Hymy levisi huulilleni ja miltei lensin kotiin innostuksen vallassa. Kasvojani vasten pieksevä kylmä tuuli ei tuntunut tämän ihmeellisen olotilan kanssa miltään. Mielestäni haihtuivat pieni stressi huomisesta koulupäivästä ja elämästä. Ennen kuin huomasinkaan, olinkin jo kotiovella, sitten olohuoneessa kuuntelemassa äidin ja isän saarnaa kellonajoista. Heidän äänensä oli kuin taustakohinaa, näin vain hänet ja kuulin vain hänen äänensä korvissani, hänen kuvansa mielessäni, Jasperin. Jätin vanhukset napisemaan keskenään nykyajan nuorista ja liitelin yläkertaan hymy edelleen huulillani. Miten olo voikaan tulla tällaiseksi yhdestä pikku illasta, jolloin ei tapahtunut edes mitään?
Astelin kylpyhuoneeseen ja riisuuduin. Vedin suihkuverhon syrjään, ja napsautin suihkun päälle. Annoin kuuman veden valua vartaloani pitkin, ja pitkään annoinkin. Pesin itseni ja hiukseni hitaasti, ja vetäydyin lopulta ulos suihkusta. Olin juuri kietomassa pyyhettä ympärilleni, mutta valautinkin sen lattialle ja jäin katselemaan peilistä alastonta vartaloani. Mä mietin, mä katselin, ja mä tajusin tosiasiat. Mitä olinkaan ajatellut kun olin ollut niin iloinen Jasperista? Miten mä pystyinkään edes kuvittelemaan meidät yhdessä? Se kaunis oli kuin joutsen, ja mä ruma ankanpoikanen. Mutta kyllähän rumasta ankanpoikasestakin kasvoi vielä kaunis, voisimme olla kauniita yhdessä. Ei ei, ne ajatukset mun täytyy torjua, ja miettiä realistisesti. Miks mun olo oli tuntunut Jasperin vierellä rauhallisemmalta, turvallisemmalta? Katselin epätoivoisena paksuja reisiäni ja käsivarsiani, piikkisuoria mustia hiuksia ja vaaleaa ihoa. Vajosin hiljaa lattialle ja ratkesin nyyhkytykseen. Siinä mä nyyhkytin, ja kuulin kun isä ja äitikin menivät jo nukkumaan, he eivät huomanneet mitään. Eivätpä tietenkään. Kello oli varmasti jo paljon, mutta siinä mä istuin, kippurassa vessan lattialla, kelaamassa. Mistä mä voin tietää, Jasperillahan voi olla jo tyttöystävä? Ja miks ihmeessä se kiinnostuis sellaisesta tyypistä kuin mä? Tylsästä, arkipäiväisestä ihmisestä. Viimeiseksi kohotin oikeaa kättäni, jonka toista puolta verhosivat viiltelyjäljet, tuskan jäljet. Mun teki niin taas mieli nousta ja mennä keittiöön, kestää se mitä mä ansaitsen, antaa veren valua… Senkin ajatuksen sain vaivoin torjuttua, ja haparoivin jaloin nousin ylös ja kiedoin pyyhkeen tiukasti ympärilleni, kuin tuudittaisin itseäni, heiluin puolelta toiselle, ja valahdin taas lattialle. Mua itketti, mutta kyyneleitä ei vaan tullut, vaikka äsken niitä oli vuotanut kuin vettä koskessa. Miten, miten ihmeessä, yksi tuntematon poika, voi saada mut tälläiseksi? Mielialani heitti volttia mielipuolisesti, tuntui kuin pääni voisi haljeta. Tiedän vastauksen, olen ihastunut. Ei, ihastunut en ole, se on aivan liian laimea sana kuvaamaan sitä tunnetta. Olen rakastunut. Kyllä, olen rakastunut, käsittämättömän paljon olenkin. Muutamassa tunnissa. Kyllä, uskomatonta. Ja niin vitun rasittavaa, mielipuolista. Rakkaus on niin helvetin vahva sana, mutta musta tuntuu, että tarkoitan sitä ihan tosissani ensimmäistä kertaa mun tylsässä elämässäni, todellakin tarkoitan. Jasper tuntui sille puuttuvalle palalle, toiselle puolikkaalle, jota mä en ole elämääni löytänyt. Kiedoin pyyhkeen vielä entistä tiukemmin ympärilleni, ja raotin hiljaa ovea. Oven saranat nirskahtivat hiljaa ja kirosin meidän vanhaa rapistunutta taloamme mielessäni. Vessasta tulviva valo valaisi hiukan käytävää, ja hipsin oman huoneeni ovelle hiljaa. Painoin otsani oveeni ja nojauduin sitä vasten. Henkäisin kuuluvasti ennen kuin astuin huoneeseeni. "Kaikki kääntyy hyväksi" vakuuttelin itselleni ja astuin öisen huoneeni pimeyteen.
--------------
juoni eteni aika nopeaan, mutta toivottavasti tykkäätte.
