Nimi: Kaunein aamu
Kirjoittaja: nea
Genre: romance, angst
Paritukset:Harry/Ron
Ikäraja:K-11
Kaunein aamu
Asunto ympärilläsi huokailee hiljaisuutta; paksua, äänetöntä ja pysähtynyttä aikaa, se kiertää huoneiden nurkissa ja pitkin seiniä saaden sinutkin viimein liikkeelle.
Nouset varoen leveästä sängystä, niin hiljaa ettet varmasti herätä haurasta hahmoa, jonka tummat hiukset aaltoilevat lakanoilla, kosketat varpaita kipristellen viileää lattiaa ja kävelet valkoiseen pesuhuoneeseen. Peili paljastaa sinulle totuuden;
olet kalpea ja juro, silmissäsi ei loista eloisaa valoa eikä käsivartesi ole riittävän turvalliset kietoutuakseen jonkun toisen ympärille torjumaan elämän iskuja, hiuksesikin ovat sekaisin ja likaiset.
Odotat minuutteja, tai tunteja, että kuulet jotakin, mikä kertoo sinun olevan oikeasti elossa. Toivot niin kovin, ettei kuva ympäriltäsi sorru ja murene tuhansiin osiin, että tuskin huomaat kuinka taaksesi ilmestyy lähes yhtä kalpea, mutta monin kerroin kauniimpi ihminen. Ehkä hiukan lyhyempi, muttei niin luiseva. Tumma ja teräväpiirteinen. Tuon nuorukaisen smaragdin vihreät silmät katsovat sinua peilin kautta, muttet uskalla vastata hänelle. Annat silmiesi liikkua vain hänen ruhjeita täynnä olevalla ylävartalolla. Ne kertovat rohkeudesta, välittämisestä ja sielun jaloudesta, kun omat, harmaan t-paidan alle piilotetut naarmusi kertovat vain kuinka paljon sinä pelkäät ja kuinka heikko olet.
Olette niin lähekkäin, että tunnet kuinka toisen rintakehä nousee ja laskee, nousee ja laskee hengityksen tahdissa ja lämpimät henkäykset sivelevät niskaasi. Ja kun vihdoin uskallat kohottaa kasvosi ja kohtaat hänen katseensa, sisälläsi räjähtää, hajoat pieniin osiin. Sen hetken lataus saa sinut tärisemään ja hengittämään raskaammin.
”Tule aamiaiselle.”
Pian olet taas yksin peilin edessä.
Huuhtelet pisamaisia kasvojasi jäätävällä vedellä, kuin se voisi pestä sinusta pois sen kuka olet ja mitä olet tehnyt tai jättänyt tekemättä. Sinä kuitenkin olet yhä sinä, etkä ikinä muutu.
Astelet olohuoneeseen, jossa on ruskea kangassohva ja hieno elektroniikkakokoelma. Pöydällä on kahvia, juustoa, leikkeleitä ja leipää. Sinä istut sohvalle tumman ystäväsi viereen ja hän vilkaisee sinua hymyillen laittaessaan tv:stä tulemaan jotain vanhaa elokuvaa.
Et ole aikoihin istunut niin hiljaa ja hievahtamatta ja huoneessa on myös toinen lisäksesi joka tietää sen. Hän seuraa kasvojesi värähtelyä, kieltäsi sen kostuttaessa rohtuneita huuliasi ja kättäsi, joka hermostuneesti nyplää sohvatyynyn kulmaa. Tahtomattasi kaikki tuska ja häpeä kohoaa pitkin ruumistasi, nousee kurkkuun käheäksi huokaukseksi ja lopulta pääse ulos muutamana polttavana kyyneleenä.
Ei kestä kauaa, kun tunnet jo pehmeän kosketuksen poskellasi.
”Hei, kaikki on nyt ihan hyvin. Sinä olet tehnyt parhaasi, eikä kukaan syytä sinua mistään.”
Sanat uppoavat jonnekin syvälle oranssiin hiuspehkoosi, et voi enää millään pidätellä niitä miljoonia surun pisaroita sisälläsi, vaan ne valuvat tulvana kasvoillasi ja tipahtelevat paljaille reisillesi. Uudestaan ja uudestaan kuvat huutavasta pikkusiskosta piirtyvät mieleesi, kuulet hänen heikon, kauniin ja anelevan äänen ”Auta minua, ole kiltti ja auta minut pois täältä.” Epäröit puolisekuntia ja olet myöhässä.
”Tule.”
Vastustelematta nouset sohvalta sinua vetävän voiman avulla ja laahaat itsesi takaisin pesuhuoneeseen. Tunnet kuinka vaatteitasi riisutaan ja pian haalea vesi kastelee sinut. Niskassasi kihelmöi lämpimästi, se tuntuu hyvältä; taivaalliselta, tajuat märkien suudelmien kulkevan pitkin kaulaasi, muttet voi tai halua estellä, saat aikaan vain pienen äänen;
”Harry...”
”Shhh….”
”Harry…”
”Hiljaa nyt, minä autan sinut unohtamaan ainakin hetkeksi, Ron.”
