Kirjoittaja Aihe: Mustavalkoisuudesta väreihin [Severus/Remus] S  (Luettu 942 kertaa)

LordPuhdemort

  • Vieras
// Alaotsikko: FF100, spurttiraapale 7x100

Title: Mustavalkoisuudesta väreihin
Author: LordPuhdemort
Beta: Kivikausi
Pairing: Severus/Remus
Rating: S kai
Genre: Fluff, angst
Disclaimer: Row omistaa hahmot ja paikat, minä vain lainaan niitä
Summary: Remus laski kätensä Severuksen sydämen kohdalle aistien sen tasaiset lyönnit. Hiljalleen Severuksen mustavalkoinen maailma alkoi saada takaisin värejään, jotka olivat vuosien varrella kadonneet.
A/N: Osallistuu FF100:aan sanalla Sydän sekä Spurttiraapaleeseen, jossa tein raapalesarjan sanoista uutiset, lippu, siivota, luonto, kaappi, lasi sekä lintu.

Remus piirteli sormellaan kiemuraisia kuvioita Severuksen paljaalle rintakehälle. Hän katsoi toisen kasvoja, joissa tummat silmät tarkastelivat tutkimattomani toisen paljon kärsineitä kasvoja. Satunnaiset arvet halkoivat kalpeaa ihoa ja Remus antoi sormiensa kulkea niissä. Piirto kädessä huokui uhkaa ja kosketuksellaan hän yritti saada sen pois. Heikko kynttilänvalo loi aavemaisia tanssivia varjoja kivisille seinille. Hämärässä huoneessa oli hiljaisuus, joka tuntui läpitunkevalta, mutta silti kumpikin nautti siitä. Ei aina tarvittu sanoja, jotka toivat takaisin ikävään todellisuuteen, paljastaen kaiken sen, jota he halusivat epätoivoisesti paeta. Nyt olivat vain he kaksi, joita maailman uutiset eivät voineet millään tavoin koskettaa. Niin oli aina, kun he olivat kahden.

Severukselle Remus oli lippu unohdukseen. Toisen kanssa hän sai unohtaa todellisuuden, joka ei ollut koskaan kumpaakaan kohdellut hyvin. Silloin mies sai vaipua takaisin niihin hetkiin, jotka oli koettu parikymmentä vuotta aikaisemmin. Ne hetket olivat kultaakin kalliimpia Severukselle kaiken sen ankeuden keskelle. Niihin oli helppo paeta silloin, kun Remus ei ollut lähellä, sillä ne muistuttivat siitä, että maailmassa oli jotain hyvääkin. Toinen sai hänet unohtamaan kaiken muun paitsi heidät. Oli mutkatonta vain olla ja tuntea toisen hellät kosketukset iholla, huulet omilla huulilla rakastavina ja kaipaavina. Silloin kaikki tuntui niin yksinkertaiselta, kun ymmärsi, mitä oli kaivannut, mutta samalla paennut elämässään koko ajan.

Severuksen silmät tummenivat lämmöstä, sillä hän ei osannut ilmaista sanoin, kuinka paljon Remus hänelle merkitsi vielä vuosienkin jälkeen. Omilla itsekkäillä päätöksillään mies oli ajanut toisen pois tietäen, että hän olisi voinut tehdä toisinkin. Severuksella oli ollut päämäärä, jonka oli halunnut saavuttaa, eikä silloin saanut tunteilla. Silti häntä sattui vielä muisto meripihkan värisistä silmistä, joissa suru ja tuska olivat olleet mittaamattomat, miehen ajaessa toisen julmasti pois luotaan. Vuosien varrella Severus oli yrittänyt unohtaa, sillä hyviin muistoihin ei ollut varaa. Monta kertaa hän oli yrittänyt puhdistaa ajatuksensa kuvista, jotka tulivat aina väärällä hetkellä mieleen. Nyt mies oli onnellinen, ettei koskaan onnistunut siinä.

Remus hymyili lämpimästi Severukselle, jonka kasvoilta oli hetkeksi sulanut pois kylmä naamio. Toinen oli aina saanut hänen todellisen luontonsa esiin, jota ei näytetty kenellekään. Mutta Severus tiesi, ettei Remus koskaan käyttäisi hänen heikkouksiaan hyväksi. Hän olisi tehnyt jo niin aikoja sitten, sillä toinen oli jo koulussa tietänyt, millainen Severus oli. Remuksella olisi ollut mahdollisuuksia, mutta ei ollut käyttänyt niitä. Hän oli aina vain katsonut surullisena toista tietäen, että Severuskin välitti vielä, kaikesta huolimatta. Mutta liemimestarin oma luonne ei ollut antanut periksi, että olisi pyytänyt anteeksi. Severus häpesi käytöstään aivan liian paljon tehdäkseen niin. Hän ei vain kyennyt kohtaamaan Remusta kahden.

Niinä päivinä, kun Severus ei vain jaksanut sietää itseään, elämäänsä tai muita, hänen oli tehnyt mieli lukkiutua kaappiin ja pysyä siellä. Mutta aina Remus oli tullut ja antanut voimaa kestää vielä yksi päivä, vaikka sitten kituutellen. Toinen jaksoi uskoa parempaan huomiseen ja valoi sitä uskoa myös Severukseen. Aluksi mies oli pitänyt sitä lapsellisena toiveajatteluna, mutta hän oli nopeasti ymmärtänyt, että ilman uskoa paremmasta heillä ei olisi mitään. Eivät he näkisi seuraavaa päivää, koska sitä vain luovuttaisi, lakkaisi elämästä. Uskominen ja toivominen olivat piirteitä Remuksessa, joita Severus arvosti. Hän oli se tukipilari, johon oli hyvä nojautua, kun kaikki tuntui liian raskaalta.

Hän tiesi, että vahvasta ulkokuorestaan huolimatta Remus oli yhtä helposti särkyvä kuin lasi. Severus huomasi sen silloin, kun toinen jäi katsomaan tyhjyyteen alistunut ilme silmissään, jotka yleensä aina katsoivat rakastavina häntä. Silloin mies ymmärsi Remuksen olevan sisältä herkkä ja haavoittuva kuten muut, vaikka yrittikin aina esittää muuta muille. Hän kantoi mukisematta harteillaan omien huoliensa lisäksi muidenkin huolia, tarpeen tullen valmiina auttamaan. Joka ainoa kerta Remus teki sen ilolla. Se ei ollut koskaan pakko hänelle. Severus kuitenkin tiesi, että samalla tavalla toinen kaipasi kuuntelijaa. Remuskin halusi purkaa sydäntään kertomalla toiveistaan ja peloistaan, joita pohti mielessään öisin, kun luuli Severuksen nukkuvan vieressään.

Remus laski kätensä Severuksen sydämen kohdalle aistien sen tasaiset lyönnit. Hiljalleen Severuksen mustavalkoinen maailma alkoi saada takaisin värejään, jotka olivat vuosien varrella kadonneet. Kosketus tuntui yhtä hyvältä kuin aikaisemminkin, saaden Severuksen uskomaan, että jonakin päivänä he kumpikin olisivat vapaita taakoista, joita kantoivat harteillaan. He voisivat yhdessä lentää pois lintujen lailla. Siihen asti he yrittäisivät sietää elämää. Severus tiesi, että Remus auttoi siinä ja hän toivoi, että tekisi toiselle myös samoin. Se oli vilpitön kiitos siitä, että oli saanut anteeksi ja toisen mahdollisuuden osoittaa, kuinka paljon Remus hänelle merkitsi. Viimein Severus oli antanut itselleen luvan rakastaa ja ottaa toisen rakkaus vastaan.

« Viimeksi muokattu: 15.03.2015 04:18:49 kirjoittanut Kaapo »