Slytherin and his Gryffindor epilogi 14.3.! K-11 Lily/Scorpius

[Jazmín]

A/N: Kiitos paljon, Kamsu!
Kiva kun pidit, Sinikeiju
Kiitos kommentista Spider
Kiitos myös Leah, kiva kuulla, että pidit

Tätä lukua oli musta kiva kirjottaa, joten toivottavasti pidätte Piristäkääs mua kommenteilla

12. Totuus

Lily ja Scorpius istuivat jälleen kerran Tarvehuoneessa, takkatulen ääressä. He olivat kuluttaneet koko illan kahdestaan välillä jutellen, välillä ollen hiljaa. Lily tiesi, että Kaitlin ihmetteli jo, missä hän oli, mutta hän ei vain saanut lähdettyä Scorpiuksen luota. Ja siitä hänen mieleensä muistuikin aihe, josta hänen piti puhua Scorpiuksen kanssa.
”Minusta minun pitäisi kertoa Kaitlinille”, Lily sanoi.
Scorpius kääntyi katsomaan Lilyä yllättyneenä.
”Hän on jo muutenkin alkanut tulla epäluuloiseksi”, Lily selitti. ”Ja minä en ole tottunut valehtelemaan hänelle. Sitä paitsi ei hän kerro kenellekään.”
”Ehkä sinun sitten pitäisi kertoa hänelle, jos olet sitä mieltä”, Scorpius sanoi ja kohautti olkiaan. Hän ei tuntenut koko Kaitlinia, joten hän ei voinut luottaa tähän, mutta hän luotti kyllä Lilyn sanaan ja tämän kykyyn valita ystävänsä.
Lily nyökkäsi helpottuneena, ettei Scorpiuksella ollut mitään sitä vastaan. ”En minä kuitenkaan olisi onnistunut salaamaan tätä häneltä enää kauaa.”
”Miten sinä luulet, että hän suhtautuu tähän?” Scorpius kysyi Lilyltä kohottaen kulmiaan.
Lily pudisti päätään, hän ei olisi mieluiten edes ajatellut koko asiaa. ”Ei ainakaan kovin hyvin. Anteeksi nyt vaan, mutta meille ei ole ikinä annettu mitään kovin hyvää kuvaa teidän suvusta”, Lily selitti.
”Ei meillekään teidän suvusta”, Scorpius virnisti. ”Tietäisit vaan, mitä isä on selittänyt minulle sinun isästäsi.”
”No mitä?” Lily kysyi kiinnostuneena.
”Ehkä on parempi, ettet tiedä”, Scorpius pudisti päätään nopeasti. ”Mutta takaisin Kaitliniin.”
Lily voihkaisi. ”Parempi vain saada se pois alta mahdollisimman nopeasti.” Sitten Lily vilkaisi seinällä olevaa, vanhanaikaista kelloa. ”Ehkä minun pitäisi lähteä.”
”Ei vielä”, Scorpius vastusti.
”Minä etsin Kaitlinin käsiini, jotta voin kertoa hänelle”, Lily sanoi hymyillen ja nousi seisomaan. Scorpiuskin nousi ja kietoi kätensä Lilyn ympärille, vetäen tytön lähemmäs itseään.
”Mitä jos minä en päästä sinua lähtemään?” Scorpius mutisi Lilyn korvaan, hänen naamansa melkein kiinni Lilyn niskassa. Lily tunsi sydämensä hakkaavan ainakin kolme kertaa normaalia nopeammin.
Lilyn huulet kaartuivat hymyyn ja hän kietoi kätensä Scorpiuksen niskan ympärille. ”Ehkä minä en haluakaan lähteä ihan vielä”, hän vastasi.
”Hyvä päätös”, Scorpius sanoi, ennen kuin painoi huulensa Lilyn huulille.

Heidän huuliensa painuessa toisiaan vasten, kaikki ajatukset kaikkosivat Lilyn päästä. Hän ei ollut enää huolissaan Kaitlinin reaktiosta. Kaikki hänen aistinsa olivat täynnä Scorpiusta, hän tunsi Scorpiuksen huumaavan tuoksun, tunsi Scorpiuksen kädet tiukasti ympärillään ja maistoi hänet huulillaan... Scorpius sai hänet aina unohtamaan ympäröivän maailman kokonaan. Kukaan ei ikinä ollut suudellut häntä sillä tavalla, kukaan ei ollut ikinä saanut Lilyä tuntemaan sillä tavalla. Hän ei ymmärtänyt tarkalleen, mitä tuossa luihuispojassa oli niin erikoista, mikä sai hänet tuntemaan tällä tavalla. Siinä oli jotain taianomaista, jotain jännittävää ja mahanpohjaa kutkuttavaa.

Lopulta, pitkän ajan kuluttua Scorpius irrottautui Lilystä. ”Pitikö sinun mennä jonnekin?” Scorpius kysyi toinen kulma kohollaan.
”Niin kai sitten”, Lily sanoi. Vaikka hän ei olisikaan vielä halunnut lähteä, hänen olisi ihan totta etsittävä Kaitlin käsiinsä ja kerrottava tälle. Ja sen parempi, mitä nopeammin se olisi pois alta. ”Nähdään taas huomenna?”
Scorpius nyökkäsi. ”Sama paikka, sama aika?”
Lily nauroi. ”Sinä saat tämän kuulostamaan kovinkin salaperäiseltä.”
”Eikö tämä sitten sinusta ole?” Scorpius kysyi.
”No on kai”, Lily sanoi. ”Nähdään huomenna.”
”Nähdään”, Scorpius sanoi ja suuteli Lilyä vielä nopeasti, ennen kuin päästi tämän menemään.

Lily lähti vastahakoisesti kohti rohkelikkotornia. Hän tunsi askeleidensa hidastuvan sitä mukaan, kun hän lähestyi oleskeluhuonetta. Hänen kavutessaan sisälle muotokuva-aukosta, hän huomasi hetki Kaitlinin, joka luki kirjaa, käpertyneenä nojatuoliin, takkatulen lämpöön. Oli jo niin myöhä, että koko oleskeluhuone oli tyhjä, Kaitlin oli varmankin pysynyt ylhäällä vain odottamassa Lilyä.
Ja heti Lilyn astuessa peremmälle Kaitlin käännähtikin katsomaan häntä.
”Missä sinä olet ollut?” Kaitlin kysyi terävästi.
Lily jäi seisomaan epäröiden paikoilleen, tietämättä mitä sanoa.
”Tule tänne”, Kaitlin sanoi nähdessään Lilyn epäröinnin. Lilyn astuessa lähemmäs Kaitlin työnsi hänet istumaan viereiseen nojatuoliin. ”Kyllä sinä voit kertoa minulle, sinä tiedät, että voit kertoa minulle mitä vaan.”
”Niin mutta”, Lily aloitti. ”Tämä on vähän mutkikkaampi juttu.”
”Liittyykö siihen joku poika?” Kaitlin kysyi.
Lily nyökkäsi.
”Minä arvasin”, Kaitlin virnisti. ”No, kerro kuka se on?”
”En minä voi.” Lily kuiskasi hätääntyneellä äänellä. Ei hän voisi tehdä sitä, ei hän voisi kertoa Kaitlinille. Hän ei olisi saanut olla Scorpiuksen kanssa, se ei vain käynyt päinsä. Kukaan ei ymmärtäisi sitä. Lily ei käsittänyt, miten hän oli ikinä voinut kuvitella kertovansa Kaitlinille, Kaitlin ei voisi ikinä hyväksyä sitä. Ja Kaitlinin mielipide oli hänelle niin tärkeä, jotenkin hän tunsi pakottavaa tarvetta saada Kaitlin ymmärtämään häntä, hyväksymään Scorpiuksen.
”Miksi et voi?” Kaitlin kysyi kärsimättömänä, vaikka yrittikin saada äänensä kuulostamaan mahdollisimman lempeältä.
”Sinä suutut”, Lily sanoi ensimmäisen asian, joka hänen mieleensä tuli.
Kaitlin henkäisi terävästi, aivan kuin olisi juuri keksinyt jotain kamalaa. Lily tuijotti jalkojaan, hän oli varma, että Kaitlin oli jo keksinyt asian.
”Voi ei Lily!”, Kaitlin henkäisi kauhistuneena. ”Miten sinä saatoit?”
Lily piti katseensa tiiviisti sylissään. ”En minä voinut sille mitään”, Lily yritti puolustautua.
”Tuo ei ole mikään selitys”, Kaitlin kivahti, hänen äänensä muuttui vihaisemmaksi ja kauhistuneemmaksi koko ajan. ”Sellaista ei vain voi tehdä. Miten sinä saatoit tehdä tämän minulle?”
”Mitä?” Lily kysyi ymmällään. ”Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään.”
”Jaa et vai”, Kaitlin sähähti. Lily kohotti katseensa Kaitlinin vihaisiin kasvoihin hämmästyneenä. ”Miten sinä kehtasit ihastua Jamieen?”
”Mitä?” Lily huudahti. ”En minä ole ihastunut Jamieen!”
Nyt oli Kaitlinin vuoro näyttää hämmentyneeltä. ”Etkö?”
”No en!”, Lily sanoi helpottuneena, tajuttuaan vihdoinkin koko jutun. ”En tietenkään, en minä voisi ikinä ihastua Jamieen. Hänhän on sinun kanssasi.”
”Mutta minä luulin”, Kaitlin aloitti. ”Kun sinä sanoit, että minä suuttuisin…”
Lily pudisti päätään. ”Sinä ymmärsit väärin.”
”Ai jaa”, Kaitlin sanoi hymyillen hiukan nolona. ”No hyvä. Anteeksi, että minä raivosin sinulle.”
”Ei se mitään. Mutta minä en voisi ikinä tehdä mitään sellaista sinulle”, Lily huomautti.
”Et tietenkään voisi. Mutta hei!”, Kaitlin huudahti sitten, muistaen heidän alkuperäisen puheenaiheen. ”Kuka se sitten on?”
Lily käänsi taas katseensa toiseen suuntaan.
”Kerro nyt vaan. Ei se voi olla mitään kovin kamalaa”, Kaitlin maanitteli. ”Onko se joku meitä nuorempi?”
Lily pudisti päätään äänettömästi.
”Ei kai..?” Kaitlin aloitti sitten, muistaen jotain. ”Ei kai se vaan ole Ethan?”
”Ei!” Lily sanoi painokkaasti. ”Me ollaan erottu. Ja hän on nyt Rosen kanssa.”
”No kuka sitten?” Kaitlin kysyi alkaen jo ärtyä.

Lily oli hetken hiljaa, eikä Kaitlinkaan sanonut mitään. Hän päätteli, että olisi vain parasta sanoa asia suoraan. ”Sinun täytyy luvata, ettet kerro kenellekään”, Lily sanoi Kaitlinille vakavana. Totta kai hän tiesi ettei se ollut tarpeellista, ei Kaitlin muutenkaan olisi hänen asioitaan kenellekään puhunut, mutta hänestä vain tuntui, että hänen oli pakko varmista.
”En tietenkään”, Kaitlin nyökkäsi jännittyneenä.
”Se on Scorpius Malfoy”, Lily sanoi hiljaa.
Sitä seurasi tyrmistynyt hiljaisuus. Sitä jatkui niin pitkään, että lopulta Lily vilkaisi Kaitliniin, joka tuijotti tyrmistyneenä suoraan eteensä.
”Ei ole totta”, Kaitlin sanoi lopulta, omituisen rauhallisella äänellä.
”Kyllä se on”, Lily sanoi.
”Ei voi olla”, Kaitlin henkäisi. ”Scorpius Malfoy? Malfoy.”
Lily vain istui hiljaa ja odotti, että Kaitlin pääsisi yli järkytyksestään.
Kaitlin pudisteli päätään epäuskoisena. ”Mutta… Hänhän on luihuinen. Hän on Malfoy. Lily sinä tiedät kyllä millainen hän on, hän on ilkeä, itsekäs ja... luihuinen.”
Kaitlin ei näyttänyt tietävän, mitä olisi sanonut, ja Lilystä näytti huolestuttavasti vähän siltä, kuin tämä olisi menossa shokkiin.
”Lily”, Kaitlin henkäisi sitten. ”Sano minulle, että sinä pilailet. Sano, ettei sinulla ole oikeasti mitään tekemistä hänen kanssaan.”
”En minä voi sanoa niin Kaitlin”, Lily sanoi.
”Tiedätkö sinä kuka hän on?” Kaitlin kysyi kiihkeällä äänensävyllä.”Etkö sinä muista mitä kaikkea meille on kerrottu hänen suvustaan!?”
”Mutta hän ei ole samanlainen!” Lily sanoi pudistaen päätään. Vaikka hän oli osannut varautua Kaitlinin reaktioon, nyt hän olisi kipeästi kaivannut Kaitlinin hyväksyntää. ”Sinä et tunne häntä, hän on oikeasti mukava, ei yhtään samanlainen, kuin muu perheensä.”
”Minä en voi uskoa tätä”, Kaitlin sanoi. Sitten hän henkäisi jälleen kerran terävästi, saadessaan jonkun oivalluksen. ”Juottiko hän sinulle lemmenjuomaa?”
Tilanteen vakavuudesta huolimatta Lilyn oli pakko purskahtaa nauruun. ”Ei tietenkään. Minä vain pidän hänestä.”

Kaitlin näytti miettivän ankarasti, miten hän pystyisi puhumaan Lilyn ympäri. Lily näki, että Kaitlin epäili Lilyn menettäneen järkensä. Ja ehkä niin tosiaan olikin käynyt, sillä eihän luihuisen tapaileminen mitään kovin järkevää toimintaa ollut, mutta Lily ei välittänyt.
”Okei Lily”, Kaitlin aloitti sitten mahdollisimman vakavalla ja tyynellä äänensävyllä, vaikka olikin kiihdyksissä. Hän päätteli, että parhaiten saisi Lilyn vakuutettua sillä tavoin. ”Minä ymmärrän kyllä että hän on hyvännäköinen ja kaikkea, mutta sinä et silti voi tehdä tätä. Sinun on pakko päästä hänestä eroon. Hänhän on luihuinen. Hän on Malfoy”, Kaitlin toisti ties kuinka monennen kerran sinä iltana.
”Minä tiedän kyllä kuka hän on, kiitos vaan”, Lily sanoi kuivasti. ”Minä en aio päästä hänestä eroon, minä ihan totta pidän hänestä todella paljon.”
Kaitlin tuijotti Lilyä ällistyneenä, aivan kuin tämä olisi muuttunut joksikin aivan eri henkilöksi, siinä hänen silmiensä edessä. ”Lily, mikä sinua vaivaa?” Kaitlin huudahti. ”Sinä olet ollut ihan outo viime aikoina.”
”Ei minua mikään vaivaa”, Lily huusi takaisin. Hän ei tajunnut, mitä oikeutta Kaitlinilla oli arvostella Scorpiusta, tai mitä oikeutta hänellä oli tuomita Lily, siksi että hän sattui pitämään Scorpiuksesta. ”Sinä et edes tunne häntä”, Lily sanoi.
”Lily, sinä et voi – ”
”Minä taidan nyt mennä nukkumaan”, Lily sanoi keskeyttäen Kaitlinin puheen. Hän päätteli, että olisi parasta antaa Kaitlinille vähän aikaa totutella ajatukseen, kyllä Kaitlin sitten lopulta ymmärtäisi. Kyllä hän lopulta päästäisi irti ennakkoluuloistaan, niin kuin Lilykin oli tehnyt. Hänen olisi pakko.
Niine hyvineen Lily pyyhälsi heidän makusaliinsa, ennen kuin Kaitlin ehti sanoa enää mitään. Vaikka olikin myöhä, hän ei saanut unta, kaikkien ajatusten pyöriessä hänen päässään. Onneksi huomenna olisi lauantai, muuten hän ei olisi ikinä saanut kiskottua itseään ylös sängystä.

***
Lilyn lähdettyä Scorpius odotti hetken ja lähti sitten kävelemään kohti tyrmiä ja luihuisten oleskeluhuonetta. Lilyn puheet olivat saaneet hänet miettimään omaa tilannettaan. Kestäisi varmaan kauan, ennen kuin Jeremy ja Alex tulisivat todella epäluuloisiksi, sillä he olivat tottuneet Scorpiuksen salaperäisyyteen, eivätkä varmastikaan olleet yhtä läheisiä hänen kanssaan kun Kaitlin oli Lilyn kanssa. Mutta jossain vaiheessa hänen olisi varmaankin pakko kertoa. Hän yritti kuvitella heidän reaktioitaan, he varmaan järkyttyisivät aluksi, tämä ei todellakaan ollut mitään sellaista, mitä he olisivat osanneet odottaa Scorpiukselta.
Totta puhuen eihän Scorpius ollut edes osannut odottaa sitä itseltään. Miten hän olisi osannut tietää, että hän yhtäkkiä, ilman mitään järkevää syytä rakastuisi rohkelikkoon. Rohkelikkoon, joka kaiken lisäksi sattui olemaan Potter.
Scorpius hätkähti ajatuksiaan. Rakastua. Se oli niin voimakas verbi. Hän ei ollut ennen ajatellut sitä niin, vaikka hän pitikin Lilystä kovasti, hän ei ollut koskaan ajatellut olevansa rakastumassa häneen. Mutta nyt kun hän pysähtyi miettimään sitä, niin kai se oli, hän oli kovaa vauhtia rakastumassa tuohon suloiseen rohkelikkoon. Tai jos hän ei vielä ollutkaan rakastunut häneen, ainakin hän tiesi, että tulisi jossain vaiheessa rakastumaan. Tai mistä sen oikeastaan tiesi, Scorpius ei ollut ikinä ennen rakastunut kehenkään.

Päästyään luihuisen oleskeluhuoneeseen, hän huomasi että se oli jo tyhjä ja takkatuli oli jo hiipumassa yksikseen. Oliko kello jo tosiaan niin paljon? Hän ei ollut tajunnut, että oli jo niin myöhä, mutta toisaalta, aikahan kului aina kuin siivillä, hänen ollessaan Lilyn kanssa.
Scorpius meni makusaliin, jossa kaikki muut pojat kuorsasivatkin jo onnellisen tietämättöminä ympäröivästä maailmasta.
Päästyään sänkyyn hän ei kuitenkaan saanut unenpäästä kiinni. Hän ei voinut lakata ajattelemasta Lilyä. Hän mietti olikohan Lily jo kertonut Kaitlinille. Mitenköhän Kaitlin oli suhtautunut? Vai lepäsiköhän Lily juuri nyt omassa sängyssään? Ajatteliko Lily myös Scorpiusta?
Scorpius yritti parhaansa mukaan johdattaa ajatuksena muualle, hänestähän oli pikkuhiljaa tulossa pakkomielteinen Lilyn suhteen.

***
Seuraavana aamuna Lily heräsi ensimmäisenä heidän makusalissaan, mikä oli aika ihme, sillä oli lauantai. Tällä kertaa hän oli kuitenkin vain helpottunut, että oli herännyt aikaisin, sillä hän halusi päästä ulos makusalista, ennen kuin Kaitlin heräisi. Hän tiesi kyllä, että oli tyhmää vältellä Kaitlinia, se ei kuitenkaan onnistuisi kovin pitkään, ja olisihan se parempi selvittää tämä Scorpius juttu hänen kanssaan ennemmin kuin myöhemmin, mutta hän ei ollut kuitenkaan ihan vielä valmis kohtaamaan Kaitlinia uudelleen.
Niinpä hän sitten pukeutui mahdollisimman hitaasti ja äänettömästi ja hiipi ulos makusalista. Hän kulutti hetken lukemalla kirjaa oleskeluhuoneessa ja kellon ollessa tarpeeksi paljon hän lähti aamiaiselle.

Suuri Sali oli vielä melko tyhjä Lilyn astuessa sisään, mutta Rose ja Ethan istuivat jo korpinkynnen pöydässä, joten Lily meni heidän luokseen.
”Huomenta”, Lily sanoi istuutuessaan heidän viereensä.
”Huomenta”, Rose vastasi pirteästi. Lily huomasi, että Rose oli ollut paljon pirteämpi sen jälkeen kun oli alkanut seurustella Ethanin kanssa. ”Miten sinä jo näin aikaisin olet hereillä?” Rose kummasteli, hän tiesi kyllä, ettei Lily ollut mikään aamuvirkku.
Lily kohautti olkiaan. ”Nukuin vain jotenkin aika huonosti.”
”Ai jaa”, Rose sanoi, luoden tutkivan katseen Lilyyn. Lily hymyili kiireesti Roselle mahdollisimman pirteästi, se tästä nyt vielä puuttuisikin, että Rosekin alkaisi epäillä jotain.

Lily vaihtoi nopeasti puheenaihetta toiseen, ei niin tulenarkaan aiheeseen, samalla kun voiteli itselleen paahtoleivän. Lilystä oli aina mukava jutella Ethanin ja Rosen kanssa. Vaikka he olivatkin yhdessä, Lily ei tuntenut itseään kolmanneksi pyöräksi, niin kuin väistämättä kävi aina silloin tällöin Jamien ja Kaitlinin kanssa.
Heidän ollessaan jo lopettelemassa aamiaistaan Kaitlin tuli vihdoinkin suureen saliin. Lily ei uskaltanut katsoa Kaitliniin päinkään, tämä astellessa heidän luokseen.
”Hei”, Kaitlin sanoi kaikille yhteisesti ja istui sitten vapaalle tuolille Lilyn viereen. Lilyn vilkaistessa Kaitliniin päin tämän ilme näytti jotenkin jähmettyneeltä, ei ehkä suorastaan vihaiselta, mutta ei kyllä mitenkään tyytyväiseltäkään.
Koko aamiaisen aikana Lily ja Kaitlin eivät puhuneet mitään toisilleen mitään ja Lily huomasi Rosen vilkaisevan heitä uteliaasti, hän ilmeisesti näki, ettei kaikki ollut kunnossa heidän kahden välillä.

Lopulta he nousivat pöydästä ja Lily tiesi, että heti heidän päästyään kahdestaan Kaitlin jatkaisi saarnaansa. Puolivälissä pois Suuresta salista Erica kuitenkin otti heidät kiinni.
”Huispausharjoitukset. Tänään kello kaksitoista”, Erica ilmoitti heille ja pyyhälsi sitten pois yhtä nopeasti kuin oli tullutkin ennen kuin he ehtivät edes vastata hänelle, ilmeisesti etsimään muita heidän joukkueensa jäseniä.
Heidän päästyään vihdoin pois Suuresta salista Kaitlin alkoi harppoa pitkin käytäviä sellaisella vauhdilla, että Lilyn oli vaikea pysyä perässä.
”Lily, sano ettet sinä ollut tosissasi eilen illalla”, Kaitlin yritti vielä kerran, vaikka hän tähän mennessä jo tiesi varsin hyvin, että Lily oli tosissaan.
”Minä olen tosissani”, Lily sanoi. ”Niin tosissani kuin vain voi olla.”
”Oletko sinä menettänyt järkesi”, Kaitlin sanoi pysähtyen niin yhtäkkiä, että Lily melkein törmäsi hänen selkäänsä. ”Ethän sinä voi…”
”Totta kai minä voin”, Lily sanoi. ”Minä voin tapailla ihan ketä minä haluan, ei sinulla ole siihen mitään sanomista.”
”Et sinä voi noin vain ilmoittaa minulle jotain tuollaista ja olettaa, ettei minulla ole mitään sanomista siihen!” Kaitlin kivahti Lilylle.
”Hei, se on minun päätös, kenen kanssa minä haluan aikani viettää”, Lily huomautti Kaitlinille. Hän tunsi jo itsekin suuttuvansa vähän, vaikka juuri tätähän hän oli osannutkin odottaa. Mutta silti Kaitlinin ennakkoluuloinen asenne ärsytti häntä, miksi Kaitlin ei vain voinut hyväksyä Scorpiusta? Eihän hän todellakaan edes tuntenut koko poikaa.
”Niin on, ja se on ihan sama minulle, kunhan et vain sekaannu luihuisiin”, Kaitlin sanoi ja sai sen kuulostamaan siltä, kuin Lily olisi tehnyt jotain rikollista. Ja niin kai hän olikin Kaitlinin mielestä. ”He ovat epäluotettavia, heistä ei koidu mitään muuta kuin harmia. Minä välitän sinusta, Lily. Minä en anna sinun sekaantua mihinkään sellaiseen.”
”Sinä et voi sille mitään”, Lily tiuskaisi ja lähti uudestaan kävelemään kohti rohkelikkotornia.
”Yritä nyt ajatella järkevästi”, Kaitlin pyysi juosten Lilyn perään ja tällä kertaa hänen äänensä kuulosti anovalta. ”Sinä tiedät kyllä millaisia Malfoyt ovat.”
”Yritä itse ajatella järkevästi”, Lily huudahti. ”Tajuaisit nyt jo, että hän ei ole isänsä, hän on oikeasti kiltti ja mukava ja – ”
”No miksi hän sitten muka on luihuisessa?” Kaitlin kysyi kohottaen kulmiaan.
”En tiedä”, Lily vastasi. ”Mutta voisitko puhua vähän hiljempaa.” Lily vilkaisi toisluokkalaisia rohkelikkoja, jotka katselivat heidän menoaan uteliaasti.

He olivat jo ehtineet Lihavan Leidin muotokuvan luokse, joten sen sijaan, että olisi vastannut Lilylle, Kaitlin tiuskaisi salasanan Lihavalle Leidille.
”Joo, joo, ei tarvitse olla noin äkäinen”, Lihava Leidi mutisi näreissään päästäessään tytöt sisälle. Päästyään oleskeluhuoneeseen, joka oli melko tyhjä, sillä suurin osa oli joko aamupalalla, kirjastossa tai ulkona, Kaitlin käännähti taas Lilyyn päin.
”Mikä sinua oikein vaivaa?” Kaitlin kysyi. ”Mitä ihmettä sinä oikein ajattelet?”
”Ei minua vaivaa yhtään mikään”, Lily sanoi. ”Sitä paitsi en minä voinut sille mitään, niin vain kävi.”
”Mutta niin ei vaan saa käydä”, Kaitlin tiuskaisi. ”Sinä olet ihan mahdoton.”
Sitten Kaitlin marssi suoraan makusaliin, antamatta Lilylle tilaisuutta vastata mitään. Lily vajosi huokaisten lähimpänä olevaan nojatuoliin ja nojasi päätään taaksepäin. Hän ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Hänen tunteensa olivat taas pahasti ristiriidassa keskenään, hän oli vihainen Kaitlinille, joka ei suostunut ymmärtämään hänen tilannettaan, mutta samalla hän halusi vain taas olla sovussa Kaitlinin kanssa. Jotenkin hänen olisi pakko saada Kaitlin ymmärtämään, hänen olisi pakko saada Kaitlin puolelleen.

Lily ja Kaitlin eivät nähneet toisiaan kuin seuraavan kerran vasta huispausharjoituksissa. Lily oli viettänyt aamupäivän Rosen kanssa ja niin kuin hän oli arvellutkin, Rose oli kysynyt häneltä hänen ja Kaitlinin riidasta, mutta Lily oli vastannut vain olankohautuksilla ja epämääräisillä vastauksilla, joten lopulta Rose oli antanut aiheen olla.
Päästyään huispauskentän laidalle, muun joukkueen luokse, Lily ei sanonut Kaitlinille mitään ja Kaitlinkin vain silmäili häntä jähmeästi.
Heidän päästyään luudanvarsille ja ilmaan, Lilyn olo koheni hiukan, huispauksella oli yleensä sellainen vaikutus häneen, mutta harjoitukset sujuivat kuitenkin Lilyn osalta melko huonosti. Lilyllä oli pahoja ongelmia keskittymisen kanssa, sieppi karkasi häneltä monta kertaa ja hänen ajatuksensa karkasivat tuon tuosta pois pelistä. Kaitlinilla näytti olevan samantapaisia ongelmia, jonka takia Lily oli pari kertaa saada ryhmystä päähän. Tosi hän ei ollut aivan varma oliko se vahinko vai tahallista. Ehkä Kaitlin ajatteli Lilyn tulevan järkiinsä kunnon kumauksella päähän.

Harjoitusten jälkeen Erica veti Lilyn sivuun, muiden vaeltaessa kohti pukuhuonetta.
”Onko kaikki kunnossa?” Erica kysyi huolestuneen näköisenä.
”On, on”, Lily sanoi ja onnistui puristamaan naamalleen vaisun hymyn. ”Minua vain vähän väsyttää.”
”Okei”, Erica sanoi näyttämättä yhtään vakuuttuneelta. ”Onko kaikki kunnossa sinun ja Kaitlinin välillä?” hän kysyi sitten.
Lily nyökkäsi. ”Meillä on vain vähän riitaa, mutta kyllä me se selvitetään.”
”Okei sitten”, Erica vastasi ja päästi Lilyn menemään. Lily tiesi, että Erica tarkoitti vain hyvää ja oli huolissaan hänestä, mutta juuri nyt tämän huolenpito tuntui vain ärsyttävältä. Lily ei olisi jaksanut muiden ihmisten uteluita, vaikkeivät he mitään pahaa tarkoittaneetkaan.

Päästyään takaisin rohkelikon oleskeluhuoneeseen, Lily huomasi Hugon istuvan takkatulen ääressä kirjan kanssa ja suuntasi tämän luokse. Kaitlin marssi matkoihinsa mutisten jotain Jamien etsimisestä.
”Hei”, Lily sanoi istuutuessaan nojatuoliin Hugon viereen ja huomasi vasta silloin ihmetellä kuinka outoa oli nähdä Hugo itse asiassa lukemassa jotain kirjaa.
”Hei”, Hugo sanoi nostaen katseensa kirjasta. ”Miten teidän huispausharjoitukset menivät?”
”Ihan ok”, Lily sanoi kohauttaen olkiaan.
”Mutta olisivat voineet mennä paremminkin, vai?” Hugo sanoi hymyillen.
”Niinpä kai”, Lily myönsi. ”Mutta hei, mitä kirjaa sinä olet lukemassa? Tämä on varmaan ensimmäinen kerta, kun minä näen sinut nenä kiinni kirjassa.”
”Äh, tämä on vain taustatietoa”, Hugo sanoi peittäen kirjan kannen Lilyn näkyvistä. ”Yhteen projektiin.”
”Toivottavasti se ei ole kovin laitoin projekti”, Lily sanoi kohottaen kulmiaan.
Hugo yskäisi hieman vaivaantuneesti. ”Eihän toki, eihän me ikinä tehdä mitään sääntöjen vastaista”, hän sanoi sitten enkelinhymy naamallaan.
”Ette toki”, Lily sanoi pyöritellen silmiään. ”Yritä nyt olla joutumatta kovin pahoihin vaikeuksiin.”
”Ja siitä puheen ollen”, Hugo sanoi. ”Minun pitääkin tästä lähteä. Jutellaan myöhemmin lisää.”
”Joo jutellaan”, Lily sanoi Hugon lähtiessä. Jäätyään yksin, hän päätti että voisi saman tien lähteä etsimään Scorpiusta, kun ei hänellä ollut oikein muutakaan tekemistä ja juuri nyt hän ei erityisemmin kaivannut Kaitlinin seuraa.

Päästyään käytävään hän kuitenkin törmäsi Albukseen, joka oli menossa jonnekin melko salaperäisen ja ehkä hiukan syyllisen näköisenä.
”Hei Al”, Lily keskeytti Albuksen kulun.
”Ai hei Lily. Minä en huomannutkaan sinua”, Albus sanoi hermostuneena.
Lily virnisti. ”Minne sinä olet menossa?”
”En minnekään”, Albus sanoi. ”Tai siis… Tapaamaan vain yhtä tyyppiä.”
”Jotain tyttöä vai?” Lily kysyi uteliaana.
Albus kohautti olkiaan. ”Entäs sitten jos olenkin?”
”Ei mitään”, Lily sanoi virnistäen. ”Mutta kuka se on?”
Albus nauroi Lilyn kärsimättömälle ilmeelle. ”Sinä olet aivan liian utelias.”
”Kyllä minä sen kuitenkin saan selville ennemmin tai myöhemmin”, Lily varoitti.
”Mieluummin myöhemmin”, Albus sanoi, ennen kuin marssi matkoihinsa. Lily huokaisi turhautuneena. Hän inhosi salaisuuksia. Ainakin silloin kun hän ei ollut niissä itse mukana.
No joka tapauksessa hän saisi sen jossain vaiheessa selville, Lily päätteli ja jatkoi matkaansa. Nyt hän halusi vain löytää Scorpiuksen, hänelle oli jo ehtinyt tulla ikävä tätä. Lily huokaisi, tajutessaan, että hän ei nykyään enää paljon muuta ajatellutkaan, jos hän ei pitäisi varaansa, Scorpiuksesta kehittyisi vielä pakkomielle hänelle.

[redapple]

ahh<333 tää on ihana<33
mie en osaa mitään järkevää kirjoittaa
jatkoa odotellen
-redapple

[mAngo]

Aivan järkyttävän ihana. <3
Seurannut oon jo jonkun aikaa mutten oo kirjotellu ku rekisteröidyin vasta
Jatkoa pian!<3

[Grppi]

Oooo, täällä on taas yksi todella innokas uusi lukija!  Scorp ja Lily parituksena on
loistava, ja osaat kirjoittaa niin hyvin niiden kahdenkeskisistä hetkistä, että tähän jää ihan koukkuun.

Tuli vaan mieleen siitä Ericasta, että onko se kenties jotain sukua Oliver Woodille?  Kun siis joissain ekoissa luvuissa taidettiin sanoa Erican sukunimen olevan Wood...

Anteeksi, en just nyt keksi yhtään rakentavaa kommenttia. En ole kovinkaan hyvä keksimään mitään rakentavaa, joten sitä on melkeimpä turha odottaa tulevien osien jälkeen. Joten taidan olla hiljaa ja jätän sen kirjoittamisen sulle.  Ehkä. On varmaan kyllä iiihan pakko jossain vaiheessa kommata, miten hyvä tää ficci on. 

[Phalene]

Tää on kyl hyvä  Eka mitä oon täält lukenu ja tykkään tosi paljo Ootan jatkoa innolla 

[Jazmín]

A/N: Kiitos paljon redapple ja mAngo, ihana kuulla, että tää on teistä ihana
Kiitos kommentista Grppi. Ja kyllähän tuo Erica on Oliverin tytär, olin ihan innoissani, ku olit keksiny sen, mietin, että huomaakohan kukaan sitä Ja ei se mitään, vaikka rakentava oiskin joskus vähän vähissä, semmoset lyhyetki kommentit on ihanan piristäviä, kun tietää, että joku lukee ja tykkää tästä
Ja kiitos Phalene, kiva kun tykkäät

Tässä on nyt sitten jatkoa, jotenkin viime aikoina ei kirjottaminen ole sujunut hirveän hyvin, ei ole ollut hirveästi aikaa eikä keskittymiskykyä, mutta kyllä se siitä. Toivottavasti pidätte!


13. Huolestuttavia uutisia

Lily nojasi vasten Scorpiuksen olkapäätä ja yritti taistella väsymystään vastaan. Oli myöhäinen lauantai-ilta ja he olivat jälleen kerran tarvehuoneessa. Huone oli samanlainen kuin aina ennenkin, paitsi että tällä kertaa nojatuolit olivat muuttuneet yhdeksi isoksi sohvaksi, mikä ei kyllä haitannut Lilyä yhtään. Se tarkoitti että hän pystyi kuin huomaamatta nojaamaan päänsä vasten Scorpiuksen olkapäätä, kun häntä alkoi väsyttää.
Scorpius kietaisi kätensä rennosti Lilyn hartioille ja veti Lilyn vielä hiukan lähemmäs itseään. Lily hämmästyi aina kuinka luonnolliselta tuntui olla näin lähellä Scorpiusta, yleensä hänellä kesti kauan alkaa kiintyä ja luottaa ihmisiin ja päästää heidät lähelleen. Mutta kun hän oli kerran alkanut luottaa Scorpiukseen niin nyt hän, jostain käsittämättömästä syystä tunsi jo luottavansa tähän täydellisesti, mikä oli aika outoa, sillä Scorpius oli sentään luihuinen; vain vähän aikaa sitten hän oli liuottanut tähän paljon vähemmän kuin ventovieraaseen. Mutta enää Lily ei ajatellut Scorpiusta luihuisena, eikä Malfoyna, nyt hän oli vain Scorpius. Ja siksi tuntuikin niin luonnollisesta olla tässä, Scorpiuksen kainalossa, takkatulen lämmössä, hänestä tuntui aivan kuin hän kuuluisi siihen.

Totta kai Lilyä pelotti, kuinka nopeasti heidän kahden suhde oli edennyt, mutta hän ei voinut hidastaakkaan sitä, vaikka kuinka haluaisikin. Eikä hän edes halunnut. Scorpiuksella oli niin kummallinen vaikutus häneen, häntä hämmensi ja pelotti, kuinka nopeasti hän oli kiintynyt Scorpiukseen niin syvästi. Hän oli varma, ettei Scorpius tuntenut läheskään yhtä voimakkaasti häntä kohtaan, hänhän oli vain Lily, hänessä ei ollut mitään erikoista, toisin kuin Scorpiuksessa. Ja Scorpiuksessa taas kaikki oli niin erikoista, Scorpius oli salaperäinen, mutta samalla mukava ja hauska. Scorpius sai hänen sydämensä aina lyömään nopeammin, kun tämä kosketti häntä. Puhumattakaan Scorpiuksen ulkonäöstä, joka oli ainakin tuhat kertaa parempi kuin Lilyn ja Scorpiuksen silmät, joiden katse sai Lilyn aina unohtamaan, koko ympäröivän todellisuuden, jopa Scorpiuksen huumaava tuoksu…
Ja Scorpiuksen huulet hänen omillaan. Scorpius oli ehdottomasti paras suutelija, jota Lily oli koskaan suudellut, tosin ei sillä, että hän olisi kovin monia suudellut, mutta kuitenkin.

Lily huomasi, että hänen silmänsä olivat painuneet kiinni ja hän oli jo puoliksi unessa, niin että hän ei enää tiennyt, oliko hän vain ajatellut Scorpiusta, vai oliko hän nähnyt unta tästä.
”En minä nuku”, Lily mutisi, yrittäen vakuuttaa yhtä paljon itseään, kuin Scorpiustakin. ”Ei minua edes väsytä. Paljoa.”
”Ei toki”, Scorpius nauroi. ”Muuten vain olet jo puoliksi unessa.”
”Enkä”, Lily yritti väittää vastaan, tosin melko ponnettomasti. Hänestä oli inhottavaa tuhlata aikaa nukkumiseen, kun hän oli Scorpiuksen kanssa, koska hän sai muutenkin olla tämän kanssa niin vähän. Tai ainakin Lilyn mielestä vähän.
”Oletpas”, Scorpius sanoi pehmeästi Lilyn korvaan. ”Ja sinä nukut muutenkin liian vähän, kun valvot yömyöhään täällä minun kanssa.”
”Niin sinäkin sitten”, Lily sanoi. ”Minun tietääkseni sinä tarvitset aivan yhtä paljon unta, kuin minäkin.”
Scorpius kohautti olkiaan. ”Ja kuitenkin sinä olet meistä kahdesta se, joka nukahtaa istualleen.”
Lily nosti päänsä ylös Scorpiuksen olkapäältä ja nousi enemmän istuvaan asentoon. ”Enkä, minä vain vähän lepäsin.”
Scorpius nauroi hiljaa ja veti Lilyn uudelleen lähemmäs itseään. ”En minä sitä. Minusta tuo sinun lepäämisesi oli ihan kivaa.”
Lily virnisti ja käänsi päätään, niin että hänen kasvonsa olivat aivan liki Scorpiuksen kasvoja. ”Minusta tuntuu, että minä tiedän jotain vielä kivempaa, mitä me voimme tehdä, kuin lepäämisen”, hän sanoi vihjaavaan sävyyn.
”Vai niin?” Scorpius kysyi kohottaen kulmiaan. ”Mitä sinulla on mielessä?”
Ennen kuin Lily oli kuitenkaan ehtinyt vastata, Scorpius oli jo suudellut Lilyä huulille, niin että vastaaminen kävi melko mahdottomaksi.

Lily kietoi sormensa Scorpiuksen hiuksiin ja antautui suudelman vietäväksi. Scorpius veti Lilyn vieläkin lähemmäs itseään, niin että nyt tämä jo käytännössä katsoen istui Scorpiuksen sylissä, ja liu’utti käsiään alemmas Lilyn vyötäröllä.
Tämä oli ehkä heidän kaikista intohimoisin suudelma tähän asti. Se tempaisi Lilyn mukaansa koko voimallaan ja tuntui jalkapohjissa asti ja sai Lilyn ihmettelemään, mihin oikein tarvittiin tuliviskiä, kun pelkästään suuteleminen sai hänessä aikaan tällaisen olotilan.

Lily irrotti suunsa Scorpiuksen suulta vasta kun hänen oli aivan pakko vetää henkeä keuhkoihinsa. Lily katsoi syvälle Scorpiuksen silmiin hengästyneenä ja pää pyörällä ja Scorpius tuijotti häntä takaisin pieni hymynkaarre huulillaan.
”Ei minua enää väsytä yhtään”, Lily sanoi ja tällä kertaa se oli aivan totta. Scorpiuksen hymy leveni siksi leveäksi, hieman vienoksi virneeksi, josta Lily piti kaikista eniten.
 ”Hyvä.”
Scorpius nosti Lilyn ylös ja kiepautti tämän sivuttain syliinsä, aivan kuin pienen lapsen ja kietaisi toisen käsivartensa Lilyn niskan taakse. ”Sittenhän sinun ei tarvitse mennä nukkumaan ihan vielä.”
Lily pudisti päätään hymyillen. ”Ei todellakaan.”
Scorpius suuteli Lilyä uudestaan ja Lily kietoi kätensä tiukasti Scorpiuksen kaulan ympärille, ja veti Scorpiuksen lähemmäs itseään. Hän tunsi Scorpiuksen kehon vasten omaansa ja jotenkin hänestä tuntui kuin hän sopisi siihen täydellisesti.

Vasta pitkän ajan kulutta Lily hiipi pitkin linnan käytäviä kohti rohkelikon oleskeluhuonetta. Tällä kertaa hän oli jopa muistanut ottaa mukaan kelmien kartan, sillä jälleen kerran kello oli jo monta tuntia yli heidän käytävillä liikkumisajan.
Lilyn saapuessa oleskeluhuoneeseen, se oli vielä melko täynnä, lauantai-illan vuoksi ja Lily huomasi heti Kaitlinin ja Jamien istumassa yhdessä nurkassa. Lily käveli heidän luokseen melko hitaasti ja tajusi miltä hänen täytyi näyttää, tukka sekaisin ja huulet turvonneina Kaitlinin ei olisi vaikea arvata missä hän oli ollut. Sikäli kun Kaitlinin muutenkaan olisi vaikea arvata.
Lily istuutui varovasti Kaitlinin viereiselle tuolille. ”Hei”, hän sanoi, kohottamatta katsettaan Kaitliniin.
Kaitlin käänsi päätään hitaasti ja nyökkäsi Lilylle melko kylmästi. Jamie katsoi Kaitlinista Lilyyn ja takaisin hämmästynyt katse kasvoillaan.
Siitä illasta tuli melko hiljainen ja vaivautunut. Lily yritti lukea kirjaa, mutta ei pystynyt taaskaan oikein keskittymään ja hän lähti pian ylös makusaliin. Hän tunsi taas itsensä väsyneeksi, mutta kun hän sitten vihdoinkin makasi sängyssään, viileiden lakanoiden välissä, hän ei saanutkaan unta. Häntä masensi Kaitlinin käytös, heillä ei ollut ollut kovinkaan monta riitaa niiden vähän yli viiden vuoden aikana, jotka he olivat tunteneet toisensa ja he olivat aina olleet läheisiä toisilleen. Ja nyt hän ei voinut puhua Kaitlinille tärkeimmästä ja jännittävimmästä asiasta hänen elämässään tällä hetkellä. Scorpius Malfoysta.

***
Maanantaiaamuna Kaitlin ja Lily kävelivät Suureen saliin samaan aikaan, puhumatta edelleenkään toisilleen mitään. Äänettömyys alkoi pikku hiljaa rasittaa Lilyä enemmän ja enemmän, mutta hän ei sanonut mitään.
Suuressa salissa he istuutuivat Annien kummallekin puolelle, luomatta katsettakaan toisiinsa. Hetken kuluttua pöllöt lehahtivat Suureen saliin, kantaen aamupostia. Suuri, rusehtavanvärinen lehtopöllö tipautti Päivän Profeetan Annien eteen ja kaartoi sitten takaisin ulos ikkunasta. Annie kääri lehden auki ja henkäisi sitten terävästi nähtyään etusivun uutisen.
”Mitä?” Kaitlin ja Lily kysyivät samaan aikaan ja nojautuivat lähemmäs Annieta nähdäkseen paremmin.
”Katsokaa”, Annie sanoi ja näytti otsikkoa heille. ”Joukkopako Azkabanista!” kirkui otsikon tummat mustekirjaimet, joiden alla oli kuva Azkabanin velhovankilasta. Annie selasi äkkiä oikealle sivulle ja he alkoivat kaikki kolme lukea.

”Eilen illalla kuusi pahamaineista Azkabanin vankia onnistui karkaamaan tarkoin vartioidusta velhovankilasta. Kaikki kuusi paennutta kuuluivat hänen-joka-jääköön-nimeämättä joukkoihin, hänen vielä ollessa vallassa ja olivat siis niin kutsuttuja kuolonsyöjiä. Tiedossa ei vielä ole, miten nämä viisi rikollista karkasivat Azkabanista, mutta taikaministeriö on aloittanut asian välittömän selvittämisen.
Taikaministeri Kingsley Kahlesalpa vakuuttaa, että taikaministeriö tekee kaikkensa tilanteen selvittämiseksi ja karkureiden saattamiseksi takaisin telkien taakse ja pyytää velhoja ja noitia pysymään rauhallisina ja olemaan hätääntymättä.
”On kuitenkin erittäin tärkeää olla varuillaan ja pitää silmänsä auki. Kaikista epäilyttävistä havainnoista tulee viipymättä ilmoittaa taikaministeriöön”, Kahlesalpa selittää.
Nyt herääkin kysymys, mikä on syynä tälle paolle. Miksi juuri tämä ajankohta? Ja ketä meidän tulisi pitää vastuussa siitä, että tälläistä pääsee käymään vielä nykyaikanakin, hyvinvoivassa velhoyhteiskunnassamme? Jotkut ovat jo ehdotelleet, että Azkaban pitäisi palauttaa takaisin ankeuttajien valvontaan, mutta mitään takeita siitä, että näin velhovankila olisi turvallisempi, ei ole. Vuoden 1996 kuolonsyöjien joukkopako onnistui, vaikka ankeuttajat silloin vielä vartioivatkin Azkabania.
Viereisellä sivulla on kaikkien karanneiden vankien nimet ja valokuvat. Kaikkien joilla on vähäisintäkään tietoa yhdestäkään näistä henkilöistä, tulee siis viipymättä ottaa yhteyttä Taikaministeriön auroriosastoon.”

Luettuaan artikkelin Lily käänsi katseensa seuraavalle sivulle, jossa kuuden karanneen vangin naamat irvistelivät hänelle. Kaitlin, Annie ja Lily tuijottivat aukeamaa sanattomina. Näköjään muutkin olivat huomanneet uutisen, sillä Suuresta salista kuului järkyttynyttä supattelua ja Päivän Profeettoja kahinaa. Tämä oli merkittävä ja järkyttävä uutinen koko velhomaailmassa, kukaan ei ollut karannut Azkabanista sitten vuoden 1996 joukkopaon. Itse asiassa tämä oli kolmas kerta koko historian aikana, kun yhtään kukaan oli karannut Azkabanista.
Lily luki karanneiden nimet uudestaan ja tajusi nyt, että osa kuulosti itse asiassa tutuilta. Hän tajusi, että Harry oli varmaankin maininnut niistä hänelle, kertoessaan velhomaailman historiasta.
”Lestrange?” Kaitlin sanoi miettivästi ja kuljetti etusormeaan Rabastan Lestrangen nimen alla. ”Se kuulostaa tutulta.”
”Onkohan hän sukua Bellatrix Lestrangelle?” Lily kysyi hiljaa. ”Bellatrix Lestrange oli nimittäin se, joka tappoi Fredin.” Lily ei ollut ikinä tavannut setäänsä Frediä, mutta sen perusteella, mitä hän oli tästä kuullut, Fred olisi todellakin ollut tapaamisen arvoinen henkilö.
”Varmaan”, Kaitlin vastasi ja loi Lilyyn yhden hiukan säälivän katseen. ”Lestrange on kuitenkin aika harvinainen nimi.”
”Alecto ja Amoys Carrow”, Annie sanoi sitten osoittaen kahta muuta kuvaa. Alectolla ja Amoyksella oli tunnistettavasti samanlaiset piirteet, joiden perusteella näki selvästi, että he olivat sukua toisilleen. ”Eivätkö he olleet ne, jotka opettivat Tylypahkassa silloin..?”
Lily nyökkäsi, hänelle oli kerrottu melko paljon siitä ajasta ja nyt kun Annie oli maininnut heidät, Lily muisti että oli kuin olikin kuullut heistä.
”Ja nyt he ovat vapaana”, Lily totesi.
”Mutta miten ihmeessä he pääsivät sieltä pois?” Kaitlin kysyi pudistellen päätään. ”Azkabanhan on parhaiten vartioituja vankiloita koko velhomaailmassa.”
”Niinpä”, Lily sanoi ja vilkaisi vielä karanneita kuolonsyöjiä. Rabastan Lestrange mulkaisi häntä ilkeän ja mielipuolisen näköisenä; Lilyä kylmäsi ajatella, että kaikki nuo ihmiset olivat nyt vapaana tuolla jossain.

Tuntui että koko päivänä Tylypahkassa ei muusta puhuttukaan, kuin karanneista vangeista. Käytävät kuhisivat juoruista ja niin oppilaat kuin opettajatkin lukivat ahkerasti Päivän Profeetan lisäksi muita enemmän tai vähemmän luotettavia lehtiä. Lily kyllästyi erilaisiin mitä päättömimpiin juoruihin ja kirjoitti lopulta kotiin vanhemmilleen, kysyäkseen asiasta. Auroriosaston johtajana hänen isänsä tiesi varmastikin yhtä ja toista tapauksesta, eri asia sitten, kuinka paljon hän suostuisi kertomaan tyttärelleen.
Yksi hyväkin asia uutisesta oli koitunut, ainakin Lilyn mielestä. Kaitlin oli nimittäin näyttänyt ainakin vähäksi aikaa unohtavan, että hänen piti olla vihainen Lilylle. Lily oli helpottunut, että Kaitlin ylipäätänsä puhui hänelle, vaikka hän tiesikin, ettei Kaitlin antaisi asian olla. Kun tämä kohu olisi laimentunut, hän varmastikin ottaisi Lilyn ja Scorpiuksen suhteen esille, mutta Lily vain toivoi, että siihen mennessä Kaitlin olisi jo vähän tottunut ajatukseen tai ainakin päässyt alkujärkytyksensä yli.

”Missä Jamie muuten on?” Lily kysyi illalla oleskeluhuoneessa, tajuttuaan, että hän ei ollut nähnyt Jamieta melkein yhtään koko päivänä, mikä oli aika outoa, sillä yleensä Kaitlinia ja Jamieta ei saanut millään eroon toisistaan.
Kaitlin kohautti olkiaan ja yritti selvästikin näyttää mahdollisimman välinpitämättömältä. ”En tiedä, varmaan ystäviensä kanssa jossain.”
Lily kohotti kulmiaan ja katsoi Kaitlinia tarkemmin. Hän huomasi ensimmäistä kertaa, että Kaitlinilla oli tummat varjot silmiensä alla, aivan kuin hän ei olisi saanut tarpeeksi unta ja tämä näytti muutenkin rasittuneelta.
”Onko kaikki kunnossa?” Lily kysyi varovasti. Hänen mieleensä putkahti ajatus, että ehkä hän oli ollut liian kiireinen omien ongelmiensa kanssa huomatakseen, ettei Kaitlinilla ollut kaikki kunnossa.
”Joo. Miksi ei olisi?” Kaitlin kysyi hiukan ärtyneenä, kohauttaen olkiaan, vaikka Lily aivan hyvin näki, ettei kaikki ollut kunnossa. Hän ei tajunnut, miten oli voinut olla näkemättä sitä aikaisemmin, mutta nyt kun hän katsoi Kaitlinia kerrankin kunnolla, oli päivänselvää, että tätä vaivasi jokin.
Lily ei voinut olla tuntematta itseään hiukan loukkaantuneeksi, ennen he kertoivat toisilleen kaiken. Ennen. Mutta toisaalta, ei Lily oikein voinut Kaitlinia syyttääkään siitä, eihän hän ollut antanut Kaitlinille kovin paljon aihetta luottamiseen viime aikoina.
Kaitlin näytti ajattelevan juuri samaa, sillä hänen kasvoilleen ilmestyi varoittava ilme, jonka tarkoitus oli estää Lilyä kyselemästä enempää.
”No joka tapauksessa”, Lily huoahti hiukan vaivaantuneena, ”minun tästä pitikin lähteä.” Lily nousi varovasti seisomaan, toivoen ettei Kaitlin kysyisi, minne hän oli menossa.
”Minne?” Kaitlin kysyi epäluuloisesti. Lily huokaisi.
”Rosea tapaamaan”, hän valehteli kohauttaen olkiaan. Hän ei juuri nyt olisi yhtään jaksanut riidellä Kaitlinin kanssa.
”Ei sinun minulle tarvitse valehdella”, Kaitlin sanoi terävästi, melkein vihamielisesti. ”Sinä olet menossa tapaamaan häntä, etkö olekin?”
Lily nyökkäsi. Kaitlin käänsi katseensa pois ja nappasi pöydänkulmalta lehden, johon oli syventyvinään.
”Älä viitsi Kaitlin”, Lily pyysi väsyneesti.
”Älä itse viitsi”, Kaitlin tiuskaisi. Hän näytti Lilylle lehden kantta, jossa komeilivat kaikkien kuuden karanneen kuolonsyöjän kasvot. ”Hänen perheensä veljeilee tällaisten kanssa. Oletko sinä ihan varma, että haluat sotkea itsesi siihen?”
”Sinä tiedät ihan hyvin ettei Scorpiuksella ole mitään tekemistä tuon kanssa”, Lily sihahti, kääntyi sitten kannoillaan, ennen kuin Kaitlin ehtisi huomata hänen silmäkulmiinsa kihonneet kyyneleet, ja marssi ulos oleskeluhuoneesta.
 
Lily marssi pitkin käytävää, painaen kämmenillään silmiään, yrittäen pakottaa kyyneleet takaisin silmiinsä. Hän ei tajunnut, miksi häntä nyt yhtäkkiä alkoi itkettää niin kovasti, yleensä hän ei ollut mikään kauhean kova itkemään. Ehkä se johtui väsymyksestä ja rasituksesta, että hänen pinnansa oli muutenkin tavallista kireämmällä.
Päästyään seitsemänteen kerrokseen Lily pysähtyi ja nojasi vasten linnan viileää kiviseinää. Hänen olisi pakko saada itsensä rauhoittumaan, ennen kuin menisi tapaamaan Scorpiusta. Hän pyyhkäisi kyyneleet pois poskiltaan ja haroi hiuksia sormillaan. Sitten hän koetti kokeeksi hymyillä vähän, hymy vaikutti melko laimealta ja ilottomalta, mutta sai nyt kelvata. Lily lähti uudelleen liikkeelle ja käveli käytävälle, jossa he yleensä tapasivat. Kerrankin Lily oli paikalla ensimmäisenä. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa, sillä melkein siinä samassa Scorpius pyyhälsi esiin kulman takaa.
”Hei”, hän sanoi lähestyessään Lilyä. ”Anteeksi että olen myöhässä.”
”Et sinä ole myöhässä”, Lily sanoi hymyilleen. ”Minä olen ajoissa.”
Päästyään Lilyn luo, Scorpius kietaisi toisen käsivartensa Lilyn vyötäisille ja suuteli tätä hellästi suulle.
Scorpiuksen päästäessä irti Lilystä tämä katsoi hätäisesti ympärilleen, ettei vain kukaan ollut lähettyvillä. ”Ei täällä”, Lily yritti sanoa terävästi, mutta se ei oikein tuntunut onnistuva, koska hän oli vielä vähän pyörältä päästään ja hengästynyt. ”Joku voi nähdä.”
”Anteeksi”, Scorpius sanoi väläyttäen Lilylle ilkikurisen hymyn, joka paljasti, ettei hän ollut yhtään pahoillaan. Scorpiuksen ilme sai Lilynkin virnistämään ja hetken he virnuilivat toisilleen kuin rikoskumppanit, ennen kuin Scorpius tajusi alkaa harppoa seinän edessä, että he pääsisivät joskus Tarvehuoneeseenkin.

Hetken kuluttua he jo istuivat kumpikin Tarvehuoneen pehmeällä sohvalla, ja Lily ihmetteli, kuinka nopeasti hänen mielialansa oli kohonnut, heti hänen nähtyään Scorpiuksen. Scorpiuksella oli niin piristävä vaikutus häneen, tämän seurassa hänestä tuntui aina, kuin hän leijuisi muutaman sentin maanpinnan yläpuolella, ja hänen olonsa oli muutenkin epätodellinen.
Aika pian Scorpiuksen ja Lilyn puhe kääntyi aiheeseen, josta koko koulu oli muutenkin koko päivän puhunut; karanneisiin kuolonsyöjiin.
”Mitenköhän he pääsivät karkuun”, Lily mietti. ”Tai siis miten Azkabanista ylipäätään voi karata?”
”En tiedä”, Scorpius huokaisi. Yhtäkkiä Lilyn mieleen muistui, mitä Kaitlin oli sanonut Scorpiuksen perheestä aiemmin. Hänen teki kovasti mieli mainita asiasta Scorpiukselle, mutta hän piti kuitenkin parempana pysyä hiljaa siitä ja vaihtaa puheenaihe äkkiä toiseen, iloisempaan aiheeseen.

Sinä iltana kumpikaan ei jaksanut valvoa myöhään, joten he lähtivät omiin makusaleihinsa melko aikaisin. Tarvehuoneen ovella Scorpius kietoi tapansa mukaan kätensä Lilyn ympärille ja suuteli tätä antaumuksella.
”Huomenna tehdään jotain kivaa”, Scorpius sanoi, irrotettuaan otteensa Lilystä.
”Niin kuin mitä?” Lily kysyi kohottaen kulmiaan. Heillä ei oikeastaan ollut kovin paljon mahdollisuuksia, jos he eivät halunneet tulla nähdyiksi.
”Minä tiedän”, Scorpius sanoi, virnistäen tuttua, kujeilevaa hymyään, josta Lily päätteli, ettei hänen suunnitelmansa olisi niitä kaikista laillisimpia.
”No?” Lily kysyi.
”Mennään Tylyahoon”, Scorpius ilmoitti.
Lily naurahti. ”Tiedätkö Scorpius, me emme itse asiassa saa mennä sinne”
”Äh, kuka nyt säännöistä piittaa”, Scorpius huomautti.
”Mutta jos me jäädään kiinni, niin…” Lily sanoi kaikista uhkaavimmalla äänensävyllään.
”Luota minuun, ei me jäädä”, Scorpius vakuutti.
”Okei”, Lily myöntyi hymyillen.
”Ne on sitten meidän ensimmäiset viralliset treffit huomenna”, Scorpius sanoi juhlallisesti ja sai Lilyn nauramaan.
”Mutta nyt minun pitää mennä”, Lily sanoi. ”Nähdään huomenna.”
”Nähdään”, Scorpius sanoi ja suuteli Lilyä nopeasti suupieleen, ennen kuin päästi tämän menemään.

Kävelleessään pitkin linnan käytäviä Lily piti askeleensa nopeina ja vilkuili hermostuneesti ympärilleen. Hän oli lähtenyt rohkelikkotornista niin kiireellä, että oli unohtanut ottaa kelmien kartan mukaan, joten hänen täytyi varoa törmäämästä kehenkään opettajaan. Onneksi käytävät näyttivät ainakin siinä osassa linnaa autioilta.
Käännyttyään eräästä nurkasta toiselle käytävälle, hän kuitenkin huomasi, ettei ollut yhtä yksin, kuin oli kuvitellut olevansa. Käytävällä oli nimittäin kaksi tummaa hahmoa, kietoutuneina melko tiiviisti toisiinsa. Kuultuaan Lilyn askelten äänet, he irrottautuivat toisistaan syyllisen näköisenä ja Lily koki pienen järkytyksen huomatessaan, että toinen hahmoista oli Albus.
”Al?” Lily henkäisi.
”Lily”, Albus vastasi ja Lily näki, että tämä lehahti punaiseksi. Lily ja Albus tuijottivat toisiaan ja vasta hetken kuluttua Lily tajusi ensimmäisen kerran kiinnittää huomionsa Albuksen seuralaiseen. Hän tunnisti nätin, tummatukkaisen tytön melkein heti. Tämä oli seitsemäsluokkalainen korpinkynsi Kaida Chang.
”Öh… hei?” Lily sanoi Kaidalle hiukan epävarmasti, ja kohotti suupielensä ystävälliseen hymyn. Hän ei oikein tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa isoveljen salaiselle tyttöystävälle, kun tapasi heidät pussailemasta yöllä koulun käytävällä.
Kaida hymyili Lilylle takaisin. ”Hei”, hän vastasi.
”Tuota, Lily, meidän pitäisi varmaan lähteä, ennen kuin me jäädään kiinni”, Albus huomautti hiukan vaivaantuneena.
”Ai joo, totta”, Lily sanoi.
Albus hyvästeli Kaidan pikaisesti ja suukotti tätä nopeasti poskelle.
”Nähdään myöhemmin”, Lily sanoi Kaidalle, ennen kuin he jatkoivat Albuksen kanssa matkaa kohti rohkelikkotornia.

”Eli hän on siis se sinun salainen tyttöystäväsi”, Lily sanoi heti, kun Kaida oli kuuloetäisyyden ulkopuolella.
Albus kohautti olkiaan. ”Niin.”
Lily oli iloinen Albuksen puolesta, siitä olikin jo kauan aikaa, kun Albus oli viimeksi seurustellut kenenkään kanssa. Sitä paitsi hänestä Kaida vaikutti mukavalta, vaikkakin hiukan ujolta.
”Mutta missä sinä muuten itse olit”, Albus kysyi heidän päästyään sisälle rohkelikon oleskeluhuoneeseen.
”En missään”, Lily sanoi vaivaantuneena. ”Hyvää yötä”, Lily toivotti nopeasti ja katosi tyttöjen makusaliin vievään portaikkoon, jättänen Albuksen tuijottamaan peräänsä mietteliäästi.

***
Tiistaiaamuna Lily heräsi melko pirteänä, ottaen huomioon, että oli kuitenkin arkiaamu ja hän oli valvonut aika myöhään viime yönä. Melkein heti herättyään Lily muisti Scorpiuksen eilisiltaiset sanat. Heidän ensimmäiset viralliset treffinsä. Lily tunsi pienten jännityksen perhosten lepattavan vatsassaan, mikä oli sinäänsä ihan hassua, sillä eihän mikään olisi eri tavalla. Silti tähän mennessä Scorpius ja Lily olivat suurimman osan ajastaan viettäneet Tarvehuoneen seinien sisällä, omassa pienessä, yksityisessä maailmassa. Siellä Scorpius oli yksin Lilyn ja he olivat turvassa maailman tuomitsevilta katseilta.
Lily unohtui taas loikoilemaan sänkyynsä, mietteisiinsä vaipuneena, mutta lopulta hänen oli pakko nousta ylös ja rynnätä suihkuun, jotta ehtisi aamupalalle.
Hänen päästyään vihdoin Suureen saliin, hän huomasi, että Kaitlin oli jo rohkelikon pöydässä. Lily pani merkille, että Kaitlin näytti edelleenkin melko väsyneeltä ja hiukan huonovointiselta. Hän huomasi myös, ettei Jamieta edelleenkään näkynyt missään.
Lily istuutui Kaitlinin viereen ja alkoi lappaa puuroa lautaselleen. Hetken kuluttua hän huomasi, ettei Kaitlin syönyt vaan ennemminkin vain leikki ruoallaan. Tämäkin oli outoa, sillä yleensä Kaitlinilla oli aina aamuisin kova nälkä.
”Eikö sinulla ole nälkä?” Lily kysyi varovasti. Hän ei oikein tiennyt, miten Kaitlin suhtautuisi häneen, heidän eilisen sananvaihtonsa jälkeen. Kaitlin kuitenkin vain kohautti olkiaan apean oloisesti, mikä sai Lilyn huolestumaan Kaitlinista vielä enemmän.

Hetken kuluttua Lily ja Kaitlin lähtivät pimeyden voimilta suojautumisen tunnille, vaikka kumpikaan ei ollut saanut syötyä melkein yhtään.
Matkallaan ulos Suuresta salista Lily ja Kaitlin ohittivat Scorpiuksen ja tämän kaksi kaveria. Lily vilkaisi Scorpiusta kaihoisasti, hänen pitäisi kestää vielä kokonainen tylsä koulupäivä, ennen kuin hän pääsisi taas Scorpiuksen luokse. Ja nyt hän halusi vain tuntea Scorpiuksen kädet taas ympärillään. Scorpiuksen silmät vastasivat Lilyn katseeseen vain yhden ohikiitävän hetken ajan, mutta ne kertoivat, että hän halusi aivan samaa kuin Lilykin.
Sitten Kaitlin mulkaisi Scorpiusta ilkeästi ja kiihdytti askeliaan, niin että Lilyn piti ottaa pari juoksuaskelta pysyäkseen perässä. Kaitlin tuhahti, mutta ei sanonut mitään, mistä Lily oli kiitollinen. Hän ei olisi jaksanut taas riidellä Kaitlinin kanssa, vaikka hänen tekikin mieli huomauttaa, että Scorpius ei itse asiassa ollut tehnyt Kaitlinille mitään.
He eivät puhuneet enää sanaakaan toisilleen, ennen tunnin alkua. Vihdoin Teddy aukaisi luokkaan oven ja päästi oppilaat sisälle virnistäen tuttuun tapaansa iloisesti. Tällä kerta hänen hiuksensa olivat sähkönsiniset ja hiukan pidemmät, kuin yleensä.
”Tänään me jatkamme äänettömien taikojen harjoittelua”, Teddy sanoi, kaikkien asetuttua paikoilleen. ”Jakautukaapas sitten pareiksi.”

Koko tunti menikin sitten kaksintaistelleessa ja Teddy kiersi luokassa jakelemassa ohjeita ja korjailemassa oppilaiden sauvanliikkeitä. Lily ja Kaitlin sivaltelivat toisiaan äänettömästi taioilla, eivätkä puhuneet paljoa toisilleen. Samaa puhumattomuutta jatkui koko loppukoulupäivän, Kaitlin vaikutti kireältä ja uupuneelta ja aluksi Lily luuli, että Kaitlin oli vain vihainen hänelle, mutta Kaitlin ei puhunut paljoa sen enempää Jamiellekaan koko päivän aikana ja Lily alkoi yhä enemmän epäillä, että kaikki ei ollut kunnossa heidän kahden välillä.

Koulupäivän jälkeen Lily yritti lukea ja tehdä läksyjä, mutta ei pystynyt jälleen kerran keskittymään mihinkään. Tästä keskittymättömyydestä oli viime aikoina tullut Lilylle vähän niin kuin tapa, ennemmin kuin poikkeus. Ellei hän pitäisi varaansa, se alkaisi kohta haitata jo hänen koulunkäyntiäänkin.
”Minä menen etsimään Jamien jostain”, Kaitlin huokaisi lopulta ja nousi ylös Lilyn viereisestä nojatuolista, jossa oli istunut kirjoittamassa taikajuomien esseetä. Jäätyään yksin, Lily päätti, että hän voisi mennä käymään Hagridin luona pitkästä aikaa, saadakseen aikansa kulumaan, ennen kuin olisi ilta.

Lily käveli Hagridin mökin luokse ja koputti oveen. Hetken kuluttua Hagrid avasi oven ja päästi Lilyn sisälle.
”Hei Lily. Pitkästä aikaa”, Hagrid sanoi ilahtuneena. ”Ootas hetki, niin minä keitän teetä.”
”Kiitos”, Lily sanoi ja istuutui Hagridin puisen pöydän ääreen. Lily oli aina viihtynyt Hagridin pienessä mökissä, siellä oli jotenkin niin kotoinen tunnelma, joka sai Lilyn tuntemaan olonsa tervetulleeksi.
”Mihinkäs sinä Kaitlinin jätit?” Hagrid kysyi etsiessään teekannuaan kaapistaan.
”Hän on Jamien kanssa”, Lily huokaisi. Juuri nyt hän ei olisi ollenkaan välittänyt puhua Kaitlinista.
”Niin. Sellasta se on”, Hagrid nyökkäsi ja asetti teekannun liedelle.
Lily kulutti lopun iltapäivästä Hagridin mökissä, siemaillen aavistuksen kitkerää teetä ja kuunnellen Hagridin tarinoita tuholaisetanoista, jotka söivät hänen kurpitsojaan. Hänestä oli mukava keskittyä Hagridin juttuihin ja unohtaa omat ongelmansa hetkeksi.
Lily lähti vasta pitkän ajan kuluttua, hetken ennen hänen ja Scorpiuksen tapaamista ja kipaisi rohkelikkotornissa hakemassa kelmien kartan. Jos he aikoivat livahtaa salaa Tylyahoon, olisi parempi varmistaa, että he eivät jäisi kiinni.

A/N2: Huhhuh, tätä oli hankala siirtää tänne, kun tässä oli niin paljon kursivoituja kohtia Saisinko kommentteja?

[Sinikeiju]

Ihanaa jatkoa tullut. Kirjoitusvirheitä en lähtenyt edes etsimään. Jatka pian, joohan?

[mAngo]

Paras luku tähän mennessä!
Välillä tuli pieniä awwws -kohtauksia ku Lily ja Scorpius on niin sulosia. <3
Kaitlinin pitäis tajuta että Scorpius voittaa Jamiet menne tullen. Mikä niillä muuten on?
Mutta JATKOA!



mAngo

[Grppi]

Lily kietoi sormensa Scorpiuksen hiuksiin ja antautui suudelman vietäväksi. Scorpius veti Lilyn vieläkin lähemmäs itseään, niin että nyt tämä jo käytännössä katsoen istui Scorpiuksen sylissä, ja liu’utti käsiään alemmas Lilyn vyötäröllä.
Tämä oli ehkä heidän kaikista intohimoisin suudelma tähän asti. Se tempaisi Lilyn mukaansa koko voimallaan ja tuntui jalkapohjissa asti ja sai Lilyn ihmettelemään, mihin oikein tarvittiin tuliviskiä, kun pelkästään suuteleminen sai hänessä aikaan tällaisen olotilan.

Voi Luoja, tämä kohta oli vaan niin ihana. En oikeastaan tiedä mikä siinä on niin ihanaa, mutta silti... Luin tuon varmaan viisi kertaa peräkkäin ennen kuin pystyin jatkamaan. 

Kuitenkin, koko luku oli tosi hyvä ja varsinkin se Azkabanin vankien joukkopako oli jännä käänne. Pakko saada tietää lisää! 

[Tessuu]

Tä luku oli upee :)tykkäsin Lilyn ja Scorpiuksen tulevista ensitreffeistä :Djatkoo

[Jazmín]

A/N: Kiitos kommentista Sinikeiju
Kiitos paljon mAngo, Kaitlinin ongelmista saat tietää parin luvun päästä 
Grppi: kiitos kommentista, mä muistan, että tota kohtaa oli kans kiva kirjottaa Ja yritän saada tähän ficciin vähän toimintaakin ajan myötä kaikekn fluffyn keskelle
kiitti, Tessuu

Ja tässä sitten seuraava luku, toivottavasti pidätte!


14. Tärkeä havainto

”Hei Lily”, Scorpius sanoi hymyillen, heti kun Lily ilmestyi näkyviin kulman takaa. Lily huomasi pitävänsä siitä, miltä hänen nimensä kuulosti Scorpiuksen suusta lausuttuna. Jotenkin paljon pehmeämmältä, paljon kauniimmalta…
”Hei”, Lily sanoi päästyään Scorpiuksen luokse. Scorpius nyökkäsi kohti kelmien karttaa, jota Lily piti vieläkin avoimena kädessään. ”Mikä tuo on?”
Lily epäröi vain pienen hetken, ennen kuin hän ojensi kartan kohti Scorpiusta. ”Kelmien kartta.”
Scorpius otti pergamentin Lilyn kädestä ja haukkoi henkeään nähdessään mitä se esitti.
”Vau”, Scorpius henkäisi lopulta. ”Tylypahkan kartta, kaikkia salakäytäviä myöten… Ja kaikki nämä ihmiset. Näyttääkö tämä ihan jokaisen?”
”Jep”, Lily nyökkäsi ja katseli kahta pientä liikkumatonta mustetäplää, joiden vieressä oli nimet ”Scorpius Malfoy” ja ”Lily Potter”.
”Mistä ihmeestä sinä sait tämän?” Scorpius kysyi hämmästyneellä äänellä.
”Jamesilta”, Lily vastasi.
”Mistä James sitten sai sen?”
”Meidän isältä. Tai no, ei hän sitä varmaan varsinaisesti antanut Jamesille, mutta kuitenkin.”
Scorpius tuijotti karttaa, näköjään saamatta katsettaan irti siitä.
”Mutta pitikö meidän mennä jonnekin?” Lily muistutti hetken kuluttua kohottaen kulmiaan.
”Ai niin”, Scorpius sanoi ja tarttui Lilyn käteen, lähtien johdattamaan häntä pitkin käytävää kohti portaikkoa, mutta piti silmänsä silti kartassa, katsellen heidän liikkuvia täpliään.
”Kätevää”, Scorpius virnisti.
”Niinpä”, Lily naurahti. ”Onhan se aika kätevää jos aikoo liikkua luvatta pitkin linnaa.”

Lily luuli, että Scorpius aikoi viedä hänet kolmanteen kerrokseen, kyttyräselkäisen noidan patsaan luokse, mutta pian hänelle selvisi, että Scorpius oli johdattamassa häntä ulos, joten hän päätteli, että he olivat menossa Rääkyvään Röttelöön vievän salakäytävän kautta.
Pian Lily ja Scorpius olivatkin jo pihamaalla, Tällipajun luona ja Scorpius etsi maasta pitkän kepin, jolla hän tökkäsi puun rungossa olevaa kyhmyä. Kun puu oli jähmettynyt liikkumattomaksi Scorpius ja Lily kömpivät sisälle salakäytävään. Lily oli kyllä tiennyt tästä salakäytävästä, mutta hänellä ei ikinä ennen ollut ollut mitään syytä käydä siellä. Scorpius otti kiinni Lilyn kädestä ja lähti johdattamaan tätä pitkin melkein pilkkopimeää salakäytävää.
He kävelivät pitkän aikaa, mutta lopulta tunneli alkoi kohota ylöspäin ja muuttua hiukan valoisammaksi ja kohta he jo olivat Rääkyvän Röttelön alakerrassa. Lily katseli ympärilleen pölyisessä huoneessa ja hänen mieleensä tulvivat muistot ensimmäisestä kerrasta, kun Scorpius oli vienyt hänet sinne.
”Scorpius?” Lily kysyi sitten.
”Niin?”
”Onko sinulla vielä minun karttani?”
”Ai joo”, Scorpius mutisi hiukan nolona ja ojensi kelmien kartan takaisin Lilylle.
Lily näpäytti karttaa taikasauvallaan ja lausui sanat ”ilkityö onnistui” saaden musteen häviämään pergamentilta. Sitten hän kurotti taas kätensä tarttuakseen Scorpiuksen käteen. Nyt hänestä tuntui jo aivan luonnolliselta pidellä Scorpiusta kädestä ja hän piti siitä, miltä Scorpiuksen pitkät ja hoikat sormet tuntuivat hänen sormiensa lomasta.
Scorpius hymyili Lilylle nopeasti, mutta lämpimästi. ”Mennäänkö sitten?”

He astuivat viileään ja tuuliseen ulkoilmaan ja lähtivät kulkemaan kohti Tylyahon katuja. Ulkona oli jo pimeää, mutta katulamput valaisivat tietä. Kaduilla kuljeskeli vielä joitakin velhoja ja noitia, mutta ne olivat huomattavasti hiljaisemmat kuin päiväsaikaan. Tunnelma oli aivan erilainen, kuin ennen. Tosin se saattoi myös johtua siitä, että nyt Lily oli täällä ensimmäistä kertaa Scorpiuksen kanssa.
”Täällä on kaunista”, Lily sanoi, tosin hän ei tiennyt kuinka paljon se johtui itse näkymästä ja kuinka paljon siitä, että Scorpius oli siinä hänen vieressään jakamassa sen.
”Niin on”, Scorpius myönsi. ”Mutta sinä olet vielä kauniimpi.”
Lily jähmettyi hetkeksi paikalleen ja mietti, oliko hän kuullut oikein. Scorpiuksen ilmeestä päätellen hän oli. Lily tunsi olonsa leijuvaksi ja vähän irralliseksi, hän ei oikein voinut käsittää, että tämä tapahtui hänelle. Että hän käveli pitkin Tylyahon katuja pitäen kiinni Scorpiuksen kädestä.

Aluksi he vain vaeltelivat pitkin Tylyahon katuja ilman kiirettä minnekään. Oli mukava olla Scorpiuksen kanssa välillä muuallakin, kuin Tarvehuoneessa.
Välillä he pistäytyivät Sekon pilapuodissa ja nauroivat hassuille tavaroille, kuten nipisteleville kahvikupeille, Scorpiuksen kanssa oli niin helppo nauraa typerille ja merkityksettömille asioille. Scorpiuksen kanssa oli muutenkin niin helppo olla, vaikka Lily ei ennen olisi ikimaailmassa uskonut niin.
Sekon pilapuodin jälkeen he pistäytyivät Hunajaherttuassa, sen jälkeen kirjakaupassa ja lopulta he päätyivät Matami Puddifootin kahvilaan juomaan kermakaljaa. Vaikka kahvilan vaaleanpunainen ja röyhelöinen sisustus ei ehkä hirveästi ollutkaan heidän mieleensä, se oli kuitenkin melko syrjäisellä paikalla ja siinä vaiheessa he olivat jo kahvilan ainoat asiakkaat, joten he saattoivat rauhassa vetäytyä kahvilan syrjäisempään nurkkaan ja unohtaa ajan kulumisen.
”Kerro jotain sinun perheestäsi”, Scorpius pyysi yhtäkkiä. ”Minä haluan oppia tuntemaan sinut paremmin.”
Lily hätkähti hiukan odottamatonta kysymystä. Hän oli kertonut Scorpiukselle tähän mennessä jo vaikka mitä itsestään, mutta he eivät olleet kovinkaan moneen kertaan maininneet perheitään keskusteluissaan.
”No tuota”, Lily sanoi epäröiden. ”Mitä sinä haluaisit tietää?”
”Millaisia sinun vanhempasi ja veljesi ovat? ” Scorpius aloitti. ”Mitä te teette yhdessä? Mitä sinä ajattelet heistä? Minä vain haluan tietää kaiken sinusta.”
Lily hymähti hiukan vaivautuneena, joten Scorpius kiirehti lisäämään: ”Siis kaiken mitä sinä haluat kertoa.”
Lily virnisti Scorpiukselle. ”Yhdellä ehdolla”, hän sanoi.
”No?” Scorpius kysyi hiukan varuillaan.
”Sinä kerrot sen jälkeen omasta perheestäsi”, Lily vaati. Hänestä tuntui, että hän oli muutenkin jo kertonut paljon enemmän itsestään, kuin Scorpius. Scorpius vaikutti niin salaperäiseltä ja hän oli aina hanakampi puhumaan Lilystä, kuin itsestään.
”Niissä nyt ei ole kovin paljon kertomista”, Scorpius huokaisi.
”Mutta minä haluan tietää”, Lily intti.
”Miksi ihmeessä?” Scorpius kysyi. ”Mitä mielenkiintoista heissä muka on?”
Lily kohautti olkiaan. ”Ainakin enemmän kuin minun perheessäni.”
”Hyvä on”, Scorpius myöntyi lopulta hymyillen. ”Mutta sinä ensin.”
”No okei”, Lily sanoi. ”Minä rakastan heitä kaikkia hyvin paljon. Joskus he ärsyttävät minut kuoliaaksi, mutta se kai kuuluu asiaan.”
Scorpius hymähti. ”Niinpä kai. Kerro sinun vanhemmistasi. Millaisia he ovat?”
”Etkö sinä sanonut, että sinun isäsi on kertonut jo yhtä ja toista sinulle heistä?” Lily kysyi kohottaen kulmiaan.
”Minä haluan kuulla sinulta”, Scorpius vastasi. ”Sitä paitsi minä aloin kyseenalaistaa isäni mielipiteitä asioista jo kauan sitten.”
”Ai jaa, hyvä”, Lily sanoi hiukan nolona. ”No he ovat enimmäkseen ihan mukavia. Äiti on vähän tiukempi, kuin isä, hän on perinyt sen ominaisuuden omalta äidiltään”, Lily kertoi. Hän jatkoi selitystään ja vaikka alussa hänestä tuntui oudolta puhua vai itsestään ja omasta elämästään. Scorpius näytti kuitenkin oikeasti kiinnostuneelta ja niinpä Lily antoi vain sanojen virrata suustaan, eikä enää kiinnittänyt niin paljon huomiota siihen, mitä hän kertoi. Hän ei tajunnut, miksi Scorpius oli niin kiinnostunut hänen tylsästä elämästään, mutta tämä näytti kuuntelevan mielellään.

Lopulta Lily pysähtyi ja katsoi odottavasti Scorpiukseen. ”Sinun vuoro.”
”Äh, en minä oikein tiedä mitä kertoa heistä”, Scorpius sanoi vaivautuneena. ”He eivät taida olla mitään kaikista parhaita vanhempia.”
”Kuinka niin?” Lily kysyi.
”No miten sen nyt sanoisi. Minun vanhempani vain olivat aina enemmän kiinnostuneita muista asioista kuin minusta. Isä varsinkin, hänellä ei ikinä oikein ollut aikaa minulle.” Scorpius ei sanonut sitä katkerasti eikä surullisesti, vaan aivan kuin olisi kertonut vain jotain arkipäiväistä juttua. Ja sellainen se hänelle varmasti olikin, Lily tajusi, Scorpius oli hyväksynyt asian jo aikoja sitten. Ja yhtäkkiä Lily alkoi sääliä Scorpiusta. Hänen vanhempansa olivat sentään aina olleet hänen tukenaan, hän tiesi, että voisi luottaa heihin koska tahansa.
”Niin. Ja mitä vanhemmaksi tulin, sitä selvemmin huomasin, kuinka paljon hänen mielipiteensä erosivat minun mielipiteistäni”, Scorpius jatkoi kohauttaen olkiaan. Lilyn oli koko ajan vaikeampi uskoa, kuinka helposti hän oli ennen tuominnut Scorpiuksen vain tämän perhetaustan perusteella. Hän alkoi yhä selvemmin tajuta, että Scorpius oli todella vähän isänsä kaltainen, hän ei tajunnut miksi tämä oli ylipäätänsä joutunut luihuiseen.
”Niin kuin esimerkiksi mistä mielipiteistä?” Lily kysyi uteliaasti.
Scorpius mietti jonkin aikaa, mutta juuri kun hän oli avaamassa suutaan matami Puddifoot tuli keskeyttämään heidät.
”Kultaseni, minä suljen kahvilan nyt. Tervetuloa uudestaan vaikka huomenna.”
”Onko kello jo niin paljon?” Lily kysyi pöllämystyneenä, hän ei ollut ollenkaan tajunnut ajan kulumista. Tosin se ei kyllä ollut mitenkään harvinaista Scorpiuksen seurassa.

Lily ja Scorpius hyvästelivät matami Puddifootin ja astuivat takaisin ulos kirpeään iltailmaan. He lähtivät kävelemään kohti Tylyahon pääkatua ja Scorpius kietaisi kätensä huolettomasti Lilyn vyötärön ympärille. Lily painautui lähemmäs Scorpiusta ja nojasi vasten tämän olkaa. Ja juuri kun Lily sitä vähiten aavisti, Scorpius kutitti Lilyä kyljistä, niin että sai tämän hypähtämään kiljahtaen kauemmas. Scorpius nauroi Lilyn yllättyneelle ilmeelle.
”Hei!” Lily huudahti. ”Mistä sinä tiedät, että minä kutian kyljistä noin helposti?”
”En minä tiennytkään”, Scorpius virnisti, ”mutta nyt tiedän.” Hän ojensi kätensä uhkaavasti kohti Lilyä ja sai tämän pyrähtämään taas kauemmas.
”Älä enää ikinä yritä kutittaa minua kyljistä”, Lily varoitti, yrittäen saada äänensä kuulostamaan uhkaavalta, mutta epäonnistui surkeasti.
Scorpius ei kuitenkaan ollut kuulevinaan, vaan astui Lilyn luo kahdella pitkällä askeleella, tarttui kiinni tämän vyötäisiltä ja kiepautti häntä ympäri ilmassa.
Lily nauroi vielä silloinkin, kun Scorpius lopulta laski hänet pää pyörällä takaisin maan pinnalle.
”Minä en tiennytkään, että sinä olet noin vahva”, Lily sanoi, saatuaan jalkansa taas tukevasti maan kamaralle. Scorpius van iski silmää Lilylle, saaden tämän purskahtamaan uudelleen nauruun ja kumartui sitten suutelemaan hänen huuliaan.
Jonkin ajan kuluttua suuret vesipisarat alkoivat tipahdella verkalleen alas maahan ja jo hetken kuluttua sade kiihtyi rankkasateeksi.
”Pitäisikö meidän mennä, ennen kuin kastutaan läpimäriksi?” Scorpius kysyi edelleen virnistäen. Hän tarttui Lilyn käteen ja he lähtivät juoksemaan sateessa kohti Rääkyvää Röttelöä. Vaikka he yrittivät olla nopeita, he olivat kuitenkin kumpikin läpimärkiä siinä vaiheessa, kun he pääsivät sisälle hylättyyn mökkiin.

Sisällä Lily ravisteli sadevedet hiuksistaan, niin että sai ne osumaan Scorpiuksen kasvoihin.
”Hei!” Scorpius valitti ja sai Lilyn nauramaan. Saatuaan kasvonsa jotakuinkin kuivaksi, hän tarttui kiinni Lilyyn ja nappasi tämän syliinsä.
Vasta pitkän suudelman jälkeen hän päästi irti. ”Pitäisiköhän meidän mennä?” hän ehdotti.
”Varmaan”, Lily huokaisi.
Scorpius nauroi pehmeästi ja suukotti Lilyä nenänpäähän, ennen kuin johdatti tämän Tylypahkaan vievän salakäytävään. He kulkivat pitkin salakäytävää hiljaa, käsi kädessä. Päästyään vihdoinkin ulos käytävältä Tylypahkan pihamaalle, Lily kaivoi kelmien kartan esiin taskustaan. Hän tutki karttaa hetken ja kun kukaan ei näyttänyt olevan missään lähettyvillä, he lähtivät kohti linnaa.
Eteisaulassa Scorpius suuteli Lilyä vielä kerran nopeasti, ennen kuin päästi Lilystä irti.
”Nähdään huomenna”, Scorpius kuiskasi ja pyyhkäisi hiussuortuvan Lilyn korvan taakse. ”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä”, Lily vastasi hiljaa ja hymyili Scorpiukselle, joka vastasi hänen hymyynsä omalla, hiukan vinolla virneellään. He seisoivat siinä yhden taianomaisen hetken ajan, paikallaan hymyillen toisilleen, ennen kuin Scorpius kääntyi ja lähti kohti tyrmiä.
Lily huokaisi ja lähti suuntaamaan kohti rohkelikkotornia.

***
Seuraavana aamuna aamiaisella, Lily sai vastauksen kirjeeseensä kotoa. Siinä ei oikeastaan ollut mitään uutta tietoa. Joko Harry ei vain voinut kertoa hänelle mitään yksityiskohtia, tai sitten hän ei vain halunnut. Lehdetkin olivat pullollaan juttuja karanneista vangeista, mutta missään ei ollut oikein mitään oleellista, vain tyhjänpäiväistä höpinää, jonka oli tarkoitus rauhoittaa ihmisiä ja saada lehteä myydyksi.
Koulupäivä sujui muuten melko lailla normaaliin tapaan. Lily ja Kaitlin eivät vieläkään puhuneet toisilleen paljon mitään. Kaitlin näytti masentuneelta ja väsyneeltä, ja Lily huomasi, että tämän ja Jamien välit olivat vähintäänkin yhtä kireät kuin hänen ja Kaitlinin.

Illallisen jälkeen Lily tapasi Rosen kirjastossa melkein hautautuneena läksykirjoihin. Lily oli päättänyt lähteä kirjastoon, jos hän vaikka saisi siellä keskityttyä paremmin läksyihin, kun Kaitlinista ei kuitenkaan näyttänyt olevan kovin paljon seuraa. Joka tapauksessa hän ilahtui törmätessään Roseen, he eivät olleet jutelleet kunnolla pitkään aikaan.
”Hei”, Lily sanoi ja istuutui tuolille vastapäätä Rosea.
”Hei Lily”, Rose sanoi ja hymyili kohotettuaan katseensa koulukirjasta, jota oli ollut lukemassa. ”Ei ollakaan juteltu pitkään aikaan.”
”Niinpä”, Lily virnisti. ”Sinulla on ollut aika kiire Ethanin kanssa.
Rose hymyili haaveellisesti, kun Lily mainitsi Ethanin. ”Niin kai.”
Lily naurahti Rosen ilmeelle, mutta tajusi heti perään, että hän oli itse asiassa aivan samanlainen, kun oli kyse Scorpiuksesta.
”No mutta joka tapauksessa, sinä olet viime aikoina ollut itsekin jotenkin erilainen”, Rose sanoi ja sai Lilyn punastumaan vaivautuneena. ”Ja oletteko sinä ja Kaitlin muuten riidelleet jostakin? Te näytätte molemmat jotenkin kireiltä.”
”No joo”, hän myönsi. ”Se on oikeastaan ihan tyhmä juttu. Tai no ei tyhmä, mutta Kaitlin ei vaan ymmärrä - ” Lily jätti lauseen kesken ja kohautti olkiaan. Hän ei tiennyt, miten olisi kertonut Roselle heidän riidastaan paljastamatta liikaa.
”Niin?” Rose kysyi. ”Mistä te riitelitte?”
”Se on vähän monimutkaisempi juttu”, Lily sanoi vaivaantuneena.
Rose kumartui vaistomaisesti lähemmäs Lilyä. ”Sinä tiedät, että sinä voit kertoa minulle mitä vain. Joka tapauksessa, mitä ikinä se onkaan, se auttaa, jos puhuu jollekin.”
”Niin mutta – ”
”Ei mitään muttia”, Rose sanoi terävästi. ”Ei se mitään niin kamalaa voi olla.”
”On se”, Lily sanoi varmana. ”En minä voi kertoa sinulle.”
”Miksi et?” Rose kysyi ymmällään.
Lily kohautti taas olkiaan. Jokin osa hänestä halusi kertoa Roselle koko jutun alusta alkaen, mutta hän tiesi, että hänen ei pitäisi tehdä sitä, jos hän ei haluaisi että Rosekin suuttuisi hänelle. ”Koska sinä et ymmärtäisi. Sinäkin suuttuisit niin kuin Kaitlin.”
”Mistä Kaitlin suuttui?” Rose kysyi.
Lily vain pudisti päätään. ”Minä tein jotain, mitä minun ei hänen mielestään olisi pitänyt tehdä.”
”Mitä niin pahaa sinä sitten muka teit?” Rose kysyi. ”Kyllä sinä tiedät, että voit kertoa minulle, en minä usko, että se on mitään niin kamalaa.”
”Hyvä on”, Lily kuuli sanovansa, ennen kuin edes oli tehnyt mitään tietoista päätöstä kertoa Roselle. ”Mutta sinun pitää luvata että et arvostele. Etkä suutu.”
”En tietenkään”, Rose sanoi kärsivällisesti. ”Kerro nyt.”
”Minä – ”, Lily aloitti. Hän olisi luullut, että sanojen lausuminen ääneen olisi helpompaa toisella kerralla, mutta se tuntui käyvän koko ajan vaikeammaksi. Häntä pelotti, että Rose suhtautuisi samalla tavalla kuin Kaitlinkin. Mutta hänellä oli pakottava tarve puhua jollekulle, hänen oli pakko saada hyväksyntää joltakin.

”Niin?” Rose kysyi.
”Minä vain ihastuin yhteen tyyppiin, johon minun ei olisi pitänyt”, Lily sanoi.
”Eihän tuo nyt kuulosta kovin pahalta”, Rose sanoi rohkaisevasti hymyillen. ”Kuka se on?”
”Scorpius Malfoy”, Lily sanoi ja katsoi kuinka Rosen suu loksahti hämmästyksestä ammolleen. Lily puri alahuultaan ja odotti, että Rose pääsisi yli järkytyksestään, niin että hänkin alkaisi huutaa Lilylle. Niinhän siinä väistämättä kuitenkin kävisi.
”Scorpius Malfoy?” Rose henkäisi ja järkytys kuvastui selvästi hänen kasvoiltaan. ”Malfoy? Luihuinen?” Rose kysyi, aivan kuin olettaisi Lilyn korjaavan hänen väärinkäsityksensä. Lily vain nyökkäsi vaitonaisesti.
He istuivat jonkin aikaa ääneti, Rosen yrittäessä käsittää mitä Lily oli juuri sanonut ja Lilyn odottaessa varuillaan Rosen reaktiota.
”Lily”, Rose aloitti lopulta. ”Mitä sinä..? Miksi?”
”En minä tiedä”, Lily sanoi. Sitähän hän oli itsekin yrittänyt miettiä, mutta ei hän tiennyt minkä takia. ”Niin vain kävi.”
”Entä pitääkö hänkin sinusta?” Rose kysyi.
Lily nyökkäsi. ”Kaikesta päätellen kyllä.”
”Mutta eihän se ole mahdollista”, Rose sanoi. ”Scorpius Malfoy ei pidä kenestäkään.”
Lilyn ilme synkkeni, hänen kuultuaan Rosen sanat, mutta hän ei sanonut mitään.
”Ja oletteko te nyt sitten niin kuin yhdessä?” Rose kysyi kohottaen kulmiaan, kun Lily ei vastannut mitään.
”Niinpä kai”, Lily sanoi. Hän ei ollut ajatellut asiaa sillä tavalla, mutta niin kai se oli. Lily ei ollut ikinä ajatellut Scorpiusta poikaystävänään, mutta nyt kun Rose esitti asian noin, niin juuri niin kai se oli. Ja ajatus täytti Lilyn tunteella, jota lähinnä kai kuvasti sana onnellisuus.

Rose pudisteli päätään epäuskoisena. ”Ei voi olla totta. Lily et sinä voi olla Scorpius Malfoyn kanssa.”
”Miten niin en voi?” Lily kysyi.
”No koska et vaan voi. Sinä et tiedä millainen hän on. Minä en tiedä miksi hän on sinun seurassasi, mutta varmasti hänellä on jotain katalaa mielessään.”
”Onko se niin mahdoton ajatus, että hän voisi olla minun kanssani vain sen takia, että hän pitää minusta?” Lily kysyi loukkaantuneena.
”Anteeksi”, Rose sanoi anovalla äänensävyllä.. ”En minä tarkoittanut sitä niin. Minä vain… Sinä et tunne häntä, Lily. Ihan totta, sinun pitäisi pysyä mahdollisimman kaukana hänestä.”
”Minusta tuntuu, että minä tunnen hänet joka tapauksessa paljon paremmin kuin sinä”, Lily huomautti melko kylmäkiskoisesti.
Rose katsoi Lilyä pudistaen päätään. ”Ihan totta, minä en tajua, miten sinä ylipäätäänkään kiinnostuit hänestä. Lily, ethän sinä voi olla hänen kanssaan”, Rose toisti kiivaasti.
”Voinpas”, Lily sanoi. ”Minä tiesin, että sinä sanoisit noin. Minä tiesin, että sinä olisit kuitenkin vihainen minulle. Minun ei olisi ikinä pitänyt kertoa sinulle.”
”Lily, en minä ole vihainen sinulle”, Rose sanoi. ”Minä olen vihainen hänelle.”
”Hän ei ole tehnyt sinulle mitään pahaa”, Lily sanoi yhtäkkiä lujalla äänensävyllä. ”Hän ei ole paha ihminen vain sen takia että hän sattuu olemaan Malfoy. Kuinka vaikeaa se on oikein käsittää?”
”Minä ajattelen vain sinun parastasi”, Rose sanoi hiljaa ja pyyhkäisi hiukset pois silmiltään turhautuneella liikkeellä. ”Ja minusta sinun ei pitäisi olla hänen kanssaan missään tekemisissä.”
”Sinä et tunne häntä”, Lily sanoi uudestaan. ”Hänestä ei ole minulle mitään haittaa. Ja minä välitän hänestä todella, nyt on jo liian myöhäistä.”
Rose nojasi otsaansa vasten kämmeniään aivan kuin yrittäisi ajatella ankarasti. ”Minä en vain voi käsittää”, Rose aloitti epätoivoisella äänensävyllä. ”Yhtäkkiä sinä vain kerrot minulle, että sinä seurustelet Scorpius Malfoyn kanssa, ja oletat että se on minulle ihan okei. Sinun pitäisi ihan totta pysyä kaukana siitä pojasta.”
”Etkö sinä ymmärrä? Minä en voi”, Lily huokaisi.
Rose huokaisi. ”Mitä me nyt teemme?” hän kysyi sitten.
”Miten niin?” Lily kysyi yllättyneenä.
”No sinä olet ihastunut Scorpius Malfoyhin, ja meidän on pakko tehdä tälle tilanteelle jotain.”
”Sinun täytyy vain hyväksyä se, Rose”, Lily sanoi hiljaisella äänellä. ”Lopulta sinun on kuitenkin hyväksyttävä se.”
”Se nähdään”, Rose sanoi mahdollisimman epäilevään sävyyn.
”Kunhan et vain ole vihainen minulle”, Lily huokaisi. ”Minä en kestäisi, jos sinäkin vielä olisit vihainen minulle.”
”En tietenkään ole. Eihän se sinun vikasi ole, vaan sen hemmetin Scorpius Malfoyn”, Rose sanoi jääräpäisesti.
Lily onnistui jopa hymyilemään Roselle pienesti. Hän oli helpottunut, ettei Rose ollut ainakaan reagoinut yhtä kiivaasti, kuin Kaitlin. Tai ehkä se johtui siitä, että Rose oli vielä liian järkyttynyt, mutta Lily oli helpottunut, ettei Rose näyttänyt olevan vihainen hänelle, niin kuin Kaitlin.
”Ei hän ole tehnyt mitään pahaa”, Lily vakuutti vielä kerran. Rose ei vastannut mitään, kohauttipa vain olkiaan.

”Joka tapauksessa minä taidan tästä nyt lähteä etsimään Ethania”, Rose sanoi hetken kuluttua ja alkoi kerätä kirjojaan yhteen kasaan.”Nähdään huomenna. Koeta nyt olla joutumatta enempiin vaikeuksiin.”
”Nähdään”, Lily sanoi ja hymyili Roselle. ”Ja yritetään.”
Rose hymähti Lilylle takaisin ja heilautti kättään kävellessään ulos kirjastosta. Lily jäi tuijottamaan Rosen perään hämmästyneenä, mutta helpottuneena. Hän ei voinut uskoa, että hän oli kertonut Roselle Scorpiuksesta, eikä tämä ollut edes huutanut hänelle. Kaiken kaikkiaan Rose oli ottanut koko asian paljon paremmin, kuin hän oli olettanut.

Sinä iltana Lily meni kerrankin aikaisin nukkumaan, ja ehkä siitä johtuen, hän oli aamulla pirteämpi kuin aikoihin ja heräsi jopa ennen Kaitlinia. Puettuaan kouluvaatteet päälleen, hän päätti lähteä aamupalalle ennen Kaitlinia.
Tylypahkan käytävät olivat melko autiot, niin kuin aina aamuisin, Lilyn kävellessä kohti Suurta salia.
”Lily”, Lily kuuli jonkun kutsuvan häntä takaansa. Kääntyessään ympäri, hän huomasi, että Scorpius käveli häntä kohti iloisesti virnistäen.
”Hei”, Lily sanoi Scorpiuksen päästyä luokseen ja vilkaisi automaattisesti ympärilleen, ettei kukaan vain nähnyt.
”Tavataanko me taas illalla?” Scorpius kysyi Lilyltä.
”Minä en voi tänä iltana”, Lily sanoi pettyneenä. ”Minulla on huispausharjoitukset.”
Scorpius hymyili Lilylle pientä, pettynyttä hymyä. ”Ehkä minä sitten kestän yhden illan ilman sinua.”
Lily hymyili takaisin. ”Pakko.”
”Niinpä”, Scorpius sanoi. Sitten hän astui lähemmäs Lilyä ja suuteli häntä hellästi huulille, kädet Lilyn punaisten hiuksien lomassa.

Suudelma kesti jälleen kerran aivan liian vähän aikaa. Sen jälkeen Scorpius päästi irti Lilystä ja katosi kulman taakse. Lily jäi hymyilemään Scorpiuksen perään. Hän ei voinut uskoa, että Scorpius oli oikeasti hänen. Hänestä tuntui, että Scorpius oli ehdottomasti parasta, mitä hänelle oli ikinä tapahtunut. Scorpius oli jotain, mistä hän ei ollut osannut ennen edes uneksia, mutta nyt hänestä tuntui, ettei hän voisi enää elää ilman tätä. Lily tiesi, että tämä oli jo enemmän kuin pelkkä typerä, päätön ihastus. Scorpius merkitsi Lilylle niin paljon enemmän, kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Scorpius teki hänet onnelliseksi.
Siinä autiolla käytävällä Lily tajusi, että hän oli peruuttamattomasti rakastunut Scorpiukseen. Hän ei tiennyt miksi niin oli tapahtunut. Miksi hän oli rakastunut tähän ja miksi kaikki oli tapahtunut vielä niin nopeasti, mutta niin vain kävi jossain vaiheessa, aivan hänen huomaamattaan. Hän oli rakastunut Scorpius Malfoyhin.


A/N2: Kommentteja, jos saan pyytää?

[Tessuu]

aww,niitten treffit :)ne oli ihanat.pidin myös tosta lopusta 

[Neiti Pimeyden Lordi]

Tää on ihan mun ekoja kommentteja, että en ehkä saa mitään kovin järkevää aikaseks.
Oon kuitenkin lukenut pitkään, joten ihanaa päästä komentoimaan!
Mutta asijaan:

Olet tehnyt Scorpiuksesta juuri sellaisen, kuin kuvittelinkin. Komea, salaperäinen, mutta silti niin hellyyttävä ja suloinen! Paritus ylipäätään on melko onnistunut. Kiva myös, ettet unohtanut tutustuttaa hahmoja toisiinsa. Monet keskittyy liikaa siihen hahmojen kaulailuun ja tulee semmoinen tunne, että ne ei oikeasti edes tunne toisijaan. En edes pysty kuvittelemaan Lilyä sellaiseen suhteeseen.
Itsekkin ajattelin myös, että Lily ei voisi olla kertomatta suhteestaan jollekkin. Kaitlinin ja Rosen reaktiot olivat sekä raivostuttavat, että ymmärettävät.

No en taida toistaiseksi saada keksittyä mitään parempaa, mutta yritän uudestaan, kun jatkoa on taas tullut! 

[mAngo]

Ah, ihana<3
Jatkoa!


mAngo

[liinau]

ihan loistava ficci ! jatkoa ja pian !

[Lerosa]

Aaaawwww....
Scorpius ja Lily on ihania.
Mutta miksi Rose ja Katlin suhtautuu noin jyrkästi.
Draco ja Harry ja nämä olivat seiskakirjassa ihan ok väleissä.
Mutta jatkoa!!!!



-Lerosa

[koete]

Aaah, nää osat oli kaikki tosi hyviä. Noi Lily ja Scorpius on jotenkin tosi sulosia yhdessä. (:
Ja nyt mä haluan ,että kaitlin ja rose tajuaa, että se Scorpius ei oo paha ihminen ja sit ne hyväksyy sen, eikös juu? (::
Mutta jatkoa. (:

[Jazmín]

A/N: Kiva kun pidit Tessuu
Kiitos kommentista Neiti Pimeyden Lordi, kiva kun pidät Scorpiuksesta, se on mustaki ihana hahmo
Kiitos mAngo ja liinau
kiitos Lerosa, mä oon ajatellu tässä, että Harry ja Draco vaan esittää kohteliaita toisilleen, mut et esim. Malfoyt ja Potterit suhtautuu silti toisiinsa yhtä jyrkästi ku Pottereissaki, eli toi noitten suhde saa vähän samanlaisen vastaanoton, jos esim. pottereissa Hermione olis alkanu seurustella Dracon kanssa, koska silleen tää on mielenkiintosempaa Olipa pitkä selitys
Kiitti koete, kiva kun pidät Ja ehkä ne jossain vaiheessa tajuu 

ja vihdoinkin tässä on nyt luku numero 15. Enjoy!


15. Kaitlinin ongelmat

Koko koulupäivän Lily tunsi olonsa epätodelliseksi ja painottomaksi. Kaikki näytti jotenkin erilaiselta, vaikka mikään ei ollut muuttunut. Mutta Lily oli rakastunut. Ensimmäistä kertaa elämässään hän oli oikeasti rakastunut. Tunne kutitti hänen mahanpohjassaan ja tuntui varpaissa saakka. Jotenkin se muutti kaiken, vaikka samalla ei oikeastaan muuttanut yhtään mitään. Hän oli rakastunut luihuiseen ja ajatus sai hänet vain hymyilemään. se tuntui ihanalta, uudelta, hämmentävältä ja erilaiselta. Kaiken kaikkiaan se tuntui tosi kivalta. Hän oli rakastunut maailman ihanimpaan ihmiseen.
Kuitenkin Lily pyrki pitämään naamansa suurin pirtein peruslukemilla koko päivän, sillä Kaitlin näytti vieläkin masentuneemmalta ja ahdistuneemmalta kuin ennen, jos se edes oli mahdollista. Lily päätti itsekseen, että illalla hän ottaisi vihdoinkin selvää, mikä Kaitlinia vaivasi. Heidän riitansa oli jatkunut jo aivan liian pitkään ja Lilyn olisi pakko selvittää mikä Kaitlinia vaivasi, että hän voisi auttaa tätä. Sitähän varten ystävät olivat.

Huispausharjoitukset sujuivat ainakin Lilyn osalta melko hyvin. Oli mukavaa päästä taas luudan selkään ja keskittyä vaihteeksi vain sieppiin ja viileään iltailmaan kasvoilla. Ilmakin oli mukava, vaikka olikin melko kylmä, sillä oli jo lokakuun loppu. Ei kuitenkaan satanut eikä tuullutkaan. Lily ehti kuitenkin huomata, että Kaitlinilla ei mennyt yhtä hyvin, kuin yleensä. Hän oli poissaoleva ja onnistui kaksi kertaa melkein kumauttamaan lyöjätoveriaan Matt Burkea mailalla päähän.

Lilyn ja Kaitlinin kävellessä huispausharjoitusten jälkeen kahdestaan takaisin kohti Tylypahkaa, Lily päätti vihdoinkin kysyä Kaitlinilta, mikä tätä vaivasi.
”Kaitlin?” Lily aloitti hermostuneena.
Kaitlin käänsi kasvonsa kysyvästi kohti Lilyä.
”Onko kaikki kunnossa sinun ja Jamien välillä?” Lily päätti lopulta kysyä suoraan. Ennen kuin Kaitlin ehti vastata, Lily kuitenkin lisäsi: ”Äläkä yritä sanoa, että on, minä tiedän ettei ole.”
Kaitlin huokaisi apeasti. ”Se on pitkä juttu”, hän sanoi lopulta.
”Ei se mitään, minulla on kyllä aikaa”, Lily sanoi. ”Mennään kävelylle.” Lily johdatti Kaitlinin kohti järveä, kauemmas Tylypahkan linnasta.
”Kerro”, hän sanoi sitten.
Kaitlin tuijotti apeasti maahan. ”Minä rakastan Jamieta”, hän sanoi pitkän ajan kuluttua.
”Niin?” Lily sanoi rypistäen otsaansa. ”Totta kai sinä rakastat häntä, kuinka niin?”
”Hän ei rakasta minua.”
Lily katsoi ystäväänsä rypistäen otsaansa. ”Sanoiko hän niin?”
”Ei”, Kaitlin vastasi. ”Mutta minä tiedän sen.”
”Miten niin? Mistä sinä sen muka tiedät? Jos sinä vain ylireagoit?” Lily ehdotti. Se vaikutti kuitenkin vähän oudolta, Kaitlin ei yleensä ollut kovin mustasukkaista tyyppiä.
Kaitlin pudisti päätään. ”Minä vain tiedän. Kyllä minä vaistoan sen.”
”kuinka niin?” Lily kysyi.
”Hän ei enää halua olla minun kanssani samalla tavalla, kuin ennen. Hän on ihan niin kuin joku eri ihminen, ja minusta tuntuu… että ehkä hän on ihastunut johonkuhun toiseen”, Kaitlin kertoi.

Lily ja Kaitlin olivat nyt ehtineet järven rantaan ja he istuutuivat suuren tammen juurelle. Hetken he istuivat vaiti, katsellen tyynen järven pintaa ja sen yläpuolelle levittäytyviä tähtiä. Maisema oli rauhallinen ja kaunis.
”Oletko sinä puhunut tästä hänen kanssaan?” Lily kysyi hetken kuluttua huokaisten.
”No Jamie ei välttämättä ole kovin hyvä puhumaan tällaisista asioista”, Kaitlin sanoi. ”Lily, minua pelottaa, että minä menetän hänet”, Kaitlin sanoi surullisella äänellä, Lilystä näytti, että Kaitlin voisi purskahtaa itkuun millä hetkellä hyvänsä.
Lily ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa. Hän ei voinut vakuuttaa, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi ja että tietenkään Kaitlin ei menettäisi Jamieta, koska hän ei voinut olla varma siitä. Niinpä hän teki ainoan asian, joka hänen mieleensä tuli, lohduttaakseen Kaitlinia; hän kietoi kätensä tiukasti ystävänsä ympärille.
Kaitlin painoi kasvonsa vasten Lilyn olkaa ja he istuivat paikoillaan toisiinsa kietoutuneina. Lilystä tuntui hyvältä, olla taas vihdoinkin lähellä Kaitlinia. Eikä vain fyysisesti lähellä, vaan henkisesti, hänestä tuntui hyvältä, että he pystyivät taas puhumaan toisilleen.
”Olen pahoillani”, Lily sanoi Kaitlinille, kun tämä irrottautui hänestä. ”Ehkä sinun pitäisi vain puhua hänelle suoraan, eihän se kuitenkaan voi olla pahempaa, kuin teidän nykyinen tilanteenne. Mitä ikinä se onkaan, teidän pitää selvittää se.”
”Mutta minä en voi”, Kaitlin kuiskasi. ”Minä en voi menettää häntä. Mitä jos hän ei halua enää olla minun kanssani?”
Tämä ei ollut yhtään Kaitlinin tapaista, Lily mietti. Kaitlin ei yleensä ripustautunut toiseen ihmiseen – varsinkaan poikaan – tuolla tavalla. Kaitlin täytyi todellakin välittää Jamiesta. ”Totta kai se olisi ikävää, mutta sinä selviäisit siitä. Ainahan sinä selviät kaikesta.”
Kaitlin hymähti surullisesti. ”Minä en vain… tiedä mitä tekisin ilman Jamieta.”
”Se selviäsi sinulle kyllä”, Lily vakuutti. ”Sinun on vain selvitettävä asiat hänen kanssaan.”
”Minä tiedän”, Kaitlin huokaisi hetken tauon jälkeen. ”Minä en vain pystynyt. Kun vielä samaan aikaan minä olin riidoissa sinun kanssasi ja minusta vain tuntui että kaikki vihasivat minua, mitä ikinä minä teinkin”, Kaitlin huokaisi loihduttomana.
Lily jäykistyi kuullessaan Kaitlinin mainitsevan heidän riitansa. Hän ei halunnut, että Kaitlin alkaisi taas huutaa hänelle, kun hänestä jo tuntui, että he olivat jo päässeet sopuun.
Kaitlin näytti vaistoavan, mitä Lily ajatteli. ”Joten, sinä olet siis yhdessä sen Scorpius Malfoyn kanssa?” Kaitlin vaihtoi puheenaihetta.
Lily nyökkäsi, tuijottaen kohti maata jalkojensa juuressa, eikä uskaltanut kääntää katsettaan kohti Kaitlinia. ”Niin. Sinun pitää vain tottua siihen.”
”Mutta se on outoa”, Kaitlin huokaisi. ”Tai siis eihän se käy päinsä. Mieti nyt mitä sinun vanhempasikin sanoisivat, jos saisivat tietää. Tai kaikki muutkin. Sitä paitsi eihän Scorpius Malfoysta koidu mitään muuta kuin harmia.”
”Älä viitsi taas aloittaa”, Lily sanoi ärsyyntyneenä. ”En minä aio jättää häntä tässä lähiaikoina, joten sinun on vain pakko tottua siihen. Sitä paitsi ei Scorpiuksesta edes koidu mitään harmia.”
”Mutta on se silti outoa”, Kaitlin sanoi. ”Potter ja Malfoy.”

Lily pani helpottuneena merkille, ettei Kaitlin vaikuttanut mitenkään suuttuneelta. ”No enpä tiedä”, Lily kohautti olkiaan, pieni hymynkaarre huulillaan, hänen ajatellessaan Scorpiusta. ”Ei se nyt niin outoa ole, sehän on vähän niin kuin Romeo ja Julia.”
”Eikö se ollut se jästien satu?” Kaitlin kysyi hämmentyneenä. ”Mitä tekemistä sillä on tämän kanssa?”
”Romeo ja Julia rakastivat toisiaan, vaikka heidän sukunsa vastustivatkin sitä”, Lily selitti. ”Sitä paitsi se ei ole mikään satu, se on varmaan koko jästimaailman tunnetuin rakkaustarina.”
”Ai niin. Mutta eivätkös he kumpikin kuolleet lopussa, vain sen takia, että heidän sukunsa vihasivat toisiaan?” Kaitlin huomautti kohottaen kulmiaan.
”Äh”, Lily heilautti kättään ärtyneenä. ”Se on sivuseikka.”
Kaitlin kohautti olkiaan. ”Miten vaan”, hän sanoi pyöritellen silmiään.
”Eli tuo tarkoitti, että sinä hyväksyt meidät?” Lily kysyi hymyillen toiveikkaasti.
”No ei”, Kaitlin sanoi virnistäen takaisin. ”Mutta kai me silti voidaan olla ystäviä.”
Lily nauroi ja kietoi taas Kaitlinin ympärille ja nojasi poskeaan vasten Kaitlinin olkaa. Hänestä tuntui, kuin raskas taakka olisi pudonnut hänen harteiltaan, nyt kun hän oli saanut sovittua Kaitlinin kanssa.

He istuivat vielä jonkin aikaa järven rannalla, puun juurella, ennen kuin lähtivät takaisin sisälle Tylypahkaan ja vihdoinkin nukkumaan.

***
Lauantaiaamuna Rohkelikon ilmoitustaululle oli ilmestynyt seuraavan Tylyahon retken päivämäärä.
”Kahden viikon päästä”, Kaitlin sanoi ilahtuneena. ”Kurpitsajuhlan jälkeisenä viikonloppuna.” He lähtivät kohti suurta salia aamiaiselle ja astuessaan sisälle saliin he näkivät, että Albus istui rohkelikkojen pöydässä Kaidan kanssa.
”Kenen kanssa Albus istuu?” Kaitlin kysyi rypistäen otsaansa.
”Kaida Changin”, Lily kertoi. ”Hän on se Albuksen tyttöystävä.  Minä törmäsin heihin kerran vahingossa.”
”Ai jaa”, Kaitlin sanoi uteliaana. ”Eikös hän ole korpinkynsi?”
”Joo.”
”Tule, mennään moikkaamaan heitä”, Kaitlin sanoi innoissaan ja veti Lilyn mukanaan Albuksen ja Kaidan luokse.
”Hei Al”, Kaitlin tervehti virnistäen iloisesti. ”Ja hei Kaida.”
”Hei”, Kaida vastasi hiukan ujosti.
”Älä välitä Kaitlinista”, Lily hymyili Kaidalle heidän istuutuessaan Albuksen ja Kaidan viereen syömään aamupalaa.
He olivat jo lopettelemassa aamupalaa, kun Scorpius astui suureen saliin kahden kaverinsa kanssa. Lilyn katse hakeutui välittömästi Scorpiukseen ja hän huomasi, että tämä katsoi hymyillen takaisin. Kääntäessään katseensa vihdoin pois, hän huomasi, että Kaitlin katsoi Lilyä oudosti, puoliksi huvittuneena, puoliksi paheksuen.
”Mitä?” Lily kysyi. ”Älä katso minua noin.”
”Ei mitään, Julia”, Kaitlin sanoi virnistäen. Lily muksautti Kaitlinia nyrkillä olkapäähän.
”Miksi sinä kutsuit Lily Juliaksi?” Albus kysyi kummastuneena.
”Se on sellainen jästien satu”, Kaitlin aloitti.
”Aha?” Albus sanoi kohottaen kulmiaan.
”Hiljaa, Kaitlin”, Lily komensi varoittavasti. Kaitlin vain virnisti Lilylle, mutta tämän onneksi juuri silloin saapui posti. Iso lehtopöllö pudotti Päivän profeetan Albuksen syliin ja tämä kääri lehden auki.
”Onko siellä mitään mielenkiintoista?” Lily kysyi.
”Odotas”, Albus sanoi otsa kurtussa ja luki etusivun artikkelia. ”Johonkin Iskunkiertokujan liikkeeseen on murtauduttu”, hän sanoi hetken kuluttua. ”Ja he epäilevät, että syylisiä ovat karanneet kuolonsyöjät.”
”Ai jaa?” Lily sanoi ja kumartui lähemmäs lehteä. ”Mitä sieltä sitten on viety?”
”Joitain todella vahvoja ja vaarallisia kirottuja esineitä”, Albus sanoi. Luettuaan artikkelin, hän antoi lehden toisille, jotta hekin saivat lukea sen.
”Kummallista”, Kaitlin sanoi. ”Eihän tuollaisia esineitä kai saisi ylipäätäänkään olla enää missään myynnissä.”
”Niin ei kai”, Lily myönsi. ”Ihmettelen vain, mitä heillä mahtaa olla suunnitteilla. Tai siis, eikö se riittänyt, että he jo karkasivat Azkabanista.”
Kaitlin kohautti olkiaan. ”Niinpä.”
”No joka tapauksessa me ei voida tehdä sille asialle mitään”, Albus sanoi. ”Se on kuitenkin vain ajan kysymys, koska heidät saadaan kiinni.”
”Niinpä kai”, Lily huokaisi.
”Oletko sinä jo syönyt, Kaida?” Albus kysyi ja he nousivat pöydästä ja lähtivät ulos suuresta salista käsi kädessä.
”Meidänkin pitäisi mennä”, Kaitlin sanoi, ”meillä on huispaustreenit.”
”Onko?” Lily kysyi. Hän oli unohtanut asian kokonaan.
”On”, Kaitlin vastasi. ”Tuletko sinä?”

Matkallaan pois suuresta salista he kävelivät Jamien ohi. Kaitlin vilkaisi Jamieta huolestuneena ja hänen kasvoilleen ilmestyi taas rasittunut ja surullinen ilme.
”Sinun pitää puhua hänen kanssaan”, Lily mutisi Kaitlinille.
”Niin kai”, Kaitlin kohautti olkiaan.
Lily vain katsoi ystäväänsä huolestuneena, mutta ei sanonut mitään, kun he jatkoivat matkaansa rohkelikkotorniin hakemaan luudanvartensa ja huispauskaapunsa ja lähtivät sitten kohti huispauskenttää.

Harjoitukset sujuivat pääasiassa hyvin, vaikka Lily olikin kerran saada ryhmystä päähänsä ja melkein putosi luudaltaan. Ilma oli seesteinen ja pääasiassa hyvä huispauksen pelaamiseen, vaikka ilma olikin kylmenemässä kovaa vauhtia, muistuttaen talven lähenemisestä. Joukkue palasi linnaan vasta paljon lounasajan jälkeen, väsyneinä ja kylmissään, mutta tyytyväisenä.

***
Lily ja Scorpius olivat levittäneet koulukirjansa Tarvehuoneen lattialle ja yrittivät parhaansa mukaan keskittyä läksyihin. He olivat päättäneet, että heidän olisi viisasta ehkä joskus uhrata vähän aikaa läksyillekin, mutta Lily ei oikein pystynyt keskittymään, kun Scorpius oli niin lähellä häntä. Hän tunsi rakastuvansa Scorpiukseen yhä enemmän, joka hetki, jonka hän vietti tämän lähellä ja se oli vähän pelottavaakin; hänestä tuntui, ettei Scorpius mitenkään voisi tuntea samalla tavalla häntä kohtaan, kuin hän tunsi Scorpiusta kohtaan. Hän oli niin tavallinen, niin paljon mitättömämpi verrattuna Scorpiukseen. Lily huomasi, että hän vertasi itseään nykyään jatkuvasti Scorpiukseen, hänestä vain tuntui, että Scorpius oli aivan liian hyvä hänelle.
”Maa kutsuu Lilyä”, Scorpius naurahti ja heilutti kättään Lilyn nenän edessä.
”Ai anteeksi”, Lily sanoi ja keskitti taas huomionsa nykyhetkeen.
”Mitä sinä mietit?” Scorpius kysyi hymyillen.
”Minä vain… mietin”, Lily sanoi kohauttaen olkiaan.
Scorpius katsoi Lilyä kulmat kysyvästi kohollaan.
Lily huokaisi. ”Niitä karanneita kuolonsyöjiä vaan”, Lily keksi. Hän ei oikein viitsinyt paljasta, että häntä askarrutti, kuinka Scorpius oli aivan liian hyvä hänelle.
Scorpius kohottautui pystyyn lattialla, jossa hän oli maannut mahallaan Lilyn vieressä ja nojasi vasten sohvaa. ”Älä sinä siitä välitä”, Scorpius sanoi ja veti Lilyn kainaloonsa. ”Heidät saadaan ihan kohta kiinni.”
”Niinpä kai”, Lily sanoi.
”Ja sitä paitsi”, Scorpius lisäsi virnistäen. ”Sinä olet ihan turvassa, minä en antaisi mitään pahaa
tapahtua sinulle.”
Lämmin onnentunne hulahti Lilyn vatsaan, kun hän kuuli Scorpiuksen sanat ja hän hymyili leveästi. ”Ei minua pelotakaan, minä vain mietin”, Lily sanoi, ”mitäköhän he oikein puuhaavat.”
”No tuskin mitään kovin laillista ainakaan”, Scorpius sanoi, ”mutta ihan totta, älä välitä siitä.” Scorpius rutisti Lilyn vieläkin lähemmäs itseään ja kohotti Lilyn kasvot etusormellaan, niin että ne olivat hänen omiensa tasalla. Sitten yhtäkkiä Scorpius suuteli häntä suoraan suulle ja onnistui tehokkaasti pyyhkimään Lilyn mielestä pois kuolonsyöjät ja muut.
Lily punoi sormensa Scorpiuksen hiusten lomaan, hän maistoi Scorpiuksen huulillaan ja tunsi Scorpiuksen käsivarret vyötärönsä ympärillä. Hän ei ollut koskaan ennen halunnut ketään samalla tavalla kuin Scorpiusta, kaikki hänen aistinsa olivat täynnä Scorpiusta. Hänestä tuntui, että hän ei olisi halunnut päästä Scorpiusta koskaan pois läheltään.

Lily irrotti huulensa Scorpiuksen huulilta vasta, kun hänen oli aivan pakko vetää henkeä. Scorpius nosti Lilyn sohvalle ja kiipesi itse perässä.
”Näin on mukavampi”, Scorpius sanoi virnistäen. ”Tuo lattia on aika kova.”
Lily naurahti pienesti. Sitten hän kaivoi altaan, sohvatyynyjen välistä rypistyneen pergamentinpalan, jossa oli hänen viime tunnin Taikahistorian muistiinpanonsa. ”Läksyjen luku taitaa jo riittää”, hän sanoi nakaten pergamentin huoneen nurkkaan.
”Hyvä päätös”, Scorpius sanoi ja veti sitten Lilyn syliinsä. ”Minulla on nimittäin parempikin idea, mitä me voidaan tehdä.”
Lily hymyili kun pienet perhoset lepattivat taas kerran hänen vatsassaan. Hän oli käsittämättömän onnekas, kun hän sanoi olla Scorpiuksen sylissä. Hänestä tuntui, ettei hän mitään muuta halunnut tai tarvinnutkaan. Hän käänsi kasvonsa kohti Scorpiusta, ottaen vastaan taas yhden suudelman.

Jonkin ajan kuluttua he makasivat sohvalla Lilyn pää nojaten vasten Scorpiuksen rintaa. Sohva oli aika kapea heille kahdelle, mutta Lilyä ahtaus ei ainakaan haitannut yhtään, se vain tarkoitti, että hän sanoi olla lähempänä Scorpiusta. Lily kieputti hajamielisesti yhtä Scorpiuksen vaaleista hiussuortuvista sormensa ympäri. Hän rakasti Scorpiuksen hiuksia.
”Scorpius?” hän kysyi vaimealla äänellä.
”Niin, kulta?” Lilyn sormet jähmettyivät Scorpiuksen hiusten lomaan, kun hän mietti, oliko hän kuullut oikein. Oliko Scorpius oikeasti juuri kutsunut häntä kullaksi? Scorpius nauroi hiljaa ja painoi suukon Lilyn otsalle. ”Niin?” hän toisti huvittuneena. Lily oli jo melkein unohtanut, mitä hänen pitikään sanoa.
”Miksi ihmeessä sinä oikein pidät minusta?” hän kysyi ihmettelevään äänensävyyn.
Scorpius katsoi Lilyä yllättyneenä. ”Tuo nyt oli tyhmä kysymys.”
”Miten niin?” Lily kysyi. ”Sinä olet niin mukava ja hauska ja salaperäinen ja hyvännäköinen ja kaikkea ja minä olen vain minä. Miksi ihmeessä sinä viihdyt minun kanssani?”
”Juuri sen takia”, Scorpius sanoi. ”Koska sinä olet sinä. Eikä se ole koskaan mikään vain. Sinä olet ihana, suloinen ja mukava. Sitä paitsi sinä olet fiksu ja hauska ja kaunis. Haluatko että jatkan, siitä tulisi aika pitkä lista.”
Lily naurahti hiljaa ja kaivautui syvemmälle Scorpiuksen kainaloon, suojaan maailmalta.

Kun Lily vihdoin reilusti puolen yön jälkeen palasi takaisin rohkelikkotorniin, oli jo niin myöhä, että melkein kaikki olivat menneet nukkumaan. Oleskeluhuoneessa ei itse asiassa ollut ketään muuta kuin Kaitlin, joka istui yhden sohvan nurkassa hievahtamatta, palloksi käpertyneenä.
”Hei Kaitlin”, Lily sanoi ja asteli lähemmäs Kaitlinia.
Kaitlin ei vastannut mitään, vaan käänsi vain kasvonsa väsyneesti kohti Lilyä. Lily näki heti, että kaikki ei ollut kunnossa.
”Mikä hätänä?” Lily kysyi rypistäen otsaansa ja istahti sohvalle Kaitlinin viereen.
Kaitlin käänsi katseensa takaisin varpaisiinsa ja vastasi vasta hetken hiljaisuuden jälkeen värittömällä äänellä. ”Minä ja Jamie erottiin.”
”Voi Kaitlin”, Lily henkäisi ja veti ystävänsä tiukkaan halaukseen. Kaitlin painoi kasvonsa tiukasti vasten Lilyn olkaa ja istui hievahtamatta paikallaan.
”Mitä tapahtui?” Lily kysyi hiljaa hetken kuluttua, silittäen lempeästi Kaitlinin tummanlilaa tukkaa.
”No minä yritin jutella hänen kanssaan niin kuin sinä käskit”, Kaitlin aloitti tuikahdetulla äänellä. ”Ja sitten se jotenkin alkoi muuttua enemmän ja enemmän riidaksi…” Kaitlinin ääni vaimeni ja haipui lopulta olemattomiin.
Kaitlin henkäisi syvään ja nosti vihdoinkin kasvonsa esiin. ”Ja hän sanoi, ettei hän rakasta minua.”
Lily tuijotti Kaitlinia sanattomana, hän ei ollut koskaan ollut erityisen hyvä lohduttamaan toisia tällaisissa tilanteissa. Hän ei koskaan osannut sanoa oikeita asioita. Lopulta hän tyytyi vain sanomaan ”olen pahoillani” ja rutistamaan Kaitlinia vielä kerran.
Kaitlin vain nyyhkäisi surkeana ja kietoi kätensä poviensa ympärille.
”Hän on tyhmä, jos hän ei tajua mitä menettää”, Lily sanoi keksimättä mitään parempaakaan lohdutukseksi. ”Ei hän kuitenkaan ole sinun arvoisesi.”
Kaitlin nyyhkäisi vielä kerran entistäkin rajummin ja kyyneleet alkoivat valua hänen poskilleen. ”Älä sano noin”, Kaitlin nyyhki. ”Minä rakastan häntä.”
”Minä tiedän”, Lily kuiskasi hiljaa, kädet lohduttavasti Kaitlinin ympärillä. ”Minä tiedän, mutta kyllä se siitä. Se helpottaa ajan myötä.”
”Eikä helpota”, Kaitlin parkaisi ja hautasi taas kasvonsa vasten Lilyn okapäätä, niin että Lilyn paita kastui hänen kyynelistään läpimäräksi. ”Minä rakastan häntä Lily, minä en voi elää ilman häntä”, Kaitlin sanoi epätoivoisella äänellä.
”Kyllä sinä voit”, Lily sanoi lujalla äänellä. ”Ehkä sinusta nyt tuntuu, että et voi, mutta kyllä sinä voit.”
”Minä en selviä tästä”, Kaitlin sanoi surkeana.
”Totta kai sinä selviät. Sinä selviät aina kaikesta”, Lily huomautti.
”Paitsi tästä”, Kaitlin sanoi.
”Tästäkin”, Lily väitti vastaan. ”Tule, mennään nukkumaan. Sinulla on aamulla parempi olo.”
”Eikä ole”, Kaitlin nyyhkäisi. ”Miten minulla voisi olla ilman Jamieta.”
”No ainakin sinä olet aamulla pirteämpi.”
”Luuletko sinä oikeasti, että minä pystyn nukkumaan nyt?” Kaitlin väitti vastaan.
”Joo”, Lily sanoi päättäväisesti, ”kunhan sinua vain väsyttää tarpeeksi.”
Kaitlin nosti vihdoinkin kasvonsa esiin ja katsoi surkeana Lilyä. ”Anteeksi että minä kastelin sinun paitasi”, Kaitlin sanoi pyyhkien kyyneliä poskiltaan.
”Äh, ei se mitään”, Lily sanoi huiskauttaen kättään. ”Tule.”

Lily veti Kaitlinin ylös sohvalta ja he menivät makusaliinsa. Lily peitteli Kaitlin sänkyyn, aivan kuin pikkulapsen.
”Hyvää yötä, Lily”, Kaitlin nyyhkäisi unisesti.
”Hyvää yötä, Kaitlin”, Lily huokaisi ja meni sitten oman sänkynsä luokse vaihtamaan yöpuvun päälleen. Päästyään peittojen alle lämpimään hän nukahti melkein heti.

Sunnuntaiaamuna Lily heräsi vasta myöhään ja huomasi, että koko makusali oli tyhjä lukuun ottamatta häntä ja Kaitlinia, joka vielä nukkui pieneksi palloksi käpertyneenä sänkynsä nurkassa näyttäen surulliselta ja heiveröiseltä.
Lily hiippaili suihkuun varoen herättämästä Kaitlinia ja kun hän oli pukenut vaatteet päälleen, eikä Kaitlin ollut vieläkään herännyt, Lily päätti lähteä yksin aamiaiselle ja antaa Kaitlinin nukkua. Tämä ei kuitenkaan ollut varmaankaan saanut yöllä unta mitenkään erityisen hyvin.

Päästyään suureen saliin hän huomasi Rosen ja Ethanin korpinkynnen pöydässä ja meni taas heidän luokseen.
”Huomenta”, Rose sanoi iloisesti hymyillen Lilylle, kun tämä istuutui hänen viereensä.
”Hei”, Lily sanoi haukotellen makeasti ja veti puurolautasen lähemmäs itseään.
”Missä Kaitlin on?” Rose kysyi. ”Ette kai te vielä riitele?”
”Mistä Lily ja Kaitlin riitelee?” Ethan puuttui puheeseen.
Rose vilkaisi Lily nopeasi. ”Ei mistään”, hän sanoi sitten.
”Jaahas”, Ethan sanoi muka-loukkaantuneella äänellä. ”Miksi minulle ei ikinä kerrota mitään?”
Rose nauroi Ethanin ilmeelle ja suukotti tätä nopeasti huulille. ”Sinä et halua tietää.”
Sitten hän käänsi taas huomionsa Lilyyn. ”Niin?”
”Ei”, Lily sanoi pudistellen päätään, ”Ei me riidellä enää. Mutta Kaitlin ei taida olla nyt ihan kunnossa. Jamie jätti hänet.”
”Ai?” Rose henkäisi rypistäen otsaansa. ”Mutta juuri vähän aikaa sitten, heillä näytti menevän niin hyvin.”
”Niinpä”, Lily huokaisi.
”Miten Kaitlin voi?” Rose kysyi huolestuneena.
”No ei kovin hyvin”, Lily sanoi rypistäen otsaansa. ”Minä jätin hänet nukkumaan, hän tarvitsee unta.”
”Kaitlin parka”, Rose sanoi. ”Hän oli niin rakastunut Jamieen.”
Lily nyökkäsi surkeana. ”Niin oli.”

Syötyään aamiaisensa loppuun Lily lähti takaisin rohkelikkotorniin katsomaan, olisiko Kaitlin jo herännyt. Päästyään heidän makusaliinsa, hän huomasi, että Kaitlin oli kuin olikin hereillä, mutta tämä makasi silti täysin lamaantuneen näköisenä sänkynsä nurkassa ja Lily näki, että hän oli taas itkenyt.
”Hei”, Lily sanoi varovasti ja istuutui Kaitlin sängyn laidalle.
”Sinä olit väärässä”, Kaitlin sanoi hiljaisella äänellä. ”Nyt on aamu ja minä olen nukkunut vaikka kuinka kauan, mutta minusta ei silti tunnu yhtään sen paremmalta.”
Lily katsoi Kaitlinia surullisena, eikä taaskaan oikein tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt vastata. ”No ei ehkä vielä, mutta se helpottaa kyllä ajan myötä. Tulisitko syömään jotain aamupalaa?”
”Ei ole nälkä”, Kaitlin sanoi ja kääriytyi vielä tiukemmin peittoonsa, aivan kuin hänellä olisi ollut kylmä.
”Sinun pitäisi syödä jotain”, Lily sanoi huolestuneena.
”Ei”, Kaitlin sanoi terävästi. ”Minä en halua. Sitä paitsi jos minä tulisin alas, minä voisin törmätä Jamieen ja minä en halua nähdä häntä.”
”No et sinä kuitenkaan voi piilotella täällä ikuisesti”, Lily huomautti lempeästi.
”Mutta toistaiseksi voin”, Kaitlin sanoi jääräpäisesti. ”Minä haluan olla yksin.”
”Mutta Kaitlin – ”, Lily aloitti.
”Mene etsimään vaikka Scorpius tai jotain”, Kaitlin sanoi ja käänsi selkänsä Lilylle.
Lily kohotti kulmiaan huolestuneena. Hän ei olisi uskonut, että Kaitlin ikinä kehottaisi häntä tieten tahtoen etsimään Scorpiuksen. Kaitlin ei tosiaankaan tainnut olla kunnossa.
”Mutta minä vain haluan auttaa sinua”, Lily aloitti.
”Minä tiedän”, Kaitlin sanoi väsyneellä äänellä, ”mutta minä haluan ihan totta nyt vain olla yksin.”

Sen jälkeen Kaitlin ei sanoin enää mitään, sulki vain silmänsä ja puristi peittoaan kuin hengenhädässä, ettei Lily vain olisi saanut mieleen kiskaista sitä pois hänen päältään. Lopulta Lily antoi periksi. ”Hyvä on”, hän huokaisi ja nousi sängyn laidalta.
”Kiitos”, Kaitlin sanoi tukahdetulla äänellä, kun Lily oli lähdössä ulos makusalista ja veti peiton päänsä yli, niin että hän näytti vain muhkuraiselta peittokasalta sänkynsä nurkassa.
Päästyään alas oleskeluhuoneeseen Lily päätti, että hän voisi saman tien tehdä niin kuin Kaitlin oli ehdottanut ja etsiä Scorpiuksen.

[mAngo]

Hihii, olinko eka? 
Ah, ihanaa jatkoa! <3
Kaitlin -raukka! Arvaan että Jamie ois ihastunu Lilyyn?
Mutta Lily ja Scorpius on joku paras paritus ikinä, rakastan tätä ficciä etc.
Rakentavaa.
MUTTA KIITOS JATKOSTA.





mAngo

[eFFy]

Oiii<3
Ihana ficci. Löysin tän vähä aikaa sitte ja sain nyt luettua kokonaan. =) Ihana on<3 Rakentava lähti metsää, mut toivottavasti ees tää piristi;D
-eFFy