Kirjoittaja Aihe: Pikku Miranda | K-11, itsemurha, angst, mieto femslash, one-shot  (Luettu 2354 kertaa)

androidi

  • ***
  • Viestejä: 182
  • Nadine Angerer's loveslave
Name: Pikku Miranda
Rating: K-11
Warning(s): itsemurha, mieto femslash
Genre: Angst ainakin
Sain improvisaationi tähän tarinaan Leevi and the Leavingsin kappaleesta Pikku Miranda, josta nimi tulee. Myös Apulannan Ilona menee hyvin tämän kirjoitelman kanssa.



Kaikkialla ympärilläni mustiin pukeutunut ihmismassa nyyhkii ja taputtelee toisiaan selkään vaappuessaan hitaasti lähemmäs harmaaseen syystaivaaseen hukkuvan kirkon siluettia, ja sen kivisiä portaita, jotka johtaisivat meidät peruuttamattomasti tämän tapahtuman todellisuuteen.
Sä aina väitit, ettei kukaan rakasta sua. Että olisi aivan sama, vaikka kuolisitkin pois. Kunpa sä vain näkisit tämän. Kunpa sä näkisit, kuinka moni ihminen oli ihan tolaltaan kuultuaan, mitä sä teit itsellesi. Koko koulu hiljentyi yhtenä päivänä sun muistoosi. Mun mielestäni se oli kammottava juttu sua kohtaan, sillä useimmilla niistä ei ole susta minkäänlaisia muistoja. Ja monilla niistä, jotka sut oikeasti tunsikin, on vain mielikuvia niistä pilkoista, joita ne huuteli sun perääsi käytävillä.
”Huora!” ”Lesbo!” ”Tyrkky!”
”Kasvakaa!” sä huusit aina takaisin, ja nauroit niiden lapsellisuudelle. Sä kerroit niistä aina mullekin jälkeenpäin, ja nauroi vähän lisää. Sä et halunnut antaa kenenkään nähdä, kuinka sä itkit hymyn ja mustan otsatukan takana.
”Saara, tuletko sinä?” äitini kysyy, kun kirkonkellot kumahtelevat viimeisiä kertoja, ”Hautajaiset alkavat ihan juuri”
Minulle ne alkoivat ajat sitten, ajattelen ääneti ja katselen lasittunein silmin äitini lävitse. Hänellä on yllään musta satiinihame ja villapusero, ja hän hytisee pidellen nenäliinaa huuliaan vasten. Hänelläkin valuvat kyyneleet poskilla, vaikka vähintään kolme kertaa viikossa hän tapasi pitää minulle saarnoja aiheesta ”Laura sitä ja Laura tätä ja hän on aivan liian nuori puuhaamaan kaikenlaista noin villiä ja kaikki sinun muut ystäväsi ovat niin fiksuja joten miksi sinä roikut hänen kanssaan…”
Kunpa sä näkisit nyt, ketkä kaikki nyyhkii sun perääsi ja katuu puheitaan.
”Saara?” äitini yrittää uudestaan, ”Minä menen sisään. Haluatko sinä tulla vai jäätkö hetkeksi ulos?”
En vastaa hänelle. En kykene; tuntuu kuin kaikki sanomattomat sanani kiertyisivät kuristavaksi köydeksi kaulani ympärille. Haluaisin haukkoa kylmää ilmaa ympärilläni, mutta tyydyn vain ohittamaan äitini sanaakaan sanomatta ja suuntaamaan askeleeni kohti kirkon pihaa. Äitini ymmärtää ja pian olen yksin. Kellot lopettavat soimisen, ja hiljaisuus laskeutuu. Sisällä pappi on luultavasti aloittanut puheensa.
Miksi sut haudataan tänne? kysyn katkerasti. Sä aina vihasit tätä paikkaa. Vihasit ihmisiä koulussa, kaupungilla, vihasit perhettäsi ja jokapäiväisiä riitoja, vihasit tylsiä matalia huteria taloja ja kauppoja ja tyhjyyttä, ja sitä kun humalatila vaihtui krapulaan ja unohdus todellisuuteen.
”Me päästään vielä joku päivä pois, Saara”, sä aina sanoit mulle, ”Sitten kun tää vitun yläaste loppuu me päästään jonnekin muualle. Pois täältä. Saat nähdä. Mä vien meidät pois täältä”
Sä sanoit niin, ja sun silmiisi syttyi pitkästä aikaa toivo, kun sä seisoit keskellä mun huonetta tärisevät kädet karttapallon yllä. Mä en ollut varma, halusinko pois – mun elämä oli täällä. Mutta mä halusin toivon jäävän sun muutoin niin väsyneisiin ja liian tummuneisiin silmiisi, ja mä halusin että sä viet mut pois.

Yön sateista vielä kostea, leikkaamaton nurmikko kutittaa korkokenkien paljaaksi jättämiä nilkkojani. Tuuli puhaltaa kipeästi silmiini, mutta niihin ei nouse edes vettä; minkäänlaisia kyyneliä ei tule. Ne taisivat kaikki loppua silloin, kun juoksin viimeisen ambulanssin perässä koko matkan sairaalalle ja ryntäsin sisään vain nähdäkseni koko sun itkevän perheesi käpertyneenä yhteen kasaan aulan tuoleille, ja kuullakseni, että oli ollut liian myöhäistä, eikä mitään, mitä olisi tehtävissä. Ei enää.
”Laura on poissa”, ne olivat sanoneet valkoisissa takeissaan, kasvot kylminä.
Katson kuvaani harmaan hautakiven pinnasta; vaaleat hiussuortuvani ovat karkailleet nutturasta, ja kehystävät valkoisia kasvojani. Toivoisin, että edes muutama kyynel toisi väriä poskilleni, mutta se on turhaa. Sä olet jo mennyt, eikä mitkään kyyneleet tuo sua takaisin.
Sä yritit sitä jo kerran aikaisemminkin. Otit yliannostusta.
Mä olin katsellut sen vääjäämätöntä tuloa. Nähnyt, kuinka sä peitit huiveilla ja siteillä arvet sun käsivarsissasi, kun me mentiin ulos ja muiden luo. Ne arvet lisääntyivät päivä päivältä, pian niitä oli nilkoissa ja kohta kaikkialla, ja mä avuttomana puristin sun kättäsi kun sä nukuit ja sivelin niitä punaisia viiruja, koska sä et antanut kenenkään koskea niihin ollessasi valveilla. Sä kerroit kirjoittaneesi itsemurhakirjeet valmiiksi, ja sanoit, ettei kukaan välitä. Mä en voinut muuta kuin halata sua, painaa sut itseäni vasten ja luvata, että mä välitin, ikuisesti. Se oli ainoa mitä mä osasin tehdä – roikkua sussa epätoivoisesti kiinni.
Ehkä kukaan ei välittänytkään. Tai välitti tietysti, mutta ei siitä, kun sanoit tappavasi itsesi. Sä olit klassinen angstiteini, sellainen, jonka puheita ei kukaan ota tosissaan. Sä tuhlasit puoli kiloa lakkaa lyhyisiin, mustiin hiuksiisi, meikkasit liikaa mustaa maskaraa, joka varisi silmien ympäriltä poskille, lävistit itse korviasi hakaneuloilla – kaikkien mielestä kuului myös asiaan, että sä kertoilisit kuinka perseestä elämä oli ja kuinka sä halusit pois.
Mutta olin mä silti järkyttynyt, kun sä oikeasti yhtenä näennäisesti ihan tavallisena päivänä lähdit kesken päivän koulusta kotiin ja kittasit kurkustasi alas seitsemän Burana 600:sta ja viisikymmentä jotain muuta pikkupilleriä. Mä löysin sut keittiösi lattialta täydessä horteessa ja soitin Myrkytyskeskukseen.
Sä jouduit Kellokoskeen suljetulle. Mä kävin pari kertaa tapaamassa sua siellä. Mun mielestä se paikka vaikutti ihan mukavalta ja hoito teki sulle varmasti hyvää, mutta molemmilla kerroilla sä raivosit mulle, koska mä olin kuulemma syypää siihen, että sua ”pidettiin siellä vitun vankilassa”, ja sä hakkasit pienen huoneesi seiniä ja vannoit vielä tappavasi ne kaikki julmat ihmiset, joiden ainoa päämäärä oli aiheuttaa sulle tuskaa, ja kyyneleet levittivät sun mustat meikit pitkin kasvoja. Myöhemmin illalla sä soitit mulle ja pyysit nyyhkyttäen anteeksi. Sulla oli mielialan aaltoiluhäiriö, mutta kai sä silti jotenkin tajusit, kuinka paljon mä välitin.
Koulu sai puhuttavaa. ”Laura on mielisairaalassa”-lausetta kuuli kaikkialla ja kaikissa muodoissa, kuiskutellen, pilkallisesti ja vitsinä. Ne sanat sattuivat kuin kaikki ne kerrat, jolloin olit viillellyt itseäsi, mutten koskaan sanonut mitään, vaikka olisi pitänyt; kun pääsit pois ja palasit takaisin, osasit hiljentää ne niin paljon paremmin itse.
Kun sä palasit, mä päätin kaikin keinoin estää sua enää ikinä tuntemasta, että kaikki oli turhaa. Siksi mä yritinkin olla iloinen, kun sä tapasit Joonaksen, sillä mä en ollut pitkään aikaan nähnyt sun loistavan sillä tavalla. Näky susta polvillaan mun huoneen lattialla, kädet viuhtoen, hiukset sekaisin, hymy korvasta korvaan kertomassa, kuinka te olitte nyt Joonaksen kanssa yhdessä, oli varmasti yksi suloisimmista muistoistani ikinä. Siitäkin huolimatta, etteivät kimaltavat onnenkyyneleet sun poskillasi johtuneet musta.
Sä olit pitkään etsinyt omaa prinssiäsi, odottanut sankaria valkoisella ratsullaan, joka pelastaisi sut ja saisi peikkotytön muuttumaan oikeaksi prinsessaksi. Muutaman kuukauden ajan sun silmissäsi loistivat tähdet, ja vaikka mun sydän täyttyi kuumalla hapolla aina, kun sä mainitsit Joonaksen nimen, mä halusin sun onnesi kestävän ikuisesti. Sitten te erositte. Se paskiainen petti sua, ja sä et edes yrittänyt peitelle, kuinka pahasti se repi sut palasiksi. Arvet, jotka olivat sun ihollasi jo miltei ehtineet haaleta, lisääntyivät taas räjähtävällä voimalla, ja tuska oli taas sun elämäsi sana.
”Mä odotan edelleen mun prinssiäni”, sä sanoit.
Mutta sä et ikinä ollut entisesi Joonaksen jälkeen. Yhden yön jutut täyttivät sun elämäsi, ja ”Laura on horo!”-tyyliset huudot meidän koulupäivät. Mutta mä tiesin, että sä et etsinyt vain hetken huumaa. Sä etsit rakkautta. Sä et halunnut mitään muuta enemmän kuin vakavan, hellän suhteen, mutta kerta toisensa jälkeen mä näin sun epätoivoisten kuvitelmiesi kaatuvan.
”Mä olen löytänyt elämäni rakkauden!” sä hehkutit aina kolmen päivän seurustelun jälkeen, ja viikon kuluttua te erositte katkerasti, ja sä haistatit niille vitut ja kehotit pysymään poissa sun silmistäsi.
Sä kokeilit tytönkin kanssa muutaman päivän verran, ja sen jälkeen ei tullut loppua leimaamiselle ja pilkkahuudoille.
”Lesbo!” meikatut blondit kiljuivat, kun kävelit oli koulun käytävillä.
”Joo, sä oot ihan vitun hot, alatko oleen?!” huusit takaisin ja nauroi ylväästi niiden säikähtäneille ilmeille, ”Mä en ole lesbo, mä olen bi, ettekö te vittu tiedä mitä niillä on eroa?”
Mulle sä kerroit, ettet kestänyt sitä enää, ja halusit vaihtaa koulua. Mä yritin saada sut jäämään, ja vakuutin että kaikki olisi vielä joskus hyvin. Mä olin sisimmässäni järkyttynyt, koska sä olit luvannut viedä mutkin pois täältä, mukanasi. Mutta nyt sä vain tuijotit ikkunasta kaukaisuuteen lasittunein silmin, elit itsellesi, elit omaa hidasta kuolemaasi.

Sä et koskaan löytänyt sun ritariasi, joka olisi ottanut sut ratsunsa selkään ja tehnyt susta valtakuntansa kuningattaren.
Mä en olisi pystynyt tekemään peikkotytöstä prinsessaa, mutta mä olisin voinut ottaa sut ihan sellaisena kuin sä olit, olisin ottanut sen peikkotytön ja rakastanut sitä lämmöllä. Niin kuin sinä yönä kun järjestit ne kotibileet, jossa kaikkea oli vähän liikaa, porukkaa ja juomia myöten, ja rikkoutunut kattolamppu oli viimeinen pisara sulle ja sä räjähdit ennennäkemättömästi. Kun sä olit karjunut äänesi käheäksi ja heittänyt kaikki pihalle, mä hiivin eteiseen ja löysin sut lattialta, voimattomana, värisevänä myttynä. Sä olit humaltunut, ja sun pupillisi olivat laajenneet niin, että sun silmäsi olivat miltei vain kaksi mustaa palloa, ja sä makasit mun sylissä, ja sun huulesi painuivat lujasti mun kaulalle, ja sä toistelit: ”Saara, sä olet ainoa joka välittää. Sä olet ainoa, jonka mielestä mä olen jonkin arvoinen. Anteeksi, etten mä ole. Mä en ole sun arvoinen”. Sun loppusi oli lähellä, enkä mä voinut sille mitään. Mun olisi pitänyt sanoa, että sä olet jonkin arvoinen, koko maailman arvoinen mulle, mutta mä en pystynyt. Mä en uskaltanut, en ollut tarpeeksi vahva. Musta ei olisi koskaan voinut tulla sitä prinssiä, jonka sä halusit.
Ja nyt mun pitäisi unohtaa ne kokkareisen maskarakerroksen takana vilkkuvat silmät, jotka katsoivat anovasti, pörröinen otsatukka, joka kaartui naaman poikki kohti nenää miltei kohtisuoraan, mutristuva alahuuli, joka painui törrölleen aina kun olin vastahakoinen johonkin, mitä sä tahdoit. Mun piti unohtaa sun hullut lupaukset ja suunnitelmat, ja kaikki ne haaveet, jotka jäivät ainiaaksi toteutumatta.
Ainakin yksi sun haaveesi toteutui.
Nielaisen ja kohotan katseeni, kun kirkon ovet aukeavat. Musta-asuiset miehet kantavat puista arkkua ulos ja kohti vähän matkan päässä odottelevaa ruumisautoa.
Nyt sä olet vapaa. Niin kuin sä aina halusit.
Mikään ei enää kahlitse sua milloinkaan. Ei terapialaitoksen vierailuajat tai sun äitisi huuto, sun ei tarvitse enää koskaan väistää ainuttakaan sua kohti heitettyä pulloa, eikä yksikään seksinhaluinen jätkä enää ikinä petä ja satuta sua.
Peikkotyttö on muuttunut enkeliksi, jonka on aika levittää pitkään piilossa olleet siipensä, ja lentää. Lentää pois mun unistani, ja jonnekin parempaan paikkaan, missä se voi painaa päänsä Jumalan syleilyyn ja itkeä viimeisen kerran kaiken mustan meikkinsä pois, minkä jälkeen se valuu vetenä takaisin maan pinnalle, mihin kaikki peikkoenkelin kipu on jäänyt unohduksiin.
Kuin vakuutuksena mun ajatuksilleni, alkaa taivaalta ropista pieniä pisaroita.




*RUKOILEN kommentteja!!*


// Ancka lisäsi ikärajan alkutietoihinkin.
« Viimeksi muokattu: 18.11.2014 12:55:28 kirjoittanut Vanilje »
Frauen-Nationalmannschaft

FFC Frankfurt

M``raa

  • ***
  • Viestejä: 202
Vs: Pikku Miranda
« Vastaus #1 : 29.12.2008 17:38:24 »
Kaunista, niin kaunista, mutta surullista.
Mä pidän tästä aivan mielettömästi. Teksti oli selkeää ja helppolukuista. Virheitä en bongannut ollenkaan.
Tässä oli kaikkea juuri sopivasti. Ei mitään liikaa tai liian vähän. En oikein osaa selittää.
Ja mä en nyt keksi oikeastaan mitään sanottavaa tästä. Tykkäsin : )
Kiitos
Life's a twisted kind of reality, a fantasy

androidi

  • ***
  • Viestejä: 182
  • Nadine Angerer's loveslave
Vs: Pikku Miranda
« Vastaus #2 : 29.12.2008 23:48:13 »
Aww, kiitos paljon kommentista, piristä päivääni :)
Frauen-Nationalmannschaft

FFC Frankfurt

PyroEnvidia

  • *
  • Viestejä: 2
Vs: Pikku Miranda
« Vastaus #3 : 30.12.2008 08:53:29 »
Tykkäsin ja paljon. Tää oli omalla tavallaan kaunista tekstiä. Hieman surullinen, mutta ei liikaa. (Niin ku tää ei aina haluis itkee surullisii juttuja lukiessa, vaikka oikeesti rakastaa niitä tosi paljon x3) Tunteita tässä oli kuvailtu riittävästi. Äh, en keksi muuta. Tää oli ihan mahti.

androidi

  • ***
  • Viestejä: 182
  • Nadine Angerer's loveslave
Vs: Pikku Miranda
« Vastaus #4 : 30.12.2008 21:06:19 »
Kiitos molemmille kommenteista, tää sai paljon positiivisempaa palautetta kuin olisin ikinä uskonut :o mutta sellaista on aina kiva lukea <3
Frauen-Nationalmannschaft

FFC Frankfurt

latzku_

  • ***
  • Viestejä: 197
  • drarry<33
Vs: Pikku Miranda
« Vastaus #5 : 04.01.2009 20:46:57 »
olen kehunut monia ficcejä ja tarinoita mutta tämä oli ehdottomasti tähän mennessä paras, niin surullinen ja kaunis samaan aikaan että ei voi muuta kuin kehua. :)




latzku_

androidi

  • ***
  • Viestejä: 182
  • Nadine Angerer's loveslave
Vs: Pikku Miranda
« Vastaus #6 : 06.01.2009 20:12:05 »
Oij Kiitos! =)
Frauen-Nationalmannschaft

FFC Frankfurt