Kirjoittaja Aihe: Nämä seinät, ne aamut, S  (Luettu 1638 kertaa)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 708
Nämä seinät, ne aamut, S
« : 08.07.2007 01:22:21 »
// Alaotsikko: LW-fic, K-7, Narcissa/Lucius, Sirius/Myllynkivi

Nimi: Nämä seinät, ne aamut
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Tyylilaji: Angst
Paritus: Mainintana Narcissa/Lucius ja Myllynkivi/Sirius
Vastuuvapautus: Kaikki, mikä on tunnistettavissa Rowlingin luomaksi, onkin sitä. Minä ainoastaan leikin ilman palkkaa. Joskin Myllynkivi on minun.
Tiivistelmä: Heitä ehkä tukehduttaa, he muistelevat, jäävät kiinni ikuisuuteen. He eivät elä, heitä ei saa koskettaa. Jotkut asiat kuitenkin pysyvät. Nämä seinät, ne aamut.
A/N: Sattui niin kivasti, että sain yhden lempibiisini lyriikat. Johtuuko siitä, vai mistä, mutta päädyin sekoittamaan ficciini hyvinkin paljon kappaleen todellisuutta. Punoin ne ehkä jopa liian yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Tämä on toinen LW-ficcini, jonka kirjoitan Narcissasta, ja jälleen kerran teen hänestä henkisellä tasolla häilyvän hahmon.





Nämä seinät, ne aamut

Narcissa PoV

Pimeyden Lordin kukistuminen veti hiljaiseksi. Ei, en ollut hänen kannattajansa. En ihan totta ollut, vaikka ilkeämieliset niin väittivätkin. Väittävät kai yhä, mutta en ole kuulemassa sitä, koska olen eristetty elämästä. Kidnapattu tänne keltaisten seinien sisäpuolelle. Oi, Pyhä Mungo, miksi seinäsi ovat keltaiset?

Ehkä minun yhdistämiseni Pimeyden lordiin ei olekaan kovin vaikeaa. Ehkei tosiaan. Olen kuitenkin Lucius Malfoyn melkein-kihlattu. Kaikki tietävät, että Lucius on kuolonsyöjä, mutta kukaan ei sano sitä ääneen. Ainakin kuvittelisin asian olevan niin, mutta enhän minä voi tietää, koska olen täällä vankina, enkä saa edes lukea lehtiä. En voi olla varma, onko melkein-kihlattuni järjestämässä avioliittoamme vai odottamassa Lordin toista tulemista Azkabanin kaltereiden takana. Toisinaan toivon, että Lucius tulisi hakemaan minut pois täältä, mutta viime aikoina olen toivonut hänen pysyvän poissa. Ja kyllä hän pysyykin, koska toistaiseksi ketään ei päästetä tapaamaan minua.

Poikkeuksen tekee sisareni Andromeda. Ihan niin kuin tahtoisin häntä tavata. Hän kuitenkin tulee, tulee jokaisena aamuna yhtä varmasti kuin aurinko saa keltaiset seinät näyttämään kauheilta. Ennen Ted Tonks -nimistä hairahdustaan Andromeda oli yksi Mungon ylipalkatuista parantajista. Nyt hän on lukenut itsensä jästipsykologiksi ja hankkinut räkänokkaisen lapsen. Hän kehtaa nimittää minua rajatilapersoonallisuudeksi. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta en usko siihen. En usko terminologiaan.

Mihin sitten uskon? En tiedä. Ehkä ulkomaailmassa puhaltavaan syksyyn. Se oli myöhässä tänä vuonna. Vasta nyt lehdet ovat alkaneet putoilla puista. Ne leijailevat hennosti alas, kiertävät välillä merkityksettömän harhaympyrän, ja leijailevat sitten taas. Ne tukehduttavat minua, en saa niistä kiinni. Tuntuu, että voisin jäädä makaamaan ikuisuuteen ja elää vain sille hetkelle, kun puu synnyttää taas uudet lehdet peitokseen.

"Sulje ikkuna, täällä vetää", Myllynkivi sanoi.

Olin nimennyt huonetoverini Myllynkiveksi, koska minusta tuntui, että hän veti minua pohjaan. Viime yönä heräsin siihen, että hän kuiski korvaani synkkiä asioita. "Anna minun olla", kirahdin ja yritin tukahduttaa hänet. Aamuun asti hellin ajatusta siitä, että saisin vihdoinkin yksityishuoneen, mutta ei, Myllynkivi oli keltaisten seinien kirkastuessa sitä mieltä, että yöllä ei ollut tapahtunut mitään, mikä olisi rajatilapotilaille tavatonta. "Rikot minut", sanoin, kun olimme jälleen kahden. Myllynkivi ei kuullut tai ei halunnut kuulla.

"Sulje ikkuna", Myllynkivi ärähti uudelleen. Vedin keuhkoni täyteen marraskuista ilmaa ja suljin likaisen ikkunan. Sen olisi pitänyt tehdä Myllynkivi iloiseksi, mutta mitä vielä.

”Onko sinun pakko tuulettaa, vaikka olen monesti sanonut, että syysilma tekee minut sairaaksi?” Myllynkivi kysyi. Katseensa viilteli minua kuin rakkaan Severukseni sektumsempra.

”Mitä sitten? Olet sairas muutenkin, ethän muuten täällä olisi”, sanoin ja tiesin olevani typerä. Olin kerinyt vihan umpisolmuilla täytetyn lankakerän auki.

”Minä en ole sairas”, Myllynkivi sanoi ja ensimmäistä kertaa yhteisen viikkomme aikana katsoi minua silmiin. Hänen silmänsä olivat ruskeat ja hohtivat kuin hiilet. Olisin halunnut puhaltaa ne sammuksiin, mutta olin liian kaukana.

”Me molemmat olemme sairaita, sitä on turha kiistää. Ei meitä muuten olisi eristetty tänne ja käsketty unohtamaan”, sanoin ja käännyin ympäri. Oli paljon mukavampaa katsoa putoilevia lehtiä kuin kuumeista Myllynkiveä. Vaan eipä sekään elämää ollut.

”Minä en halua unohtaa! Minä haluan muistaa, että rakastin Sirius Mustaa! Ja rakastan yhä, vaikka hän pettikin Potterit!” Myllynkivi tarrautui muistoihinsa. Hänen kuumeisesta äänestään tiesin, että hänet oli jo tuomittu ikuisuuteen. Minä pyristelin vastaan niin lujasti kuin pienillä siivilläni pystyin, mutta sitten kuulin, miten Myllynkivi itki. Jätin lehdet putoilemaan ja menin istumaan hänen viereensä.

”Unohtaminen on ainoa asia, joka tarjoaa sinulle pakopaikan”, sanoin ja sipaisin Myllynkiven vaaleita hiuksia. Myllynkivi riistäytyi irti ja loi minuun lopusta kertovan katseen. Sitten oli hänen vuoronsa mennä tuijottamaan putoilevia lehtiä ja laskevaa ilta-aurinkoa, jonka valossa seinät näyttivät suhteellisen siedettäviltä.

Minä kaaduin sängylle selälleni ja annoin ikuisuudelle tilaa vierestäni. Mietin, miten ihmeessä olin ajautunut kilpailemaan Myllynkiven kanssa siitä, kumpi ensiksi onnistuisi sekoamaan lopullisesti tai nuolemaan haavansa puhtaiksi. Mieleeni juolahti, että voisimme onnistua jälkimmäisessä yhdessä, mutta ajatus katosi nopeasti seinillä leikkivien auringonsäteiden sekamelskaan.

”Mitä, jos Sirius ei tehnyt sitä?” Myllynkivi kysyi vetäessään rullaverhon alas. Oli minun vuoroni olla kuulematta. Suljin silmäni, huoneessa ja sielussani oli muutenkin pimeää.

Myllynkivi pyyhkäisi ikuisuuden pois välistämme ja kävi makaamaan vierelleni. Hän varoi koskettamasta minua, sulki kai itsekin silmänsä. Hän tuoksui yhä Siriukselle, mikä oli minun mielestäni jokseenkin huvittavaa.

Hiljaisuus ja ikuisuus kietoutuivat toisiinsa ja punoivat yllemme suuren päiväpeiton, vähän samanlaisen kuin se, jonka olin saanut Luciukselta kihlajaislahjaksi. Yritin vuoroin muistaa, vuoroin unohtaa. Pelkäsin seuraavaa päivää, vaikka tiesin sen olevan samanlainen kuin edellinen ja sitä edellinen.

Lopulta lukemattomien ihmisten silmät lipuivat omieni editse ja vaivuttivat minut uneen. Jopa nukkuessani minun teki mieli luovuttaa, koska elämässäni ei ollut enää mitään.

Tai oli sittenkin.

Nämä seinät, ne aamut.


*

Stella - Piste

Kun puhalletaan tulta tähän
sammuvaan hiileen,
se savullansa meitä tukehduttaa.
Ja jos vain muistellaan,
jäädään kiinni ikuisuuteen.
Eikä eletä ollenkaan,
kaikki tämä vähäkin vain tuhotaan,
rohkeempaa on luovuttaa.

Kyllä sinä muistat, kuinka katse viiltelee.
Kyllä sinä tiedät, miten lehdet putoilee.
Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.

Kun nyt jutellaan,
voidaan hyvin katsoa silmiin,
on nähty nämä seinät ennenkin.
Mut ei saa koskettaa,
ne aamut meidät imee vain kuiviin.
Ei tästä tule näin valmiimpaa,
ehkä on jo aika irroittaa,
kai saa nyt luovuttaa.

Kyllä sinä muistat, kuinka katse viiltelee.
Kyllä sinä tiedät, miten lehdet putoilee.
Kaikki on jo nähty, siksi pisteen nyt teen.
Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.

Anna jo olla.
Anna mun olla ja unohtaa.

Kyllä minä tiedän, kuinka kehomme kietoutuu.
Kyllä minä muistan, kelle ihosi tuoksuu.
Jos tulevatkin vuodet käsiimme
vain rikkoutuu.
En jaksaisi olla, anna mun olla ja unohtaa…
« Viimeksi muokattu: 29.11.2014 23:39:41 kirjoittanut Renneto »

Corpse Bride

  • Vieras
Re: Nämä seinät, ne aamut (Lw-ficci Narcissasta, PG)
« Vastaus #1 : 20.12.2007 23:00:02 »
Mmhm.  Hyvistä ficeistä on aina niin kauhean vaikea sanoa mitään fiksua. Tässä ficissä on tunnelma tosi hyvä, jotenkin... keltainen. Tulee ihan sellainen tukehduttavan tylsän iltapäivän fiilis, kun ei ole mitään tekemistä, ei voi lähteä oikein minnekään, voi vain olla ja ajatella. Tuo henkinen epävakauskin tulee kivasti esiin siinä, että Narcissa tekee tosi mielenkiintoisia assosiaatioita, niin kuin se juttu päiväpeitosta. :'P Juu, minä tykkäsin tästä, kaunista mutta ei liian vaikeaselkoista kieltä, hyvää hahmokuvausta, hyvää ajatuskulkujen ja mielentilojen kuvailua.

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 708
Vs: Nämä seinät, ne aamut (Lw-ficci Narcissasta, PG)
« Vastaus #2 : 07.07.2009 12:51:12 »
Nyt kyllä hämmennyin ja pahasti! Olen aivan unohtanut, että olen lisännyt tämän ficin Finiin, ei tätä löydy listauksestanikaan. No, onhan tämän julkaisemisesta päivää vaille tarkalleen kaksi vuotta, mutta silti, kuka voi unohtaa oman ficcinsä?

Onpa noloa kiittää kommentista näin myöhään, mutta kiitos, Corpse Bride!

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 615
  • Lunnikuningatar
Vs: Nämä seinät, ne aamut, S
« Vastaus #3 : 13.02.2021 16:59:56 »
Heihoi, Rowena, joko nyt on paremmin muistissa tämä teksti? :D (Jotenkin hymyilytti tuo viimeisin kommenttivastauksesi, ja se, että törmäsin tähänkin stalkkerinappulan takana ja sitten kun näin myös kirjoittajan ja vuosiluvun, niin olihan tää pakko lukea!)

Tuo paritus totisesti hämmensi minua ensin, koska mikä ihmeen Myllynkivi? No, ficin myötähän se selvisi, ja siinä oli taas rowenamainen elementti: teologiaa häivähdyksenä taustalla, omaperäinen nimeäminen ja mielenkiintoinen hahmo, ja vaikka ensivaikutelma on ehkä vähän kumma, niin sitten käykin niin, että siitä tulee jotain koskettavaa ja syvää. Se on musta ylipäätään jotakin sellaista, mikä teksteistäsi välittyy, ja mitä kovasti ihailen. (Tää on varmaan sellainen asia, josta olen kommenteissani puhunut ennenkin, mutta kaipa samoja kehuja saa toistellakin. :D Ja vaikkei sais, niin teen niin silti, hähää.)

Lainaus
Olin nimennyt huonetoverini Myllynkiveksi, koska minusta tuntui, että hän veti minua pohjaan.

Ai että miten nerokas!

Lainaus
Lopulta lukemattomien ihmisten silmät lipuivat omieni editse ja vaivuttivat minut uneen. Jopa nukkuessani minun teki mieli luovuttaa, koska elämässäni ei ollut enää mitään.

Tai oli sittenkin.

Nämä seinät, ne aamut.

Ja miten koskettava loppu, samaan aikaan surullinen ja vähän toiveikas ja lannistava ja apea ja silti jotain muutakin, koska Narcissa kuitenkin päättää elää. Tykkään siitä, miten simppelit nämä viimeiset lauseet ovat, ja miten paljon niihin latautuu tunnetta.

Hieno teksti näin 13,5 vuoden jälkeenkin. :D Kiitos! ♥
what we save, saves us

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 708
Vs: Nämä seinät, ne aamut, S
« Vastaus #4 : 20.02.2021 17:32:18 »
Kaarne, hahahahahaaa :D :D. Mulla meni ihan kasetti jumiin, ku katselin edellisen käynnin jälkeen tulleita viestejä ja näin tämän otsikon. Ja vielä enemmän nauroin tuolle sun kommentin aloituslauseelle :D. Joo, aika hyvin olin taas unohtanut tämän tekstin kolmeksitoista vuodeksi :'D. Ehkä kohta vois lisätä tämän listaukseen...

Kiitos sun kauniista sanoista!

<3