A/N: Whoooaaahhahahhah!
Se on valmis! Viimeinen varsinainen luku! Jes. Netti ei toiminut melkein kahteen viikkoon joten oli aikaa pistää töpinäksi, ja viides ja viimeinen luku onkin valtava noihin muihin verrattuna. Matka tänne asti oli harvinaisen pitkä ja uuvuttava, mutta erittäin positiivinen ensimmäiseksi pitkäksi ficikseni. Nauttikaa, itkekää ja naurakaa! The final chapter!
Perjantai 5. syyskuuta Käytin koko viime yön Harryn ennaltaehkäisevään lepyttelyyn, ja nyt olen erittäin väsynyt. Ajattelin huolehtia aamukahveista ja jopa Pikkupirusta ja sitten kertoa että Blaise tulee ryypyille iltapäivällä. Eipä siinä mitään. Heräsin kello viideltä ja menin keittämään kahvia, paistamaan pekonia ja kananmunia ja tekemään ruokaa Cheeselle. Koko ajan pidin huolta, ettei maailmanpelastajaneitini heräisi mihinkään ääneeni. Päivän profeetta tuli kuudelta ja sitä tuova pöllö sai hiiltynyttä pekonia kiitokseksi ahkerasta työstään. Siinä työskennellessäni mietin miten sanoisin asiani ilman huutokonserttia. Kumpikaan meistä ei nimittäin osaa puhua kovin kohteliaasti pitkään, varsinkaan jos toinen osapuoli on herännyt aamuyöllä valmistelemaan tulevaa. Varsin charmanttia, eikös vain.
Harry heräsi puoli kahdeksalta ja alkoi miettiä, mikä merkkipäivä tänään on, kun löysi minut keittiöstä. ”Ei nyt ole mikään merkkipäivä, vaan asia koskee sitä, kun… NooikeastaanBlaiseontulossameilleillallaeihänhaittaa?” Tahdikkuuteni suorastaan häikäisi minua. Harry rypisti kulmiaan, tajusi lopulta mitä olin sanonut ja tokaisi: ”Eihän se haittaa. Tervetuloa vaan.” Tervetuloa vaan?! Minä raadan kolme tuntia yrittäen saada Harryn tyytyväiseksi eikä hän edes suutahda minulle? Varsin töykeää käytöstä, kun ottaa huomioon että hoidin kaikki hänen aamuaskareensa (paitsi Pikkupirun ulkonakäyttämisen, jota inhoan). Hyvä Draco Malfoy, olet loistava. Taidan mennä purkamaan vihaani töihin.
Fiorelli kutsui minut toimistoonsa ja sanoi, että jos en ala parantaa työtahtiani, hän alentaa palkkaani. Siinä on taas yksi maailmanluokan idiootti, minähän rehkin kuin hullu! Nytkin olen joutunut potkaisemaan kolmea maahista pois tieltäni, eikä se ole ollenkaan mukavaa ja helppoa. Mukava vaihe tulee vasta silloin, kun näkee niiden ilmeet kun ne ovat kumossa. Kun ne katsovat ensin maahan, sitten kattoon ja alkavat tähyillä vasta sitten kaatumisen aiheuttajaa, mustat nappisilmät lautasen kokoisina… Ja silloin se vasta onkin mukavaa kun niillä on paljon tärkeitä papereita pinossa, valmiina sekoiteltavaksi… Kjäh kjäh.
Olen tässä miettinyt kaikkea (ahkeran työskentelyni lomassa, totta kai). Miten ihmeessä päädyin Harryn kanssa yhteen? Se taisi alkaa silloin seitsemännen vuoden kesäloman alkajaispidoissa, kun Dumbledore puhui sodasta ja siihen varautumisesta. Tietty tiesin jo silloin, etten pidä tytöistä, mutten voinut kuvitellakaan että olisin rakastunut pahimpaan vihamieheeni. Theodor oli koulun ylpein julkihomo ja Blaise koulun ylpein bi joten minulla oli varaa valita omastakin tuvastani, ja jos olisin jäänyt kiinni, olisin voinut sanoa että olin lemmenjuoman tai jonkun muun aineen vaikutuksen alaisena. Riskit olivat vähäiset kiinnijäämiseen, ja hyvä niin. Isäni, jota vielä joskus ihannoin, sanoi: ”Ulkoapäin olet itsetietoinen, kylmä ja rikas sääntöjä noudattava Malfoy. Suljettujen ovien takana saat kuitenkin pussailla vaikka kotitonttuja, kunhan se ei tule julki.” Mistähän se kääkkä on neuvonsa keksinyt? Ettei vain olisi itse kokeillut kotitonttujen pussailemista.
Poikkesin aiheesta. Olin menossa siinä, kuinka huumaavan rakastunut minun olisi pitänyt olla esimerkiksi Theoon, joka on kuitenkin ihan hyvännäköinen. Kuitenkaan en sitä ollut, vaan pidin Harrysta ihan toivottomasti. Kun olimme kaikki lähdössä kotiin, sujautin hänelle kliseisen rakkauskirjemäisen lappusen hänen laukkuunsa kun törmäsimme. Ilmeisesti Harrykin oli jo alkanut lämmetä minulle, sillä ”viimeisinä sanoina” välillämme ei ollut kasa hävyttömyyksiä ja kirosanoja, vaan muodollinen anteeksipyyntö. Se olikin viimeinen asia jonka kuulin, ennen kuin pamahti ja pahasti.
Kuolonsyöjät, kasa ihmissusia ja vampyyreja sekä muita outoja otuksia oli tunkeutunut Tylypahkan junalaiturille pikajunan kätköistä, ja he aloittivat välittömän rähinöimisen. Epäonnistuneiden tai harhaan tähdättyjen kirousten voimasta kuolleita pikkulintuja satoi alas puista tai pensaat lähtivät liikkumaan. Kaaos oli kamala ja valosuihkut ja ensiluokkalaisten kirkaisut vain pahensivat asiaa. Albuksen kaartiin kuuluneet ja seitsemäsluokkalaiset alkoivat urheasti taistella vastaan, mutta ylivoima oli todella kova. Sitten tilanne kuitenkin helpottui, kun linnassa opettajat ja Dumbledore olivat kuulleet hälyn, lähteneet taistelemaan ja kutsuneet apuja. Joku huusi minulle, että minun täytyisi valvojaoppilaan asemessa suojella ensiluokkalaisia luihuisia, joten keräsin heidät eräänlaisessa horroksessa ja langetin jokaiselle kuplapääloitsun ja taioin heidät kauemmas taistelun tuoksinasta. Sitten lähdin etsimään vanhempiani siinä toivossa, että saisin apua ja suojaa.
Mutta sitten näin Harryn. Hän suojasi Patilin kaksosia käsillään ja käski heidän paeta, ja seuraavaksi hän alkoi silmät salamoiden sylkeä kirouksia joka ikisen kuolonsyöjän naamaan, joka tuli metriä lähemmäs. Siinä samalla hän räjäytti puoli pikajunaa tohjoksi. Päätin etten todellakaan lähtisi isäni siipien suojaan värjöttelemään vaan alkaisin taistella oikeiden asioiden puolesta. Sivusilmällä tarkkailin Harrya koko ajan, vartoen tilaisuutta jolloin tämä tarvitsisi apua tai kaatuisi maahan suojeltavaksi. Taisin silloin olla valmis uhraamaan henkenikin hänen puolestaan.
Taistelu kesti monta päivää ja kymmeniä, ehkä satojakin ihmisiä kuoli, mutta lopulta hyvikset kuitenkin voittivat ja minä, joka olin jostakin kumman syystä säilynyt elossa, pääsin viimein änkyttämään Harrylle anteeksipyyntöni kaikesta. Se meni suurin piirtein näin:
Minä: ”Tuota, hei (luojatämäonkiusallista).”
Harry: ”Kas, sinä sitten säilyit hengissä.”
M: ”No niin taisin, kyllä. Mutten tullut puhumaan ihmepelastumisestani, Potter.”
H: ”Oh, etkö? Minä kun luulin, että aiot kerskua sillä miten räjäytit puoli tusinaa kuolonsyöjää yhtä aikaa ilmaan.”
M: ”Minä en todellakaan aio… Hetkinen, mistä oikein tiesit että olen sinun puolellasi?”
H: ”Siihen ei ihmeitä vaadittu, Draco. Oikeasti, kaikki näkivät miten vahtasit jokaista rohkelikkoa, puuskupuhia ja korpinkynttä varoen ettei kenenkään pikkurillinkynsi taitu. Haluaisin tosiaan tietää miksi. Miksi sinä ylipäätään tulit tänne? Onko sinulla jotakin sydämelläsi, kenties?”
M: ”…”
H: ”…Niin?”
M: ”Krhm. Sinä sanoit minua Dracoksi.”
H: *kaikenkattava silmienpyöritys*
Tuota jatkui vielä pitkän aikaa, joten en aio kirjoittaa kaikkea tähän. Loppujen lopuksi pääsimme kuitenkin sovinnontekovaiheeseen. Pääsin jopa niin lähelle Harrya, että pystyin nopeasti ottamaan sen kamalan sydämenvuodatuskirjeen pois hänen laukustaan. Pari viikkoa sovintomme jälkeen tapasimme Tylypahkan uudelleenrakentajaisissa, lähdimme parille drinkille ja sieltä jatkoille ja niin edelleen. Kun sitä miettii tarkemmin, se tuntuu aika tavalliselta touhulta, normaalilta rakkaustarinalta. Olkoonkin että se alkoi kesken verisen velhosodan. Mutta kai minä olen ihan onnellinen näinkin. Itse asiassa minä todella
olen onnellisempi kuin moni muu ihminen.
Työpäiväni pääsi viimein loppumaan, ja sain Blaiselta pöllön jossa hän ilmoitti tulevansa kuudelta. Voi Merlin, minulla ei ole mitään mahdollisuuksia edes yrittää laittautua, saati sitten käydä kaupassa. Paitsi jos olen oikein nopea, singahdan nyt heti kauppaan ja ostan pakastepizzan tai vastaavaa. Sitten pitäisi vielä keritä kotiin, syöttää Cheese ja vaihtaa vaatteet. Ja siivota, totta kai. Harry on oikea piru kun ei anna minun hommata kotitonttua. Sanoo että se on niiden vapauksien riistoa. Hän on varmaan saanut vaikutteita Grangerilta.
Mitähän ruokaa ottaisin kaupasta? Jotakin helppoa ja mukavaa. Nyt minä keksin, pastaa! Harry pitää pastasta, Blaise myös. Eikä ole mahdollisuutta polttaa vettä pohjaan, joten tämä on minullekin täydellinen ruoka.
Poltin sen saamarin pastan pohjaan. Nyt tilasin pizzan, kävin suihkussa, käskin Harrya viemään Pikkupirun ulos, vaihdoin vaatteet, käskin Harrya vaihtamaan vaatteet ja odottelin pizzapoikaa. Kun ovikello viimein soi, aukaisin sen oitis ja olin valmiina läksyttämään huonosta palvelusta. Ovella oli kuitenkin Blaise, kainalossaan joku tuiki tuntematon blondi ja kädessään drinkki. Pitihän se arvata, että hän suunnitteli tänne jotakin maailmanluokan bileitä. Harry tulee tykkäämään, jee. Mutta ei se mitään, kutsuin vieraamme sisälle ja istutin olohuoneen sohvalle. Sitten pizza saapuikin mukavasti oikeaan aikaan ja ilta pääsi alkamaan. Harry tuli alakertaan ruoan tuoksun houkuttelemana, kohotti blondille hieman kulmiaan ja tuli auttamaan minua ruokien kanssa.
”Kuka tuo blondi tuolla oikein on? Blaisella ei muistaakseni ole siamilaista kaksosta”, hän aloitti kärttämisen kuuloetäisyyden ulkopuolelle päästyään. Kohautin olkiani ja kuiskasin: ”Varoitan sinua nyt, sillä kolmen tunnin päästä tämä talo on täynnä joitakin tutuntuttuja.” Se ei ehkä ollut viisaasti sanottu, mutta en voinut sille enää mitään. Harry-parka huokaisi ja alistui kohtaloonsa vähäksi aikaa. Sitten hän jätti minut yksin pizzanleikkuuseen ja lähti jututtamaan Blaisea.
Ilta meni suhteellisen hyvin, alkoholi virtasi ja Harrykin oli kännissä kuin käki jo kymmenen aikaan. Vastapäinen naapurimme tuli valittamaan melusta yhden aikaan yöllä, mutta tarjosimme hänelle paukut ja saimme hänetkin vieraaksemme. Hän oli sitä paitsi ihan hyvännäköinen nuori nainen, ja Blaise (joka oli jossain vaiheessa heittänyt sen blondin ulos) otti hänet hellään huomaansa. Heitimme kaverit ulos kolmelta, kun juomat ja ruuat olivat loppuneet ja pari tyyppiä alkoi syödä Cheesen kuivanappuloita. Toivon että Blaise saa nukkua päänsä selväksi sen naapurin luona, ja taidan nyt mennä itsekin petiin. Tiedätte kyllä kuka minua siellä odottaa.
A/N2: Jos yleisö vaatii, saatan ehkä kehitellä tähän vielä epilogin, mutta ei siis todellakaan ole vielä varma juttu.
A/N3: Ai täällä on näköjään uudistunut pari juttua... Voitte kyllä uskoa, että hämmästyin nähdessäni matami Paddifootin teehuoneen etusivulla
