Kirjoittaja Aihe: Kohtaaminen | albumihaaste, Theodore/Harry, S, songfic  (Luettu 934 kertaa)

Hrimnir

  • ***
  • Viestejä: 18
Title: Kohtaaminen
Author: minä, Hrimnir
Beta: ei ole, virheistä saa huomauttaa
Rating: S luulisin
Genre: angst, fluff, slash, songfic, one-shot
Pairing: Harry/Theodore
Disclaimer: Rowlingin ovat, en hyödy tästä rahallisesti jne.
Summary: Harry haahuilee metsässä ja törmää vanhaan tuttuun...
A/N: Luihuisen pojat on aina olleet suosikkejani, ja Theodoresta näkee melko vähän kirjoituksia. Paritus hahmottui vasta kirjoittaessa, alkuun mietin Dracoa, mutta kliseitä tässä on jo valmiiksi aivan tarpeeksi :D Fanfictionin saralla ensimmäisiä tekeleitäni, muuten olen kirjoittanut paljon. Enkä loppujen lopuksi tiedä, sopiiko lyriikat tähän ficciin ollenkaan vai ei, mutta en halua niitä poiskaan ottaa, tulisi jotenkin tyhjä tästä.

Ficci osallistuu albumihaasteeseen, albumi on Sonata Arctican Winterheart's Guild, ja biisi on numero 2, Gravenimage


Kohtaaminen

Oli myöhäinen ilta. Harry harhaili kylmissään, tietämättä mitä tehdä, minne mennä. Kotiin ei huvittanut palata, ei nyt. Ei ollut enää ketään, ei mitään, sota oli vienyt heidät, kenestä hän olin eniten välittänyt, joko kuolemaan tai teille tietymättömille. Missään ei näkynyt asutusta, vain kuun kelmeä valo loi varjoja maisemaan, joka oli koruton ja masentava. Lunta oli vain vähän, mutta sitäkin kylmempi. Jossain tuon harvan metsän reunoilla oli ehkä talo, jonka ikkunoissa loistivat valot. Ihmiset tuossa talossa olivat varmasti onnellisia, he joivat kenties juuri iltateetään ja katsoivat ehkä televisiota, mikäli olivat jästejä.

We met that night, when the sea ran high.
And I craved for more of that near-love experience.
Those who the music hath then joined together, are now put asunder....


Synkimmässä itsesäälissä rypiessään Harry kuitenkin kuuli jotakin, rasahduksen, joka saattoi olla metsän eläin, ja hän oli jo luopua tarkkaavaisuudestaan, kunnes kuuli sen uudestaan. Ei tuo eläimeltä kuulostanut, se oli liian raskas ja kömpelö. Harry hapuili sauvaansa kaapunsa taskusta, ja pälyili turhaan ympärilleen. Oli liian pimeää jotta olisi saattanut nähdä mitään kunnolla. Puiden varjoissa saattoi piileskellä vaikka ketä, kuolonsyöjiä...

Tuo mystinen joku ei  ilmeisestikään ollut aikeissa piileskellä, kun hän astui esiin puun takaa verhoutuneena epämääräisen väriseen tummaan viittaan, kaulassaan huivi, jonka väreistä ei voinut erehtyä siitä huolimatta, että se oli kulunut ja haalistunut. Hopeanharmaa ja vihreä. Kasvot olivat hiusten ja hupun puoliksi peittämät, vain nenä ja poskipäät näkyivät. Tuo salaperäinen kulkija vaikutti etäisesti tutulta, Harry olisi voinut vannoa, että tunsi tuon henkilön, joka nyt seisoi siinä jotensakin avuttoman näköisenä, kädet roikkuivat vartalon sivuilla, sauvaa ei näkynyt mailla halmeilla, vaikka hän mitä ilmeisemmin oli velho. Riutuneelta ja laihaltakin hän näytti, vaatteet olivat resuiset ja likaiset.

- Kuka olet? Harry kysyi varmemman kuuloisena kuin olikaan, puristaen sauvaa kädessään.
- Etkö tunne? ääni oli tuttu, pehmeä ja syvä, ja Harry toden totta oli ollut oikeassa ajatellessaan, että miehen olemuksessa oli jotakin tuttua. Kun mies veti hupun päästään, hänen maantienruskeat hiuksensa pääsivät valloilleen, ja kirkkaat, siniset silmät tuikkivat aivan niinkuin silloin joskus ennen. Ilme oli yllättynyt, muttei torjuva, ja huulet näyttivät epäröivästi kaartuvan hymyyn.

Mies hänen edessään oli Theodore Nott.

Remember me, when I lit the fire.
To keep us warm.
On a cold winter morning. Now I pass through the moment.
Can I still recognize a beautiful melody...


- Oletko se todella, aivan varmasti sinä? Harry kysyi, mutta turhaan.
Theodoren kasvoilla oli nyt hymy, jollaista ei voisi kukaan vilpillisissä aikeissa hymyillä. Ja Harrykin hymyili. Vaikka siitä oli kulunut vuosia, kun he olivat kohdanneet viimeksi, ei hellyys ollut kadonnut katseesta, se tapa, jolla vilkuiltiin varovasti kulmien alta, ei ollut hävinnyt mihinkään.

- Täällä on kylmä, eikö kannattaisi vaikka sytyttää nuotio, Theodore sanoi hiukan huvittuneen oloisena, ja Harrynkin mieli alkoi lämmetä.
- Varmaan joo, mutisi Harry,  jonka ajatukset alkoivat pikkuhiljaa selkiytyä.
Pian miehet olivat keränneet kasan märkiä puita ja kasanneet ne nuotioksi, mutta taikuuden voimalla ne syttyivät vaivatta, paloivat pian rätisten. Ja nuo kaksi istuivat vierekkäin ja ojenteliva kohmeisia sormiaan kohti liekkien lämpöä. Vaikka he olivat joskus tunteneet toisensa läpikotaisin, nyt heidän välillään vallitsi jännite, joka ei ottanut purkautuakseen.

I play a note, but hear no sound. Have I lost my love or the wings I found.
When I was young,,,
...and eager to please anyone who had time...


- Mitä.... aloittivat kumpikin yhtä aikaa vaivaantuneen kuuloisina. Mutta se riitti, jännitys heidän väliltään laukesi, ja pian he nauroivat kippurassa, tietämättä mille. Naurultaan päästyään he kertasivat tapahtumia, joita eivät tienneet toistensa elämästä. Alkaen kaiken siitä, kuinka Voldemort oli kukistunut, ja kaikki olivat hajonneet eri suuntiin, niin Voldemortin kannattajat kuin vastustajatkin. Harry kertoi, kuinka oli elänyt yksin jästi-Lontoossa jonkin aikaa, piileskellen, kunnes oli pestautunut töihin pesulaan. Kyllä, pesulaan. Hänellä oli asunto keskustan lähellä. Hermione oli kuollut ja Ron oli kadonnut, mutta ilmeisestikin elossa, vaikkei Harry tiennytkään missä, koska oli pari kertaa kirjoittanut hyvin varovaisia ja salaperäisiä kirjeitä.

Theodore puolestaan kertoi melko lailla samankaltaista tarinaa. Hän oli paennut jo ennen varsinaista viimeistä taistelua, paennut perhettään, koska ei halunnut kuolonsyöjäksi. Sen Harry jo tiesikin, olihan hän juuri kertonut Theodorelle minne tämän kannattaisi alkuun mennä. Mutta sen jälkeen he eivät olleet kuulleet toisistaan mitään. Sodan jälkeen Theodore oli piileskellyt Viistokujalla, kaikkein ilmeisimmässä paikassa, josta kukaan ei näin ollen tajunnut häntä etsiä. Pienessä huoneistossa hän oli asunut, Säilän & Imupaperin yläkerrassa, katsellut tummien verhojen raoista alas kadulle vilkkaaseen elämään, kunnes rahat alkoivat loppua ja hänen oli pakko pestautua jästitöihin, ja ensimmäisenä oli tärpännyt kirjastosta. Hänet oli kuitenkin löydetty melko pian, ja siitä saakka hän oli elellyt kulkijana, yöpyen milloin missäkin.

Needed to sing, the very notes I heard.
Had to stay in the shadows and seek for the loneliness.
Nevertheless, the price was higher than I had realized.
I was to live alone, ready to make the sacrifice.
Was I in love with you...


Jää oli sulanut, eikä kummankaan ollut enää kylmä, mutta kaikesta huolimatta he istuivat nyt lähekkäin, miltei sylikkäin, käsi kädessä, toinen nojaten toisen hartiaan. Paljon oli tapahtunut, mutta juuri sillä hetkellä ei tapahtuneella ollut merkitystä. Tuuli puhalsi puiden välistä ulvoen, mutta nuo kaksi eivät sitä huomanneet. Oli vain välittäminen, joka oli säilynyt läpi vuosien noiden kahden kouluajoilta, sama välittäminen, joka oli ajanut heidät yöllisille retkille tähtitorniin ja tarvehuoneeseen. Se tunne oli ollut heidän katseissaan, kun he olivat vilkuilleet toisiaan salaa muilta, niin he luulivat, mutta ei sellainen jää huomaamatta. Rakkaus ei kuole noin vain, siihen vaaditaan enemmän kuin muutamia vuosi erossa ja yksi sota.

My old heart, little harder again. Once the light goes out, everything ends.
It is time...ready to cause a scene, ready to make the sacrifice.
Ready to play the note, ready to end the final show.
The only thing I know.


Suudelmat olivat kokeilevia, varovaisia, kun nuo kaksi nuorukaista istuivat siinä, hupenevan nuotion lämmössä, kädet toistensa ympärillä, kuin muisto menneestä. Eivät he välittäneet silloin muusta, heillä ei ollut kiire mihinkään. Pian olisi joulu. Kumpikaan ei halunnut ajatella pidemmälle, ei nyt kun he olivat siinä, toistensa luona niinkuin ennen.

The pain is here. To stay I fear. In my eyes. I can change one note and make you cry.
In this state of mind. Silence is a crime.


Mutta aamu lähestyi vääjäämättä.
- Minne aiot mennä, Theo, palellut vielä kuoliaaksi täällä...
- En minä tiedä. Kaipa löydän jonkin ladon, jossa nukkua...
Harryn mielessä pyöri yksi ainoa ajatus, jota hän ei uskaltanut sanoa ääneen, peläten toisen katoavan nyt, kun oli jälleen saanut tämän lähelleen.

- Voisit ehkä... tulla luokseni, siis jos suostut, kun sinulla ei ole paikkaa minne mennä... Tämä on tietenkin vain ehdotus, eikä sinun ole siis tosiaankaan pakko tulla... Harry puhui nopeasti ja hiljaa, kuin itsekseen, mutta Theodore kuunteli tarkkaavaisena.
- Älä ole hölmö, minne on kadonnut luottamus, joka meillä oli? Tottakai minä tulen!

How can life be so feigned and cold. I've answered the call of every melody, lovingly.
Did I find the answers to all my questions.


Toisiaan katsoen, hiljaa hymyillen, nuoret miehet lähtivät kohti metsän laitaa - yhtäkkiä reitti tuntui selvältä, eikä Harry ollut muistaa edellisiltaista ahdinkoaan. Hän oli löytänyt jonkun, josta pitää kiinni, joka oli siinä kaiken kaaoksen keskellä, hänen vierellään. Vihdoin hän saattoi olla jälleen onnellinen, muistella kouluaikojaan, onnenhetkiään, yhdessä toisen miehen kanssa. Opetella jälleen nauttimaan elämästä.

Or a gravenimage of me...

If I found the hidden fountain. Drank the wisdom from its deep.
Would I have the time to save me. Would I have them both to keep.
« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 16:18:54 kirjoittanut Beelsebutt »
"Järki tuntuu olevan nykyisin jollakin tapaa sairas." - Max Horkeheimer (1895-1973)