// Alaotsikko: FanFic10, sana 04. loppu, albumihaaste: Last Call || vähäinen angst Colin/OC
Author: maisamiisa
Title: Last call
Pairing: OC/Colin Creevey, punatukkainen tyttö/Colin Creevey
Rating: S?
Fandom: Harry Potter
Beta:
Genre: angst? emt.
Disclaimer: Colin Row’n omistuksessa, muuten vain leikittelen hänellä. Kertoja ei ole kirjoista, omakeksimäni hahmo siis.
A/N: Osallistuu albumihaasteeseen biisillä Last Call – Plain White T’s (albumi All that we needed), FanFic10 sanalla 04 Loppu, voit itse päätellä miten. Leikitään, että Colin on edelleen hengissä. Ja punatukkaisen tytön henkilöllisyyden saatte itse päätellä. Ja biisin siis voi kuunnella
täältä ja sanat vaikkapa
täältä.”Hei, olet juuri soittanut Colin Creeveylle. En juuri nyt pääse vastaamaan, jätäthän viestin.”
En jätä viestiä, painan punaista luuria. Jään tuijottamaan kämmenelläni lepäävää kirkkaanpunaista kännykkää, jolla yritin sinua saada vielä yhden kerran kiinni, etkä sinä tietenkään vastannut.
Katseeni osuu pinoon papereita, jotka ovat työpöydälläni. Jokainen on kirjoitettu harvalla käsialalla täyteen erilaisia sanoja. Minä olen kirjoittanut ne sanat. Joko sinusta tai sinulle. Otan nipun käteeni ja astelen keittiöön, jossa asetan ne kulhoon. Haen yläkaapista sauvasekoittimen ja työnnän pistokkeen pistorasiaan. Mietin sekunnin sadasosan ennen kuin käynnistän laitteen ja upotan sen papereiden sekaan. Viidessä sekunnissa yli viidenkymmenen arkin pinosta on tullut kasa valkoisia harmaalla lyijykynällä kirjottuja hahtuvia. Tunnen outoa tyydytystä kun katson kulhossa olevia paperinpaloja. Vielä paremmalta tuntuu viedä kulho pesualtaaseen ja avata hana niin että vesi valuu ja sulattaa paperit yhdeksi möykyksi. Varmistaakseni täydellisen tuhon astun vielä ikkunalle ja kaavin paperinpaloista puolet ulos ikkunasta, neljänneksen roskapönttöön ja loput vessanpyttyyn. Vedettyäni vessan huokaan. Kukaan ei voi enää koskaan nauraa pienikokoiselle tytölle, joka laatii lapsuudenystävästään huonoja lauluja.
Muistan miten pieninä makasimme leikkimökissäni vierekkäin. Sinä ja minä. Kuusivuotiaina päätimme että menemme naimisiin ja saamme viisi lasta. Seitsenvuotiaina lapsien määrä väheni kolmeen. Kahdeksanvuotiaina häämatkan kohteeksi valittiin Pariisi ja päätettiin, että kun olemme isoja, ostamme punaisen Ford Anglian.
11-vuotiaina olimme eräänä heinäkuun päivänä leikkimökissä paossa hellettä, pikkuveljeäsi ja pikkusiskojani. Makasimme, kuten aina, jalat ovea päin, vierekkäin ja käsi kädessä. Sitten yhtäkkiä käännyit kyljellesi ja kerroit minulle sen. Että menet johonkin erikoiseen kouluun hyvin kauas ja tulet kotiin jouluiksi, pääsiäisiksi ja kesiksi, että opiskelet siellä seitsemän vuotta. Samana iltana suutelit minua ja kerroit rakastavasi. Se oli minusta kivaa, jännittävän aikuismaista. Se oli vuosi 1992.
Lapsena uskoin sanoihisi. Uskoin siihen että sinä olet maailman paras poika ja pysyisimme yhdessä ikuisesti.
Muistatko sen vielä? Pystytkö vielä muistamaan hämärän leikkimökin homeisen tuoksun kun teimme suunnitelmia tulevaisuudelle? Muistatko kun otit minusta valokuvan, jonka asettaisit yöpöydällesi, jotta muistaisit minut?
Muistatko?Aina lomiksi sinä tulit luokseni. Juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä, ja me molemmat pidimme siitä. Sinä lupasit, että heti, kun meillä on ikää, lähtisimme yhdessä hienoon yökerhoon. Lupasit tarjota minulle iloisenvärisiä drinkkejä sateenvarjoineen. Lupasit että hankkisimme ison omakotitalon ja lapsia. Suutelit minua. Vuosi 1996.
Ja sitten, kun olimme 16, tulit kotiin koulustasi. Ilmeesi oli omituisen poissaoleva silloin harvoin kun tapasimme. Emme edes tavanneet kuin muutaman kerran, sinulla tuntui olevan muuta tekemistä
Ja yhtenä päivänä, jona olin tulossa luoksesi, kadulta kääntyi ennen minua pihatiellenne punatukkainen tyttö. Hän soitti ovikelloa, sinä tulit avaamaan. Katselin sinua ihmishoukosta postilaatikon takaa. Katselin, kun vilkuilit ensin ympärillesi ja kiersit sitten kätesin tytön ympärille. Suutelit häntä.
Minusta tuntui siltä, että olisit repinyt ensin keuhkoni, sitten maksani ja lopulta sydämeni kurkkuni kautta ulos ja hyppinyt niiden päällä. Minun teki mieleni hyökätä kimppuusi, hyökätä ensin kuristamaan laavatukkainen tyttö hiuksiinsa ja sitten kuristamaan sinut punakultaiseen kravattiisi, jota minulle esittelit lomilla. En kuitenkaan tehnyt sitä, vaan käännähdin ympäri ja painelin kotiin. Oman huoneeni rauhassa itkin ulos suruni ja jäljelle jäi vain tytön hiuksien sävyinen viha. Viha sinua kohtaan. Viha tyttöä kohtaan.
Halusit tavata minut vielä kerran ennen kuin menisit takaisin kouluusi. Puhelimessa ilmoitin, etten enää koskaan puhuisi sinulle. Ihmettelit käytöstäni ja kerroin nähneeni sinut ja tytön. Sitten löin luurin korvaasi.
Yritit tulla käymään, mutta äitini ei pyynnöstäni päästänyt sinua sisään. Yritit soittaa, mutten vastannut.
Kirjoitin lauluja. Kirjoitin varmaan sata laulua sinusta ja sinulle. Lauluja, joissa kerroin miten vihasin sinua.
Ja sitten, 17-vuotiaana päätin soittaa sinulle yhden kerran. Joko vastaisit ja puhuisimme tai et vastaisi ja en enää koskaan soittaisi sinulle tai vastaisi puheluihisi.
Ja sinä et vastannut.
A/N2: ja kommenttia haluaisin, vaikkei tää aihe olekaan kovin suosittu, mut jos luet niin kommaa ihmeessä.
