// Alaotsikko: Angst, het, deathfic. K-13
Nimi: Hiljainen enkeli
Kirjoittaja: Tiikerililja
Paritus: Tracy/Johnny
Ikäraja: K-11
Genre: Angst, het, deathfic
Disclaimer: Hahmot ovat minun keksimiäni.
Varoitukset: Väkivaltaa, lapsen kuolema
Summary: "Lopettakaa lasten hyväksikäyttö!"
A/N: Tämä tarina on syntynyt erään kappaleen, ja itkuisen angstipäivän yhteisvaikutelmasta. Olin tosiaan hyvin herkässä tilassa tuolloin ja itkin suunnilleen joka asialle mitä eteeni sain. Toivon että nautitte tarinasta! ^^ Ja tämähän on one-shot!
Hiljainen enkeli
Askeleeni ovat hiljaiset ja hitaat. Kuljen normaalia reittiä kouluun niin kuin joka päivä. Päälläni on sama paita ja samat housut, joita pidin eilenkin. Selässäni on sama, ruhjeilla oleva kulunut reppu, johon olen pakannut koulukirjani ja evääni. Tietenkään eväitä ei ole paljon. Vanhentunutta, kovettunutta leipää on vaikea leikata, ja saan siitä vain haavoja sormeeni jos yritän liian paljon. Jälleen kerran leivät eivät sisällä muuta kuin margariinia ja yhden ainoan ohuen siivun juustoa. Juustokin on jo kovaa ja pahanmakuista, mutta ei ole varaa valittaa.
Muut lapset kävelevät ohitseni eivätkä kohota katsettaan. Kaikilla on ainakin yksi kaveri, jonka kanssa kulkea kouluun. Itse olen aivan yksin, mutta olen tottunut siihen. Äkkiä jalkani pysähtyvät ja seisahdun paikoilleni. Vähän matkan päässä seisoo ikäiseni tyttö ja nainen. Nainen on kumartuneena tyttärensä puoleen ja halaa häntä. Tunnen sisälläni pienen surun ja kateuden poikasen. Miksi minä en saa tuntea samaa, mitä tuo pikkutyttö? Lasken katseeni maahan ja pakotan jalkani liikkeelle. Astelen hitaasti kaksikon ohi, en halua että he huomaavat minut. He eivät näe niitä haavoja, mitä kannan sisälläni. Kukaan ei näe.
Vihdoin saavun koulun pihaan. Katselen hetken ajan suurta rakennusta, jossa olen opiskellut jo kaksi vuotta. Aika tuntuu toisaalta menevän nopeasti, toisaalta taas hitaasti. Iltaisin toivon, että olisi jo aamu. Aamuisin taas toivon, että päivä kestäisi mahdollisimman pitkään. Odotan, kunnes enimmät oppilaat ovat menneet sisään ja astelen vasta sitten heidän perässään luokkaan. Jälleen alkaa sama vanha kaava; opettaja aloittaa tunnin ja pienen opastuksen jälkeen hän antaa kirjasta lukukappaleen, joka täytyy kaikkien lukea itsekseen. Nyt hän laskee kirjan alas, ja nyt hän kävelee pois pöytänsä luota. Sanoo tarkkailevansa lukemistamme. Mutta tiedän, että hän astelee ensimmäiseksi minun vierestäni ja vilkuilee mustelmia, jotka ovat käsivarressani. En kohota katsettakaan kirjasta. En edes vedä hihaa käteni suojaksi. En välitä. Kun opettaja on käynyt koko luokan läpi, hän kävelee taas ohitseni ja tuijottaa jälkiä vielä kerran. Hän luulee etten tunne hänen polttavaa katsettaan. Tiedän, että hän ajattelee paljon minusta, mutta hän ei ikinä kysy sitä, mitä haluaisi kysyä. En välitä siitä. Olen oppinut pitämään suuni kiinni, etten möläytä mitään.
Välitunnilla olen yksin. Istun penkillä ja katselen ympärilleni. Muut lapset leikkivät, eivät ole huomaavinaan minua. En reagoi juuri mihinkään mitä ympärilläni tapahtuu. Maailma ei välitä minusta, joten minä en välitä maailmasta. Toisinaan toivon, etten olisi koskaan syntynyt. Nostan katseeni taivaalle, ja uneksin istuvani pilven reunalla katsomassa muita. Katselen, kun pojat pelaavat jalkapalloa. Katselen, kun tytöt hyppivät narua. Hivelen kädelläni pumpulinpehmeää pilveä, jonka kosketus ei satu. Se ei koske, vaikka sillä löisi. Mietin kuinka ihanaa olisi istua kaikkien yläpuolella. Tosin, ei kukaan huomaisi minua sielläkään. Olen maailmalle näkymätön riippumatta siitä, missä olen. Huokaan ja nojaan taaksepäin. Vielä joskus, mietin. Vielä joskus pääsen sinne, missä minua rakastetaan. Tässä maailmassa niin ei tapahdu, mutta tiedän, että vielä joskus…
Kotimatkalla olen samannäköinen kuin tullessani. Kannan samaa reppua, ja samaa taakkaa harteillani. Mutta silloin kuulen jotain. Jotain erikoista. Joku kutsuu minua nimeltä. Käännyn, ja näen Johnnyn. Hän on poika luokallamme. Hän astelee viereeni ja sanoo jotain. Mutta en kuule häntä. Ihmetykseni on niin suuri. Joku puhuu minulle… Johnny jää odottamaan vastausta. Koska minua hävettää etten kuunnellut mitä hän sanoi, käännyn äkkiä pois päin ja lähden kotia kohti. Mutta silloin hän tarttuu käteeni eikä päästä minua lähtemään. Silloin saan ensimmäisen kerran selvää hänen sanoistaan. ”Haluan olla ystäväsi, Tracy”. Nuo sanat ovat minulle jotain aivan uutta. En ole ikinä kuullut noita sanoja. Sydämeni pamppailee, kun tutkiskelen hänen kasvojaan. Pian tajuan, että hän ei vitsaile. Ihmeekseni huomaan, että huulilleni nousee pieni hymy. Pieni sellainen, mutta hymy kuitenkin. Kohta huomaan käveleväni Johnnyn kanssa kotiin. Hän asuu viereisessä talossa, mutten ole koskaan pysähtynyt ajattelemaan sitä. Pienen hetken verran elämässäni on iloa. Mutta kun Johnny lähtee omaan kotiinsa ja minä omaani, joudun palaamaan arkeen.
Kun avaan etuoven, kurkistan ensin varovasti sisään. Talossa on täysin hiljaista. Riisun kengät jalastani ja hiivin hiljaa peremmälle. Kun kävelen olohuoneen poikki, näen äidin. Äiti nukkuu sohvalla mahallaan, olohuoneen pöydällä on tyhjäksi korkattu viinipullo ja tuhkakuppi on täynnä tupakantumppeja. Äiti hengittää raskaasti, melkein kuorsaten. Tiedän, että jos nyt herätän hänet, siitä ei hyvää seuraa. Niimpä astelen hengittämättä hyvin varovaisin ja epävarmoin askelin käytävän päässä olevaan huoneeseeni ja suljen oven hiljaa perässäni. Vasta silloin voin huokaista helpotuksesta ja hengittää normaalista. Kasaan koulukirjat pöydälleni ja ryhdyn läksyjen tekoon. Toivon, että äiti olisi jo hereillä kun olen valmis. Sitten voin liikkua edes vähän vapaammin.
Kun olen lopettanut ja kasaan kirjat pois, kuulen olohuoneesta ääntä. Kiirehdin ovelle ja painan korvani siihen kiinni. Hoipertelevat askeleet ja mumina kantautuvat keittiöstä ja voin jo kuulla, kun siideritölkki aukaistaan. Istun hetkeksi oven viereen ja jään kuuntelemaan. Toivon, ettei äiti jäisi keittiöön pitkäksi aikaa. Kiedon käteni vatsani ympärille. Siihen koskee… En ole syönyt koko päivänä mitään paitsi kuivuneen vanhentuneen leipäpalan. Silloin askeleet kantautuvat taas, ja kuulen kuinka ne päättyvät makuuhuoneeseen. Ovi sulkeutuu äitini perässä, ja samalla hetkellä nousen seisomaan ja avaan oven. Tarkistan ettei käytävässä ole ketään ja hipsin äänettä keittiöön. Ryhdyn availemaan kaappeja, mutta joudun pian toteamaan saman kuin eilen; kukaan ei ole käynyt kaupassa, joten ruokaa ei ole. Olen jo sulkemassa jääkaapin ovea, kun huomaan sen perällä pienen rasian. Otan sen käteeni ja aukaisen. Maksalaatikkoa… Haistan sitä. Se haisee melko tavalliselta. Hometta ei näy, joten uskon sen olevan syömäkelpoista. Oikeasti vihaan maksalaatikkoa, mutta nälkä on liian suuri, jotta voisin lajitella hyvät ja pahat ruuat. Sujautan laatikon mikroon ja lämmitän muutaman minuutin. Saadessani vihdoin haarukallisen suuhuni, tunnen samalla inhoa ja iloa. Inho tulee maksalaatikon pahasta mausta, mutta ilo siitä, että sain vihdoin ja viimein ruokaa.
Juuri kun olen lopettanut syömisen, kuulen auton äänet. Ponkaisen seisomaan kuin pelästynyt hirvi ja syöksyn ikkunaan. Se on hän… Se on kuin onkin isi. Sullon roskat nopeasti täpötäyteen roskikseen ja viuhahdan olohuoneeseen. Vilkuilen hermostuneesti ympärilleni. Minne voin mennä piiloon? Mistä minua ei näe? Silloin kuulen, kun ulko-ovi rävähtää auki, ja silloin luikahdan sohvan taakse. Istun kyppyrässä ja pidän käsiäni suuni edessä. Pitää olla hiljaa, pitää olla hiljaa… toistelen mielessäni. Jos pysyn poissa isin silmistä ja olen kiltti tyttö, ehkä isi lyö vain kerran. Kuulen askeleiden lähestyvän hitaasti olohuonetta. Pian tunnen, kun isi seisoo aivan sohvan vieressä. Hän kutsuu minua nimeltä. Kyyneleet tulvivat silmiini. Minua pelottaa niin. Rukoilen, että isi menisi vaikka keittiöön, mutta hän ei mene. Hän seisoo yhä sohvan vieressä ja huutaa kovemmalla äänellä. Alan itkeä hyvin hiljaa ääneen. Kun isi näkee, että olin piilossa sohvan takana…
Aamulla kaikki alkaa samalla tavalla. Astelen jälleen kerran kouluun samaa tietä, samoissa vaatteissa ja samat kirjat mukanani. Ja edelleenkään kukaan ei näe sisäisiä haavojani. Eilisiltaiset kyyneleet on pyyhitty pois. Kukaan ei vieläkään huomaa minua. Paitsi yksi ihminen. Yhtäkkiä Johnny juoksee viereeni ja toivottaa hyvää huomenta. Kuin huomaamattani alamme jutella. En ole aikoihin puhunut kenenkään kanssa, ja se tuntuu niin hyvälle. Muille se on arkipäiväinen asia, mutta minulle se on harvinaista herkkua. Olen yllättynyt siitä, että joku tahtoo puhua kanssani. En kuitenkaan keskity ihmettelemään sitä, vaan nautin tuosta harvinaisesta hetkestä.
Ilta saapuu ja pimeys laskeutuu. Istuskelen huoneessani ja huomaan viereisen talon ikkunassa Johnnyn. Avaan ikkunan nopeasti ja huudan häntä. Jotenkin hän kuulee ääneni ja avaa oman ikkunansa ja hymyilee. Puhumme jälleen toisillemme kuin normaalit ihmiset. Tunnen olevani kuin joku toinen. Hän pyytää minua tulemaan heille. Aluksi intoilen, mutta muistan jotain. Nojaan käsiini ja vastaan pettyneenä etteivät vanhempani anna lupaa. Johnnykin pettyy, mutta näyttää ymmärtäväiseltä. Silloin oveni repäistään auki. Käännähdän kauhuissani ovelle päin ja huomaan äidin, joka kysyy vihoissaan, mitä puuhaan. Kun hän näkee avonaisen ikkunan, hän harppaa luokseni ja tarttuu olkapäistäni kiinni. Hän ravistelee minua ja kuulen hänen huutavan siitä, etten saa puhua kellekään. Hän kysyy vihoissaan, olenko kertonut jollekulle. Hänen otteensa käy kivuliaammaksi ja ravistus kovemmaksi. Hän odottaa minulta vastausta mutten anna sitä. Minua pelottaa ja käännän pääni Johnnyyn päin ja rukoilen häntä kasvoillani pelastamaan minut. Mutta hän ei voi tehdä mitään. Hän istuu ja tuijottaa, kun äitini tarttuu minua tukasta ja raahaa pois ikkunalta. Eteisestä tuleva valo heijastaa äidin varjon huoneen seinälle, ja Johnny näkee, kun äiti kohottaa käden hakkaamaan minua. En itke, en edes inahda. Olen oppinut olemaan hiljaa silloin, kun lyödään, muuten tulee enemmän vaikeuksia. Mutta nyt se on vaikeampaa, koska äiti lyö kovempaa. Äkkiä nyrkin voima onkin niin kova, että jalkani pettävät alta ja kaadun kohti lattiaa. Ehdin nähdä vain nopean silmäyksen ikkunastani tummansinisestä taivaasta, kun lyön pääni lattiaan ja silmissäni sumenee.
Kylmä syksyinen ilta-päivä. Pieni kylmä kivi seisoo hautausmaalla. Kiven päällä on pieni, kyljellään lepäilevä enkelipatsas. Johnny seisoo kiven edessä ja katselee sitä ilmeettömänä. Hän ei näe minua, mutta minä näen hänet. Istun sillä pumpulinpehmoisella pilvellä, jolla aina uneksin istuvani ja katselevani muita. Sain siivet, joilla lensin paikkaan, missä minua vihdoinkin rakastetaan. Se paikka ei ole tässä maailmassa, mutta täällä missä nyt olen, voin vapaasti olla hiljainen enkeli. En tee ihmetekoja enkä voi tehdä paljoa, mutta sillä ei ole väliä. Tärkeintä on se, että olen nyt turvassa kovalta nyrkiltä. Turvassa oman pilveni päällä. Haluaisin vain laskeutua vielä kerran maanpäälle, ja ketoa Johnnylle sen, ettei hän huolehtisi turhaan.
---------
A/N: No niin, tämä oli sitten tässä. Jäikö jollekin jotain epäselvää? Kysykää niin minä yritän parhaani mukaan selitellä ^^. Ja toivoisin todella niitä kommentteja! <3
