//Alaotsikko: K-7
Author: Ringo
Beta: Dead Angel
Genre: Romance, fluff, slash, lievä humour ja angst
Rating: S
Summary: Hänen piti olla paljon enemmän.
Ainakin niin James halusi uskoa, muttei ollut täysin varma asiasta. Hän oli yllättänyt Siriuksen katselemasta häntä niin monta kertaa perverssi kiilto silmissään. James oli kuullut niin monta kertaa pienen kateuden Siriuksen äänestä, kun hän keskusteli muista tytöistä, jotka katselivat Jamesia 'sillä silmällä'. Ja James tiesi, että käyttäytyi itse täysin samalla tavalla.
Disclaimer: Hahmot ja paikat ovat J.K Rowlingin, en saa tästä rahallista palkkiota.
Idea taas on Dead-Angelin omistuksessa. A/N: Oh, tiedän, minulla on monta rautaa tulessa.
Ja aina on hirveän vaikea kirjoittaa kaikkia samaan aikaan, mutta aina kannattaa kuitenkin yrittää. Tämä fichän on kirjoitettu siis
Dead-Angelin haasteeseen. (: Pakolliset sanat : "Miksi sinä söit sukkani?", "Oletko sinä aina noin tökerö?" ja "Jos sinä et kohta sulje suutasi, niin minä suljen sen."
Kielletyt sanat/asiat : James tykkää Lilystä, Lilystä puhuminen, Lily itsessään. Sana "Saamari."
Enjoy!
Can I be your memory?1. MenetettyTylypahkan noitien ja velhojen koulun huispauskenttä oli täyttynyt katsojista, niin oppilaista kuin opettajistakin ensimmäisen kerran sen lukuvuoden aikana. Vihreää sekä punaista väritystä vilkkui katsomon ihmisten vaatteissa, käänsi päätään sitten mihin suuntaan tahtoikaan. Kaikki tahtoivat kannustaa oman suosikkitupansa jatkoon, kohti sitä suurta kultaista pokaalia, jonka kunniasta voittajajoukkue sai osansa.
Frank Longbottomin taialla vahvistettu ääni kaikui suuren stadionin yllä peittäen alleen Tylypahkan koulun oppilaiden innostoneet kannustushuudot, jotka olivat osoitettu stadionin vihreän kentän yllä lentäville puna-, sekä vihreäviittaisille pelaajille. Jokaisen pelaajan kasvoilla oli keskittynyt sekä hiukan jännittynyt ilme. He antoivat peliin kaikkensa ja janosivat oman tupansa voittoa enemmän kuin mitään. Ainoastaan yksi pelaaja lenteli hieman holtittomasti, silmissään poissaoleva katse. Punainen viitta hulmusi syksyisessä tuulessa, pojan lentäessä erikokoisten Luihuisen, sekä Rohkelikon pelaajien joukossa, ilman sen suurempaa päämäärää. Nuoren miehen kasvoilla oli keskittynyt ilme, eikä kukaan katsojista, tai edes pelaajista arvannut, ettei tämä ollut tietoinen edes johtavan joukkueen pistemäärästä, saatika johtavasta joukkueesta.
Sirius Musta ei ollut täysin varma, miksi oli pyrkinyt koulunsa huispausjoukkueeseen. Pelaaminen oli aina ollut hänelle lähes yhdentekevää, eikä hän ymmärtänyt, miksi kaikki hehkuttivat sitä niin suuresti. Hänen kiinnostuksensa huispausta kohtaan oli aina rajoittunut vain siihen sen katsomiseen, sekä perus-fanitukseen, muttei koskaan pelaamiseen. Kykyjä hänellä kyllä riitti, sillä olihan hän päässyt koulunsa huispausjoukkueeseenkin.
Miksi Sirius nyt sitten lenteli lyöjän roolissa kentällä, iskien ryhmyjä aika-ajoittain kohti Luihuisten pelaajia? Ehkä se johtui siitä oudosta, pienestä halusta tehdä jotain erilaista sinä vuonna, sillä tämä sattui olemaan hänen toiseksi viimeinen vuotensa Tylypahkassa? Tai ehkä se johtui vain siitä, että James tappoi paljon vapaa-aikaansa huispauskentällä harjoituksissa, ja Siriuksen aika oli käynyt pitkäksi? Ehkä hän halusi viettää enemmän aikaa parhaan ystävänsä kanssa?
Tai sitten hän halusi vain enemmän huomiota itselleen. Tarkemmin sanottuna, ehkä hän halusi enemmän Jamesin huomiota? Pieni ja lämmin hymynkare tanssi Siriuksen huulilla, kun hänen mieleensä tulvahti mielikuva Jamesin ilmeestä tämän saadessa tietää Siriuksen uudesta harrastuksesta: Yllättynyt, mutta ilahtunut. Jamesin kuuluisi olla aina onnellinen, niin Sirius oli päättänyt. James oli auttanut häntä hänen elämänsä vaikeina hetkinä, ollut tukena, työntänyt eteenpäin. Hän oli tehnyt Siriuksen onnelliseksi, ja Sirius halusi olla varma, että hänen paras ystävänsäkin oli aina onnellinen. Missä, milloin, ja miksi, sillä ei ollut väliä, kunhan James oli onnellinen.
Siriuksen katse oli harhaillut tummahiuksisen etsijään, eikä hän olisi havainnollistanut sitä itsekään, ellei James olisi kääntänyt päätään eivätkä heidän katseensa olisivat kohdanneet. Jamesin huulille syntyi heti se tuttu vino, ja hiukan ilkikurinen hymy ruskeiden silmien kohdatessa harmaat. Pieni hetki rikkoutui kuitenkin nopeasti Jamesin silmien laajetessa kauhusta, eikä hätääntynyt huuto ehtinyt kuin muodostua hänen huulilleen Siriuksen syöksyessä jo kovaa vauhtia maata kohden. Kauhistuneet huudot sekä kirkaukset kajahtivat katsomosta Siriuksen velton ruumiin osuessa maahan ilkeiden rusahdusten saattelemana.
**Hiljaisuus. Pimeys oli täyttänyt Siriuksen mielen jokaisen kolkan, imenyt jokaisen äänen itseensä, kauaksi ajatusten ulottumattomiin. Kaikkialla oli vain pelkkää pimeää, pelkkää mustaa, joka imi itseensä kaiken irrallisen hänen päänsä sisältä, mitä kykeni. Sirius yritti avata silmänsä, yritti nähdä jotain, mutta kaikkialla oli jälleen vain sitä lävistämätöntä pimeyttä. Olenko minä kuollut? Oli ensimmäinen ajatus, joka onnistui karkaamaan pimeydestä nuoren miehen ymmärrettäväksi. Kuin vastauksena hänen kysymykseensä, kipu iskeytyi hänen takaraivoonsa. Kuolleet eivät tunne kipua.
"Toipuuko hän?"Kaikui pieni, tuttu ääni Siriuksen päässä, ja se vaikutti tulevan jostain kaukaa, kuin toisesta maailmasta. Se saattoi olla jopa unta, tai sitten hänen mielikuvituksensa tuotetta, hän ei tiennyt, eikä välittänytkään. Ainoa asia, joka tuntui sillä hetkellä tärkeältä, oli saada tuo sietämätön kipu katoamaan. Pieni voihkaus pakeni Siriuksen huulilta, vaikka hän itse ei ollutkaan siitä varma.
Maailma räjähti takaisin henkiin pienen äänen karatessa hänen suustaan. Kaikkialla oli meteliä. Lakanoiden kahinaa, askelten kaikua, kellon tikitystä, vaimeaa puhetta. Ne sattuivat Siriuksen korviin, ne särähtivät hänen tärykalvollaan inhottavasti pahentaen hänen ohimonsa jomotusta.
Kirkkaus läpäisi pimeyden samalla, kun meteli puhkesi kukkaansa. Kaikkialla oli niin kirkasta, niin valoisaa, että Sirius pelkäsi sokaistuneensa. Sokaistuneensa, vaikkei kyennyt näkemään mitään? Hetken ajan hän uskoi tulleensa hulluksi, sekopäiseksi, kunnes ymmärsi tuijottavansa yliluonnollisen valkoiseen, sekä puhtaaseen kattoon. Sen kirkkaus sai veden vuotamaan hänen harmaista silmistään, jotka olivat tottuneet pimeään.
"Kas, heräsithän sinä vihdoin!" kuului pirteä naisen ääni hänen viereltään. Sirius nousi hitaasti istumaan sängylleen, ja hänen silmänsä yrittivät totutella äkilliseen kirkkauteen. Huone, jossa hän makasi, oli yksi valkeimmista sekä puhtaimmista huoneista, missä Sirius oli koskaan ollut. Tai ainakin silloin hänestä tuntui siltä, mutta myöhemmin hän ei ollutkaan siitä niin varma. Huone oli suurehko, ja sen seiniä koristivat metallijalkaiset sängyt, joissa oli yhtä hämmästyttävän valkoiset lakanat kuin huone itsekin. Sirius oli varma, että ne narisisivat pienemmästäkin liikahduksesta, kuten hänen oma sänkynsäkin oli tehnyt.
Desifiointiaine, sekä outo, pistävämpi tuoksu leijaili sänkyjen ympärillä, kuin vaanien jokaista bakteeria, joka uskaltautuisi eksymään huoneeseen.
"Mitä helvettiä minä täällä teen?" Sirius ähkäisi, tunnistettuaan huoneen Sairaalasiiveksi.
"Te tipahditte luutanne selästä, kun pelasitte huispausta", nainen sanoi, ja paheksunta huokui hänen äänestään hänen kaataessaan voimakkaan hajuista, läpikuultavaa ainetta pieneen muoviseen kuppiin. "Juo tämä, se auttaa päänsärkyyn. Saitte kovan aivotärähdyksen siitä lennosta, herra Musta. Lisäksi sauvakätenne meni sijoiltaan, mutta olen jo korjannut sen."
"Anteeksi mitä?" Sirius älähti hämmentyneenä naisen työntäessä kuppia hänen käteensä.
"Korjasin kätenne."
"Ei, kun miksi te minua nimititte?"
"Herra Musta, en nyt oikein ymmärrä - "
"
Mikä musta?"
Nainen jähmettyi paikoilleen, ja olisi varmasti tiputtanut sen pienen kupin lattialle, mikäli ei olisi ehtinyt jo antaa sitä Siriukselle. Hänen järkyttynyt katseensa seisahtui komean nuorukaisen kasvoille, kuin arvioiden tämän mielenterveyttä.
"Mikä sinun nimesi on?" hän kysyi kepeästi pienen hiljaisuuden jälkeen, yrittäen kuulostaa mahdollisimman normaalilta. Sirius naurahti huvittuneesti oudolle kysymykselle, mutta hänen naurunsa hiipui nopeasti hämmennyksen tieltä.
"Minä... En tiedä." Vähäinenkin hymynkare oli kadonnut Siriuksen kasvoilta hänen tummien kulmakarvojensa rypistyessä keskittyneesti. Hänen päänsä tuntui yhtäkkiä tyhjemmältä kuin koskaan, kuin hänen ajatuksensa olisivat harhailleet tyhjässä huoneessa, jolla ei ollut historiaa, ei tunne-arvoa, ei yhtikäs mitään.
"Muistatko sinä mitään aiemmasta elämästäsi?" nainen kysyi varovasti istuutuen Siriuksen sängyn päätyyn, ja pieni ärsyynnys heräsi Siriuksessa. Nainen katsoi häntä kuin pientä kolmivuotiasta lasta, joka opetteli puhumaan. Hänen nopea puhetapansa oli hidastunut yhtäkkisesti, kuin hän puhuisi jollekin aivokuolleelle henkilölle.
"Joo. Muistan", Sirius totesi hetken mietinnän jälkeen hitaasti, luopuen ajatuksesta ilmoittaa naiselle olevansa yhä hengissä. "Tämä paikka on Sairaalasiipi", hän jatkoi antaen katseensa kiertää hetken pienessä salissa.
"Muistatko sinä nimeäni?" nainen sanoi väläyttäen omasta mielestään varsin häikäsevän hymyn.
"En", Sirius sanoi ja tunsi pientä hilpeyttä naisen ilmeen venähtäessä nopeammin, kuin hymy oli ilmaantunut hänen punaisille huulilleen.
"Teille oppilaille olen matami Perry."
"Oppilaille?" Nyt oli Siriuksen naaman vuoro venähtää. Miten hän kykeni unohtamaan jotain niin tärkeää? Oliko hän tipahtanut luudanvarrelta kesken kouluvuoden? Oliko hänen koulunsa jokin outo sisäoppilaitos, vai miksi siellä oli oma sairaalasiipi? Terveydenhoitajan kyllä ymmärtää, mutta oma siipi?
"Ah. Teidän muistinmenetyksenne ei olekaan niin kevyt, kuin hetken ehdin toivoa", matami Perry huokaisi huolestuneen oloisena. "Sinä olet Sirius Musta ja käyt Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa, kuudennetta vuotta."
Yhtäkkiä Siriuksen pää ei tuntunutkaan enää niin tyhjältä. Yksinäiset ajatukset olivat kadonneet, ja hänen mielensä täyttyi tuhansista, ja taas tuhansista kysymyksistä.
Oliko hän velho, vai oliko tuo nainen muuten vain sekaisin? Osasiko hän taikoa hyvin?
Millainen hänen perheensä oli?
Millaisia hänen ystävänsä olivat?
"Minä kutsun ystäväsi takaisin paikalle, sillä minä kykenen vain syöttämään sinulle erilaisia lääkkeitä, mutta paras parannus tähän vaivaan ovat kuitenkin ystävät. Kadotettua mieltä ei saa niin vain takaisin", matami Perry sanoi, ennen kuin Sirius oli ehtinyt kysyä ainuttakaan kysymystä. Hän nousi ylös ja käveli hämmästyttävän nopeasti pieneen huoneeseen salin päädyssä, joka oli luultavasti hänen työhuoneensa.
Aika tuntui kuluvan tuskastuttavan hitaasti Sairaalasiivessä, jossa Sirius makasi ainoana potilaana. Pienessä salissa ei ollut kelloa, ei ainuttakaan ajan näyttäjää, tai äänenlähdettä. Pelkkää valkoisuutta, hiljaisuutta ja puhtautta. Elämä siellä tuntui pysähtyneeltä, kuin aika olisi vangittuna desifiointiaineen löyhkään, kietoutunut valkoisuuteen, joka esti sen kulun eteenpäin. Ikkunaverhot olivat suljettuina, kuin estäen potilaita huomaamasta ajan kulkua. Estäen näkemästä elämää. Tämä oli paikka, jonka Sirius muisti menneisyydestään. Se tuntui juuri samalta, kuin aiemminkin. Hän kykeni tuntemaan sen ahdistuksen samanlaisena kuin joskus kauan sitten. Aivan kuin joku olisi kertonut hänelle tarinan joskus vuosia sitten, ja nyt hän joutuisi kuuntelemaan sen uudelleen. Tarinan, jonka joku muu oli joskus kokenut, mutta jonne hän itse oli vahingossa joutunut.
"Anturajalka!" kuului helpottunut huuto, sekä oven kolahdus. Sirius hätkähti ajatuksistaan, hän oli ehtinyt tottua jo hiljaisuuteen. Huoneeseen rymistelivät kolme poikaa, luultavasti saman ikäisiä kuin Sirius itsekin.
"Anturajalka", Sirius toisti huvittuneen oloisena, vaikka hän tunsikin pienen ahdistuksen puristavan keuhkojaan. Olivatko nuo pojat hänen ystäviään? Mitä tarkoitti 'Anturajalka'? Tarkoittiko se heidän porukkansa hauskaa inside-vitsiä, jolle he olivat jo vuosia nauraneet?
Järkytys valtasi jokaisen nuorenmiehen kasvot yksi kerrallaan. Se kukisti helpottuneet hymyt järjestyksessä, kuin jokin olisi aiheuttanut dominoreaktion heidän aivoissaan.
"Etkö sinä muista minua?" tummahiuksinen poika kysyi järkyttyneimmän oloisena ja tuijotti ruskeilla silmillään Siriuksen kalpeita kasvoja.
"Anteeksi", Sirius hymyili kiusaantuneena eikä ollut varma, mitä sanoa. Hänen epävarmuutensa vaikutti kuitenkin järkyttävän kolmikkoa entisestään, eikä hymykään vaikuttanut helpottavan tilannetta.
Mitä te odotitte?
Mitä te tahdoitte minun sanovan?
Millainen minä olen?Tuttu, turvallinen hiljaisuus lankesi jälleen sairaalasiipeen, mutta uudella tunteella maustettuna. Kysymykset pyörivät jälleen Siriuksen päässä, eikä hän tiennyt mistä aloittaisi.
"Minä olen Remus", tummahiuksisen pojan vieressä istuva vaaleampi, ja hiukan nuhjuisen oloinen poika sanoi kuitenkin, ennen kuin Siriuksen auenneesta suusta ehti kuulua edes ääntä. Remuksen ääni oli vakaa, mutta hänen kauniit, meripihkanväriset silmänsä kielivät kuitenkin tilanteen oudoksunnasta sekä samankaltaisesta epävarmuudesta, mitä Siriuskin tunsi. "Sinua oudosti tuijottava tummahiuksinen henkilö taas on James, James Potter. Paras ystäväsi. Hänen oikealla puolellaan taas istua möllöttää Peter Piskulain, joka on näköjään menettänyt puhekykynsä", Remus jatkoi silmäillen Jamesia hiukan huolestuneena.
"Osaan minä puhua!" Peteriksi kutsuttu poika vingahti hiukan loukkaantuneen kuuloisena. "Kuutamo, minun mielestäni James on se, joka ei osaa enää puhua." Hilpeys vilahti jälleen Siriuksen silmissä, hänen kuullessaan nimityksen 'Kuutamo'. Se kuulosti hänen korviinsa tutulta ja turvalliselta, mutta samalla jotenkin... Kielletyltä ja vaaralliselta. Lämmin tunne unohtui kuitenkin nopeasti, hänen kohdatessaan Jamesin ruskeat silmät.
"Peter, ehkä on viisainta, että jätämme nyt Jamesin kahden Siriuksen kanssa", Remus sanoi hitaasti ja loi uuden huolestuneen silmäyksen tummahiuksiseen poikaan.
He nousivat tuoleiltaan ja laahustivat hämmentyneen oloisina sairaalasiiven suurta ovea kohti, uuden hiljaisuuden langetessa saliin.
Ovi kolahti kiinni, ja Sirius tunsi jälleen suurta tarvetta nousta ylös ja kävellä vanhojen ystäviensä perässä vapauteen.
"Sirius?" James kysyi ahdistuneen oloisena kääntäen jälleen sängyllä istuvan pojan huomion itseensä. "Etkö sinä todellakaan muista mitään? Oletko unohtanut kaikki ne kesät, jotka vietimme meillä? Etkö enää muista, kuinka monta jälki-istuntoa olemme viettäneet kahdestaan, tai monestiko olemme saattaneet opettajat hermoromahduksen partaalle?"
"En." Sirius sanoi, alkaen itsekin ahdistua tietämättömyydestään. Miten hän oli voinut unohtaa yhden päivän aikana kaiken tuon, hänen koko edellisen elämänsä?
Pieni virnistys levisi Jamesin kasvoille, joihin oli tullut jo miehistä kovuutta. Kaikki ongelmat tuntuivat aina pienentyvän, kun hymy levisi hänen huulilleen, tuoden esille pienet hymykuopat. Aivan kuin James olisi nauranut ahdistukselle päin naamaa, ilmoittanut, että tulisi selviämään siitä.
"Sitten minun täytyy kai kertoa sinulle kaikki, sillä minä en voi unohtaa."
"Niin varmaan täytyy." Jamesin hymy tarttui Siriuksen kalpeisiin kasvoihin, aivan kuten aina ennenkin.
James rykäisi, ja aloitti alusta. Hän kertoi heidän ensimmäisestä illastaan Tylypahkassa kuinka he olivat tutustuneet. Hän kertoi kaiken, jokaisen salakäytävän ja portaikon sijainnin Tylypahkasta, jokaisen opettajan ja luokkatoverin oudot luonnenpiirteet. Välillä Sirius jopa huomautti muistavansa jotain, mutta se vaikutti vain ahdistavan toista poikaa enemmän.
Miten Sirius pystyi muistamaan Minerva McGarmiwan oudon hatun, Vahtimestari Voron kissan Norriskan, sekä Ruikulin rasvaiset hiukset, muttei Jamesia?
Pieni ärsyynnys heräsi Jamesissa. Eikö hän todellakaan merkinnyt Siriukselle mitään kaiken sen jälkeen? Oliko hän vain pelkkä 'ystävä' jolla ei ollut Siriuksen elämässä sen suurempaa vaikutusta?
Hänen piti olla paljon enemmän.
Ainakin niin James halusi uskoa, muttei ollut täysin varma asiasta. Hän oli yllättänyt Siriuksen katselemasta häntä niin monta kertaa perverssi kiilto silmissään. James oli kuullut niin monta kertaa pienen kateuden Siriuksen äänestä, kun hän keskusteli muista tytöistä, jotka katselivat Jamesia 'sillä silmällä'. Ja James tiesi, että käyttäytyi itse täysin samalla tavalla.
Eikä hän aikonut antaa periksi, vaikka Sirius olikin unohtanut hänet. Muistihan voi kuitenkin aina palata, ja silloinhan se olisi Siriukselle vain ihana yllätys, jos heidän suhteensa olisi edennyt edes hitusen? Ja sitä paitsi, ehkä Siriuksen muisti palaisi, jos tapahtumia hiukan suurenteli?
"Viidennes kouluvuosi oli ehkä elämämme parasta aikaa", James jatkoi tarinaansa, yrittäen kuulostaa yhtä luonnolliselta kuin aiemminkin.
"Mitä silloin tapahtui?" Pieni innokkuus hehkui Siriuksen äänestä, kuten aina hänen kuullessaan jotain mielenkiintoista.
"Meidän ystävyytemme siirtyi uudelle tasolle", James sanoi ja katsoi silmät tuikkivana Siriusta, jonka hämmentyneestä ilmeestä huomasi, ettei tämä ollut aivan ymmärtänyt kaikkea.
"Me aloitimme seurustelun", James totesi, yrittäen kuulostaa ylpeältä. Hänen sydämensä hakkasi kuitenkin ehkä kovempaa vauhtia kuin koskaan, ja hyppäisi varmasti millä hetkellä hyvänsä kurkusta ulos. Siriuksen silmät laajenivat suuremmiksi kuin koskaan. Onnesta, yllätyksestä vaiko kauhusta?
James ei tiennyt.
A/N2: Kommenttia?
//Sprig muokkasi ikärajan oikeaksi.
