Kirjoittaja Aihe: Nostatus | S | Kansanperinnefantasia  (Luettu 13 kertaa)

Sielulintu

  • Teen suurkuluttaja
  • ***
  • Viestejä: 870
Nostatus | S | Kansanperinnefantasia
« : tänään kello 20:19:53 »
Nimi: Nostatus
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S

A/N: Ja taas lisää tekstiä samaan muinaisuskosta ja kansanperinteestä ammentavaan maailmaan. Näitä löytyy jo muutama kappale, ja ne kaikki olen koonnut listaukseni viimeiseen viestiin, jos kiinnostus herää. Ja listaanhan pääsee allekirjoituksesta. :D Kyllä tämän minusta voi silti lukea ihan hyvin, vaikkei olisi noita muita lukenutkaan. Saattaa vähän enemmän kysymyksiä herätä, mutta toiminee ihan itsenäisenäkin kokonaisuutena. Ja tämä siis yhdessä muiden kanssa rakentaa taustaa ja pohjaa pidemmälle projektille, joka näkee päivänvalon ensi vuonna, kun alkaa 52-osaisen jatkiksen haaste. Ja nyt kun tässä olen joka tekstin alkutiedoissa miljoona kertaa maininnut, että tämä pidempi projekti toteutuu, se sopivasti myös pakottaa oikeasti kirjoittamaan sen. :D Mutta tässäpä tämä nyt olisi.


Nostatus


”Keskity. Ei se luonto tuolla tavalla nouse.”
Kaisla pudistaa päätään. Jousi ei kummallisia termejä säästele, vaikka varmasti syytä olisi. Gabriel levittää kätensä ja lisää jälleen äänenvoimakkuuttaan.
”Nostaako tässä nyt jotain pitäisi? Eilen piti langeta johonkin reikään.”
”Loveen.”
”Aivan se ja sama, mutta eilen langettiin. Miksi tänään nostetaan?”
”Nostatetaan.”
Jousen rauhalliset vastaukset heittävät bensaa liekkeihin. Tähän ei erityisiä taitoja tarvita. Kuka tahansa ymmärtäisi, ettei harjoitus ota edistyäkseen, eikä ihme.

”Mutta miksi? Mitä järkeä?” Gabriel vaatii.
Jousi katsoo takaisin eikä sano mitään. Ilme kertoo, ettei hän pidä kysymystä vastaamisen arvoisena.

Kaisla vilkaisee antiikkista seinäkelloa. Minuutteja on kulunut vasta viisi, mutta tuntuu kuin hän olisi istunut tässä vähintään puoli tuntia. Tämä on kuin tekisi ryhmätyötä, jota kukaan ei oikeastaan halua tehdä.

He ovat eri maailmoista kaikki kolme. Jos vain Kaislalla ei olisi tietoa ja tuntemuksia, mitä ei pitäisi olla… niiden takia Pii hänet tänne alun perin houkutteli, ja sillä tiellä ollaan. Siitä on vuosi nyt, Kaisla laskee. Rekosta on helppo pitää, ja Pii on hänen ystävänsä. Jousi, hänestä on vaikeampi sanoa. Jousen energia, aura, luonto, niin kuin kai kuuluu sanoa, se jokin on usein niin vahva, ettei se jätä tilaa hengittää. Gabrielin voima ailahtelee ja poukkoilee. Vapaasielu on kuulemma levoton. Kaisla tukahduttaa epäuskon naurun, joka vielä vuoden jälkeenkin yrittää purskahtaa esiin ja kuitata touhun yhdeksi isoksi vitsiksi.

Jousi selittää kolmatta kertaa, mikä session tarkoitus on.
”Ja Kaisla on täällä, koska se tietää, mihin susta on. Se tuntee sellaiset asiat.”
”Ehkä”, Kaisla lisää.
”Mikä koe tää oikein on?”
Jousi jättää molemmat huomiotta ja paahtaa eteenpäin:
”Sulle oli selvästi helpompaa irrota, langeta loveen ja mennä rajan yli.”
”Toi kuulostaa siltä kuin mä olisin kuollut”, Gabriel tuhahtaa ja Kaislan on pakko olla samaa mieltä.
”Ei. Me tehdään tätä just siksi, että sä et kuole.”
Sanoissa voisi olla lohdutusta ja lämpöä, mutta Jousi on Jousi, eikä kummastakaan ole tietoakaan.

”Sun pitää oppia suunnistamaan siellä, alisessa, että sä et eksy sinne. Jos sä vain irtoat ja ajelehdit, siinä käy ennemmin tai myöhemmin huonosti. Sieltä on vaikeaa tulla hakemaan. Itsensä pitää hallita, täällä ja etenkin siellä.”

Kylmät väreet kiirivät ylös ja alas selkäpiissä. Että joku osaakin asettaa sanansa karmivalla tavalla.
”Joo, selvä. Mä tarvitsen Google Mapsin tuonpuoleiseen. Ymmärrän ja yritän leikkiä, että me ei olla jossain joukkopsykoosissa koko sakki. Mutta mitä tässä nostatetaan?” Gabriel tivaa.
”Luonnon nostattaminen”, Jousi aloittaa sen näköisenä kuin pitäisi Gabrielia täydellisenä idioottina, ”tarkoittaa sun itsesi nostatusta. Sitä voi sanoa haltioitumiseksikin. Sitä sä tarvitset ihan tämänpuoleisessakin, jos meinaat käyttää voimaa, jota sulla on. Sä olet sitä paitsi jo tehnyt sen, ja ihan niin kuin olettaa voi, sekin meni yli.”
Gabriel irvistää. Kaikki he muistelevat samaa yötä.
”Joo no, ei siitä kovin paljon hyötyä ollut.”
”Ei todellakaan. Mutta siksi sä nyt olet siinä, että oppisit olemaan hyödyllinen.”
”Jousi hei”, Kaisla yrittää.
”Mä vaan kerron sille, mitä täällä tapahtuu.”
”Haista paska”, Gabriel napauttaa vaarallisen hiljaa.
”Just noin”, Jousi innostuu.
”Mitä?”
”Sun luonto nousee.”
”Mun vitutus nousee.”
”No, joskus se on sama asia.”

Kaisla työntää kuulokkeet korviin, laittaa musiikin soimaan ja lisää volyymia. Sairaanhoitajaopinnoissa on puhuttu paljon ihmisten kohtaamisesta. Ei Kaisla kuitenkaan oppikirjoja tai luentodioja tarvitse kertomaan, että jokin hänen todistamassaan kohtaamisessa ei toimi. Oikeastaan tilanne on malliesimerkki katastrofista, mutta minkäs sillekään mahtaa. Hän ei välttämättä haluaisi todistaa tilannetta, vielä vähemmän kuunnella, mitä sanotaan. Ariana Grande laulaa entistä kovempaa.

”Opetatko sä mua vittuuntumaan? Trust me, ei tarvii. Kyllä mä osaan ihan itsekin.”
Gabrielin ääni tunkeutuu musiikin kuplaan. Jousta Kaisla ei kuule, onneksi.
”Ei tässä mitään taikoja tarvita. Jos sä haluat mun valjastavan tuhovoimaa, voin mä täällä paikat paskoa ihan muutenkin.”
”Okei, nyt riittää”, Kaisla tiuskaisee.
Kuulokkeet ja puhelin lentävät sohvapöydälle. Hän vetää syvään henkeä ja antaa huoneeseen kerääntyneen energian olla. Väki ei itsessään ole vaarallista, hän muistuttaa itseään, epämukavaa vain.
”Ei tässä ole mitään järkeä. Mä en usko, että Gabrielin tarvitsee oppia vittuuntumista enää yhtään enempää.”
”Totta”, Jousi myöntää. ”On se tarpeeksi kuumakalle ilmankin.”
”Paraskin puhuja”, Gabriel heittää saman tien takaisin.
”Ei mussa tulta ole”, Jousi hymähtää.
Hänen luontonsa nousee entisestään. Kaisla tukahduttaa puistatuksen. Kuin keskitalvella pohjoiseen kääntyvä tuuli.
”Lopeta jo ihan oikeasti”, Kaisla pyytää.
Jousi ei sano mitään, mutta lämpö palaa mökkiin. Rekon ja Piin on pakko tuntea tämä. He eivät mielellään sekaannu tällaiseen, ja ymmärtäähän Kaisla sen. Aikuisia ihmisiä tässä ollaan, tai pitäisi ainakin olla.

”Luonnon nostatus”, Kaisla aloittaa hyvin tietoisena tietämättömyydestään, ”tarkoittaa käytännössä sitä, että sä keskität sun voimaa ja tahtoa johonkin. Sun pitää tuntea itsesi vahvaksi. Kuvittele, että sä pystyt melkein mihin vain. Kuvittele, ettei mikään voi oikeastaan vaikuttaa suhun. Se on kai vähän erilaista kaikilla. Mä luulen, että sä tosiaan voisit ajatella tulta. Mä luulen, että sellainen sun luonto on.”
Kaisla hiljenee. Ei hän ole noita, mutta parempi hänenkin selityksensä kuin se, mitä Jousi on tähän asti tarjonnut.
”Joo, just näin”, Jousi myöntää. ”Ja kai sä vanhan sananlaskun tiedät, mikä tuleen liittyy?”
”Näytänkö mä tietosanakirjalta?”
”Tuli on hyvä renki”, Jousi aloittaa.
”Mutta huono isäntä”, Kaisla jatkaa.
”Jos luontoaan ei hallitse, se hallitsee kyllä ennemmin tai myöhemmin sua varsinkin, jos on noinkin vahva luonto kuin mitä sulla tuntuu olevan.”

Tällä kertaa Gabriel kuuntelee eikä kiirehdi iskemään väliin mitään nokkelaa.
”Ja mä teen sen tarkalleen ottaen miten?”
”Tapoja on monia”, Jousi kertoo. ”Sä voit soittaa ja laulaa sen esiin. Jotkut tanssii. Jotkut kiroaa ja huutaa sen pintaan. Mutta tarkemmin ajatellen toi viimeinen ei tosiaan välttämättä ole sulle paras vaihtoehto.”
”Mitä sä sitten teet?” Gabriel vaatii saada tietää.
”Ei mun tarvitse tehdä oikeastaan mitään. Ei ainakaan sellaista, mitä sä näkisit.”
”Miksei?”
”Se on aina hereillä, pinnan alla.”

Kylmä viima hipaisee Kaislan kasvoja ja käsiä. Gabriel näyttää tuntevan saman. Hän värähtää ja ottaa tiedostamattaan askelen taaksepäin. Mikään Jousen ulkoisessa olemuksessa ei muutu. Samat punaruskeat hiukset poninhännällä, sama huolellisen neutraali ilme ja harmaanvihreät silmät, joiden katse porautuu Gabrielin silmiin. Kaisla on kiitollinen, ettei ole katseen kohde.
”Tunnetko sä sen?”
”Kai”, Gabriel myöntää.

Kaisla katselee harjoittelua vielä hetken, kunnes on varma siitä, että tuntee muutakin kuin Jousen luonnon. Gabriel on hehkuva hiili, jonka poltetta ei lopulta voi olla aistimatta.
”Te varmaan pärjäätte tästä eteenpäin ilman muakin”, Kaisla toteaa pikemminkin kuin kysyy ja nappaa puhelimen pöydältä mukaansa.
”Ei me toisiamme palasiksi revitä, jos sä sitä pelkäät”, Jousi sanoo, eikä Kaisla ole aivan varma, kuinka paljon vitsiä lausahduksessa on.
”Joo, no, sitä mäkin toivon”, Kaisla tyytyy tokaisemaan ja kiirehtii olohuoneesta keittiön puolelle.

Helpotus tuntuu saman tien, kun ovi perässä sulkeutuu. Jonkin voimakkaan läsnäolo vaimenee siedettävälle tasolle. Reko kiinnittää pöytätason viimeisiä ruuveja, mutta keskeyttää työnsä Kaislan nähdessään.
”Kaikki ok?”
”Joo. Toi vaan on aika paljon kerralla. Mutta kyllä ne etenee. Sä olit oikeassa. Gabrielilla on voimaa. Ei ehkä samalla lailla kuin Jousella, mutta kuitenkin.”
”Tässä maassa ei ole kovin montaa, jotka olisi kuin Jousi”, Reko naurahtaa. ”Se on vähän liiankin väkevä, eikä se ole vielä tota vanhempi. Joskus mä mietin, mitä siitä vielä tulee.”
”Mä en halua miettiä”, Kaisla värähtää. ”Mutta asiasta toiseen, täähän on jo melkein valmis.”

Rekon remontti etenee kovaa vauhtia. Keittiö on jo melkein keittiön näköinen. Vain puuttuvat kaapistot ja puoliksi maalattu takaseinä muistuttavat, että työtä mökki on teettänyt. Reko kutsuu mökkiä tukikohdaksi, jonne he tällaisina hetkinä kokoontuvat, mutta ei Rekoa enää juuri kaupungissa näy. Kotia mies tänne selvästi rakentaa, siitä Kaisla on varma.
”Hiljalleen. Pitäis vielä tiskikone ostaa.”
”Mitä? Etkö sä haluakaan leikkiä muinaista tietäjää?”
”En mä sentään niin muinaista, että käsin tiskaisin.”

Kaisla nauraa. Toinen keittiöön johtavista ovista aukeaa ja Pii kurkistaa oven raosta.
”Uskaltaako tänne tulla?”
”Olkkarissa ne on”, Kaisla huokaisee. ”Etkä sä sitä voi vältellä koko loppuelämää.”
”En mä mitään välttele.”
”Joo, et tietenkään. Muuten vaan katot suunnilleen avaimenreiästä, onko se huoneessa, ennen kuin tuut sisään.”
”Mä en halua aiheuttaa kiusallisia tilanteita.”
”No toi niitä vasta aiheuttaa.”

Reko yskähtää ja mutisee jotain halkopinojen suojaamisesta ennen sadetta. Hän livahtaa ulko-ovelle, vaikka Kaislan muistin mukaan työ on jo aamupäivästä hoidettu.

”Joo joo”, Pii puoliksi kuiskaa ja vilkuilee olohuoneeseen johtavaa ovea. ”Se vaan on… outoa. Mä näin sen ennen tätä viimeksi vuosi sitten, ja silloin mä heittelin sitä esineillä.”
”Mitä? Säkö? Herranjumala!”
Epäuskoinen naurahdus karkaa ilmoille, ennen kuin Kaisla ehtii estää.
”Esine tais kyllä olla paperinpala, mutta idea on sama.”
”Mä voin kuvitella, että se ansaitsi sen.”
”Niin ansaitsikin”, Pii vahvistaa. ”Se osaa olla todella rasittava.”
”Uskon. Mitä sä siitä nyt ajattelet?”

Kaisla pidättää hengitystään. Syke kiihtyy hänen odottaessaan vastausta, jota ei heti kuulu.
”En mä tiedä. En mä ajattele siitä enää oikeen mitään. Kai sitä voi oppia ymmärtämään. Ehkä siihen vaan pitää tutustua uudestaan, kaverina.”
”Joo, kuulostaa hyvältä.”
Olkapäät laskevat ja Kaisla muistaa taas hengittää.

”Käydäänkö lämmittämässä sauna?”
”Joo, käydään vaan. Sovitaan, että tää mökki on pystyssä vielä sittenkin, kun me tullaan takaisin”, Kaisla virnistää ja vilkaisee olohuoneen suljettua ovea.
Jos oikein keskittyy, hän tuntee edelleen kaksi läsnäoloa. Kumpikin palaa aaltoillen – toinen kylmällä, toinen kuumalla liekillä.

Vanha pihasauna kaipaa korjausta sekin. Käyttää sitä kuitenkin voi, ja se on tärkeintä. Vettä joutuu kantamaan pihakaivolta ja halkoja vajasta, jonka ovi ei pysy kunnolla kiinni. Kaupungin kasvattina Kaisla tulee paremmin toimeen sähkökiukaiden kanssa, joten hän jättää suosiolla sytytyspuuhat Piin kontolle. Ämpäreitä hän itsekin sentään osaa kantaa.

Kaislan palatessa puiden kanssa piipusta ei nouse savua edelleenkään. Kaisla pysähtyy ovella ja yrittää kääntää kahvaa ämpäri kummassakin kädessä. Piin ääni kantautuu vaimeana oven läpi.
”Kirposi punakipuna, suikahti tulisoronen. Läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä pirisi.”
Savu tuprahtaa piipusta, ja ulos saakka Kaisla kuulee liekkien rätinän. Viimein ovikin aukeaa.
”Meinaatko sä polttaa tän maan tasalle?”
”En. Mä vaan vähän autoin. Oli kosteita puita.”
”Joo, selkeesti. Sano nyt edes, että toi syttyi sytkärillä.”
Oranssit liekit loimottavat tulipesässä. Jousen sanat kaikuvat mielessä: Sun pitää oppia suunnistamaan siellä, alisessa, että sä et eksy sinne. Ajatus paleltaa, vaikka vettä kantaessa on tullut lämmin.

”Mikä sulle tuli?”
Kaisla ei vastaa. Liekit tanssivat sumeaksi kuluneen lasiluukun takana.
”Kaisla?”
”En mä tiedä. Voidaanko me unohtaa nää jutut hetkeksi?”
”Joo, voidaan tietysti, mutta miksi?”
”En mä tiedä”, Kaisla toistaa. ”Ei ole ihan normaalia, että sä sanot jotain ja…” Hän viittaa tuleen.
”Niin, kyllä tää on vähän outoa. Mä luulin, että sä olit jo ehtinyt tottua.”
”No niin kai, yleensä, mutta kun sitä katsoo vierestä…”
”Jousiko sua pelotteli?”
”Ei nyt varsinaisesti. Ei se ainakaan tarkoittanut. Gabrielia se ehkä yritti säikäyttää kuuntelemaan.”
”Ja mitä se sitten sanoi?”

Kaisla ei halua kysyä asiaa ääneen, mutta jokin vähitellen hämärtyvässä illassa, sanoilla syttyvissä liekeissä ja kahdelle väkevälle luonnolle altistumisessa hellittää kielenkantoja.
”Voiko sinne eksyä? Aliseen?”

Pii laskee ilmeisen turhan sytyttimen käsistään ja huokaisee syvään.
”Mä taidan olla nyt väärä tyyppi vastaamaan tohon. En mä ole ollut näissä jutuissa mukana ihan hirveen paljon sua pidempään. Etkä kai sä missään alisessa käy?”
”No en todellakaan. Mietinpähän vaan. Kuulostaa jotenkin karmealta.”
”Ne on niitä Jousen juttuja”, Pii yrittää. ”Ja mistäs sitä tietää. Voihan se totta olla, mutta ei Jousi eksy eikä Reko. Ei ne anna meistä kenenkään eksyä.”
”Joo, ei varmaan.”

Tuuli vinkuu saunan nurkkien salvoksissa. Kaisla istahtaa alalauteelle Piin viereen. Tuntuu paremmalta olla lähellä jotakuta, Piitä.
”En mä nyt varsinaisesti mitään aliseen katoamista pelkää. Enhän mä sellasessa ole ikinä käynyt enkä käykään, jos se musta on kiinni. Ihan vaan jo se ajatus, että sellainen paikka on, ja että sinne voi potentiaalisesti kadota…”
Kaislaa puistattaa. Hän vetää takkia tiiviimmin ympärilleen.
”Onneksi me voidaan aina kuvitella, että sellasta paikkaa ei ole, jos alkaa liikaa ahdistaa. Eihän me siellä olla käyty. Ehkä Jousi vaan kuvittelee.”
”Ja rekokin vai?”
”Sovitaan vähäksi aikaa niin.”
”Sovitaan.”

Ilma saunassa alkaa vähitellen lämmetä.
”Nyt on vielä se, miksi sitä nyt sanottiin, jakoaika, kekri.”
”Ajattele jenkkien halloweenia ja kurpitsoja”, Pii neuvoo.
”Kyllä mä kovasti yritän. Voitko sä sanoa Jouselle, etten mä oikeastaan halua kuulla, miten vainajien henget saunoo kekrinä?”
Pii naurahtaa. Ääni ajaa pelkoa pois.
”Kaikkea sekin urpo puhuu. Joskus mä mietin, onko silläkään kaikki ihan tallella tuolla noin”, Pii tuhahtaa ja naputtaa otsaansa.
”Se osaa olla aika… ei nyt pelottava, mutta jotain sinne päin.”
”Ai Jousi vai?”
Piin naurussa on tällä kertaa annos epäuskoa.
”Sun pitää vaan sanoa sille. Käsket sen pitää suun kiinni. Kyllä se tottelee, kun tekee selväksi, että alkaa riittää.”
”Joo, katotaan nyt.”

Äkillinen koiran haukku saa Kaislan säpsähtämään.
”Iku se vaan on”, Pii rauhoittaa.
Rekon pystykorva haukkuu tunnollisesti kaiken, mikä tulee sadan metrin säteelle tontista. Koirakin pitää jo paikkaa kotinaan.

”Kyllä mä vielä jotenkin ymmärrän sen, että näillä jutuilla voi vaikuttaa johonkin, vaikka säähän. Ei toi sun tulitemppukaan nyt niin paha ollut. Mutta kaikki tollanen, mikä menee rajan toiselle puolelle, se on mulle jo vähän liikaa”, Kaisla tunnustaa. ”Aliset ja muut. En mä halua olla missään tekemisissä minkään kuolleiden kanssa.”
”Eikä sun tarvii.”
”Mutta kun mulle riittää jo se tieto, että niitä on olemassa”, Kaisla yrittää selittää.
Ääni on tavallista korkeampi ja ohut niin, että se melkein hukkuu tuuleen ja kiukaan huminaan.
”Mä en halua nähdä mitään sellaista, minkä jälkeen mä en voi enää sanoa, että kummituksia ei ole olemassa.”

Pii tarttuu Kaislan käteen ja puristaa.
”Ei ne sulle mitään tee.”
”Mutta mä en ylipäätään halua, että niitä on.”
Kaisla tietää kuulostavansa lapselliselta, mutta lapselta hänestä äkkiä tuntuukin.

Hetkeen Pii ei sano mitään. Kaisla hengittää syvään ja antaa katseen levätä harmaissa hirsissä. Niissä on jotakin rauhoittavan arkista, normaalia ja kiinteää, tämänpuolista. On, kunnes katse sattuu ovenkamanaan kaiverrettuun käpälikköön.
”Mitä toikin tossa tekee? Pitää niitä vainajia kurissa vai?”
Pii nauraa taas.
”Tää ei ole hauskaa.”
”Sorry, joo, ei ole. Se suojaa.”
”Miltä?”
”Kaikelta”, Pii kohauttaa olkiaan. ”Vaikka niiltä sun kummituksilta.”

Kaisla epäröi hetken, mutta kysyy viimein:
”Oletko sä nähnyt niitä?”
”Olen”, Pii vastaa hiljaa. ”Kyllä mä olen.”
”Hyi helvetti”, Kaisla vinkaisee ja siirtyy niin lähelle, että on käytännössä Piin kyljessä kiinni.
”Etkö sä sitten ole?”
”No en todellakaan”, Kaisla puuskahtaa. ”En mä ole nähnyt mitään muuta kuin niitä Human Blight -ääliöitä, jotka yrittää loitsia ihmiset maailmankartalta. Ja olenhan mä toki nähnyt, mitä Jousi ja Reko osaa ja mitä säkin näköjään osaat, mutta niin kuin mä just sanoin, kyllä sen kanssa vielä tulee toimeen. Mutta ei mitään aaveita.”
”Ei ne ole niin pahoja. Heikompia ne yleensä on kuin elävät, ja enemmän mä sinuna Human Blightin takia huolestuisin.”

Saunan ovi nykäistään auki. Kaisla nielaisee vain hädin tuskin kirkaisun, joka kurkusta yrittää karata.
”Pääseekö täällä tänään saunaan vai?”
Gabriel seisoo ovensuussa. Yhtä aikaa he kääntyvät katsomaan Piitä.
”Saunaan, pääsee joo”, Pii takeltelee. ”Siis kohta. Ei vielä. Me ei saunota. Me vain istutaan täällä.”
”Okei”, Gabriel venyttää hitaasti.
”Kekrin aikaan kannattaa saunoa ennen pimeää.”
Jousi on materialisoitunut jostain Gabrielin viereen.
”Lopeta jo niiden kummitusjuttujes kanssa”, Pii napauttaa. ”Sä säikyttelet niillä ihmisiä.”
Jousi pyöräyttää silmiään, mutta ei jatka aiheesta.

”Miten teillä meni?” Kaisla kysyy viimein, kun hiljaisuus uhkaa venyä liikaa.
”Onnistui”, Gabriel tokaisee. ”Näin.”
Ennen kuin Kaisla ehtii estää, luonto nousee ja täyttää pikkuruisen saunan ääriään myöten.
”Kiva”, Kaisla ähkäisee. ”Mä luulen, että ymmärsin. Voit lopetella pikkuhiljaa.”
Tunne väistyy. Jotakin jää silti jäljelle. Kuin varjot olisivat imeytyneet nurkkiin ja lakanneet hetkeksi olemasta. Kuin ne olisivat säikähtäneet tulta. Gabrielin luonto on vahva, mutta ehdottomasti elävä.
« Viimeksi muokattu: tänään kello 21:00:13 kirjoittanut Sielulintu »
Tervetuloa tutustumaan kirjoituksiini
ja seikkailemaan
tarinalabyrintin sokkeloihin