Nimi: Avain
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: S
A/N: Ja taas syntyi uusi teksti samasta maailmasta. Tuntuu riippuvan ihan tekstistä, millä sanalla kuvaan genreä. Osa tippuu selkeästi urbaanifantasiaan, mutta heti kun tapahtumapaikka on kaukana kaupungista, alankin kutsua tätä kansanperinnefantasiaksi. Ei sekään nyt ehkä ihan täsmälleen ole sitä, mitä etsin, mutta ehkä tälle ei ole mitään selkeää genreä. No, jotakin tää joka tapauksessa on.
Tämä sijoittuu siis samaan maailmaan yhdessä kolmen muun jo julkaistun tekstin kanssa. Allekirjoituksesta löytyy linkki listaan, josta puolestaan viimeisestä viestistä löytyy kyseiset tekstit, jos ne alkaa kiinnostella. Uskoisin, että tän pystyy lukemaan ilman niiden lukemistakin, mutta saattaa avautua vielä enemmän, jos muutkin tekstit lukee. Kaikenlaista kommenttia taas otan vastaan oikein mielelläni.
Avain
”Että löytyykö sitä avainta?”
Reko pitää ilmeen peruslukemilla ja äänen kepeänä, vaikka puhelin värisee taskussa ja kiire painaa päälle.
”Se avain, tosiaan, sitähän tässä tarvitaan niin. Missähän se nyt…”
Isä jahkailee, pelaa aikaa ja kierrättää katsetta pitkin pihapiiriä. Niin kuin nyt aitan avain pihavaahterassa roikkuisi.
”Nuokin pitäis kaataa”, isä sanoo ja osoittaa vanhoja pihlajia, jotka kasvavat melkein talon nurkassa kiinni.
”Niin. Mä voin vaikka tehdä sen, jos nyt hoidettaisiin tämä ensin alta pois.”
Reko odottaa. Isä nyökyttelee, mutta ei liikahdakaan. Ei tämä pihlajista johdu. Isällä on aikaa puuhata koko viikonloppu, jos mökin hoitaminen alkaa yllättäen kiinnostaa.
”Mistä sitäkin nyt tietää, minne se on joutunut. Enhän mie tiiä, vaikka ois hävinny kokonaan. Kukaan siellä ole käyny vuosikausiin.”
”Aitta se vaan on. Ei sinne menemisessä mitään vaarallista ole”, Reko huokaa.
Turha tässä on leikkiä, etteikö isää pelottaisi. Kyllä sen näkee, kun osaa etsiä merkkejä. Samalla tavalla se välttää katsetta ja vaihtaa asentoa joka toinen sekunti, ihan niin kuin ennenkin, aina, kun niistä asioista tulee puhe.
”Niin, mitäs siinä aitassa. En minä sitä. Siellähän sitä nukuttiin 70-luvulla kesät läpeensä, kun täällä oltiin.”
Vanha, aikanaan punamultamaalilla käsitelty aittarakennus kyyhöttää jo melkein metsän sisällä. Kieltämättä rakennuksen kumaraan painunut ryhti, aavistuksen vinossa saranoillaan riippuva ovi ja suljettu ikkunaluukku henkivät melankoliaa, joka melkein pyytää pysymään poissa. Tuntuu kuin aavistus vanhan tietäjän luontoa viipyilisi yhä aitan liepeillä. Rekoa sellainen ei haittaa, mutta isä vilkuilee jo olkansa yli lukittua ovea kuin ei haluaisi jättää sitä kokonaan selkänsä taakse.
”Ei ne kuulu meille, mitä siellä on”, isä täräyttää lopulta. ”Ei myö hallita niitä.”
”Ei niitä hallita. Niitä käytetään, jos sieltä nyt jotain käyttökelpoista löytyy.”
Isä pudistelee päätään naamalla haudanvakava ilme.
”Ne on niitä Reinon juttuja. Niistä on parempi pysyä kaukana. Se oli sellainen… omanlainen…”
”Sun enohan se oli.”
”Ja hyvä eno se olkin. Täällähän miekin sen nurkissa olin kaikki kesät. Uitiin ja tehtiin retkiä mehtiin. Ja tilan hommia, niitä piti tehä. Reinolla oli kova kuri. Se oli niitä evakkoja kanssa, ihan niinkun äitikin, siun Anni-mummos.”
”Joo. Kyllä mäkin Reinon muistan. Käytiin sairaalassa sitä kattomassa, kun olin neljän vanha tai jotakin semmosta.”
”Niinpäs käytiin. Mutta tuli se sieltä vielä pois. Tuli tänne kuolemaan. Aina se sano, että sairaalassa sen sielu ei täältä lähe. Ei se taivaasta ikinä puhunu eikä helvetistä. Aliseen se oli menossa – jonnekin tuonelaan.”
Isää puistattaa. Näyttää, ettei se itsekään tiedä, herättääkö muisto ikävää vai karmintaa selkäpiissä.
”Niistä se aina puhui. Täälläkin aikanaan, vaikka vasta lapsia oltiin. En mie niitä halunnu kuunnella, mutta serkkupoika, se tykkäsi. Siellä ne ravasvat kaiket yöt tekemässä mehtässä mitä nyt tekivätkään. Juhannusyönä ne aina lähti jonnekin ja tuli aamulla takasin sen näkösinä, että olivat nähneet jotakin semmosta, mitä mie en ois halunnu nähä vaikka ois maksettu.”
Yleensä isä ei kertoile tällaisia tarinoita. Yleensä se pikemminkin välttelee koko aihetta, vaikka kysyäkin yrittäisi. Vaikea sanoa, mikä saa puheen pulppuamaan. Ehkä isä vain viivyttelee. niin tai näin, tarinointi alkaa harvinaislaatuisuudessaan kiinnostaa väkisinkin.
”Ja sitten kun tehtiin 70-luvun lopulla tuo uudempi aitta”, isä jatkaa ja osoittaa nyt jo niin ikään melko ränsistynyttä rakennusta pihan toisella aidalla, ”sitten se vei kamppeensa vanhalle aitalle. Sen jälkeen sinne ei enää ollut menemistä. Tai ei sitä kielletty. Javier siellä kyllä kävi, kun kerran Reino oli sen niistä jutuista saanut innostumaan. Mutta mie en menny. Se on Reko sellanen juttu, että ei kannattais siunkaan mennä. Ei siinä hyvin käy. Ei käyny varmaan sillonkaan, vaikka mistä sitä tietää, mitä siinä oikeen lopulta kävi.”
Puhelin värisee taas. Reko kamppailee hetken itsensä kanssa, mutta vetää sen lopulta taskustaan. Jousi soittaa kolmatta kertaa. Pakko sille on vastata, vaikka mieli tekisi kysyä, mitä isä jutuillaan vihjailee. Hetken joutaa odottaa, Reko päättää ja pyyhkäisee puhelun auki.
”Missä helvetissä sä oot?” Jousi kysyy tervehdykseksi.
”Täällä Itä-Suomessa, isän mökillä.”
”Vieläkin?”
”Ei tää hetkessä tapahdu. Tässä on mutkia matkassa.”
Reko varoo, ettei kuulosta turhautuneelta. Ei isä pahaa tarkoita. Varoittaa se yrittää, vaikka tuntuukin, ettei sen ole helppoa puhua siitä, mistä se oikeasti haluaisi. Ei ole isän vika, että Reko on polulla, jota isä pelkää.
”Joo, no, haastattelin taas vähän sitä sun projektia.”
”Gabrielia vai. Älä vaan sano, että kuulustelit ja rääkkäsit sitä. Me ei olla inkvisitio.”
Isän kulmat hyppäävät melkein hiusrajaan asti.
”En mä sitä pahasti kiduttanut.”
Jousi on vahva oppilas, oikeastaan niin vahva, että tuntuu hölmöltä kutsua itseään hänen opettajakseen. Jousesta tulee vahvempi noita kuin Rekosta itsestään voi koskaan tulla. Ei Jousi paha ole, mutta toisinaan Reko toivoo, että saisi opetettua tälle edes jotakin siitä tyyneydestä, jonka itse on oppinut omalta isältään. Nyt isä ei kylläkään näytä tyyneltä. Jousikin kuulostaa kaikkea muuta kuin rauhalliselta jatkaessaan:
”Se sanoo, että Leif on sen mutsin uus mies.”
Reko on pudottaa puhelimen.
”Siis että Human Blightin Leif on sen isäpuoli, niinkö?”
”Ei kuulemma. Se ei halua kutsua sitä niin.”
”Hyvä, luulisin. Ei ehkä tule ihan niin paljon ikävyyksiä. Sanoiko se jotain muuta?”
”Sillä on kuulemma hevonen, mitä sen pitäisi mennä hoitamaan”, Jousi puuskahtaa.
”Gabrielilla vai?”
Reko puristaa nenänvarttaan etusormen ja peukalon väliin. Päätä särkee. Asioita tapahtuu liian nopeasti, kummallisia asioita. Tämäkin nyt vielä.
”Joo. Se haluaa, että mä ajan sen tallille.”
Jousi kuulostaa siltä, että Rekon kannattaa valita sanansa tarkkaan.
”No jos se rentoutuisi siellä. Tuttu ympäristö ja silleen. Sä voisit saada siitä enemmän irti.”
”Joo, niin varmaan. No, sun on parempi keskittyä siihen hommaan siellä. Me tarvitaan ne sanat ja luvut, jos sieltä niitä enää löytyy.”
”Joo, tehdään niin. Älkää päästäkö Gabrielia menemään ihan vielä, vaikka se olisikin lähdössä.”
”Vankiko se nyt onkin?”
”Ei. Mun on vaan puhuttava sen kanssa itse kunnolla. Mun pitää selittää sille… kaikenlaista…”
Puhelu päättyy. Isä tuijottaa kuin vierasta katsoisi.
”Ootko sie kidnapannut jonkun?”
”En tietenkään.”
”Nytkö sie kuulut mafiaan tai johonkin jengiin?”
”Mitä?”
Reko on nukkunut aivan liian vähän edeltävinä öinä. Ajatukset eivät jaksa pysyä perässä.
”Joku Human, mitä lie. Jotain lontoota. Mikä se sellanen on?”
”Ai, se. En mä siihen kuulu. Päin vastoin. Se on toinen joukkue”, Reko yrittää paikkailla.
”Jalkapallossa? Ootko sie taas alkanu pelaamaan?”
”Joskus”, Reko kiertelee. ”Se on sellanen vaikea vastus. Me yritetään briiffata uutta pelaajaa meidän joukkueeseen.”
Se on ainakin puoliksi totta, tai ehkä vain neljänneksen. Tarpeeksi joka tapauksessa. Isän ei tarvitse tietää, mitä on meneillään. Isälle on kauhistusta tarpeeksi jo siinä, että Rekoa ylipäätään kiinnostavat asiat, joita isä kutsuu yleisnimellä ”ne sellaset jutut”. Mitä tapahtuisi, jos se tietäisi, että Rekolla on oppilaskin ja että heitä on nykyään kokonainen porukka. Yksi monista, jotka yrittävät pitää jonkinlaista tasapainoa yllä. Human Blight on tosiaan vastapuolen joukkue, mutta peli ei ole jalkapallo. Kunpa olisikin.
Hätäisesti kokoon kyhätty selitys ei näytä menevän aivan läpi, mutta lopulta isä tekee päätöksen. Hän haluaa uskoa.
”Sulla tais jäädä juttu kesken. Sanoit, ettei varmaan käynyt hyvin", Reko muistuttaa.
”Nii, se. Reino sairastui siinä vähän ennen kuin sie synnyit. Sillä kertaa se parani. Jotakin kummaa siinä oli sillon. Ei se oikeen osannut selittää, että miten siinä niin kävi, kun oli sanottu jo, ettei siitä enää eläjäksi olis. Mutta niinpä vaan se oli kun uusi mies jonkin aikaa. Serkkupoika oli sillon muuttanut jo muualle. Se opiskeli jotain Joensuussa. Yliopistoon se meni. Jotain historiaan ja johonkin kulttuuriin liittyvää se siellä luki. Sen jälkeen kun Reino toipui, Javier oli taas enemmän täällä päin. Jotenkin omituinen siitäkin sitten tuli. Ei se ikinä kovin paljon ennenkään puhunu, mutta sitten sen jälkeen sai tosissaan lypsää, jos siitä jotain halus saaha irti.”
Isä hiljenee ja kääntyy niin, ettei aitan ovi ole suoraan selän takana. Tarina näyttää manaavan esiin aaveita muistoista, joita ei ole aikoihin muisteltu.
”Se oli sillon jo sitä aikaa, kun siekin olit jo syntyny. Äitis kanssa myö ei enää täällä hirveästi haluttu käyä. Jotenkin kummallisia ne oli molemmat. Ja ei siinä monta vuotta menny, kun Reino sairastu uudestaan. Jotenkin sairaalta se Javierkin miusta näytti, kun sen viimesen kerran näin. Tuossa se seiso keskellä pihaa hautajaisten jälkeen ja näytti, ettei se pystyny itkemään, vaikka ois varmaan halunnukin ja vaikka ois hyvää tehny. Ei se miullekaan montaa sanaa enää puhunu. Sano vaan, että pitää ottaa omaa aikaa, ehtiä itteään. Ja sitten se meni.”
”Kuoliko sekin vai?”
Isän tarina imee mukanaan, vaikka kiire onkin. Jos Human Blight on oikeasti saanut kiristämällä itselleen syntysanat, joilla ruttoa, isorokkoa tai tuberkuloosia käsketään, ovat vitsit vähissä. Mutta hetki on sellainen, jota ei voi särkeä. Isä ei ole puhunut näistä asioista ehkä koskaan. Äidille korkeintaan, eikä sillekään varmaan lähiaikoina. Nämä ovat sellaisia muistoja, joita ei yleensä halua ajatella. Tämä paikka sen on varmasti tehnyt, pakottanut muistelemaan. Tämä paikka ja Reko itse vaatimuksineen.
”En mie tiiä, kuoliko se vai ei. Mutta ei sitä ikinä enää näkynyt. Kyllä mie muutaman kerran yritin selevitellä, mihinkä se meni, mutta ei siitä ottanut tolkkua. Eikä sitä poliisille viittinyt viiä sellasta asiaa, kun se oli ite sanonut, että haluaa aikaa. Ja sitten siinä meni vuosia, ja nyt siitä on yli kolmekymmentä vuotta. Ja milläs sitä nyt enää selvität.”
Jos ei oltaisi suomalaisia, seisottaisi metsittyneellä pihalla keskellä ei mitään, jos he olisivat nuorempaa sukupolvea, Reko halaisi isää. Mutta täällä he ovat, eikä sellainen onnistuisi kummaltakaan.
”Paska juttu”, Reko tyytyy sanomaan.
”Sitähän miekin. Ja vaikka sitä ei voikaan todistaa, niin kyllä mie oon aivan varma, että siihen koko hommaan jollain tavalla liittyi ne touhut, mitä ne tuolla noin teki.”
Isä huitaisee taas kohti metsiä, jotka levittäytyvät tilalta itään päin, luultavasti rajalle saakka.
”En mä tee mitään tuollaista. En mä katoa mihinkään. Mä vaan haluan selvittää pari asiaa, ja Reinolla oli ehkä jotain, mistä voisi olla apua. Se saattoi kirjoittaa jotain muistiin. Mä tosiaan tarviisin ne muistiinpanot, jos niitä on.”
”Äitiskö sulle on näistä puhunu?”
”Ei se sen enempiä. Sano vaan, että Reinolla oli tietoa sairauksista ja niiden pysäyttämisestä, vaikkei omalleen mitään voinut.”
”Jos sie lupaat, ettet tee mitään typerää.”
”Enhän mä koskaan.”
”No, et sie kyllä yleensä tee”, isä virnistää.
Raskas ilmapiiri kevenee aavistuksen. Isä työntää käden taskuun ja kaivaa sieltä vanhanaikaisen, valtavan ja yltä päältä ruosteisen avaimen. Samassa avainrenkaassa roikkuu nippu pienempiäkin avaimia.
”Tuossa on. Niillä pienillä varmaan saa auki niitä arkkuja, missä se niitä juttujaan säilytteli.”
”Oliko noi sulla siinä koko ajan?” Reko kysyy epäuskoisena ja tarttuu ojennettuihin avaimiin.
”Rauta on omiaan sitomaan väkeä, ja näissä avaimissa sitä on. Niitä pidellessä tietää, että ne ovat kuuluneet jollekin, jolla on ollut voimaa.
”Siinähän ne oli taskussa. Se on vaan parempi ensin miettiä, mitä on avaamassa, ennen kun kiirehtii pistämään avainta lukkoon.”
