Nimi: En sovi sun elämään
Kirjoittaja: Sielulintu
Ikäraja: K-11
Varoitukset: Itsetuhoisuus
A/N: Olen suunnitellut jo kauan, vuosia, vaihtelevalla aktiivisuudella pidempää urbaanifantasiaprojektia. Sen työstäminen ja julkaiseminen olisi tarkoitus ottaa ensi vuoden alusta työn alle. Mutta koska henkilöihin on kiva tutustua mahdollisimman hyvin etukäteen, heistä on tullut kirjoiteltua yksittäisiä lyhyempiä pätkiä. Tässäpä nyt olisi yksi. Tässä ei kylläkään vielä oikein fantasia näy.
Taas ilolla luen kaikenlaiset kommentit, jos joku innostuu sellaisia jättämään.
En sovi sun elämään
Tummaa meripihkanestettä pyörteilee lasissa, kunnes se on tyhjä, eikä Gabriel oikeastaan tiedä eikä välitäkään, minne se on päätynyt. Joku huutaa merkityksettömiä sanoja hänen korvaansa. Musiikki täyttää universumin tavalla, jolla se ei ole vielä milloinkaan täyttänyt. Hänelle huutava tyyppi tarttuu olkavarsiin, ravistaa ja huutaa jotain kasvot virneessä, silmät huolissaan.
Kasvot tuntuvat riitelevän; eivät osaa päättää, mihin asentoon kallistuisivat. Gabriel nauraa ja irrallisena leijuvat kasvot valitsevat huolestumisen.
”Mitä sä oot ottanut?”
Gabriel nauraa edelleen, mutta hän ei tunnista ääntä omakseen. Yhtä hyvin särkynyt nuotti voi olla raiteiltaan nyrjähtäneen maailman viimeinen hätähuuto ennen lopullista törmäystä. Vähitellen kasvot katoavat. Ääni säilyy pisimpään, kunnes sekin katoaa tunneliin, yhä kauemmas, kunnes Gabriel on yksin. Pimeässä leijuminen ei ole vaihteeksi hullumpaa.
*******
Pii puree huultaan. Jätkä hänen sohvallaan, Gabriel ehkä, tarttui mukaan hyväntekeväisyystapauksena. Hänen ei olisi ikinä pitänyt mennä siihen hämyiseen luolaan. Ei hän olisi mennytkään, ellei yksinäisyys olisi nielaissut kokonaisena ja pureskellut vähän kaupan päälle. Ei ollut helppoa kieltäytyä, kun sai vuoden ainoan kutsun humalaiselta puolitutulta. Hän ei ollut viettänyt sisällä kuin pari minuuttia, sillä saman tien tarkentumattomat katseet, hervottomat kehot ja sinne tänne ajelehtivat keskustelunpätkät olivat paljastaneet juhlien luonteen. Niin alas Pii ei aio ikinä vajota.
Tämä kaveri kiinnitti kuitenkin hänen huomionsa, ja huoli heräsi väkisinkin. Serkku vastasi viestiin ja tuli hakemaan. Poskia kuumottaa vielä nytkin, kun Pii antaa itsensä miettiä, mitä serkku hänestä ajattelee. Serkulla on uusi auto, vakituinen työ ja kesämökki. Muutaman vuoden ikäero ei koskaan ole tuntunut yhtä vahvana kuin serkun katsoessa heitä, häntä ja puolitajutonta Gabrielia, oman kypsän aikuisuutensa korkeuksista.
Puhelin värisee kädessä. Pii vilkaisee näyttöä ja pyyhkäisee ilmoituksen olemattomiin. Täti kysyy kuulumisia, ja se yksistään on varma merkki. Tästä hän tulee kuulemaan seuraavaksi, kun erehtyy osallistumaan sukujuhliin.
Jätkä sohvalla äännähtää kuin vastaisi kysymykseen, jota Pii ei ole kysynyt. Pii hylkää puhelimensa ja yrittää tavoittaa katsetta.
”Gabrielko sä olit? Moi. Mä olen Pii.”
”Joo. Joo, kyllä mä olen. Moi. Miksi mä olen täällä?”
Sen mäkin haluaisin tietää, Pii miettii ja pikakelaa tyypille tiivistetysti illan kulun.
”Sorry. Ei varmaan olis pitänyt.”
Gabriel huitaisee laajan kaaren kuin sisällyttäisi siihen kaiken, koko illan.
”Älä multa anteeksi pyydä. Itseltäs korkeintaan, jos joltain”, Pii hymähtää.
Gabrielissa on jotakin aseistariisuvaa, vaikkei humalainen seura yleensä vedä häntä puoleensa tippaakaan. Tai ehkä on vain vaihteeksi virkistävää, että yksiössä on hänen lisäkseen toinenkin olento, jolle puhua ja jota katsoa silmiin.
*******
Piissä on jotakin puhdasta, jotakin viatonta, mikä houkuttelee Gabrielia kuin majakka. Hän huomaa tulevansa Piin piskuiseen opiskelijayksiöön yhä useammin ja jäävänsä pidemmiksi ajoiksi kerrallaan. Hän ei kuitenkaan muuta Piin luokse, ei, vaikka Pii sitä ehdottaakin. Sen sijaan he makaavat paljaalla lattialla, soittavat musiikkia ja hukkuvat siihen, mutta turvallisesti, ei sillä hillittömällä tavalla, jonka Gabriel hämärästi muistaa sumuisista öistä.
Aluksi Pii kiertelee aihetta kuin kuumaa puuroa; ottaa puheeksi milloin mitäkin asiaa liippaavaa. Lopulta Gabriel kyllästyy Piin kiusaamiseen ja täräyttää suoraan, ettei ole niitä tyyppejä. Hän ei ole niitä, jotka kulkevat pitkin katuja seuraavan piikin tai viivan toivossa, ei niitä epätoivoisia, joiden sielu on myyty pienen läpinäkyvän pussin pohjalla niin monesti, ettei mitään ole jäljellä. Gabriel vakuuttaa ensin epäuskoiselle, sitten helpottuneelle Piille, ettei hän yleensä käytä mitään muuta kuin alkoholia, sitäkään ei alkoholistityyliin, ainakaan yleensä. Hänen huumekokeilunsa ovat satunnaisia ja sellaisiksi ne saavat jäädäkin. Hän hakee turtumusta kivusta ja vaarasta, mutta sitä hän ei Piille sano.
Kun Pii on hänen elämässään, mustelmia on harvemmin ja verta sitäkin harvemmin. Kun Pii näkee ensi kerran arpien verkoston, joka risteilee pitkin hänen jalkojaan ja nykyään kylkiäänkin, reaktio on laimeampi kuin Gabriel pelkäsi. Pii kuljettaa höyhenenkevyttä sormea pitkin syvimpiä jälkiä ja pudistaa pienesti päätään.
”Teetkö sä tätä vielä?”
Vastaukseksi Gabriel kääntää näkyviin yhden ainoan haavan, joka ei ole vielä aivan kokonaan arpeutunut. Kuivunutta verta on hiukan, mutta Gabriel ei usko Piin olevan liian herkkä sellaiseen.
*******
Pii nieleskelee hermokimppuna ja yrittää hengittää syvään ja pallean kautta.
”Niin siis mihin lääkäriin?”
Gabriel näyttää hiukan huolestuneelta, ja koska tunteet eivät ikinä näy Gabrielin kasvoilta, eivät ainakaan ne oikeat, joita Pii haluaa nähdä, tämä kerta on todellakin poikkeuksellinen.
”Transpoli.”
”Okei”, Gabriel kohottaa kulmiaan, ”Miks jätkä näyttää siltä, että kusee housuunsa?”
Sitten hän näyttää aavistuksen hämilliseltä.
”Tai siis oletko sä jätkä?”
Pii ei vastaa, vaan antaa kehonsa puhua puolestaan. Hän vetää Gabrielin itseään vasten ja kuljettaa huuliaan hänen kaulallaan. Gabriel värisee, ja niin värisee Piikin, kun jännitys purkautuu.
*******
Kun Gabriel alkaa jättää tapaamisia väliin, kun hän ei enää katso Piitä silmiin sielu melkein avoinna, Pii alkaa epäillä, että tekeillä on jotakin, mitä hänelle ei kerrota. Gabriel välttelee. Hän virnistelee ja keksii surkeita selityksiä, tai vaihtoehtoisesti hän ei sano mitään; lähtee vain. Lopulta koittaa viikko, ettei hänestä kuulu mitään, ei puhelimitse, ei livenä, ei someissa, ei missään. Jätkä tuntuu kadonneen maailmankartalta. Pii on huolissaan, mutta elämä ja hoidot kuormittavat liikaa, jotta hän ehtisi surra liikaa. Sentään tyyppi on ollut paikalla sometileillään, eli ilmeisesti henki yhä kulkee. Se sentään on jotain, mutta iltaisin kun Pii sulkee silmät, hän näkee itseinhon piirtämät verkot Gabrielin iholla. Silloin hänen on puserrettava silmänsä kiinni ja yritettävä kaikin voimin olla itkemättä.
Kerran Pii näkee Gabrielin kadulla. Tyyppi on kaukana, eikä kohota katsettaan, vaikka Pii kaikesta huolimatta yrittää huutaa hänelle. Kaiken itsekunnioituksensa hetkellisesti menettäen Pii juoksee hänen peräänsä ja tarttuu käsivarteen.
”Missä sä olet ollut?”
”Päästä irti.”
Pii irrottaa, kuin Gabriel olisi tulessa.
”Mitä?”
”Mä en ole sulle hyvää seuraa.”
”Mitä vittua?”
Gabriel katsoo häntä ensimmäisen kerran. Rajaukset ovat, jos mahdollista, entistäkin suttuisemmat ja synkemmät.
”Mä en sovi sun elämään. Sä et sovi mun elämään.”
Pii ei ole ikinä lyönyt ketään, eikä hän lyö nytkään, koska väkivalta ei ole ratkaisu, mutta mieli kyllä tekisi.
”Joo, taidat olla ihan oikeassa”, Pii sylkäisee, kääntyy ja marssii pois taakseen katsomatta.
***
Kun Pii näkee Gabrielin seuraavan kerran, on kulunut vuosi ja kaksi kuukautta heidän edellisestä kohtaamisestaan. Jätkä näyttää hirveältä. Hän on pukeutunut aivan liian suureen takkiin, näyttää tärisevän kylmästä ja pyyhkii verta kasvoiltaan. Hän kyyhöttää bussipysäkillä, jolle Pii jää, eikä kohtaamista voi välttää.
”Mitä helvettiä sulle on tapahtunut?” Pii tiuskaisee, ja huomaa jälleen, miten nykyisen Gabrielin seura saa hänet tapojensa vastaisesti kiroamaan kuin merimies.
”Ei mitään.”
Ääni on juuri sen verran tuttu, että Piihin sattuu. Lämpöä siinä ei kuitenkaan ole.
”Näytät hirveeltä.”
”Kiitos, mä tiedän.”
He seisovat hiljaa, ja Pii miettii, millaista elämä olisi, jos Gabriel ei olisi lähtenyt. Miten hän olisi kertonut heidän joukostaan, Rekosta ja muista. Miten hän olisi voinut sanoa olevansa, niin mitä oikeastaan, jonkinlainen shamaani. Eikä sitä periaatteessa edes saanut kertoa, ei ainakaan kovin tarkasti. Gabriel olisi saattanut ymmärtää tai sitten ei. Hänestä ei koskaan ota selvää, onko vallalla lintu vai kala.
”Ootko kunnossa?”
”Oon. Painu vittuun siitä.”
Piille riittää. Hän viskaa Gabrielia ensimmäisellä käteensä osuneella asialla, rytistetyllä bussilipun kuitilla, ja painuu vittuun juuri kuten on käskettykin.
